1. adventtisunnuntai

Uuden puolen ikkunat saivat kynttilänsä. Nämä olivat jo viime jouluna ja huippuostos olikin: paristokäyttöinen kynttelikkö, joka mahtuu ikkunan väliin, valot syttyvät ajastuksella ja palavat kuusi tuntia. 

          Tänäiltana istuin siis tuijottamassa sitten näitä jouluvaloja.

          En saanut toteutettua sitä nautiskelu-haavettani elokuvan ja lämpöisen viltin ja jouluvalohämärän kanssa. Jotenkin meni taas niin vanhalla rutiinilla tämäkin sunnuntai. Noh, eiköhän tätä pimeyttä ja hämärää vielä jonkun päivän kestä...

           Joulukuu alkaa ihan hetken päästä. Jippii!

Epälauantai.

Huom! 

Postauksen kuvat eivät TODELLAKAAN ole tämän päivän otoksia

 vaan hyvänmielen kuvia tulevasta... hihi!

Jonkinmoinen nukkumatti saa minulle joskus selittää sen, miten silloin kun PITÄISI nousta johonkin aikaan, väsyttää niin että uni tulisi heti jos vain antaisi sille luvan, mutta sitten kun SAISI nukkua niin pitkään kuin haluaisi niin on anivarhain pirteä kuin peipponaaras soidinmenojen aikaan!
           Tänä aamuna tämä oli edessä. Ei soidinmenot vaan ylösnousemus. Kello renkutti herätysbiisiään varmaan kolmekymmentä kertaa ja aina vain painoin pois ja käänsin kylkeä. En olisi millään jaksanut herätä saati nousta. Aamu oli harmaa ja muutenkin ei ollut semmoinen jippie-fiilis yhtään.
           Töihin kun pääsi niin lähtihän se päivä sitten rullailemaan kuitenkin ja jossakin vaiheessa oli jo ihan mukavaakin olla taas töissä kiinni. Hirveän katalaa tämä työstään tykkääminen... Kävin vielä työpäivän jälkeen vetäisemässä työlistoihin nimikirjoitukset niin ei ainakaan jää minun lapuistani kiinni se palkanlaskijan urakka. Törmäsin työkaveriin joka tuli hytisten halaamaan tai kuten hän sanoi "lämmittelemään". Tuntuipas hyvältä. Pelkkä halaus, vailla sen suurempaa taka-ajatusta tai romantiikan tunteita. Semmoisia halauksia on välillä kova ikävä!

Kävin töiden jälkeen moikkaamassa pientä siskonpoikaa, joka oli muutaman päivän kylävierailulla mummolassa. Ujostutti aluksi aika paljonkin, kun ei kamalan usein nähdä, mutta hetken päästä poika jo löi minua sählymailalla ihan kuin olisi aina mäiskinyt! Pieni mies kävelee jo ja on jo paljon 'seurallisempi' leikkien suhteen ja alkaa olla siinä iässä kun lasten kanssa on kivointa. Silloin kun leikki on molemminpuolista eikä vain sitä että lapsi katsoo kun vanhempi versio leikkii. Minun "hoitopoikani" ovat jo täysi-ikäisiä miehenroikaleita, joten niistä ajoista, kun istuin niiden kanssa tuntitolkulla hiekkalaatikolla on jo vähän aikaa. Toisaalta minulla on vähän ikäväkin sitä aikaa, vaikka välillä sekin oli aikamoista työtä. Siskonpoika on vielä siinä iässä, ettei kamalan pitkäaikainen yhden leikin leikkiminen kiinnosta vaan hommaa pitäisi keksiä koko ajan, mieluummin uutta ja jännittävää.
               Tänä iltana saatiin oikeaakin jännitystä kun neljä paloautoa ajoivat ohi ja menivät sammuttamaan muutaman korttelin päässä olevaa pientä rakennuspaloa. Pitihän niitä vilkkuvia valoja käydä vähän lähempää katsomassa, kun kerrankin jotain tapahtuu. Oli siellä muutkin naapurit "iltalenkillä"... miten sattuikin, että juuri tänä iltana kaikkien teki mieli lähteä vähän lauantai-iltaa viettämään kävelyn merkeissä?! Ulkoilun jälkeen väsytti sekä poikaa että minua. Kaupan kautta ajelin kotiin.

Ei tuntunut lauantai-illalta yhtään. Lauantaisaunakin jäi lämmittämättä. Onneksi eilen tuli saunottua senkin edestä! Ja muutenkin ilta vain mennä muljahti ohi... yleensä lauantai-iltaan kuuluu se tietty vapaus ja rauhallisuus ja kiireettömyys ja herkuttelu. Tänäiltana söin yhden lakun iltapalan jälkkäriksi... mitäs herkuttelua se semmoinen on!
             Nyt minullakin on sitten piparkakkutaikina odottelemassa sitä hetkeä, että saan survottua kaiken muun kiireen ja hopun johonkin syrjään siksi aikaa, että pääsen omassa rauhassa tekemään pipareita. Minulla on semmoinen traditio, että pipareita tehdessä katson Taru Sormusten Herrasta-trilogiasta jonkun elokuvan siinä samalla. Ei kovin jouluista katseltavaa, mutta ne ovat tarpeeksi pitkiä ja ne löytyy tuvan puolella olevalta digiboxin kovalevyltä! En ole muuten mikään fantasian ystävä, mutta noista leffoista pidin ja kävin ne siskon kanssa silloin ihan elokuvateatterissa katsomassa kolmena jouluna peräjälkeen, kun ne ilmestyivät. Komeasti tehtyjä eläviäkuvia!

Koira näkee taas unia - minun sängyssäni. Ja sinne pitäisi minunkin pian mahtua, kunhan tästä aparaatin äärestä nousen. Huomenna syttyy taas muutama uusi jouluvalo tähän torppaan... sain tarvittavan määrän paristoja. Hurraa!
            Pienen joulun aikaa, armaat readerini!

H niin kuin harmaa.

Harmaus jatkuu.
         Siivoilin tänään viikonloppua varten, mutta jotenkin tuntui, että tartuinpa mihin hommaan hyvänsä, niin homma ei oikein luistanut. Olisin vaihtanut punaisen maton takan edustalle, mutta iso rohjo matto oli kadonnut johonkin kuin maan nielemänä! En siis laittanut mattoa. Sama homma oli kynttelikköjen kanssa. Ajattelin laitella vanhan puolen kammariin myös jo vähän jouluista valoa, mutta vasta viimeinen mahdollinen kynttelikkö suostui syttymään. Onneksi edes se.
          Ja istuin tänään ulkosaunan lämmössä, kun vihdoin sain aikaiseksi laskea sinne ne vedet. Herra ties miten kauan siihenkin taas meni... !! Vedin letkun uudelleen pihalle, kun kerran talvikaan ei pesäänsä tänne maapallon kolkkaan tee. Laskin vedet letkusta niin jäi ämpäreiden kantaminen sitten muuhun kertaan. Letku oli kätevä ja nopea, mutta äärettömän raivostuttava pois ottaessa. Siinä on jokin tiiviste vähän turhan paksu ja ne nappaa kiinni vesipumpun päässä olevaan letkuun niin tiukasti että tänään itkin ja raivosin ja väänsi ja käänsin sitä niin, että kämmen on ihan kipeä! Sain kun sainkin letkun irti, mutta sekin on semmoinen homma mikä on vain jäänyt korjaamatta ja hoitamatta...
           Saisi tulla jo kevät ja valoisuus niin saisi jotain aikaiseksikin!
           Mikä ihmeen saamattomuus minuun on tänä vuonna iskenyt! En minä nyt ihan näin onnettoman nahjusmainen ole ennen ollut, vai kultaako aika muistot?

 Olen äkäinen ja harmistunut ja nuupahtanut näihin ilmoihin. Tänään käytiin koiran kanssa rannalla ja näkymä oli tämä. Ja ei, tuo tumma viiva ei ole saariryhmä vaan veden varjo. Saaria ei näkynyt missään. Juuri ja juuri erotti mistä taivas alkoi ja järvi loppui.
            Blaaaaaaaah.
            Huomenna olisi työpäivä. Tosin menen vasta puoleen päivään ja päivä on kovin lyhyt, mutta on kuitenkin. Kotimatkalla pitäisi käydä kääntymässä äidillä ja isällä, kun pieni siskonpoika on tullut mummolaan käymään. Pitää mennä näyttäytymään ettei poika vallan unohda miltä toinen täti näyttää. Toista tätiä taapero näkeekin vähän useammin.
             Minulla on haave.
             Että olisi yksi iltapäivä sellainen, että saisi varata pehmeimmän tyynyn ja lämpöisimmän peiton mukaansa. Raahata ne tuonne tuvan jouluvalojen hämärään ja laittaa koneeseen Kotiopettajattaren romaanin elokuva-versio. Olisikohan sellainen päivä sunnuntai...

Lyhyesti virsi kaunis

Ketuttaa tämä pimeys ja syksyinen märkyys niin, että aion nyt tähän postaukseen laittaa mukavia kuvia...

Harmaata ja hiljaista.

Ei puutkaan tahdo kasvaa yksin...

Loimotusta kaamokseen.

Tiesittekö, ettei kahta samanlaista lumikidettä ole?

Kunpa maisemat olisivat tämmöiset huomenna kun herään... toivontoivontoivontoivon....

P.S. Tämän päivän ankeuteen sopi hyvin se, että sain vihdoin viimein tyhjennettyä kompostorin, kun se alkoi olla jo melkolailla kattoa myöten täysi. Niin vain oli tälläkin kertaa ruokajäte muuttunut mustaksi mullaksi - ainakin pohjimmaiset kerrokset! Homma oli nopea, mutta en tiedä miksi minä aina keksin niitä tekosyitä sen tekemiseen. Liian kylmä, liian paljon lunta (!!!), sataa, väsyttää, nukuttaa, vi... ketuttaa... onhan näitä syitä näinä viikkoina ollut. Nyt se homma on kuitenkin tehty ja saa taas kaataa kompostoriin hyvillä mielin kompostoituvaa möhjää!

Huomenna siivouspäivä ja sen semmoista...

Kohta minä en kestä enää !!!

Ei, kuvassa ei ole kiiluvasilmäinen metsänpeto eikä epäonnistunut kuva hautakynttilöistä. Kuvassa on minun armas kotini, takapihalta kuvattuna, iltalenkin "hämärässä" (!!!). Kuvan ainoat valonpilkahdukset ovat ne joulutähdet, jotka rikollisesti laitoin jo nyt ikkunoihin, mutta ehkä tämä kuva kertoo hyvän syyn miksi niin tein!
          AARRRGGGG!!!
          On taas niin mustaa ja pimeää, etten taida jaksaa syödä hedelmiäkään niin paljon, että ne pitäisivät tämän mustan mielen loitolla... Lumi suli tämänpäiväisen plussakelin ansiosta ja nyt on taas loskaa ja kuraa joka paikassa.
           Oikeasti!
           Olisiko se nyt niin vaikeaa, että lumi ja pakkanen tulisivat marraskuun toisella viikolla, lunta tulisi sopivasti vähitellen niin, että jouluna saisi hyvillä mielin jäädä kinosten taakse nauttimaan lämpöisestä talven juhlasta ja vaihtaa uusi vuosi siinä sitten seuraavaksi, lumia ja pakkasta kestäisi helmikuun loppuun ja sitten rupeaisi jo maaliskuussa helpottamaan. Aurinko lämmittelisi räystäiden reunoja ja vähän jo hankien pintoja ja huhtikuussa olisi jo nurmilaikkuja esissä.
             Tadaa!
             Olisiko tämmöinen talvisuunnitelma kovin vaikeaa? Kysyn vaan... en tosin tiedä keneltä tätä kysyisin, mutta kysynpä nyt kuitenkin. Tätä suunnitelmaa puoltavat auramiehet, katolta lumia tiputtavat yrittäjät, metsäkoneurakoijat ja Joulupukki! Montako nimeä niihin aloitteisiin pitää olla, että ne otetaan käsittelyyn... puoli miljoonaa? Sitähän sanottiin ennen, että penni on miljoonan alku... Mitenhän sanonta kuuluisi euro-aikana...?
             
P.S. Minua huimasi tänään todella ikävästi. Aamulla jo oli outo olo, mutta kun lähdettiin koiran kanssa aamulenkille, niin sitten se paha olo vasta tulikin. Oksetti ja huimasi ja olin kyllä aika kalpeakin, kun peilin ääreen pääsin. Vasemmalla puolella on hartiat olleet jo kauan vähän jumissa ja nyt siellä tuntuu jo semmoisia lihasjumituksia isoina muhkuroina.. kai sekin osa syynä huimaukseen? 
          Onneksi iltaa kohden vähän helpotti, kun kävin saunan lauteilla lämmittelemässä ja vähän "muotoilemassa" hartialihaksia uuteen uskoon. Tänään kaipasin kyllä sitä ikiomaa hartioiden hierojaa, joka olisi saunan päätteeksi hieronut murisematta minut kuntoon ja terveeksi... Nyt pitää tyytyä lämpötyynyyn!

P.P.S. Se yövalo muuten toimii. Siis se, jonka jätän palamaan yöksi koiraa varten. Ollaan nukuttu kohta viikko ilman yöllisiä harhailuja tai yöheräämisiä ja tuntuu hyvältä herätä suhteellisen nukkuneena aamuihin. Koirakaan ei ole niin väsynyt kuin niiden harhailujen aikoihin! Hurraa!

Varaslähtö!

En keksinyt tänään enää ainuttakaan syytä, miksi panttaan jouluani joulukuuhun asti! Miksi en nauttisi valoista ja hämärästä ihanuudesta jo ennen kuin kuukauden numero on kaksitoista!
         Ripustin tänään jouluvaloja ikkunoihin tähtien muodossa aamusella kun lämmittelin uunia. Miten riemukasta puuhaa! Ja oikein odotti iltaa ja sitä ihanaa tunnelmaa mikä tuvassa oli, kun kolmessa ikkunassa loisti tähti eikä muita valoja tarvittu. Makasin iltasella tuvan sohvalla ja nautin hiljaisesta ja hämärästä ja tähtivalosta!
          Olin pitkästä aikaa onnellinen päästä varpaisiin asti!
          Olin onnellinen eikä päässä pyörinyt pieneen hetkeen mitään muuta kuin hyvää oloa.
          Tietysti todellisuus iski jossakin vaiheessa, mutta pienen hetken ajan olin vain.

 

Iltapäivästä yritti vähän sataa luntakin, mutta nopeasti se muuttui vedeksi kun mittari oli aavistuksen kuitenkin plussan puolella. Pelottaa, että tuo vähäinenkin valkeus katoaa jos tämä plussailu jatkuu! Alkaa tiet olemaan liukkaat, kun lumi on polkeutunut tiukaksi ja pinnalle sataa vettä... Meinasin tänä iltana olla itsekin kanveesissa kun varoittelin äidillisesti koiraa kävelemään varovaisesti. Aina se sattuu omaan nilkkaan kaikki ohjeet ja varoitukset...

Tänään olisi tehnyt mieli paistaa jo pipareitakin, mutta sen verran itsehillintää oli, etten ihan kaikkea joulua tehnyt yhden päivän aikana! Joulukortti-ideoita katselin jo, mutta taitaa minun korttini jäädä taas ostokorttien muotoisiksi, kun tuntuu, ettei saa itsestään semmoista irti, että tekisi ne itse.. Olen jahkailja, joka jahkaa niin kauan, ettei ehdi. Luonnevika sekin!

          Lämmitin tänään takkaa ja oikein huvitti, kun koira tuli aamulenkin jälkeen lämmittelemään takan ääreen myös. Siihen se minun pieni poikani pötkähti maton kulmaan kuin pieni pentu. Kiemurteli aikansa ja etsi hyvää asentoa ja sitten nukahti. 

Kaksi pehmeää: koira-kulta ja soft embo.

Eilen oli vähän fiilis sellainen, etten tullut tänne kirjoittelemaan. Eikä nyt ehkä ollut oikein mitään asiaakaan. Tänäänkin on vielä vähän apea mielisyys vallalla, mutta olen päättänyt syödä aina yhden rivin suklaata kun oikein ahdistaa! Se helpottaa kummallisesti! Psykologista?

         Mitähän jouluista sitä huomenna tekisi...

 

Ketjuuntumista

Kuukausi jouluun!
         Vähän on lumikerros vähentynyt, kun päivisin mittari lähentelee taas nollaa, mutta onneksi valkeus on kuitenkin jonkinmoinen vielä, ettei ihan synkäksi ole mennyt. Eilen sain työmaalla tehdä lumitöitäkin ensimmäistä kertaa tänä talvena niin, että tuli käsivarren lumikolaus-lihakset lämpöisiksi! Kotona lumityöt jäivät illaksi, joten tein vain pakolliset (eli rappuset!).
          Aamuisella työmatkalla meinasin törmätä kahteen sarvipäiseen hirveen. Toinen ehti jolkotella tien yli, mutta toisen kanssa katseltiin hetki toisiamme silmiin ennen kuin pitkäkoipinen hirviuros pompahti ketterästi ojan yli mäntymetsän turviin. Hyvin puri nastarenkaat lumiseen tiehen ja vaikka törmäys ei nyt senttien päässä ollutkaan niin kyllä pulssi vähän nousi, kun katselin isojen otusten ryminää metsän puolelle. On ne komeita otuksia - tosin paremman näköisiä kaukaa katsottuna kuin auton konepellillä!

Tänään laiteltiin isän kanssa sitten traktoriin ketjut paikoilleen. Alussa piti vähän muistella, että mites nämä nyt menikään, mutta aika hyvin saatiin kilinät kohdilleen. Meillä on vuosien mittaan tullut erinäisiä tekniikoita avuksi ja välineitä jelppaamaan päällelaittoa, joten työ sujuu vähän nopeammin kuin ensimmäisenä vuonna. Nyt ei sitten tarvitse miettiä suuren lumipyryn jälkeenkään, että kone jäisi kinoksiin sutimaan!
              Pahoittelen kuvien laatua, otin nämä puhelimella iltalenkin jälkeen, kun en jaksanut kameraa enää kannella ja kuvia ottaa, kun saatiin homma tehdyksi. Kunhan nyt jonkinmoista kuvitusta...

Koira säikäytti minut jälleen perusteellisesti äsken iltalenkillä. Kun lähdettiin omalta pihatieltä maantielle, niin se oli auran jäljiltä niin sileäksi ja liukkaaksi höylääntynyt, että koira liukastui ja mätkähti ihan mahalleen. Vähän aikaa kokeilin jalkoja ja selkää ja katsoin aristiko mistään, mutta kun hetken päästä hauveli nousi ja käveli ja nuuski tien laitoja normaalisti ajattelin, että säästyttiin pelkällä liukastumisella.
            Sitten käännyttiin takapihan pihatielle ja aloin katsoa, että koira astui takajaloilla jotenkin oudon näköisesti ja peräpää oli omituisen alhaalla ja kohta se se sitten suorastaan veti vain takajalkoja mukanaan. Että se näytti pahalta! Komensin sen hetkeksi hankeen lepäämään. Kokeilin jalat uudelleen ja kokeilin refleksit anturoistakin, mutta kyllä se niihin vastasi, ettei ainakaan halvaantumista ollut. Vähän aikaa silittelin ja rauhottelin koiraa siinä pimeässä, otsalampun valossa ja yritin pysyä itse rauhallisena, ettei koira hermostuisi minun hermostumisesta. Sitten pyysin sitä ylös ja kävelemään vähän matkaa. Hyvin nousi ylös ja kun painelin vielä kertaalleen jalan ylhäältä alas ja kokeilin, että liikkuuko ne normaalisti, niin hyvin otti jalat painoa päälle ja koira tepsutteli taas reippaasti takaisin pihamaalle asti nuuskien ja tutkien pihamaan reunoja.
              Vihaan sitä oloa, kun tajuaa, että on täysin yksin koiran kanssa jos jotain oikeasti kävisi. Että koira halvaantuisi, jäisi kitumaan tai loukkaantuisi niin pahoin, että ei pääsisi itse liikkumaan. En ole niin tyhmä ettenkö tajuaisi, että ei meidänkään koira ikuisesti elä ja jossakin vaiheessa se luopuminen on välttämätöntä, mutta en todella toivoisi olevani yksin siinä tilanteessa. Varsinkin kun virallisesti koira ei ole edes minun vaan siskoni. Aivan kuin itselleenkin, toivoisin meidän koirallekin semmoista lähtöä tästä maailmasta, että se saisi olla kotona ja lähtö tulisi vaikka yöllä unessa tai muuten rauhallisesti tutussa ja rauhallisessa ympäristössä. Ajatus siitä, että pitäisi eläinlääkäriä muutenkin pelkäävä koira raahata piikille eläinlääkärin kolkkoihin tiloihin, ei tunnu yhtään hyvältä. Ei ollenkaan.
               Äh.
               Miksi minä nyt tämmöisiä taas rupesin iltasella miettimään, kun muutenkin illalla kaikki asiat tuntuvat suuremmilta ja vaikeammilta kuin muuna aikana. Nytkin koira nukkuu minun paikallani sängyssä ja näkee unia, jahtaa kai minua unissaan... Niin ihana ja suloinen ystävä.
               Pikkuinen rakas.

Pyrytystä!

Pyryttää lunta!
        Äsken iltalenkillä muututtiin koiran kanssa ihan lumihirviöiksi, kun pienen lenkin aikana ehdittiin saada olkapäille ja turkkiin kunnon lumikerros, ja anturoihin ja kenginpohjiin lumikorotukset! Miten voikin pelkkä lumen sataminen ja valkoinen maa tehdä sieluunkin valoa ja toiveikkuuta! Ihanaa!

Toiveikkuutta oli tässä päivässä myös aikataulun kanssa. Yö meni vähän pipariksi, kun koiran kanssa piti valvoa, kun poloinen halusi ensin ulos ja toivoin jalat ja kädet ristissä, ettei se ulosmenohalu johtuisi vain vatsaoireista, mutta ei se sitä ollut. Koira halusi kai vain loikoilla kello kolme yöllä pihamaan viileydessä ja hiljaisuudessa... minä olin vähän toista mieltä! Ja sitten loppu yö meni sen levottomia kävelyjä kuunnellen, kun meidän hauva-herra alkaa olla siinä iässä, ettei näköaisti ole enää ihan priima kunnossa, niin se aina välillä eksyy tuvassa tai tuossa pienessä kammarissa sellaisiin paikkoihin, mistä se ei löydä enää takaisin... Säälitti, kun neljän maissa sytytin omalle yöpöydälle valon ja pyysin sen nukkumaan minun matolle, koira-muru oli oikein iloinen, että löysi tutulle nukkumispaikalle, vaikka ei se kauan siinä viihtynyt...
             Aamulla minä olin kuin vaeltava haamu ja kun haukottelin aamupalapöydässä levottoman yön juoksuja niin koira veteli sikeästi unosia omalla sohvalla ja nautti elämän äänistä, aamuisen lehden rapinasta kun luin sitä tuvan pöydän ääressä ja uunissa palavien puiden rätinöistä. Näki kyllä heti, että siinä aamun valkeudessa se tunsi olonsa turvalliseksi ja kun tiesi, että olen siinä muutaman metrin päässä niin nukkuikin kyllä niin sikeästi, että varmasti ne yölliset harhailut väsyttivät sitäkin. Poloinen!
              Olin suunnitellut päivälle aikataulun niin, että kun Anni astuu ovesta, olen valmis. Noh, ei se ihan niin mennyt. Ehdin laskea tiskivedet altaista ja vain huitaista roskapussin eteisen nurkkaan, kun Anni tuli. Aikataulu petti jälleen, tai ehkä minä petin aikataulun.

Suklaata ja joulumieltä. Joku taitaa tuntea minut aika hyvin....

Syötiin pitsaa ja juotiin pepsiä ja puhuttiin muutaman kuukauden kuulumisia puolin ja toisin. Ollaan viimeksi puhuttu kasvotusten työmaalla ja siellä se puhuminen nyt on aina erilaista, kun on ns. työ-rooli päällä eikä välttämättä halua puhua omista synkimmistä tuntemuksista kahvitauolla ja paapattaa omiaan ainoilla yhteisillä taukohetkillä. Nyt sai kerrankin istua alas ja puhella palkeet tyhjiksi...
               Ei minun kyllä ihan niin 'kaasu pohjassa' ollut tarkoitus omia ajatuksia, syystuntemuksia, murheen siemeniä ja sydäntä painavia asioita sysätä Annin niskaan, mutta joillekin ihmisille on vain helpompi kertoa asioita kuin toisille. Annin kanssa ei koskaan ole tarvinnut miettiä sitä, että jos kerron tämän, niin vastaukseksi tulee moraalisaarna tai että toinen tuomitsee tai neuvoo oitis. Anni on aina ollut hyvä kuuntelemaan, ei keskeytä eikä kysele vaan antaa toisen puhua ja sitten jos katsoo hyväksi sanoa jotain, niin sanoo.
               Hassuinta on, että ollaan tunnettu vasta pari vuotta ja silti tuntuu, että Annille voisi kertoa sellaistakin, joita ei uskalla tai voi kertoa sellaisille ihmisille, jotka on tuntenut iäisyyden... Minua on aina kiehtonut ihmisten välisessä kanssakäymisessä juuri se, miten helppoa joidenkin ihmisten kanssa on olla melkein ensinäkemältä ja toisten kanssa ei suju oleminen millään, vaikka tekisi mitä!
               Mutta olo on kyllä paljon kevyempi ja jotenkin pitkästä aikaa sellainen tyhjä, hyvällä tavalla tällä kertaa. Tuntui, että on monen viikon päässä pöyhineet ajatukset olivat muuttuneet sellaiseksi pölypalloksi sisuskaluihin, että tuntui kuin olisi ollut tukkeessa päästä varpaisiin asti. Tänä iltana se olo hävisi, kun sai pulpauttaa kaikki välillä pihalle, vaikka en ihan osannut kaikkia ajatuksia sanoiksi laittaakaan... Ja kun toinen kuunteli vielä niin, että selvästi näki, että välitti eikä vain siksi ettei päässyt siitä tilanteesta pakoon!
                Kun vain joskus osaisi olla samanlainen olkapää Annille, jos hän sellaista joskus tarvitsisi...
                Olen niin onnekas ja kiitollinen, että minulla on tuollaisia ystäviä! Jotain olen kai oikein jossakin vaiheessa (vahingossa) kai tehnyt...

Huom! Tämä ei ole jouluvalo, tämä on yövalo koiralle, vaikka kenties erehdyttävästi näyttääkin ikkunaan laitettavalta jouluvalolta. Voi olla, että nimitys muuttuu viikon päästä, kun vaihdetaan kuukauden nimeä, mutta nyt tämä ikkunaan laitettu valo toimii koiran yövalona. Jos vaikka harhailua ei niin paljon syntyisi...
             Kieltämättä oli aika ihanaa ripustaa ensimmäinen joul... siis ikkunavalo paikoilleen! Täällä ollaan kuin pikajuoksija lähtötelineissä, joka ei malttaisi odottaa lähtömerkkiä. Kun saisi jo käydä joulun kimppuun! Saisi vetäistä ikkunoihin JOULUvalot, paistaa JOULUpiparit, laulaa kovaan ääneen JOULUlauluja (eikä vain autossa tai suihkussa), saisi tehdä JOULUlahjalistoja, paketoida pikkuisia JOULUlahjoja ja puhua JOULUSTA niin, että muiden tekisi mieli laittaa minut JOULUsäkkiin ja sitoa JOULUnarulla suu tiukasti umpeen ja viskata hankeen!
              Pyryttää lunta!
              Ihanaa!

Talven toinen tuleminen

Uskomattomalta tuntuu, että kuukausi sitten vietin omaa lomaa Ylöjärvellä. Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus ja tuntuu kuin olisin ollut sillä viikolla ihan toinen ihminen. Ei minussa mitään suurempaa vikaa ole nytkään, en minä sillä, mutta sinä viikkona nauroin enemmän, hymyilin jonninjoutaville arkiasioille ja olin onnellinen. Sitä vartenhan lomat ovatkin!
              En minä nytkään ihan onneton ole, mutta huomaan kyllä, etten ole ihan samalla tavalla nauravainen ja iloinen kuin muutama kuukausi sitten. Kyllä tämä marraskuun pimeys jotenkin on vaikuttanut mielialaan, vaikka miten yrittäisi juoda ja syödä piristäviä ruokia.
              Tänään olen kuitenkin ollut hyvällä tuulella.
              Kai pienen pieni lumikerros ja pieni pieni pakkanen ovat osasyyllisiä hyvään mieleen, mutta ei koiran metkuilustakaan haittaa ole ollut! Se osaa olla välillä niin huvittava omapäisyydessään ja viisaassa luonteessa. Tänäkin iltana, kun seistiin ties monennenko kerran ulkorapulla ja yritin saada koiraa sisälle ja nukkumaan, niin kysyin sitten maanitteluiden, pyyntöjen ja käskyjen jälkeen, että miksi me käydään aina tämä sama keskustelu joka ilta! Miksei voi uskoa yhdellä kerralla, kun asia selitetään hyvin? Koira vilkaisi minua ja haukkui kaksi kertaa ja murahti lopuksi, mutta tuli sitten sisälle hitaasti vatustamalla. Olisi naurattanut niin paljon! Yritin pysyä jämäkkänä emäntänä, kehuin lyhyesti ja silitin kylkiä ja selkää. Kaikki aina sanovat, että voi kun meidän koira osaisi puhua... minä en sitä ehkä haluaisi... tuskin sillä olisi minusta mitään hyvää sanottavaa!

Siivosin poikkeuksellisesti jo tänään, kun huomenna tulee sitä ystävä-seuraa niin ei tarvitse sitten moppi käsissä tervehtiä tulijaa. Kuurasin vanhan polven puolenkin ja vaihdoin päiväpeitteenkin vähän talvisempaan päin. Verhot kyllä roikkuivat kuin hirtetyt olennot ikkunassa, kun ne piti pujottaa verhotankoon eikä kangas oikein laskostunut hyvin sillä lailla ripustettuna. En vaan löytänyt niitä nipsuttimia tästä järjestelmällisestä huushollista!
            Mutta kyllä oli mukava käpsehtiä sitten iltasella taas puhtaassa kodissa. Miksei tätä tunnetta muista silloin kun siihen imurin varteen tarttuminen vaatii melkein uhkailua. Ja kun se ei sitten loppujen lopuksi ole kovin suuri homma, kunhan sen tekee viikottain. 
            Tänään kun käytiin rantalenkillä ihan niemen kärjessä asti, oli todella maagista, kun ympärillä oli muuten täysi äänettömyys, mutta pienet laineet löivät rantakiviin ja sellainen liplattava loiske kävi kivikossa. Täydellistä rentoutumismusiikkia! Ja kun ympärillä oli pelkkää harmautta. Vesikin alkaa olla paksumpaa ja harmaata, ja jotenkin se liikkuukin jo raskaammin. Eilen mietin, kun katselin lintujen lipumista järven selällä, että minkälaiset kintut niillä oikein pitää olla, että ne potkiskelevat järjettömän kylmässä vedessä ihan rauhallisesti ja välillä toisilleen huudellen?! HRRR!

Tie taivaaseen on kivetty hyvillä aikomuksilla... vai miten se meni?

Iltasella puuhastelin ulkosaunan kimpussa. Tyhjensin saavit vanhoista vesistä ja ajattelin laitella uudet vedet valmiiksi lauantaisaunaa varten, mutta vesiletku oli pamahtanut jäähän. Vain ritinä ja pauke kuului kun sitä taivutteli. Hmph. Oli jo sen verran pimeää, etten ryhtynyt resuamaan ämpäreitä etsien vaan ajattelin huomenna kannella vedet valoisaan aikaan. Vesiletkun kuitenkin vetäisin navetan puolelle talvisäilöön, ettei se onneton vielä jämähdä maahankin kiinni! Talven iloja.
               Olen törmännyt nyt lähipäivinä erilaisiin juttuihin nykysuomen ärsyttävimmistä sanoista ja innostuin miettimään omia hokemia. 'Nimenomaan', 'oikeesti' ja 'just' osuvat kyllä minun nilkkaani ja huomaan ärsyyntyväni niiden käytöstä jo itsekin. Muuten kyllä siedän aika hyvin näitä masuasukki, jaxuhali, ihgu jne. sanoja. Tietynlaista rikkautta nekin, vaikka itse en niitä ihan kirjoitetussa tekstissä käyttäisikään. Puhuttuna kielellä saa minun puolestani olla vähän enemmän vapauksia.

Ajattelin pitkän aikaa tätä kuvaa ottaessa, että onko tuo saari ollut aina tuossa... Se näytti jotenkin niin irralliselta kaiken harmauden keskellä. Pitää tarkastaa seuraavalla kerralla rannalla käydessä, että vieläkö saari lilluu samassa kohdassa vai näinkö näkyjä..!
              Jaksakaahan nukkua!

Suklaista joulukuuta odottaen...

Ostin tänään suklaisen joulukalenterin.
         Mukulamaista, tiedetään, mutta jotenkin minä kaipailen nyt vähän semmoista lapsekasta joulunodotusta tähän sysipimeän keskelle. Nyt vaan pitää toivoa, että tämä kalenteri kestää joulukuun ensimmäiseen päivään asti koskemattomana...
          Aamulla kun hain postia, tilhiä oli pihakoivu ja läheinen pihlaja pullollaan. Sirkutus oli hurja kun aukaisin ulko-oven. Jokohan ne olivat saaneet itsensä humalaan niistä pihlajanmarjoista? Olisi pitänyt ottaa kuva, mutta missä lie taas ollut kamera kun sitä olisi tarvittu.
          Ilma oli pakkasen puolella - noh juuri ja juuri, mutta kuitenkin. Äsken iltalenkillä jo hymyilin hullun hymyä, kun ei ympärillä näkynyt mitään. Tiedättekö sen hassun olon, kun joskus syysilmassa on sumua niin paljon, että maisema on ihan valkoinen ettei näe mitään? Nyt oli maisema puolestaan NIIN musta, ettei mitään nähnyt. Ei edes missä metsänreuna alkoi ja mihin taivas loppui. Pelkkää mustaa, mustaa ja mustaa. Taidetaan elää vuoden pimeintä aikaa... jotenkin tuntuu siltä.

Kävin apteekissa ostamassa koiralle matolääkkeen ja itselleni vähän lisärautaa. Onneksi hyllystä löytyi tuttu merkki, kun minun vatsani on sen verran känkkäränkkä rautavalmisteille, ettei sille kaikki kelpaa. Kassalla sitten farmaseutti otti hinnan ja sanoi vähän ihmetellen, että tiesinkö miten arvokas tuote rautavalmiste oli. Hinnaksi oli tullut 64 euroa! Ihmeissäni sanoin, että kyllä minä olen sen aikaisemmin vähän halvemmalla saanut... Farmaseutti rupesi tutkimaan asiaa vähän tarkemmin ja kassakoneeseen olikin lyöty koko tulleen erän hinta eli 8 kappaleen paketti. Lopullinen hinta oli vähän päälle 8 euroa, joka tuntui jo tutummalta summalta! Farmaseutti pahoitteli kovasti ensimmäistä hintaa, mutta minä vain totesin, että kiitos vain kun kehtasit katsoa tarkemmin ja nähdä vähän vaivaa - minun rahapussini kiittää!
           Kaupassakin oli varmaan joku kylmälaitehuolto menossa, kun kaikki pakasteet oli nostettu altaista kylmäkaappeihin ja piti oikein etsimällä etsiä, että löysi mitä piti. Eräs kauppa-poika jo kyseli, että etsinkö jotain erityistä, kun hyllyt ovat vähän sekaisin. Hymyilin ja sanoin, että minulla on aikaa etsiä ja toisaalta hyllyt ovat kotoisempia tässä tilassa. Ei minunkaan pakastimessa ihan järjestyksessä ole pysytty...
            Kun ehdin kaupasta kotiin ja sain jotain apetta pöytään sekä minulle että koiralle, ilta alkoikin jo hämärtyä ja pimetä. Nämä tunnit ovat nykyään päivässä varsin lyhyet... tai voiko tämmöistä harmautta ja hämäryyttä päiväksi edes kutsua... (Tuli juuri tässä mieleen, että unohdin ostaa ne pyöröpuikot, että olisin voinut kokeilla niitä uudensorttisten sukkien tekoa...höh höti höh!)

Ystäväni A laittoi iltasella viestiä ja kysyi, olenko perjantaina kotisilla jos tulisi käymään. Ihanaa! Jotenkin piristävää jo pelkkänä ajatuksena, että saan istahtaa tee- tai kahvikupin ääreen ja jutella jonkun muun kuin itseni kanssa jonnijoutavia ja tärkeistä tärkeimpiä asioita. Jakaa kuulumisia ja kuunnella toisen seikkailuja!
             Voi olla, että otan A:n panttivangiksi pitemmäksikin aikaa, kun kerran erehtyy tänne asti tulemaan...

Sähköä ilmassa

Sähkölaitoksen mies herätti minut tänä aamuna - eikä niin kuin voisi kuvitella tuomalla aamuteen vuoteeseen vaan koputtamalla ikkunaan. Olivat tulossa vaihtamaan lahoja sähkötolppia ja kaksi niistä oli tuossa minun uudessa puolipyöreässä kukkapenkissä. Kysyivät, että saakos pihalle ajaa, kun jälkiä tulee varmasti. Lupasin ja samalla ajattelin itsekseni, että mitenhän ukkelit olisivat ne tolpat vaihtaneet jos olisin kieltänyt ajamasta...
                 Pihaan tuli iso kaivuri ja vielä isompi kuormuri ja heti kun kaivuri ajoi tuosta kaivon alapuolelta sähkötolppien luokse huomasin, että parin vuoden takaisen vesijohdon kaivuun jälkeen ei ole maa kovin paljoa ehtinyt kovettumaan. Renkaan kuviot painuivat ruman näköisinä nurmeen.
                 Puutarhurin sielu kutistui kuivaksi rusinaksi tässä vaiheessa jo.

Haettiin koiran kanssa posti, kun meidän hauva on niin kovasti koneiden (ja työmiesten) perään ettei sitä uskaltanut niiden kanssa keskenään pihalle jättää. Miehiä oli kaksi vanhempaa ja yksi nuorempi. Kaivurimies taisi olla vanhemmasta päästä ja kun hetkiseksi jäin juttelemaan pihamaalle, koira huomasi miehen olevan koiraihmisiä. Ja niin kyllä olikin ja vielä entinen paimenkoiran isäntä! (Hassua muuten miten nopeasti koira vaistoaa, että kenen viereen kannattaa mennä!) Mies huomasi heti, että meidän koiralla alkaa olla ikää ja kun sanoin, että vuosirenkaita on kertynyt 13 ja puoli vuotta, niin mies sanoi koiran päätä silitellen, että "taitaa olla ne viimeiset vuodet menossa..." Hmm. Aika ikävästi sanottu, vaikka varmaankin ihan totta. Kai sitä koiran eloa on enemmän takana kuin edessä, mutta siinä vaiheessa olisi kyllä voinut sanoa samaa miehestäkin...
             Miehet kaivoivat kukkapenkin auki, pelastivat ne harvat ja valitut kukat, joiden kärjet pilkistelivät mullan alta ja muut kaivoivat ronskisti vain ylös. Puutarhurin sydän repesi tässä kohden. Olin vaalinut ja siistinyt penkin talvea varten, katsonut ettei kukkapuskiin jäänyt mitään, mikä ne mätäännyttäisi talven aikana... ihan turhaan. Nyt tuskin enää ainutkaan perenna nostaa päätään tuosta penkistä!

Kaivoivat uusille tolpille kuopat viereen ja nostivat pylväät pystyyn ennen kuin nappasivat vanhat pois. Nuori poika kiipeili laittamassa langat kiinni uusiin tolppiin ja aika ketterästi se siellä tolpan nokassa pyöri. Vanhat ukot vain herjaa heittivät maan kamaralla. Kysyivät, että pelaanko takapihan niityllä golfia, kun nurmikkoa on niin paljon ja se on niin tasainen. Naurahdin vähän ja sanoin, että satun vain tykkäämään tilasta ja nurmesta. Miehet katsoivat minua kuin hullua vanhapiikaemäntää, joka minä tietysti olenkin!
             Kolmannen tolpan vaihto oli onneksi pellon puolella, joten pihamaalle jälkiä ei enempiä tullut. Tosin nämäkin jäljet olivat ihan riittävät! Ärsytti jo etukäteen ruveta niitä paikkaamaan, kun minun pihani oli jo valmiina talviasuun ja nyt pitää taas katella tuollaista etupihaa lumentuloon asti... Blaah!

Heti kun miesten koneiden takavalot katosivat mutkiin, hain lapion ja kottikärryn ja rupesin kauhomaan multaa naapurille vuokratun pellon reunasta. Ensin ajattelin että traktorin koslalla olisi saanut kerralla enemmän, mutta piha oli tosiaan niin märkä, että olisi varmaan tullut enemmän jälkiä kuin mitä olisin ehtinyt peittämään. Kottikärryllä sai kyllä kuskata kuormia ihan liiaksi! Iso kuorma kärryssä oli pieni nokare maassa. Ja pelto oli jo vähän kohmeessa, joten multa oli kokkareista.
                Kukkapenkkiäkin yritin vähän siistiä, mutta pinnalla oleva ruokamulta oli kadonnut kaivauksiin ja tilalla oli vain hiekkaa, kivirompuloita ja savimöykkyjä. Jos olisi kyyneleitä riittänyt, niin itku olisi päässyt pelkästään harmista! Saa... kelin miehet!

Jonkinmoisen paikkauksen sain kuitenkin aikaiseksi, mutta nyt todella toivon sitä lunta, että peittyisi kaikki ylimääräinen hangen alle odottelemaan ensi kevättä.
            Kauppareissukin jäi tekemättä, kun tuli tämä "pieni" hidaste päivään, joten semmoinen olisi odotettavissa huomenissa. Tänään ilmakin oli niin harmaa, sumua täynnä, märkä ja kylmän oloinen, vaikka plussalla keikuttiin edelleen aina iltalenkkiin asti. Silloin taisi mittari näyttää jo puoli astetta pakkasen puolta...
            Pomo oli vähän kyselly minun tunneistani viikonloppuna, kun olin ollut kolme tuntia enemmän kuin hän oli minulle suunnitellut. Harmitti ainoastaan se, ettei lauantainen työkaverini ollut sanonut oikeaa syytä siihen, miksi minä kauemmin olin. Oli sanonut vain, että ei ollut halunnut ajaa ketään pois kesken kaiken... Kun oikea syy oli se, että hän oli sanonut, ettei selviä yksikseen viimeisistä keikoista.
            Minulla on ensi lauantainakin töitä ja kun käyn laittamassa tuntilistaan allekirjoituksen, pitää käydä sanomassa, että napatkoon ne kolme tuntia pois jos se siitä on kiinni. Suututtaa vaan, kun luulee, että toinen pitäisi miun puolia niin huomaakin, että asia käännetään omaksi eduksi kaikesta huolimatta. Ja minä kun niin yritän rakentaa sellaista luotettavaa ja hyvää työsuhdetta tähän lauantaiseen työkaveriini, kun meidän suhde on ollut vähän omituinen koko kahdeksan työvuoden ajan... Kai joidenkin kanssa ei vain saa aikaiseksi toveruus-suhdetta vaikka miten yrittäisi. Pitäisi kai lopettaa yrittäminen!
             Meitä on koiran kanssa taas tänään väsyttänyt koko ajan. Otin iltasella jo vähän rauta-lisää, jos vaikka lie raudan puutetta ja douppasin vielä viinirypäleitäkin ettei pääsisi anemia pahaksi. Minulla on vähän taipumusta alhaiseen hemoglobiiniin, kiitos äidin geeniperimän, ja koko ajan pitää olla tarkkana, ettei pääsisi ihan "tyhjiin" menemään punasoluvarannot. Voihan tämä väsymys tietysti muutakin olla, syysväsymystä tai kaamosmasennusta, mutta ainakin yritän eliminoida ne syyt pois, joille voin jotain tehdä.
             Huomenna pitää keittää taas punajuurta. Tulee ihan nälkä kun ajatteleekin...
             Nams.


P.S. Pitäisi alkaa miettiä joululahjoja...

Kuppi täysi

Olisi hauska nähdä se kahden ja puolen desin kuppi sielun syövereissä, joka tultuaan täyteen tulee pitkin kupin laitoja kuin vesiputous. Olen ollut omien ajatusteni kanssa niin täysin, etten ollut varautunut siihen, että joku kysyy mitä minulle kuuluu.
           Eilen aamulla kun kello soi töiden merkiksi, oli olo juuri sellainen, että parempi olisi ollut rakentaa johonkin tiettömien taipaleiden taakse hirsimökki kahdella huoneella ja muuttaa sinne, pois ihmisten ilmoilta. Olin nukkunut huonosti tai pikemminkin vähän, liekö työt taas pitkästä aikaa pitivät ylhäällä ja ajatuksista kiinni. Aamu meni vielä hyvin, kun valmisteltiin alkavaa työpäivää ja jotenkin sain pidettyä palaset kohdillaan ja kasassa aina siihen asti, kun työkaverin kanssa tultiin iltapäivästä pitämään taukoa ja nappaamaan vähän välipalaa ja työkaveri kysyi, että mitä minun syksyyn kuului.
            Siinä vaiheessa se sielun kuppi läikähti yli ja pölläytin ilmoille kaikki syksyn aikana kertyneet murheet ja surut ja huolet, sairastumiset, epätietoisuudet, väsymykset - kaiken. Itkuksi se meni lopulta enkä minä sitä itkua oikein kunnolla saanut loppumaan koko loppupäivänä, vaikka kokosinkin aina itseni urhoollisesti kun menin ihmisten ilmoille ja hoitamaan työt kunnolla. Ei pää kuitenkaan ihan täysillä ollut mukana töissä, vaikka olisi pitänytkin ja nolotti vähän ne kyyneleetkin, joiden jäljet muutkin huomasivat ja suhtautuivat niin myötätuntoisesti, että hävetti. Eihän semmoiset asiat työmaalle kuulu, ja yleensä kyllä olen pyrkinyt ne sieltä pois pitämääkin, mutta työkaverin kysymys yllätti ja kai oma pää oli niin täynnä sitä vellovaa murhetta ja mietteitä, että teki ihan hyvääkin kun sai jollekin vähän purkaa tunteitaan.

Työpäivä venähti pitkäksi ja olin vasta viiden maissa kotisilla. Vähän hipsutteli lunta kotimatkalla, mutta ei sitä loppujen lopuksi tullut oikein mitään. Onneksi sain tulla hiljaiseen kotiin, koiran luo, kun itku oli niin herkässä enkä olisi jaksanut kenellekään asioita selitellä. Söin lasagnea ja lämmitin saunan ja itkin loput itkuni kuuman suihkun alla.
              Tänään olenkin sitten ollut todella väsynyt. Uni tulee heti, kun vähän päätä syrjälleen laskee. Heräsin aamulla siihen, että yksi sukulaistyttö soitti jo aamusta ja kutsui itsensä meille kylään iltapäivästä, mutta onneksi ei ollut kovin kauan. Sekä minä että koira oltiin kuin nukkumatin epäonnistunut koe ja kun tiskin jälkeen ajattelin hetkeksi oikaista alkuillasta koiran viereen, niin heräsin vasta kuuden maissa... Kai kroppa toimii vähän kuin niillä potilailla, jotka nukutetaan että aivot ehtii toipua vakavista vammoista. Ehkä minäkin yritän 'toipua' murehtimisesta ja suruista niin, että uni tulvii yli heti, kun siihen antaa tilaisuuden.
               Sen huomasin kuitenkin, että eilinen tunteenpurkaus auttoi. Työkaveri sanoikin, että välillä on ihan hyvä puhdistaa vähän mieltä ja sydäntä. Se auttaa, vaikka tapa onkin vähän raskas.

Eilen jäi se hemmottelukin tekemättä, kun ei ollut semmoinen fiilis töistä tullessani. Tänään sitten lämpimän suihkun jälkeen paistoin pizzan ja otin vadelma limsaa ja istahdin tv:n ääreen nauttimaan. Hymyilytti, että ei pitäisi suunnitella mitään, kun hetket ilman suuria suunnitelmia ovat paljon mukavampia. Koira nukkui sängyssa, minä istuin lattialla ja söin pitsaa sormin ja katsoin nauhalta eilistä Olipa kerran-sarjaa. Tuntui hyvältä, pitkästä aikaa vain olla ja istua ja syödä ja kuunnella koiran tuhinaa. Hengittelin vain ja ajattelin, että hetki kerrallaan selvitään... Pieni hetki kerrallaan.
          Ilma on ollut surkea. Aamusta oli vaaleata sumua joka paikassa ja eilisiltainen lumenripsimiset sulivat jo aamutuimaan pois. Plussalla keikutaan koko ajan ja lenkilläkin saatiin vain jalat kuraisiksi koiran kanssa. Tulisi se lumi jo!


P.S. Tiesittekö, että taskulamppu on nykyään käsivalaisin... Mihin tämä maailma on oikein menossa?!?

Siistii

Tänään alkoi jo vähän tuntumaan siltä, että voisi olla vähän pakkasen alkua ilmassa. Piti laittaa jo vähän enemmän takin alle, kun käytiin koiran kanssa kävelyllä. Rannalla oli kummallisen tyyntä, kun yleensä sataa tai tulee tai sataa ja tuulee! Tänään oli tyyntä ja pilvipoutaa ja niin hiljaista, että ainut ääni oli talitinttien juttelu rannan vaivaisissa koivuissa.
              Siivosin tänään koko päivän.
              Se, joka minut tuntisi yhtä hyvin kuin minä itse, tietäisi, että silloin kun siivoan kellon ympäri siivoan paljon muutakin kuin talon nurkkia tai sohvan alusia. Siivoan päätäni ja sisuskuntaani yhtä lailla! Tänäänkin pyykkikone pyöritti kaksi koneellista ja minä vielä iltasella olin risti-istunnassa pyykkikoneen luona ja pyyhin koneen tiivisteitä ja pesin luukkuikkunaa pesuainejäämistä. Eli päässä oli paljon sellaista, jota yritin saada ojennukseen, mutta en tiedä onnistuinko siinä ihan täydellisesti. Talo ainakin on viikonloppukunnossa ja kun vielä huomenna silittelen yhdet lakanat kaappiin töiden jälkeen, niin sitten saan heittäytyä nauttimaan viikonlopusta.
               Leikkasin tänään taas koiran kynnen verille. Saman kynnen vielä! Koira ei puhunut minulle koko iltana ja minä olin niin masiksessa, että en olisi sietänyt itseänikään jos ei olisi ollut pakko olla omissa nahoissa. Ei se paljoa vuotanut, muutaman tipan, mutta mitä minä sählään sen kynsien kanssa!! Valoa oli ja sakset oli terävät ja kynnetkin ovat vaaleat, joten verisuoni näkyy kyllä ... En tiedä. Koira tuskin enää luottaa minuun vähääkään näiden "kömmähdyksien" jälkeen - enkä moiti sitä yhtään!

Tänään tuli postissa Postin punainen joulukorttikuori. Joulu tulla jolkottelee ja minulla punainen väri talossa lisääntyy. Olen aina ollut hullu tekemään joulukortteja itse, mutta lähivuosina aika ja innostus eivät ole kohdanneet ja usein matkaan on lähtenyt kaupan kortteja. Ajattelin, että jos tänä vuonna saisi edes muutaman kortin tehtyä itse, mutta katsotaan nyt... Ja olisi ihana paketoida kauempana asuville ystävillekin kunnon joulupaketit, mutta tiedän kyllä senkin, että noinkohan tulee laitetuksi, vaikka miten ajattelisi joulunpunaisin aatoksin pakettikortteja ja postimerkkien liimaamisia pakettien kylkiin.
             Olisi ihana jos saisi neulottua sukkia niin paljon, että ei tarvitsisi joulun aikaa muuta kuin laittaa sukat pakettiin ja merkki päälle. Minulla sukkien neulomiseen menee kuitenkin niin kauan aikaa, että pitäisi aloittaa jo tammikuussa tekemään neulomuksia, että ne olisi marras-joulukuussa valmiita!
               Minun pitäisi olla jo nukkumassa, kun huomenna kello rilluttelee minulle jo anivarhain työaamun merkiksi.
             Ei nukuta.
             Luen HiljaValtosen näytelmää Salainen ase iltalukemiseksi ja kuvittelen koko ajan itseni lavalle. Olen ujopiimä, ollut aina, mutta jotenkin näytteleminen olisi jossain pienessä kyläteatterissa tavattoman hauskaa! Näytelmien kirjoitus vielä hauskempaa, mutta sekin, että saisi ihmiset viihtymään ja nauramaan näyttämöltä käsinkin, olisi varmasti hienoa. Kouluaikoina olin näytelmäkurssilla, mutta lavasteiden rakentajana, ei minusta näyttämölle silloin ollut...
               Mutta nyt minä painun pehkuihin. Viikonloppuja!

Sitä sun tätä

Tämä kuva kuvastaa olotilaani tällä viikolla. En ole ehkä yhtä karvainen, mutta vähän nuupallaan olen ollut. Nenä kohti nurmea. Eilen illalla koiran vatsakin meni sekaisin ja oltiin peppu-pyykillä keskiyön aikoihin. Siinä vaiheessa, kun koira istahti suihkun lattialle viidennen kerran ja kasteli miut nivusia myöten pyöriessä ja hyöriessä niin voin sanoa, että se iltaitku meni täysin väsymyksen piikkiin.
             Ja päänsäryn.
             Otin särkylääkkeen (taas, vaikka juuri kehuskelin, etten ota särkylääkkeitä juuri ollenkaan... ei pitäisi mitään sanoa/kirjoittaa ääneen!) ja painuin pehkuihin. Lääketokkura veikin sitten tämän aamun ihan lööperiksi, kun nukuin kunnolla pommiin!
             Onneksi koiran vatsa taisi rauhoittua. Sekin sekaisin meno aiheutui varmaan toissailtaisesta maistiaisesta, kun koira-muru nappasi tieltä suuhunsa naapurin traktorin rehuleikkurista tipahtanutta AIV-rehua ennen kuin ehdin sormineni kaivamaan heinähaituvia koiran kidasta! Meidän hauva ei ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt olevansa herkkävatsainen (ja näemmä luulee olevansa lehmäkin...)!
               Makasin tänään takan ääressä Kodin Kuvalehden kanssa ja nautiskelin siitä, että talo oli hiljainen ja hämärä. Oma tekemä hämärä on kaksinverroin mukavampi kuin tuo marraskuinen pimeys joka liiskaa alleen heti viiden jälkeen. Olen siirtänyt pihakuusen valojakin syttymään tuntia aikaisemmin... Kohta on vain kaksi hämärää vastakkain..

Tällaista maisemaa sitä jo odottelisin.. Koskematon hanki ja pakkasen huurruttamat oksat. Hiljaisuus ja rauha ja punaiset posket.
            Minulla on taas lauantaina töitä - pitkästä aikaa. Mukavaa päästä taas töihin käsiksi, vaikkei päivä pituudella ole pilattu. On siinä kuitenkin enemmän kuin ei mitään. Tänä viikonloppuna ajattelin vähän hemmotella itseäni. Siitä voidaan olla kahta eri mieltä olenko minä hemmotteluni ansainnut, mutta hemmotella itseäni kuitenkin aion! Kunhan selviän lauantain töistä elävänä aion lämmittää saunan kuumaksi, juoda saunan jälkeen "saunakaljat" eli kylmää limsaa jäillä ja paistaa uunissa pizzan ja löhötä koko illan elokuvaa katsellen ja herkkuja syöden enkä vilkaisekaan puhelimeen tai tietokoneeseen! Katkaisen koko kommunikaation yhdeksi illaksi, sillä lomalla huomasin, että se tekee kyllä toisinaan todella hyvää.
              Nyt minun pitäisi vängätä kolmikymmenkiloinen koiranretkale tuosta sängystä taas vähän syrjemmälle, että saan tämän nuupahtaneen varteni omalle puoliskolleni ja peiton alle. Tällä kertaa laitan kyllä kellon soimaan etten taas huomaa, että kaamosmasennukseni nukuttaa minua kuin karhuja talviunillaan!
             Huomisessa minua odottaa pyykki- ja siivouspäivä, joten tämä piika sanoo nyt hellurei tälle päivälle ja läpsäisee luomensa kiinni. Guten Nacht!

Tänään on huomisen eilinen.

Rakensin pienen joulumaan omaan kammariini.
          Näin tämä juuri alkaa.
          Selitän itselleni, että vaihdan vain nämä verhot ja sitten kokeilen vain miltä näyttää punainen päiväpeitto tai tummempi matto uudella puolella tai kynttilät kuistilla. Pienestä kulmasta joulutunnelma laajenee yleensä sitten halki koko torpan. Vaivihkaa, muka vahingossa.

Tänään siis ajatuksena oli vain vaihtaa lakanat, mutta hupsista keikkaa, niin vaihtui myös päiväpeite ja selityksenä oli vanhan päiväpeitteen likaisuus... (noh, sitäkin se oli, mutta olisihan tuo vielä muutaman viikon mennyt..). Myönnän, että olen jo kurkkinut joulutähtiä ja kynttelikköjä kaapin periltä, mutta vain kurkkinut. En ole edes koskettanut pakkauksia, joka on sinänsä jo aika hyvin minulta, kun eletään kuitenkin jo melkein marraskuun puolta väliä. On tuo ulkovalo-hommeli aika hyvä esimerkki siitä, että niitäkin piti vain koepolttaa muutamana iltana ennen joulukuuta (!!) mutta niin vain kuusessa on palanut valot jo kohta toista viikkoa joka ilta. Tänään viimeeksi seisoin kuusen juurella ja tuijotin kynttilöitä sen oksilla ja kyselin ääneen, eikö niitä häiritse tämä suunnaton pimeys? Ei ihmeemmin, oli vastaus.

 

Tänä iltana, kun kävelin jälleen iltalenkkiä koiran seurana, ajattelin, että rakentuuko nykyhetki menneistä hetkistä niin, että jos jokin olisi mennyt menneessä toisin, en olisi tässä nyt? Vai olisinko päässyt tähän hetkeen muutakin kautta, tekemällä jotain toisin tai valitsemalla jossakin kohden eritavalla? En minä mitään katumusta harrasta enkä muutenkaan menneitä sillä tavalla pohdiskele, mutta toisinaan on mukava miettiä, että onko tämä maailma pelkästään sattumuksien summa vai mennäänkö me oikeasti jonkun suuren suunnitelman mukaisesti kohti päämäärää ja kohtaloa? 

            Oikeastaan on aika mieletöntäkin ajatella, että ne hetket elämässä, jotka ovat kaikista kauheimmat tai semmoiset, jotka voisi vaihtaa tai poistaa elämästä kokonaan, on ehkä tehnyt minuun ne piirteet, joista eniten tykkään itsessäni! Oikeastaan aika epäreiluakin, että on pitänyt käydä jotain hirveää läpi ennen kuin olen saanut jotain hyvää itseeni. 

             Ja toisaalta ne samat hetket ovat tehneet minuun myös ne mustat aukot, joissa ei hyvyyttä ole. En minä ole hyvä ihminen ja jos Jumala pitää meistä kirjaa, minun kohdallani on varmasti monta punaista miinusta. Joskus tekisi mieli sanoa koirallekin, että ei minusta kannattaisi tykätä sillä tavalla kuin se tykkää - ehdottomasti, kaiken anteeksi antaen ja aina luottaen. Ja toisinaan juuri se pettämätön luottamus tuntuu todella hyvältä, vaikka se katse tuleekin nelijalkaiselta karvapallolta, jolla ei muuta mahdollisuutta ole kuin olla minun kanssani... 

               Huomenna onnistun olemaan parempi ihminen.

               Huomenna kokeilen uudelleen.

               Huomenna teen jotain oikein.

Vale-kevättä ilmassa!

Tänään tuntui ihan keväältä. Ainut mikä puuttui oli se kevään tuoksu, kun lumen alta paljastuva märkä multa saa vallan ja kellertävä nurmi rupeaa keräämään voimia uuteen kesään. Tänään tuuli samalla lailla kun joskus keväisin jäiden lähdön aikaan ja aurinko paistoi juuri samalla lailla kun maaliskuussa.

Saimme koiran kanssa kävella aamulenkkimme tässä vale-keväässä ja nautiskella sinisistä taivaanlaikuista ja kimmeltävästä auringonpaisteesta. Tuntui ihan siltä kuin tuuli olisi tuulettanut päätäkin kaikesta lähipäivinä ja viikkoina päässä olleista ajatuksista. Eihän ne sieltä mihinkään kadonneet eivätkä tuulen mukaan lentäneet, mutta tuulettuivat - raikastuivat ainakin!

          Lenkillä nähtiin omituinen nuorimies, joka etsi jotain rantametsiköstä metallispaljastimen kanssa. Tervehdys tuli sen verran murtaen, että ihan suomalaista alkuperää omituisuus ei ollut. Mikähän aarre meidän lenkkipolkumme varteen on kätketty, mistä me emme ole olleet tietoisia?! Kultaa ja helyjä? Kassillinen rahaa (noh, sitä ei metallinpaljastimella kyllä löydä..)? Jokin muu rikkaus?

Tuntui hullulta, kun tultiin kotiin ja laitoin takan lämmite niin ilmasto muuttui kuin taikaiskusta. Aurinko katosi tyystin ja tilalle tuli pimeä, harmaa ja kolkko iltapäivä. Ajattelin jo, että olin kuvitellut koko auringonpaisteen, rantalenkin ja kaiken sen keväisen, mikä aamupäivästä oli meidät ympäröinyt... Minun mikä-mikä-maani.

           Olin kai nukkunut taas kuin rinkeli tai sitten tehnyt jotain muuta sopimatonta, mutta vasemmanpuolen pakaran 'hymykuopan' kohdalla oli koko aamun ikävä hermopinne. En ole ihan varma onko iskias-hermo siinä kohden, mutta ei se ihan sillä tavalla koskenut, kun mitä olen kuullut iskias-hermokivun olevan. Tämä oli pikemminkin sellainen nikamalukon kaltainen jumitustila, jonka huomasi aina kun kyykistyi ja kumartui. Iltapäivästä yritin hieroskella ja venytellä, mutta ajattelin, että kohta varon tai kävelen jotenkin hassusti ja lihas menee vielä enemmän juntturiin, joten otin yhden miedon särkylääkkeen, etten turhaan varoisi vasenta puolta. Otan aika vähän särkylääkkeitä ja kai siksi niiden vaikutus on aina sama - uni. Nuupahdin ruuan jälkeen täysin ja tiski ja siivous jäivät iltaselle, vaikka olin ajatellut, että olisin ehtinyt ne tehdä vähän aikaisemmin. Tabu vei kuitenkin tältä leidiltä tajun kankaalle oitis. Ainakin luulisi selän rentoutuneen!

Iltalenkillä oli maisema jälleen sysipimeä. Valot katosivat pimeän keskelle ja huomasi kyllä koirastakin, ettei olisi millään jaksanut lähteä tarpomaan märkää kylänraittia. Loppuviikosta ennustelivat pakkasia ja kenties vähän luntakin, mutta en usko ennen kuin näen. Nyt vain pitäisi selvitä näistä pimeistä. 

          Nyt olisi ihana lukea joku todella naurettavan hauska kirja.

          Oikein semmoinen, että melkein saisi ääneen nauraa sitä lukiessa! Vinkkejä?

Itketään sunnuntaina

Jos ne talviset maisemat tulivat yhden päivän aikana, niin yhden päivän aikana ne myös katosivat.
              Huokaisin, kun vetäisin verhot ikkunan edestä tänä aamuna ja katsoin ulos, missä räystäistä ja taivaasta tippui vesi. Mieli oli harmaa kuin matalalla roikkuva taivas...

 Nappasin aamupalalle mukaan oman isänpäivälahjani ja ojensin isot työrukkaset onnitteluiden kera. Isä sovitti hanskoja ja sanoi, että "tästä saat uudet hanskat, eivät mahtuneet". Antamisen ilo ja riemu musertuivat pieniksi muruiksi ja purin hammasta, etten olisi pillahtanut itkuun siinä aamupalaa laitellessa. Isä kai huomasi, että olin pahoittanut mieleni, kun tuli jälkeen päin ihmetellen sanomaan vielä, että aikamoinen ero kahden eri hanskaparin välillä, kun oli jostain kätköistään löytänyt saman numeron hanskat, jotka olivat sopivat. Ehkä isä sai paremman mielen, että pääsi vähän aamuista suhtautumistaan pehmentämään, mutta minun sydämeni oli jo saanut särön pintaansa... ja tuntui pahalta, että se pienikin yritys pitää meidän välejä jonkinmoisina, saa aina tämmöisen lopun.
              Pikkusisko oli puolestaan tainnut nousta väärällä jalalla sängystä, kun sen kanssa ei saatu aikaiseksi kunnollista keskustelua koko päivänä. Aamun jälkeen lopetin yrittämisenkin, kun kaikki puheet menivät sellaiseksi jähinäksi.
              Enpä arvannut, että aamuinen maisema kuvastaisi myös koko päivän mielialaa..

Vähän ennen iltaruokaa isä ja sisko ryhtyivät suunnittelemaan ensi kesänä mahdollisesti toteutettavaa keittiöremonttia tähän taloon. Tämä nykyinen keittiö on 70-luvulla tehty. Tummanruskeat kaapit ja varsin 70-luvun värit muutenkin, mutta sen aikaiseksi keittiöksi varsin moderni ja melko toimivakin. Ehkä suurin syy uudistusremonttiin on se, että nykyisiin kaappi- ja hyllymalleihin ei saanut upotettua tiskikonetta mihinkään ja kaappien sisäpinnat ja hyllyt alkavat olla jo vähän kulahtaneita.
              Minä vihaan remonttien suunnittelua ja niiden toteutuksia.
              Minä kai mieluummin pitäisin vanhan tai ainakin muutokset pitäisi olla semmoisia nopeita ja helppoja toteuttaa. Pikkusisko puolestaan on virkaintoinen sisustussuunnittelija, joka kai tekisi tästäkin keittiöstä oikein modernin ja maustaisi sen kaikenmoisella pingpongdingillä. Minut tiputettiinkin taas maanpinnalle (ja maan rakoon asti!) kun erehdyin sanomaan oman mielipiteeni. Ja tulipa taas sekin selväksi, että vaikka rakastan näitä nurkkia yli kaiken ja olen tuntenut olevani kotonani vain näiden seinien sisällä, niin tämä ei ole minun kotini! Tämä on isäni talo ja saan asua tämän katon alla vain isäni suuresta laupeudesta.
              Johan siitä olikin aikaa muutama kuukausi viime kerrasta.
              Johan se oli aikakin taas saada minut tuntemaan itseni irralliseksi ja surulliseksi.
              Ja arvatkaahan kuka itkeä tillitti taas suuren tiskivuoren keskellä kun isänpäivä-juhlijat olivat lähteneet ja talo hiljentynyt illaksi. Koira katseli sohvalla silmät myötätuntoa täynnä, kun talon epä-emäntä itki itsensä väsyksiin ja silmät jälleen kerran punareunaisiksi palloiksi.
              Oli niin paha olla ja mieli niin mustunut, että ihan rintaa pisti. Se on niin totta, että ne ihmiset jotka ovat kaikista lähimpiä, osaavat myös loukata kaikista pahiten. Hulluinta tässä on se, että nämä keskustelut ovat olleet hyvin yleisiä näiden kymmenen vuoden aikana, mitä olen täällä asunut. Ne nostetaan aina pintaan silloin kun sisaret tulevat käymään, jouluna, juhannuksena, isänpäivinä, äitienpäivinä, keväisin, syksyisin, talvisin. Luulisi, että nahka olisi paksuuntunut, ettei nämä heitot ja herjat enää tuntuisi missään vaan ne onnistuisi kuljettamaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta aina, JOK'IKINEN kerta nämä puheet viiltävät syviä haavoja sieluun ja sydämeen, vaikka miten yrittäisi itsensä kovettaa.
              Enää en uskalla sanoa tai puhua enää ääneen 'minun kodistani' vaan ne lämpimät ajatukset ja pehmoiset mietteet on pidettävä omanaan. Tiedättekö miten yksinäiseltä, surulliselta ja voimattomalta tuntuu ajatella jatkuvasti, että ne seinät, jotka ovat tehneet olon niin hyväksi ja joita rakastaa näin paljon, ovat sellaisia, jotka voidaan minä hetkenä hyvänsä ottaa pois?
              Tämä talo, nämä maisemat ovat minulle niin rakkaat.
              Ja valitettavasti muut tietävät sen.
              Kuten tästä tekstistä voi päätellä, ei minun isänpäiväni mennyt ihan hilpeästi juhlinnan parissa. Näissä päivissä on kuitenkin se hyvä puoli, että nämäkin loppuvat jossakin vaiheessa. Luojan kiitos!


P.S. Olen miettinyt näitä minun itkujani. Tuntuu, että itken joka ilta eikä se ole kyllä ihan normaalia - eikä varmaan enää terveellistäkään! Joskus syyksi riittää joku ihan pikkuinen sydänsuru, joka normaalisti aiheuttaisi vain vähän apeutta tai normaalia hiljaisemman emännän, joskus taas semmoisia kokonaisvaltaisia 'huonoja päiviä' kuten tänään. Itku on kamalan herkässä ja se on semmoista musertavaa. Ei kahta kyyneltä poskella vaan ihan oikeaa itkua.
              Joko minulla on sisällä paljon patoutuneita surun tunteita, joita nämä itkut puhdistelevat vähitellen tai sitten on ihan oikeasti jotain suurempaa meneillään... Onhan tämä syksy ollut pimeä ja synkkä, ja mieliala on ollut maassa, mutta tällaistahan se on joka vuosi syksypimeillä enkä todellakaan itkeskele normaalisyksyinä näin paljon! Olen yrittänyt syödä hyvin, liikkua paljon ja tehdä jotain omaa ja mukavaa joka päivä, mutta silti tuntuu etten oikein löydä tukevaa maata jalkojen alle... 
             Ymmärtäisin, jos minulla olisi ihan oikeasti suuria suruja ja ylitsepääsemättömiä vastoinkäymisiä, mutta kun minulla on asiat aikaslailla mallillaan eikä pitäisi olla itkulle aihetta oikein mistään. Ja silti kyyneliä riittää joka illalle. Se on pelottavaakin, että itkettää näin paljon. Ja väsyttävääkin. 
              Pitää varmaan ryhtyä odottamaan jo joulua niin saa aivoihin muutakin ohjelmaa kuin tämän jokapäiväisen itkun harrastamisen! Kun edes saisi nuo maisemat valkoisiksi ja pakkasen mittariin...

Sininen lumi

"Lunta tulvillaan, on raikas talvisää..."
              Noh, ehkei raikas eikä vielä talvisää, mutta muuten! Mittari on nollassa ja taivaalta tulee kovin lumen kaltaista hötöä, mutta nuoskaksi tuo taitaa vielä taipua. Ihanan talviset maisemat kuitenkin, vaikka lunta ei vielä nietoksiin asti olekaan. Äsken iltalenkillä olisi tehnyt mieli laulaa jo joululauluja, paketoida lahjoja, paistaa pipareita ja höpsähtyä täysin joulun odotukseen.
              Pitäisi malttaa vähän aikaa vielä...
              Tänään oli kylätalolla hirvipeijaiset ja metsästysseuran pyöreiden vuosien synttärit. Isän kanssa käytiin kunnioittamassa kylän hirvimiehiä läsnäolollamme ja saatiin vaivanpalkaksi keittoa. Puheita pidettiin ja mitaleita jaettiin. Tulipa taas todistettua, etten tunne oman kylän ihmisiä juuri lainkaan - tosin eipä tuntenut isäkään vaikka on täällä syntynyt!
              Muutama vuosi sitten vetäsin alkutalven petolliseen aikaan erään kylänmiehen auton hänen rantatonttinsa pihamaalta maantielle, että sai sen käyntiin mäkistartilla. Tänä iltana samainen herrasmies tuli tervehtimään ja kysymään olenko jo tänä talvena vedellyt miehiä autoni kanssa! Nauratti vähän, kun mies on vanha kuin taivas eikä voi siltikään menettää muistiaan tuon asian suhteen!
              Pikkusisko on viikonloppulomalla ja vaikka ollaan oltu aina aika läheisiä niin huomaan, että joissakin asioissa välit ovat muuttuneet. Kai se on sitä kasvamista ja aikuistumista puolin ja toisin, mutta joskus tuntuu, että välit ovat muuttuneet muutenkin. Tai jompikumpi meistä on muuttunut liikaa.
               Kai se on lapsellistakin kuvitella, että sisko-suhde pysyisi samanmoisena kuin silloin leikki-ikäisenä.
               Huomenna odottaa lumityöt.... tai pulkkamäki! Riippuu kumpi fiilis iskee päälle. Joku pahanilmanlintu sanoo, että ensi viikko vie nämä lumet mennessään, mutta minä olen niin rakastunut talvimaisemiini, että toivon viimeiseen asti niitä pikkupakkasia ja sitä, että nämä lumet jaksaisivat pysyä maassa.. Vaikka mitäpä pienen ihmisen toiveet painavat tässä maailmankaikkeuden suuruudessa...