Yökyöpelin korttiurakka ja vanhoja suoloja

 Haukotus!
          Täällä on eräs tonttu jo aikas väsynyt, kun kello näyttää jo tämän päivän ensimmäistä tuntia. Ahkeroin joulukortit tänä iltana ja niiden kirjoittaminen tempaisi mukaansa niin, ettei ajankulua edes huomannut. Istahdin iltalenkin jälkeen kammarini hämärään, joulutähti valonani ja aloin raapustella nimiä ja (toivottavasti oikeita) osoitteita kortteihin.

Korttien kirjoittelu on se toinen jouluaskar, jota rakastan. Se toinen on lahjojen paketointi. Korttien ja kirjeiden lähettäminen on aina ollut lähellä sydäntäni, mutta näin jouluisin saan luvan kanssa lähettää ison pinon kortteja yhtä aikaa! Yhtä ihanaa kuin on lähettää, niin näin jouluna on ihana saadakin kortteja. Nyt vaan huomenna pitäisi muistaa viedä punainen kuori postilootaan, että aherrus ei ihan hukkaan menisi.
         Mutta siinä ne nyt ovat. Parin tunnin yöpuhde valmiina postitontun vietäväksi!

Heräsin ihanaan aamuun.
          Auringonpaiste teki maisemista todella huikeat ja olin jo syöksymässä ottamaan kuvia aamupalapöydästä. Kuitenkin heti, kun koiran kanssa ehdittiin aamulenkille niin tunsi, että mittari oli kääntymässä nollan yläpuolelle ja puiden kaunis lumikerros tipahteli tylysti märkinä läiskähdyksinä rinnuksille ja pipolle. Kauanhan se ihanuus kestikin, vuorokauden!
           Ehdin jo tänään vähän tampata traktorin koslalla lumia maahan, että olisin saanut kestävän pohjan lumentyönnölle, mutta mitä vielä! Iltalenkillä käveltiin koiraherran kanssa jo kurassa ja loskassa. Hui hai lumelle ja ihanalla talvelle ja huikeille maisemille! Eikä niitä pakkasia taas ole tulossa ainakaan viikkoon...

Joulukuusi ainesta?

 

Kävin tänään naapurissa nimipäivillä ja huomasin jälleen kerran, miten huono seuraihminen minä olen. Väki oli tuttua, mutta minä en oikein saanut keskustelua aikaiseksi ennen kuin suurin osa vieraista oli lähtenyt ja jäätiin talonväen kanssa kahvipöytään. Juttu luisti heti sutjakkaammin ja naurettiin vatsalihakset kipeiksi, mutta heti kun mattimyöhäset vierasvarat tulivat taloon niin minä napsautin suun kiinni...
              Ja toinen huvittavuus oli se, että vaikka pidän itseäni jo jotenkin aikuisena ja olen sinut itseni kanssa, niin kappas vaan, kun istahdin samaan pöytään naapurin isännän kanssa, johon olin nuorena likkana niin kamalan ihastunut, niin kylläpäs minä vaan punastelin ja hermostuin miehen läsnäolosta edelleenkin. Aikamoista. Tietysti tykkään isännästä edelleenkin, mutta silloin viisitoista vuotta sitten kirjoittelin päiväkirjaan hyvinkin pehmeästi kyseisestä miehenrotjakkeesta. Silloin ajattelin, että hän on täydellinen kopio semmoisesta isännästä ja miehestä, joka minun haaveissani välkkyi ihannemiehestä. Voi, kun joskus pystyisi sanomaan, miten tärkeä hän minulle nuorena oli ja miten suuria ja vahvoja tunteita minä miestä kohtaa tunsin! Nuori tytön hupakko!
               Tuskin olen koskaan niin rohkea...
                Ei tunteita ole helppo kertoa julki, vaikka ne olisivatkin vuosien takaisia. Ne ovat kuitenkin, näköjään, edelleenkin helposti pintaan nousevia, arkoja, herkkiä ja niin, niin tärkeitä. Toisaalta, jos mies ei ihan sokea silloin ollut, niin varmasti ne minun ihastuneet katseet huomasi. Kai minä siksi tänäänkin kahvipöydässä punastelin, kun tiesin, että hän tiesi.
                Mutta mukavaa oli huomata, että punastuminen tällä iällä tuntui ainoastaan mukavalta. Tuntui mukavalta, että joku sai minut niin hämmennyksiin ja hämilleen, mutta parhaalla mahdollisella tavalla!
                Ehkä jotain on sittenkin tapahtunut viidessätoista vuodessa