Hui kauhistus!

Taas piti nousta yöllä koiran takia.
           Istuin hämärässä tuvassa oljesta tehdyn joulupossun vieressä ja katsoin ikkunasta kun koira haahuili yöllisellä pihamaalla. Olin niin väsynyt, että itketti. En saanut edes heti unta sitten kun koira rauhoittui nukkumaan ja talo hiljeni. Siksi kai aamu sitten virahtikin ylipitkäksi, kun nukuin väsymystä pois.
           Heräsin siihen, että aivan kun joku kävelisi tuvan puolella.
           Pidin peiton korvilla ja yritin muistella olinko painanut oven lukkoon kun olin napannut koiran sisälle? Askeleet katosivat ja nousin ylös. Olisi tehnyt mieli napata kaapista lihanuija mukaan, mutta jätin sen nyt sentään ottamatta.
           Ei missään ketään ollut, ei askelia lumisella pihamaalla eikä auki jätettyä ovea. Ulko-ovi oli tiukasti lukossa ja eteisenkin ovi oli yhtä tiukasti tilkitty kuin miten se oli jäänyt yöllä. Olo oli omituinen. Äiti aina joskus sanoo, että kuulee vintiltä puhetta, kun menneet sukupolvet siellä puhelevat, mutta ei ne sieltä vielä alas ole tulleet... Isoisien ja isoäitien läsnäolo on ihan ok, kunhan tiedän, että ne ovat asialla, mutta tämänaamuinen herätys ei ollut ollenkaan miellyttävä. Herätä siihen, että joku tuntematon, hiljaa liikkuva ja askeleitaan varova kävelee omassa kodissa. Ihan kuin suoraan jostain kauhuleffasta juuri ennen kohtalokasta kirkaisua...
            Taisin siis olla aikas väsynyt.

Koira oksensi tänään päiväruuankin, joten on taas päivät pyörineet koiruuden ympärillä varsin tiiviisti. Se on niin herkkämahainen, että kaikki pitäisi pysyä ennallaan ja näköjään sekään ei auta. En tiedä, onko nämä puklaukset vain jotain ohimenevää vatsanpurua vai onko siellä taas joku pöpö jylläämässä suolistossa. Nämä ulosmenoajatkin ovat olleet muutamana päivänä kovin ihmeellisiä, kun yleensä iltalenkillä on tarpeet tehty ja yö nukuttu hyvin. Kai yökukkumiset koiraakin rasittaa...

Aamulenkillä koira sai minusta tarpeekseen. Se oli jo lähtemässä omille teilleen kun muistutin joulunpunaisesta sohvasta ja sen semmoisesta. Kai sitä ottaa minun seurani jo päähän, kun yhdessä hetkessä tiuskin ja napisen ja toisena korjailen sitten oksennuksia, harjaan takut pois ja silittelen sen pehmoiseksi. Kuka tämmöisen tuuliviirin kanssa jaksaisi elää? En minä ainakaan jos ei olisi näin pakko!
           Sain siivottua ja sen vaatepyykin pestyä, mutta lakanat jäivät huomiseen. Pommiin nukkuminen ei oikein auttanut asiassa, kun muutenkin näitä valoisan päivän tunteja on vain kourallinen nykyään! Tänään on ollut keli melkein pakkasella. Ainakin niin, ettei ole kura ihan lentänyt ja maa on ollut suhteellisen kovaa kävellä. Vähän ripsi luntakin, mutta ei sitä suurinta myräkkää ja taifuunin jäänteitä tainnut ihan tänne asti tulla - tai sitten se on vasta huomenissa tulossa! Mukavaa on kuitenkin tuollainen höttöinenkin lumikerros pimeään maisemaan, vaikka eihän se vielä valaise. On kuitenkin kylmää.
            Ajatukset ovat olleet tänään vähän pyörryksissä ja ihan muualla kuin näiden seinien sisällä.
            Jotenkin alkaa jo toivomaan, että tulisi nyt se kunnon talvi tai alkaisi sitten jo valostumaan kevättä kohti. Tätä pimeyttä ei jaksaisi enää hetkeäkään, ei ulkona eikä sisällä sielussa!



P.S. Luin tänään ihanan joulukertomuksen Kodin Kuvalehdestä. Tuomas Kyrö oli kirjoittanut Mielensäpahoittajan joulusta ja kyllä olikin taas hyvä! Ja moni asia osui ja upposi tälläkin kertaa. Luulenpa että jokainen löytää itsestään pienen (tai vähän suuremmankin) Mielensäpahoittajan kun oikein ryhtyy rehelliseksi!