Ihanan viikonlopun kasvatti!

Täydellinen viikonloppu takana ja olokin on ihan erilainen kuin mitä se on ollut lähiviikkoina. Unta on riittänyt, aikaa ja rauhaa omalle olemisella. Tänään silittelin koiraa pitkän aikaa harjauksen jälkeen ja täytyy kyllä jälleen todeta se tosiasia, että koiran (tai minkä tahansa eläimen) silittely laskee verenpainetta ja rauhoittaa. En tiedä, miltä koirasta tuntui, mutta ei se ainakaan karkuun juossut!

Nuo kurkut löysin vielä kasvimaalta, vaikka kohta alkaa olla kurkku-aika ohitse. Pitäisi ottaa taas kuvia syksyisestä kasvimaasta ja varsinkin miun jätteisoista auringonkukista! Ei ehkä vielä viisissä metrissä, mutta ei paljoa puutukaan! Pitää ottaa kuva nyt ennen kuin niihin tulee isot ja painavat kukat, jotka retkauttavat ne sitten nurin niskoin!
              Kaksi viikko töitä jäljellä.
              Toivottavasti kaksi viikkoa Epun kanssa, ettei tarvitsisi paimentaa enää ketään ylimääräistä. Niin tai siis kaksi viikkoa puutarhurin töitä seurakunnalla jäljellä, kotona minulla odottaa oman pihan työlista ja sitten vielä mummon pihan työlista, joten ihan vaille töitä ei syyskuun puolen välin jälkeenkään jäädä.
               Huokaus. Toinen.
               Mutta nyt.
               Ihanan viikonlopun tunnelmissa, hyviä öitä!

Rento akan kaali

Tämmöisiä päiviä pitäisi olla enemmän. Tämmöisiä lauantaita tai päiviä ihan ylipäänsäkin.
           Eilen töiden jälkeen ajoin pihanurmen, vaikka välillä tuli vettä niskaan niin ettei eteensä nähnyt. Ajoin kuitenkin, vaikka jälki näytti enemmän siltä kuin olisin nyhtänyt pitkäksi venähtäneet ruohonkorret käsineen! Ja iltasella, samalla kun sauna lämpesi, vaihdoin sänkyyn uudet lakanat. Puistelin ja tuulettelin peitot ja tyynyt ja vaihdoin uudet, puhtaalta ja kesätuulelta tuoksuvat lakanat ja tyynyliinat. Miten ihanaa oli iltamyöhällä pyörähtää syysyötä viettämään kesätuulelta tuoksuvaan sänkyyn!
           Ja herätä siitä!
           Nukuin rikollisen pitkään.
           Koira kävi muutaman kerran jo katsomassa, että eikös sitä voisi jo herätä, mutta luovutti sitten kun mutisin, että nukutaan vielä kun ei tiedä milloin seuraavan kerran saa nukkua (okei, myönnän, pientä liioitteluahan tuo oli, mutta tepsi koiraan..).

 Heti kun olin hakenut puita halkolaatikkoon, aamun lehden postilaatikosta, saanut tulet syttymään tuvan uuniin ja aamupalan pöytään, minun aamuuni lennähti neljä vierasta. Neljä kurkea laskeutui minun takapihalleni, isolle niitylle ja jo eilisen ruohonleikkuun aikana huomasin, että taas oli nurmen alta etsitty vatsan täytettä. Epäilemättä ne tänäkin aamuna tulivat aamupalalle oikein koko perheen voimin, sillä kurkia oli selvästi kaksi aikuista ja kaksi nuorempaa rimppakinttua. Olkoot, ajattelin, vaikka normaalisti olisin jo etsinyt keltaisilta sivuilta halpaa ja laitonta pienoiskiväärimyyjää... Tämä aamu oli vain liian ihana suuttumukseen tai harmitukseen.
                Oli ihana istua pöydän ääressä ja kuunnella tulen ritinöitä ja rätinöitä uunissa selän takana. Näin minä aloitan aina talviaamuni, aamuisella uuninlämmityksellä, ja se tuntui äkkiä hyvältä ja turvalliselta. Kotoisalta. Hassua, että olin kaivannut tämmöisiä aamuja, kun ei ole kiire eikä hoppu mihinkään, saa tuijotella nukkuvaa koiraa, joka etsii hyvää asentoa omalla sohvallaan ja lukea rauhassa viikolla jemmatut aikakauslehdet aamun lehden jälkeen. Olin onnellinen.
                 Olin luvannut itselleni, etten tekisi tänään mitään, mutta sen verran piti lihaksia liikuttaa, että koira pääsi vähän riemastelemaan ulkoilmaan. Käytiin rantalenkillä ja tuntui oikeastaan ensimmäisen kerran oikea syksyn tuoksu ilmassa. Kai minun pitää luovuttaa ja myöntää, että kesä on mennyt ja syksy saapunut. Ei se kyllä niin pahalta ajatukselta enää tunnu, kuin viikko pari sitten. Oikeastaan ihan mukavaakin nämä viileämmät ja harmaammat ilmat (kunhan ei nyt sitä sadetta aina...)

Koira nautiskeli lenkistä, kun on ollut oikeastaan oman pihan vanki koko viikon ja kävellyt tontin rajoilla itsekseen. Oikein huomasi, miten se etsi ja nuuski uusia hajuja ja tuoksuja. Yritin kysellä, että syksykö siellä varvukossa ja kanervikossa tuoksuu, mutta koiran mussukka sen kun vain tuhahteli. Itse nautin myrskyävästä järvestä. Se oli niin harmaa ja niin kylmännäköinen ja aaltoja täynnä, että oikein itsekin ihmettelin, miten minä tuollaiseen kylmyyteen menenkin joka ilta! Minun täytyy olla hullu tai muuten päästä vialla!
                Sen verran lipsuin päätöksestäni olla tekemättä mitään, että tyrkkäsin pesukoneeseen eiliset lakanat ja hurautin ne puhtaaksi. Istuin takkaa lämmittämään ja nappasin yöpöydältä kirjan mukaani. Tällä kertaa lukemisen alla on Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ja aion kyllä kirjoittaa siitä(kin) tänne muutaman lauseen, kunhan saan sen luettua. Se toinen lupaamani kirja-arvostelu on myös työn alla... tulossa on sekin! Tuo alhaalla oleva kuva kertoo oikeastaan kaiken sen mitä tämä päivä minulle oli: vapautta, hiljaisuutta, rauhaa, onnea, iloa ja pään tyhjennystä.

Nukuin päiväunetkin. Ne ovat sellaista viikonlopun luksusta, mitkä tekevät hyvää niin sielulle kuin ruumiillekin. Koira oli onneksi tässäkin samanmielinen ja vedeltiin päikkärit viereisillä sohvilla tyynyt kuolassa - molemmilla! Iltasella hemmottelin itseäni jälleen jääkylmällä iltauinnilla ja tulikuumalla lauantaisaunalla. Istuin ylälauteilla pitkään ja ajattelin, että en ollut ajatellut töitä koko päivänä, oikeastaan olin melkein unohtanut että maanantaina pitäisi töihin lähteä, joten kai minun vapaa viikonloppu-yritys tepsi ainakin ensimmäisen päivän osalta! Hurraa!

Iltasella oli niin kaunis auringonlasku, että se maalaili tuvan hetkessä punertavaksi. Nyt aion vielä katsoa jonkun hyvän, romanttisen, lällyn ja itkettävän ihanan elokuvan iltani päätteeksi ennen kuin ryömin jälleen unen maailmoihin.
               Tämmöisiä päiviä lisää.
               Olen onnellinen emäntä.
               Juuri nyt.
               Juuri tässä.



P.S. Kokemusperäinen vinkki: älä yritä siistiä korvanympäryshiuksia hiustrimmerillä oikealta puolelta peilin kautta.... (täällä odotellaan, että hiukset kasvaisivat mahd. nopeasti!) terv. nimimerkki kalju lovi korvan takana

Pieni kakku ja muuta avautumista

Tämä on taas tällainen sekalainen ja megalomaaninen postaus, jonka aihetta ei het'siltään pystyisi sanomaan...

Eilen leivoin kakun ystävälleni - tosin sisäinen kalenterini oli sen verran sekaisin, että kakku löysi päivänsankarin päivää myöhässä. Toivottavasti se ei makua pahentanut eikä ajatuksen lämpöä vähentänyt...
              Halusin tehdä sellaisen mini-kakun, jonka saisi syötyä jos ei nyt ihan yhdellä kahvilla niin viimeistään sitten toisella kahvilla. Tein siis kakkutaikinan kääretorttu-tekniikalla ja leikkasin siitä kolme kakkupohjakiekkoa.

Pinosin osaset kakuksi ja laitoin mansikkamarmeladia väliin. Hymyilytti vähän, kun kuorrutusta vailla oleva kakkutornini näytti erehdyttävästi raaoilta jauhelihapihveiltä marmeladi hunnussaan!
Eikö tulekin mieleen ihan hampurilaispihvi? 

En ole mikään jauhopeukalo, vaikka leipomisesta tykkäänkin, ja ehkä suurimpia pelkoja leivonnassa minulla on suklaakuorrutteen tekeminen. En ole koskaan ihan totaalisesti siinä epäonnistunut eikä muutakaan syytä fobialle ole, mutta kai se, että äiti ja jauhopeukaloinen-sisko ovat aina olleet tolkuttamassa sitä, miten helposti suklaa muuttuu rakeiseksi tai jymähtää kattilaan tai lösähtää kakun päälle kuin koiran kikkura... Ja ihmeellisesti nämä "ohjeistukset" tulevat mieleen aina kun ryhdyn suklaata sulattelemaan.
         Kannustavaa.
         Tällä kertaa olin kuitenkin tehnyt kotiläksyni. Olin lukenut monen monta ohjetta suklaan sulatuksesta ja siitä miten sen saisi onnistumaan ilman, että saa kipata kokkareista suklaata monta levyllistä kompostiin. Muutama vinkki teille (hulluille) jotka harkitsevat suklaakakun tekoa:
~ sulata suklaa lasi- tai metalliastiassa kattilan päällä, jossa on vettä (= vesihöyry lämmittää astian pohjaa ja sulattaa suklaan nopeasti ja tasaisesti)
~ lämmitä myös suklaakuorrutteeseen tuleva kerma kädenlämpöiseksi, älä kuitenkaan polta pohjaan tai anna kiehua
En minäkään mikään kirkkain tähti ole suklaan sulatuksen taivaalla, mutta nuo vinkit huomasin käyttökelpoiseksi omassa sulatus-urakassani - ja onnistuin melko hyvin.

Lopuksi koristelin kakun tomusokeritahnalla ja tein elämäni ensimmäistä kertaa sokerimassasta kaksi ruusua. Massa oli helppo käsitellä ja ruusutkin onnistuivat yllättävän hyvin, vaikka terälehtien muodossa ja näössä vielä hiomista onkin. Mukavaa puuhaa kuitenkin! En ihmettele yhtään niitä ihmisiä, jotka hurahtavat kakkujen tekoon.

Iltasella tuli viesti. Päivänsankari kiitti maukkaasta kakusta. Tuli hyvä mieli, vaikka en minä sitä kiitosten takia tehnytkään. Minun on vain niin vaikea muutoin näitä hempeitä tunteitani ilmi tuoda... Toivottavasti kakku todella maistui, vaikka vähän myöhässä tulikin!

***

Taivaan Isä oli tänään hyvällä tuulella ja pilaili vähän meidän kustannuksellamme. Leikattiin töissä tänään nurmea ja aamusta asti saatiin hyvää harjoitusta sadevaatteiden pukemisesta... Rankka sadekuuro yllätti, hetken päästä paistoi aurinko ja kumisissa nutuissa tuli hiki, sitten taas vettä tuli niskaan taivaan täydeltä ja sitten taas aurinko pilkisteli. Tuntui, että kastui sekä sisältä että ulkoa, kun sade kasteli ulkopinnan ja aurinko hiosti sitten sisäpuolen kosteaksi. Ensin ajattelin, että pidän kumivermeet päällä ihan piruuttani kun kuitenkin sade oli kuuroluontoista, mutta kyllä siitä ajatuksesta piti nopeasti luopua ja jättää vaatteet johonkin penkin selkämykselle välillä, kun tuli konetta työntäessä hiki.
           Kummallinen keli.
           Meillä on töissä puutarha-harjoittelija, jonka pitäisi valmistua puutarhuriksi joulukuussa ja on meillä nk. työssäoppimisjaksolla. Tämä on oikeastaan jo toinen jakso, kun samainen harjoittelija oli jo kahdeksan viikkoa keväällä, piti heinäkuun kesälomaa ja tuli sitten vielä muutamaksi viikoksi töihin. Olen ollut itse samassa tilanteessa (sata vuotta sitten) ja minun pitäisi tietää millaista se on, mutta en vain aina jaksa ymmärtää. Olen yrittänyt opettaa kaiken sen, minkä työstäni, koneista ja työtavoista tiedän, jakaa tietoa ja taitoa eteenpäin ja ainakin pyrkinyt olemaan kärsivällinen opettaja ja selittänyt asiat uudelleen ja uudelleen, jos niin on pitänyt tehdä.
             Tänään vaan tuntui siltä, että olen epäonnistunut opastajan työssäni, kun harjoittelija kysyi päivän loputtua, että jatketaanko leikkuuta vielä huomenna. Sanoin, että isot viheralueet jäävät väkisin huomiselle. Harjoittelija tokaisi siihen iloisesti, että ei hän sitten kamalan tarkasti konetta pesisi vielä tänään... (harjoittelija siis ajoi tänään ajettavalla leikkurilla, kun pitää saada kokeilla monipuolisesti kaikenmoisia koneita)
              Myrskypilvet kerääntyivät otsalle ja silmäni iirikset tummuivat mustiksi.
              Olen tolkuttanut pian kolme kuukautta Neiti Opiskelijalle yhtä asiaa koneista erityisesti: puhdistus ja hyvä huolto pitävät koneen puutarhurin parhaani kaverina. Viis siitä leikkaako nurmen oikein päin tai oikean mittaiseksi, sen oppii sitten myöhemmin kun silmä kehittyy näkemään sen leikkuutekniikan, joka itselle sopii, mutta jos luistaa puhdistuksesta, huollosta tai koneen päivittäisestä tarkastuksesta, ei pian ole enää mitään konetta millä töitä tehdä!
                 Olisi tehnyt mieli ravistaa harjoittelijaa (okei, enemmän kuin ravistaa, mutta kaunistelen nyt vähän tätä ulosantiani...), mutta tyydyin vain sanomaan, että kone ei sitä tiedä, että homma jatkuu huomenna. Puhdistus on tehtävä ihan samalla tavalla vaikka jatkettaisiin vasta ensi viikolla! Kun sitten tuli se hetki, että laiteltiin koneet varastoon ja oltiin ovia sulkemassa niin harjoittelija sanoi vähän kuin puolustuslinjan takaa, että hän sitten huomenna pesee koneen vähän paremmin... eli koneelle oli vain näytetty vesiletkua, huitaistu vain ilmapainepistoolilla sinne päin ja tuskin edes kurkattu teräkotelon alle!
                  Olen ehkä fanaatikko näiden koneiden kanssa, mutta kun tiedän miten tärkeitä ne meille ovat, miten paljon ne helpottavat hommia ja miten pulassa sitä oltaisiin jos ne eivät pysyisi kunnossa. Ja sitä paitsi, ne ovat seurakunnan koneita, ei omia.
                  Raivostutti, suututti ja olisi jälleen tehnyt mieli näyttää se puoli omasta herttaisesta luonteesta, joka ei useinkaan ihmisille näy. Suoraan sanottuna olisi tehnyt mieli laittaa harjoittelija ojennukseen, saarnata samat saarnat kuin sata kertaa aikaisemmin, haukkua, nälviä, mennä henkilökohtaisuuksiin ja lopuksi nujertaa harjoittelija-polon vähäinenkin itseluottamus täysin.
                  En tehnyt mitään.
                  En sanonut mitään.
                  Ja se taisi purra vielä paremmin.
                  En kertakaikkiaan jaksanut! Omissa töissä on tarpeeksi.
                  Puuh!

Kävin illalla uimassa. Rannalla myrskysi, tuuli ja aallot murtuivat hiekalle. Jotenkin vesi näytti paljon kylmemmältä pelkästään sen takia, että se oli harmaa ja aallokkoinen. Noh, olihan se kylmää sittenkin kun sinne meni, mutta näköaisti lisäsi varmasti osansa tuntoaistimukseen. Ihanan kamalaa!
          Minulla on edessä vapaa viikonloppu. Todella vapaa. Ei töitä, ei ylimääräistä väkeä torpassa. Kunhan huomisesta selviän ja kotiin pääsen ja saan mahdollisesti oman pihanurmen leikatuksi ja talon siivottua, oikaisen jalkani takan ääreen, nappaan koiran kainaloon ja kirjan toiseen kainaloon ja nautin! NAUTIN! Melkein neljä viikkoa on mennyt niin, että joko on viikonloppuisin ollut töitä, häät ja taas töitä niin ettei ole jäänyt kuin yksi vaivainen löhöpäivä pitkän työviikon jälkeen - jos sitäkään - joten nyt kun tiedossa on täysin vapaa ja toimeton viikonloppu, niin aion ottaa ajasta kaiken irti!
            Hurraa!

Takkatuli ja kesämeni

Lämmitin tänään vähän takkaa, kun ulkona oleva kosteus ja koleus pyrki jo sisään. Vähän aikaa piti poltella kananmunakennoja takassa puiden päälle, että sai hormin vetämään kesän jäljiltä, mutta sitten kun tuli humisi luukun takana, tuli torppaan ihan erilainen tuntu. Pehmeää lämpöä.
              Illat virahtavat aina vähän pitkiksi ja tänäänkin työmaalta löytyi työntekijän kuvatus, joka etäisesti muistutti minua. Se haukotteli useasti ja leveästi ja silmät lumpsivat sen näköisenä, että pielukseksi olisi kelvannut vaikka kostea varvukko tai sammalmätäs. Tämä viikko on viimeinen hoitoviikko ja kukat saivat hoitokäsittelynsä viimeistä kertaa tänä kesänä. Hulluinta on, että nythän ne vasta oikeastaan ovatkin hyvännäköisiä (toisin kuin hoitajat)! Ovat ehtineet juurtumaan, saaneet vettä eikä enää ole niin läkähdyttävän kuuma, mutta ei vielä pakkastakaan! Kukkien hoitopäivät ovat vain niitä päiviä, kun olen ihan omien ajatusteni kanssa. Tänään hautausmaalla ei liikkunut kuin kaksi ulkopuolista, joten olimme todella kaksistaan Epun kanssa.
                Kahdestaan yksin.

Ajattelin töiden loppumista ja syksyn tuloa, sitä miten pyytäisin viikonlopun virhettäni anteeksi ja keneltä, ajattelin sitä, miten erilaiseksi kuvittelin tämän kesän. Toisaalta, vaikka kaikki ne asiat, jotka kuvittelin muuttuvan tänä kesänä, muuttuivat, ei vain ihan niin kuin minä luulin. Loppujen lopuksi olen ihan onnellinen. Vähän eksyksissä tunteideni kanssa, mutta ihan onnellinen kun ottaa huomioon sen, miten paljon huonommin voisi asiat olla.
               Oma piha on jäänyt melkein kokonaan hoitamatta näinä viikkoina. Nurmen olen ajanut ja se on ollut siinä. Tänäänkin kun tulin töistä ja sain ruuan niellyksi mahaan asti, niin rojahdin viltin alle "oikaisemaan vähän jalkoja". Seuraavan kerran heräsin kello kuusi.
                  Iltauinti piristi hieman. Vesi oli kylmempää kuin viimeeksi ja jos se tuosta vielä viilenee niin se jäätyy! Oli nimittäin sellaista, että uidessa piti ihan ajatella hengittämistä tai muuten se olisi salpautunut oitis. Jollakin kierolla ja kummallisella tavalla nautin siitä tunteesta! Monet sanovat, että avantouinnin jälkeen olo on kuin uudestisyntyneellä, kun veri kiertää ja sormenpäitä ja varpaita kuumottaa. Minä pidän toki siitäkin tunteesta kun kropassa hehkuu ja polttelee uimisen jälkeen, mutta enemmän minä taidan nauttia siitä kylmästä tunteesta, siitä kun on vedessä ja meinaa kuolla siihen kylmyyteen...
                  Ja silti iltasella vetelen sammaleenvihreän villapaidan päälle ja juon kupin tummaa kaakaota ja vedän pörrösukkien päälle toiset villasukat.
                   Olen aina ollut sitä mieltä, että minussa on kaksi täysin erilaista puolta ja vielä niin, että ne ovat selvästi toisistaan erillään. Toinen puoli on juuri sellainen 'takanlämmittäjä tyyppi' joka nauttii kaikesta villaisesta, lämpöisestä ja pehmeästä, ja toinen on se, joka hakee koko ajan kropastaan ja mielestään katkeamispistettä kylmyyden, jaksamisen ja henkisen puolen suhteen. Joskus toivoisin, että nuo ääripäissä olevat luonteenpiirteet olisivat vähän lähempänä toisiaan, enemmän sulautuneina yhdeksi niin ei tarvitsisi niin paljoa tempoilla itsensä kanssa.
                    Nyt rupesi jälleen satamaan.
                    Ikkuna on auki ja ropina kuuluu ikkunalautaa vasten. Olenkohan ihan kajahtanut vai kuulostaako syyssade erilaiselta kuin kesäinen rapina? Tämä sade ainakin kuulostaa kylmältä ja märemmältä, kun ne lämpöiset kesäsateen ropsaukset, jotka tuntuivat kevyenä hipaisuna iholla...
                    Uskomatonta, että kesään on taas vuosi aikaa ja edessä on vain kylmempää ja pimeämpää.
                    Tekee mieli sammuttaa valot, kömpiä peiton alle ja nukkua ensi kevääseen.
                     Mutta sittenhän jäisi syysilot kokematta!

Haja-ajatuksia...

Tämmöinen päivä sopisi vallan hyvin, jos olisin sieni tai jokin muu sateesta elämän eliksiirinsä saava olento.
           Mutta en ole.
           Tänään satoi koko päivän. Joka paikka oli yhtä lammikkoa ja sadeverhoa. Vuodessa on 52 maanantaita siinä on kyllä 52 liikaa! Viikonlopun vähäiset unet ja vähäinen lepo tuntui niin jäsenissä kuin pään sisälläkin. Harmaus levisi nopeasti pää kuoren sisäpuolellekin ja teki olon 'hälläväliseksi'. Työmaalla piti kuitenkin jotain saada aikaiseksi, mutta päivän päätteeksi oltiinkin sitten kuin uitetut koirat!

Mokasin viikonloppu töissä sen verran pahasti, että oli vähän siipi maassa koko sunnuntain ja kyllähän se vieläkin ajatuksiin nousi tänäänkin, vaikka yritinkin ajatella asian niin, että eipä sille enää mitään mahda muuta kuin ottaa opiksi eikä tehdä samaa virhettä toiste! Tällä luonteella se on vain helpommin sanottu kuin tehty, kun välillä tuntuu kuin Suomen lama ja ilmastonmuutoskin on minun syytäni...
              Minulla on kolme viikkoa töitä jäljellä.
              Toisaalta tuntuu vähän apealta lopettaa jälleen työt ja miettiä mitä sitä taas tekisi nämä talvikuukaudet muutakin kuin viikonloppuhommia, mutta toisaalta vähän jo odotankin sitä, että pääsee vähän lomille huilimaan. Nukun varmaan kuukauden ennen kuin edes suunnittelen muuta! Sitten minulla on suunnitteilla se synttäriviikko vuokramökissä ja hemmottelua ainakin kylpylän muodossa. Kerranhan sitä kolmekymmentä täytetään! Seuraavan kerran täytänkin varmaan jo kuusikymmentä...
              Olen kai pohjimmiltani masokistinen luonne, sillä ihan kuin tämän päivän harmaus ei olisi vetänyt mieltä maahan niin minun piti iltasella katsoa vielä eräs leffa, joka itketti.. Olisi pitänyt kaiken järjen mukaan katsoa jokin sellainen leffa joka olisi tehnyt iloiseksi, naurattanut vähän ja viihdyttänyt vielä enemmän, mutta kuten hyvin sopii, katsoin semmoisen filmin, joka itketti ja kosketti ja itketti taas.
                Ajatukset pomppivat taas minne sattuu ja asiasta toiseen.
                Meinasin tänään käydä käsiksi hautausmaalla kävelleeseen mieheen, joka tuli haastamaan riitaa vaan siitä ilosta että sai haastaa riitaa. Hillitsin itseni ja olin ylpeä siitä, vaikka ääni muuttui vieraaksi ja hampaita piti purra yhteen niin että kiilteet roiskuivat! En yleensä suutu, en edes hermostu kovin helposti ja yllätyin vähän itsekin, että minusta on moisiin tunteisiin.
                 Muista tunteista voisinkin pitää vähän lomaa.
                 Miksi rakkaus tuntuu sekä sydämessä että päässä? Yksikin jomotus riittäisi...

Haikean vaikeaa

Vaikka tämän päivän tietää tulevaksi, on se sittenkin aina yhtä haikeaa.
             Ensi viikolla meitä on töissä yksi vähemmän. Yksi työkaveri lopetti tänään työnsä ja siirtyy opiskelijan työntäyteiseen elämään heti ensi viikon alussa. Minulla on pää tehnyt tietynlaista ero-prosessia jo viikon ajan, mutta tämä viimeinen päivä on tietysti ihan erilailla haikea ja vaikea.
             Päivän työt kadottivat hetkeksi sen tosiasian kauemmas, että Anni lähtee - paitsi että toinen työkaverini muistutti lähdöstä koko ajan! Minä olen näiden hyvästien ja lähtöjen suhteen sellainen, että mieluummin kohtaan ne vasta sitten kun on ihan pakko ja muutoin painan ne takaraivon pohjimmaiseen kuoppaan.
              Niin tänäänkin.
              Siinä vaiheessa meni vielä hyvin, kun istuttiin hetki pöydän ääressä ennen työpäivän loppua ja käytiin vähän kulunutta kesää läpi, mutta kun oli loppuhalausten ja pienen lahjan antamisen vuoro niin minulta petti itsehillintä ja tekoreipas ja iloinen olo vaihtui kyynelten sumentamaksi haikeudeksi. Samalla kertaa olin onnellinen Annin tulevista elämänmuutoksista ja mielenkiintoisesta syksystä, mutta samaan aikaan itsekäs osa minusta ikävöi ja kaipasi jo valmiiksi nauravaista Annia työmaan arkeen.
               Itsekästä?
               Niin on, myönnän.

Anni kiitti kesästä ihanalla Muumi-mukilla. Tuskinpa tästä mukista tulee juotua Annia muistamatta! Kiitos-viestiin laitoin, että mukavaa kun kuvaksi sattui Pikku Myy, kun olin kuitenkin meidän työporukan suurin tyyppi... pituudeltani, muusta suuruudesta en tiedä.
               Koirankin vatsa vielä reistailee ja tänään se oli maannut ampiaisen päällä tuossa ulkorapulla. Katsoin ja tutkin koiraa hetken piston varalta, mutta eipä ampiainen ollut kai pistämään ehtinyt, kun ei koira mitenkään oireillut eikä mikään kohta kyljessäkään turvonnut. Mitähän vielä!
               Huomenna on töitä. Aamutuimaan ja anivarhain pitää taas kammeta itsensä ylös ja jaksaa painaa vielä yksi päivä tätä työviikkoa ennen kuin pääsee vähän huilimaan! Hohhoo! On niin syksyinen olo - niin ulkona kuin omassa mielessäkin.
               Ja pihlajanmarjatkin jo punoittavat.

Jännitystä elämään

Sitä saa mitä tilaa. Toimituksessa voi olla pieni viive, mutta kyllä se sieltä tulee. Minä nimittäin ajattelin viime viikolla ääneen, että tapahtuisi nyt jotain jännittävää työmaalla, kun masensi harmaan syksyinen keli ja kylmyys. Tänään tilaus tuli sitten perille...
             En muista olenko kirjoitellut jo siitä, mitä teen työkseni. Työmaasta olen puhunut ja siitä, että rakastan työtäni, mutta se mitä itseasiassa teen taitaa olla kertomatta.
           Olen puutarhurina seurakunnalla, hautausmaalla.
           Ensimmäinen reaktio ihmisillä on kauhistus, kun kerron työpaikastani, ja he yleensä ihmettelevät ääneen, että kuinka voin olla hautausmaalla töissä eikö se ole ihan kauhea paikka? Ei ole. Oikeastaan se on rauhallinen työpaikka, missä saa tehdä melko monipuolista työtä. Tietysti viikon aikana on tehtävä tietyt hommat ja rutiinit pysyvät melkein samana hoitokauden ajan, mutta se on yksi syy, miksi pidän työstäni. Menen aamulla työmaalle ja tiedän mitä päivän aikana pitää saada aikaiseksi.

Tänään leikkasimme nurmea ja monen viikon ajan meitä on piinannut yliaktiiviset ampiaiset ja useimmiten juuri ruohonajon aikaan. Lehdissäkin on ollut paljon puhetta tämän vuoden oudosta ilmiöstä, kun ampiaiset nälissään tulevat ihmisiin kiinni ja ruokailemaan suoraan lautasilta, jos ruokaa sattuu ulkona syömään. Tänään ampiainen tunki melkein suuhun asti ja pisti (tai puri?) kipeästi alahuuleen. Toinen nappaisu tuntui hetkeä myöhemmin lippalakin reunassa, silmäkulman yläpuolella. Työkaverit syöttivät minulle heti kyypakkauksen, mutta enemmän siitä pöhnäinen olo tuli kuin ampiaisen pistoista. Ei pistokohdat turvonneet näkyvästi. Suupieleen osunut tuikkaus tuntui suun sisäpuolella ehkä lievänä turvotuksena, mutta tällä kertaa selvisin vain jomotuksella ja jumalattomalla päänsäryllä, kun pääsin kotiin. Nukuin pari tuntia heti kun olin saanut vähän ruokaa vatsaan.
                Loppupäivästä kun käveltiin varastoille päin jo, niin meidän varastolle johtavalla tiellä luikerteli suuren suuri kyykäärme. Naiselliset kirkaisut kaikuivat pitkin metsän laitaa. Se on iljettävä otus! Kaikki muut matelijat ja hämähäkit ja kovakuoriaiset ja sen sellaiset menettelee, mutta en tiedä miksi minua puistattaa jo pelkkä ajatus käärmeestä! Se on vaan jotenkin niin luikertelevainen ja inhottavan näköinen. Tämäkin tapaus nosteli päätään niin ylimielisesti ja uhmakkaasti, että häijyä teki!
                  Phyi!
                  Jännitystä riitti tälle päivälle siis ihan yllin kyllin.

Tämän postauksen kuvat ja aihe eivät sovi yhteen mitenkään, mutta täällä päin on tupa ollut taas kuin hävityksen kauhistus. Tällä kertaa mehutehtaan muodossa. Sadonkorjuu alkoi jälleen viinimarjoista, joita tontilla riittää. Onneksi tänä vuonna marjoja ei tullut ihan hirveästi, kun halusin katsoa miten pensaat tekevät marjoja "luomuna" eli ilman lannoitusta. Ihan sopivasti näihin tarpeisiin tänä vuonna.
                  Mehunkeiton lisäksi on tuvassa tuoksunut etikkakin, kun kurkkumaan tuotoksia on säilötty lasipurkkeihin tillin ja viinimarjalehtien kera. Jotenkin nämä touhut tekevät olon entistä syksyisemmäksi, vaikka en nyt ihan vastenmielisesti syksyyn suhtaudukaan noin niin kuin normaalisti. Tänä vuonna vaan tuntuu niin erikoiselta, kun ensin nautiskeltiin monta viikkoa helteestä niin ettei syksyn tuloa edes muistanut ja sitten syksy paukkasi päälle oitis, varoittelematta.

Nyt taidan pikku hiljaa suunnistaa peiton alle toipumaan päivän koettelemuksista ja toivomaan, etten huomenna herää puoli päätä turvoksissa... tuskin nuo enää turpoavat jos eivät tähän mennessä ole turvonneet. Koira on taas kipeä. Vatsa ihan sekaisin. Se on niin herkkävatsainen, vähän kuin minäkin, ja luulen, että tämä on pelkkää stressivatsan oireilua viikonlopun häistä ja hoitajan kanssa olemisesta, kun ruokailussa ei ole muutoksia tehty eikä sopimattomia annettu... Harmittaa vaan ja mielessä pyörii kaiken muun lisäksi sitten vielä kipeä koira. Murunen.
                Lähipäivinä taidan tehdä pitkästä aikaan kirja-postauksen. Muutama sivu kyseisestä kirjasta on vielä lukematta, joten pitänee lukaista nopsasti loppuun, että pääsen jakamaan ajatuksia. Ihana kirja - jälleen kerran! Sen verran voin paljastaa...

Ihan pimeetä!

 Tänä aamuna satoi niin paljon kun vain taivaankansi sai vettä alas työnnetyksi! Oikein kiva herätä sellaiseen aamuun ja vielä tietäen, että sinne vaan pitäisi vetää luitaan, vesisateeseen.
           Öh, miten masentavaa.
           Pimeää ja sateista ja taas pimeää.
           Tämä syksy tuli nyt vähän liian äkkiä...
           Työmaalla tehtiin mitä tehtiin. Vähän oli veto poissa vielä tänäänkin eikä oikein saanut semmoista työintoa pintaan millään. Minä käyn selvästi aurinkoenergialla, kun heti alkaa powerit valahtamaan nilkkoihin, kun aurinko vähän pilvenreunan taakse piiloutuu.
            Sain viikonlopuksi töitä. Ensin piti olla vain muutama tunti, mutta taitaapi sitä olla ihan koko lauantai loppujen lopuksi. Ihan jees. Olisihan sitä tietysti voinut löhötä viltin alla ja haaveilla ja nukkua ja nauttia toimettomuudesta, mutta eiköhän tuokin tuosta taas suju - jotenkin.
            Sisko laittoi viestin, että yllätys-häämatka ei ollutkaan kolmen viikon loma Loimaalla vaan Singaporeen ja Malesian paratiisisaarille. Kyllä niiden nyt kelpaa siellä kuherrella... Taisin laittaa vastausviestiin, että mukava paikka tuoreelle parille, varsinkin kun monsuunisadekausi on aluillaan. Heh.
             Minä täytän syksyllä kolmekymmentä ja olen suunnitellut karkureissua. Minun rahani eivät kuitenkaan Malesiaan asti riitä - vaan Pirkanmaalle!
             Eh...
             Iltasella väänsin huomiseksi pikkupizzoja työmaalle. Saadaan taas työmiehiä paikalle. Maistoin yhden jo leipojan etuoikeudella ja hyviä olivat. Pohjan tein jälleen gluteenittomasta jauhoseoksesta, mutta laitoin 1/3 jauhoista perunahiutaleita. Ne tekivät pohjasta vähän pehmoisemman, kun yleensä minun gluteenittomat pohjat ovat kuin vanerilevyä! Nyt onnistui pohja ja pizzat hyvin! Toivottavasti maistuvat muillekin.

Väsy iskee juuri nyt. Voi kun olisin karhu niin voisin kohta puoleen kömpiä talviunille ja kääntää vaan kylkeä kun ulkona pauhaisi syysmyrskyt tai alkutalven synkkä pimeys.
             Hohhoo.
             Onko tämä nyt sitä kaamosmasennusta?

Hääviikonloppu ja loppumaton väsymys tuliaisena

En oikein tiedä mistä aloittaisin tämän postauksen, kun pää on väsymyksestä sekaisin. Viikonloppuna vietettiin pikkusiskon häitä ja lauantaina piti herätä jo ennen kuin ehdin edes kunnolla nukkumaan. Aamusella laittelin koiran hoitajalle vielä ohjeita ja ruokia valmiiksi ja vaikka luottamus hoitajaa kohtaan oli täydellinen, niin silti tuntui vähän haikealta jättää hauveli melkein pariksi päiväksi hoitoon.
           Häät olivat Tampereella, mutta onneksi vasta neljältä, joten ei tarvinnut ihan anivarhain ratin taakse pompata. Ihan tarpeeksi siellä sai istua nytkin, kun ajomatkaa tuli melkein neljä tuntia. Olen huono pitämään ajomatkan aikana taukoja, vaikka joskus se olisi ihan hyvä jo jalkojenkin ojentelun ja ruokailun takia. Menomatkalla ajattelin, että menen sitten haukkaamaan jotain apetta, kunhan olisin tarpeeksi lähellä Tamperetta ja aikaa jäisi hyvin (ihan kuin varaamani 6 tuntia ei olisi ajomatkaan riittänyt?! Neuroottista tämä aikaisin oleminen!!). Piipahdin pienellä huoltoasemalla, jossa oli Hesburger. En ole melkein vuoteen hampurilaisateriaa syönyt, kun vatsan kanssa oli vähän ongelmaa silloin joulun aikaa ja piti pitää vähän taukoa ns. roskaruuasta. Nyt nappasin juustohampurilaisaterian ja voi, miten hyvää se pitkästä aikaa olikin! Näytin varmaan todella typerältä, kun nautin jokaisesta suupalasta kuin en saisi enää ikinä hampurilaista syödä tämän jälkeen! Namskis!

Olin perjantaina ostanut autoon navigaattorin ja tämä Tampereen matka oli sen neitsytmatka. En katunut ostosta hetkeäkään, vaikka tie suurimmaksi osaksi olikin suora ja helppo ajella. Varsinkin sitten kun mentiin Tampereen keskustan puolelle, navigaattori oli korvaamaton puhuvan ja ärsyttävän kaikkitietävän ohjeistajan kera! Huomasin, että ei kestänyt kovin kauaa, kun rupesin vastailemaan navigaattorin äänelle, kun se ohjeista minua semmoisille teille, missä tehtiin tietöitä tai tie oli muuten laitettu poikki. Naisparka yritti koko ajan kestää perässä minun uusissa reiteissäni. Mainio peli kuitenkin ja tuntui turvalliselta ajella, kun ei koko ajan tarvinnut kyttäillä katujen nimiä tai paikkojen tuntomerkkejä. Löysin hotellinkin, kunhan olin ajanut ympyrää muutaman kerran... kuskissa vika, ei navissa!
            Tuntui, että syksy oli niin paljon edellä Tampereen seudulla. Pelloilla näkyi puimureita ja puituja sänkipeltoja vilahteli ohi tämän tästä, ja teilläkin pörisi traktoreita viljakuormien kanssa. Täällä päin kypsytellään vielä paikka paikoin vihreää viljaa. Onneksi se luvattu sadekin jäi vain muutamaan pieneen kuuroon, joten ajokelikin suosi ja sain nauttia ihanista maisemista. Huomasin, että edelleen pidän ajelusta, ilman suurempaa kiirettä.

Hotellilla oli aikaa tunnin verran valmistautua ja vaihtaa vaatteita ennen kuin piti joutua kirkkoon. Onneksi kirkko löytyi vain muutaman sadan metrin päästä hotellilta ja sinne ehdittiin hyvin kävellä. Istuttiin kirkon penkissä hyvissä ajoin ja odoteltiin, että muutkin vieraat uskalsivat sisään tulla.
            Äiti kaivoi nenäliinan jo valmiiksi ja sen verran äidin tyttö taidan olla, että minulla ei vaatinut muuta kuin nähdä pikkusisko isän käsipuolessa kävelemässä kohti alttaria niin minä jo niiskutin ja silmät kostuivat. Yhtään ei auttanut kyllä sekään, että isosisko niiskutti vieressä. Pikkusisko oli sen verran kovanaama, että muutamaa nenäliinan pyyhkäisyä lukuunottamatta sisko selvisi vihkimisestä vailla suurempaa tunteenpurkauksia - minä en! Olen sen verran herkkä ja lisäksi täydellinen romantikko, että minä itkin lauluesityksen, sormusten pujotuksen ja papin puheen aikana. Ja ehkä se suurin syy niihin kyyneliin oli se, että pikkusisko näytti niin onnelliselta ja rakastuneelta miehensä käsipuolessa...

Olin odottanut, että minulle tulisi se tyypillinen paripuoli-olotila heti häiden alettua, kun näkee sen onnen ja rakkauden toisten silmissä, mutta ei se sillä tavalla päälle vyörynyt kun olin luullut. Tietysti tuli hetkiä, kun ajatteli, että voi kun joskus joku katsoisi minuakin noin - silmät täynnä puhdasta rakkautta - mutta suurimmaksi osaksi olin vain todella onnellinen siskon puolesta.
                  Juhlat olivat onnistuneet. Ruoka erinomaista, puheet ihania ja liikuttavia ja hauskoja, hääkakku herkullista ja tanssimusiikkia riittävästi. Isä tanssitti minua yhden valssin verran ja sulhanen sitten nappasi minut kahden tanssin ajaksi käsivarsilleen. Ajattelin vähän hymyillen, että se oli varmasti sellainen sääli-tanssi, kun minulla ei tanssittajaa ollut, eikä kukaan häävieraistakaan minua hakenut - tosin melkein kaikilla oli jo oma puoliskonsa, joten parittomia ei kamalasti ollut. Loppuilta meni kuitenkin tanssiessa ihan likkaporukalla. Meillä oli siskojen kanssa oikein hauskaa tanssilattialla ja kai se meidän hyvä meininki tarttui muihinkin, kun pian oli lattialla naisia enemmänkin. Morsiuspari oli tehnyt illan ohjelmaksi ensin mukavat videot ja sitten sulhanen bestmanin ja yhden muun kaverinsa kanssa tekivät morsiammelle niin ihanan tanssiesityksen, että se villitsi viimeistään juhlakansan! Kuten sulhanen asian ilmaisi "fiilis oli mahtava", ja sitä se juuri oli. Lähimmät perheenjäsenet tekivät juhlasta liikuttavan ja lämpimän, ja ystävät puolestaan toivat hauskuutta ja syvyyttä juhlaan! Mukavat juhlat, joista jäi hyvä mieli.
                   Hotellille päin mentiin puolen yön aikoihin ja isosisko tuli minun kylppäriin suihkuun, ettei turhaan herättäisi niiden pientä miestä yöunilta. Muutenkin tuntui, että juteltiin isosiskon kanssa enemmän kuin koskaan ennen ja semmoisia vähän syvempiäkin asioita kuin normaalisti. Sekin tuntui hyvältä.
                    Yhden maissa olin pehmeässä hotellin sängyssä satojen tyynyjen keskellä ja odottelin unta. Vähän katumelu kaikui, vaikka aika yläkerroksissa oltiinkin ja muutenkin hotellin äänet pitivät vähän aikaa hereillä. Väsymys voitti kuitenkin lopulta. Onneksi.

Aamupalalle menin heti kun sinne vain pääsi. Halusin ajoissa kotimatkalle ja ajoissa kotiin. Melkein puoleen kymmeneen se lähtö kuitenkin jäi, kun piti takakontista tyhjentää vielä isosiskon kamppeita niiden autoon ja niiden tuleminen ja meneminen kesti iänkaikkisuuden. Navigaattori pyöritti minua pitkin Tampereen katuja ja oikein huvitti, että pääsenköhän minä koskaan pois sieltä katuviidakosta!

Kotimatkalla en pysähtynyt missään vaan ajoin koko matkan kotiin saakka. Koira tuli pihalle vastaan ja ei se tainnut niin kovin ikävöidä minua kuin minä sitä! Eli hyvässä hoidossa oli ollut. Väsymys ja nälkä olivat sen verran suuria, että yritin päästä koiranhoitajasta eroon, että pääsisin syömään ja nukkumaan, mutta asiaa riitti sen verran, että melkein pari tuntia meni vielä kotiintulosta siihen, että vihdoin sain napata tyynyn ja viltin kainaloon ja kiepsahtaa päiväunille.
                   Heräsin kahdeksalta ja väsytti edelleen.
                   Kävin iltauinnilla ja kömmin peiton alle sitten iltaunille, kunhan olin käyttänyt koiran iltalenkillä ja pessyt ainakin toisen puolen hammaskalustosta. Vähän ennen unen tuloa mietin, että miten ihmeessä selviäisin viikon aloituksesta, kun tuntui että olisin tarvinnut yhden päivän nukkumiseen.
                    Noh, en minä oikein tästä päivästä selvinnytkään.
                    Haukottelin, haukottelin ja haukottelin ja työteho oli vain aavistus siitä mitä se joskus on ollut. Ja kotonakin piti ajaa tuuheaksi turkiksi kasvanut nurmi ja päiväunet jäivät edelleen ottamatta. Nyt särkee vähän päätä, joten eipä taida huominenkaan päivä sen helpompi olla työmaalla...
                   Olen tullut vanhaksi.

Hymy on sydämen onnellisuutta.

Minun pitäisi kirjoittaa ohjeita koiran hoitajalle eikä raapustella tänne virtuaaliseen tunteiden pöytälaatikkoon taas näitä elämäni rusettiin solmittuja tunteita ja ajatuksia.
              Pitäisi ja pitäisi.
              Tällä viikolla kaikki minun lauseeni ovat alkaneet sanalla 'pitäisi', mutta mitään kyllin järkevää en ole saanut aikaiseksi. Päivät ovat seuranneet samaa kaavaa päivästä toiseen: herätys, töihin, kotiin, ruoka, nukkumaan, uimaan ja nukkumaan. Elämäni on jännittävää ja mielekästä... Jotenkin vain nämä sateiset ja harmaat päivät eivät ole inspiroineet minua tarttumaan kotona oikein mihinkään työhön. Nurmeakin olisi pitänyt taas ajaa, mutta tänäänkin se aika, jonka olin ajatellut mahdollisesti nurmenleikkuuseen, meni unten mailla, viltin alla, huonossa asennossa.
                Eilen minulla oli oikein semmoinen masis-päivä, kun ei oikein mielessä ollut muuta kuin mustia ja piikikkäitä ajatuksia. Robin Williamsin kuolemakin tuntui ihan käsittämättömältä. Olen sen ajan lapsi, että olen kasvanut miehen elokuvia katsellen ja Williams on aina kuulunut niihin näyttelijöihin, joiden elokuvia mielellään katsoo. Tuntuu hullulta, että hänellä ei mitään muuta pakotietä ollut pois pahasta olostaan kuin itsensä hengiltä ottaminen. Surullista. Ihmettelin, miksi miehen kuolema tuntui niin pahalta, kun kuitenkin kyseessä on ihminen, joka on tuttu vain roolihahmojensa kautta. Ehkä se johtui siitä, että Robin Williams on tietyllä tapaa ollut semmoinen näyttelijä, joka on ns. aina ollut olemassa minulle, nuoruuden ja lapsuuden elokuvissa. Harmitti ja suretti kuitenkin kovasti, kun hänen kuolemastaan luin. Raha ei tuo onnea, ei kuuluisuus eikä se, että elämästä ei puutu materiaa. Ihminen kaipaa kuitenkin elämäänsä sitäkin puolta, joka tuntuu muuten kuin käsin koskettaen. Ehkä tämä tällainen tavallinen elämä on sittenkin aika rikasta...

Eilisiltana kävin uimassa vesisateen keskellä. Oli niin upeat maisemat ja oli niin huikaisevaa seisoa järvessä kun pisarat pomppivat veden pinnalla ja taivaalle piirtyi sateenkaari. Tuntui kuin olisi hetken aikaa ollut irti kaikesta muusta, arjesta ja murheista ja vastuusta ja velvoitteista. Että sen pienen hetken ajan olin vain se, joka olin. Keskellä sadekuuroa, kaulaa myöten jo viilenneessä järvivedessä ja täynnä iloa ja riemua hetkestä. Ihanaa!

Vein tänään työpaikalle pannaria kahvin painikkeeksi. Ukot olivat tulleet meidän työmaalle töihin ja ajattelin, että söisivät mielellään muutakin kuin sanansa kahvin kanssa. Loppujen lopuksi miehillä oli niin kiire, että pienellä tekosyyn varjolla saatiin toinen konemiehistä istutettua kahvipöytään asti, mutta onneksi pannari kuitenkin maistui. Ei mennyt ihan hukkaan senkään tekeminen.
              Tänään huomasin, että se pitää paikkansa, kun sanotaan, että onnellisuus tuo ihmisiä lähemmäs. Olen ollut nyt muutaman viikon ajan vähän muissa maailmoissa. Varovasti onnellinen, hymyillyt ja nauranut paljon, ollut rohkea ja peloton ja tuntenut itseni vahvemmaksi kuin pitkään aikaan. Kaikki johtuu yhdestä ihmisestä, jonka olemassa olo on tehnyt minulle hyvää. Tänään sain eräänlaista palautetta siitä, että minun hyvä oloni on huomattu ulkopuolellekin. Olin kuulemma ihana ja jotenkin kamalan mukava ja vapautunutkin. Allekirjoitin mielessäni kaiken tuon, vaikka sanojaa kiitin vain nöyrästi mukavista sanoista pienen hämmennyksen vallitessa, koska sanoihin liittyi sitten melko lämminhenkinen halauskin... Noh, pointti on kuitenkin siinä, että ihminen on vetovoimaisin silloin, kun on niin onnellinen, että se hehkuu sisältä ulos asti. Ja minä olen! Sen olen oppinut lähi kuukausina (ja ehkä lähi vuosinakin), että tämänsorttinen onni on sitä lajia, joka kannattaa pitää oman sydämen sopukoissa ja nautiskella kaikessa rauhassa ilman, että sitä toitottaa koko maailmalle.
              "Kel onni on, se onnen kätkekööt", vaikka sitä ei kokonaan pystyisi kasvoilta häivyttämäänkään. Ei tämäkään varmaan lopullinen olotila ole, joten aion taas nauttia hymystäni ja kirkkaista silmistäni sen minkä voin!

Onneksi huomenna on perjantai. Alkaa viikko painamaan ja on mukavaa taas saada yksi viikko päätökseen. Lauantaina on tosin ne pikkusiskon häät eli se vapaapäivä menee sitten siihen, mutta kai se on ihan mukavaa vaihtelua tavallisen lauantain sijaan. Ainut mikä vähän jännittää on koiran hoito, mutta luulen, että sekin onnistuu vailla sen suurempaa ongelmaa. Hoitaja on niin mahtava!
          Ilta on taas niin pimeä, että ei edes minun mielikuvituksella voida puhua enää kesäillasta. Kai tämä on sitten jo alkusyksyä, vaikka tuo termi onkin jotenkin samaa kuin luovuttaisi... antaisi periksi. Olen monena iltana ennen unen tuloa miettinyt, miten erilaista olisi jos saisi nukahtaa jonkun syliin eikä yksin paksun peiton kulmaa rutistaen.. tuntuisiko silloin tämmöiset sysimustat illatkin ihan toisenlaisilta kuin nyt?
           Kun on saanut olla semmoisessa sylissä, missä on hyvä ja onnellinen olla, ei osaa enää elää samalla tavalla yksin kuin ennen. Yksinäisyys on pilattu rakastamisella. Silloin yksinäisyys on vain yksinäisyyttä, kun ei ole sitä toista sydäntä omaa sydäntä vasten.
           Silloin jää vain toivo ja usko siihen, että syli löytää sylin. Sydän löytää sydämen.
           Silloin on taas kotona.

Loppukesän kypsää haikeutta

Oletteko koskaan todistaneet sitä hetkeä, kun kypsä (tai linnun pudottama) omena muksahtaa maahan? Se on iloinen ja riemukas muksahdus. Semmoinen pehmeä tumpsahdus, mutta jotenkin samalla kertaa haikean vakavamielinen.
             Luin tänään kirjaa ulkorapulla ja omena tippui lähellä olevasta puusta maahan. Semmoinen punakylkinen, vähän kolhuja saanut yksilö. Muistutti erästä, jonka tunnen...
             Taas ovat päivät juosseet kuin niillä olisi johonkin oikein kiire. Viime viikko alkoi vielä helteisesti, mutta torstaina paukkui ukkonen vihdoin ja viimein ja vähän viilensi ilmaa - ainakin hetkeksi. Kyllähän tänäänkin sai lämmöstä nauttia ja mittari lähenteli sitä kolmenkymmenen maagista rajaa, mutta mukavaahan tämä on. Yritän olla valittamatta!
             Tänä aamuna heräsin siihen, kun naapurin emäntä vihelteli lehmiään minun takapihaltani. Olivat lehmänkantturat karanneet aitauksestaan etsimään elämäänsä muuta sisältöä. Minun pihaltani ei muuta oikein löytynyt, kun lyhyeksi ajettua ruohoa, mutta sekin kelpasi elämän sisällöksi paremman puutteessa. Kiitokseksi jättivät muutaman ruskean läjän, jotka naapurit tosin korjasivat kohteliaasti pois. Kiitos siitä! Jospa elukoiden vapaudenkaipuukiintiö olisi nyt sitten täytetty, yleensä juoksentelevat kerran kesässä ja tämä juoksu tuli harvinaisen aikaisin.

Eilen minulla oli jälleen töitä ja jossakin vaiheessa päivää, tuntui, ettei tämän viikon työt lopu millään. Kun kotiin pääsin olin niin puhki viikon työurakasta että olisi tehnyt mieli hautautua oitis peiton alle ja jäädä sinne odottamaan ensi kesää. Mukavaa oli kuitenkin lämmitellä lihaksiaan vielä lauantaisaunassa, uinnin jälkeen, ja iltasella hemmottelin itseäni isolla lasillisella jääkylmää limsaa!
             Hih, laitoin elämän oikein risaiseksi!
             Tänään puolestaan meni päivä siihen, kun vieraisilla piipahti ensi viikonlopun koiranhoitaja vähän kyselemässä meidän koiran päivärutiineista ja sen sellaisista. Minulla ei ole mitään ongelmaa jättää koiraa kyseisen hoitajan hoiviin, kun ihminen on niin koirarakas kun vaan voi olla ja meidän koira tykkää vielä tapauksesta, joten kaikki menee varmasti hyvin. Tänään vain en olisi jaksanut muuta kuin maata auringon hellittävänä, lukea kirjaa ja nauttia siitä ainoasta vapaapäivästä, joka tällä viikolla oli.
              Noh, näin tällä viikolla.

Illat alkavat todella muistuttamaan jo loppukesän (kieltäydyn puhumasta vielä syksystä) iltoja. Nytkin taivaalla paistaa jälleen superkuu, pilvien takana tosin joten en taida saada kuvaa, ja muuten on maisema sysimusta.
              Huomaan itsessäni muutoksia tunteissa ja ajatuksissa vuodenaikojen mukaan. Siinä missä mieli on vilkas ja vallaton alkukesästä ja kaikki tunteet liikkuvat yläoktaaveissa niin hyvässä kun huonossakin, niin näin loppukesästä huomaan, että haikeus ja kaipuu lisäävät osuutta tunteiden vaakakupissa. Rakkaus, ilo ja onni muuttuvat tummemmiksi ja tuumaileviksi.

 Nytkin sisällä riehuu selittämätön ikävä toisen syliin ja halaukseen. Se ei ole enää samanlaista villiä ja hurjaa kuin se kenties oli silloin kun kevätvalo villitsi, mutta oikeasti taidan pitää tästä riuduttavasta tunteesta enemmän.
              Tuntuikohan omenasta vähän samalta, kun se tipahti vehreän vihreältä oksalta maahan saaden pienen mustelman kylkeensä? Oliko irti laskeminen sittenkin helpottavaa ja vapauttavaa?

Mustikkamönkijä

Helle jatkuu...
            Se alkaa näkymään niin koti-minässä kuin sitten erityisesti työ-minässäkin. Työmaalla ollaan onneksi kaikki samassa tilassa eli päät pehmeinä hihitellään jo ihan typerääkin typeremmille asioille ja hekotus vaan lisääntyy mitä enemmän mittariin asteita tulee ja mitä kauemmin nämä kelit kestävät!
             Onneksi pää pehmenee kuitenkin niin, että se tulee ilmi hihittelynä ja hekotteluna eikä esimerkiksi kaikenmoisina aggressioina.. Tänään tosin yritin kaupata eräälle miekkoselle ruohonleikkuria vaihtokaupaksi hänen komeasta mönkijästään. Ei suostunut vaihtoon ilman välirahaa, vaikka sanoin, että miun härvelissä tulisi ruohonleikkuri kaupanpäälliseksi. Hassua sekin, että mies oli aivan uppo-outo tapaus enkä ole tainnut sitä ennen edes nähdä, mutta miten helposti juttu luisti. Se nauratti minua ja minä miestä ja meidän välissä oli (sen komean mönkijän lisäksi) varmasti kolmekymmentä ikävuotta! Ainoastaan jäi harmittamaan se, etten tajunnut pyytää koeajoa sillä mönkijällä. Pahus!
               Kotona väänsin sitten huomiseksi taas ukkojen hemmotteluleivonnaiseksi mustikkapiirakan. Gluteeniton pohja ja kermaviili päällys. Ulkonäkö on ihan ok, mutta maun tietää vasta raadin edessä.

 Seuraa kamala tunnustus: mustikat eivät olleet omia.
             Oma metsä on sadan metrin päässä ja sieltä olisi saanut kai tuon määrän kun vähän olisi viitsinyt kävellä, mutta minä olin tänään niin poikki (taas) työpäivän jälkeen, että päätin "kerätä" mustikkani kaupan edessä olevalta myyjältä. Joka tosin RYÖSTI minut! Rasia mustikoita maksoi 6,90 euroa! Siis minä saan melkein tuon verran palkkaa tunnissa!!!
              Toivottavasti piirakka maistuu, kun mustikoista sai maksaa mansikoita!
               Hih!

Huomenna taitaa olla virallisesti viimeisiä hellepäiviä, kun perjantaiksi on luvattu ukkosta ja sadetta ja sitten viikonloppuna vielä suhteellisen lämmintä ja sitten korkeapaine siirtyy ja vie helteet mennessään. Tervetuloa syksy, kylmät sateet ja kurjat ilmat... plaah!
              Näihin alkaa niin tottumaan.
              Aurinkoon, iloiseen mieleen, paahtuneeseen kroppaan, nuhjaantuneeseen oloon ja väsähtäneisiin päiviin. Ihanaan kesään, jonka toivoisi jatkuvan aina, mutta alkaa jo pikku hiljaa kaivata syksyn kirpeyttä... miten ristiriitaista!
               Nyt menen nukkumaan ja näen mustikoista unia!
                Ötyjä!

Kuukausi kuumuutta

Hellettä on riittänyt 30 päivää. Kuukausi lähes sateetonta, todella kuumaa keliä. Kieltämättä alkaa kropassa tuntumaan, vaikka mieli näistä keleistä nauttiikin.
         Tänään työmaalla oli jo aamusta ihan pöhnäinen olo ja vaikka yritin juoda ja pitää taukoja ja viihtyä varjossa, niin silti tuntui, että helle vie voiton. Kotona en ehtinyt kuin syödä ja oikaista jalkoja kun oikea silmä tuntui kummalliselta. Kävin katsomassa peilistä niin silmäluomi oli aikalailla turvokissa ja turvotus laski silmän allekin.
          Näytin ihan siltä kuin olisin pitäny sylipainia jonkun kanssa ja se joku olisi saanut iskettyä minua silmään - tosin silmä ei ollut musta, mutta muuten juuri sillä lailla turvoksissa kuin voisi tappelun jälkeen olla! Hieroin illan lymfahieronta-ohjeilla ja turvotus vähän tasoittui. Join paljon, jopa niin paljon, että olen ravannut vessassa koko illan, mutta nyt alkaa silmä olla aika normaali ja paremman tuntuinen.
           Toivottavasti silmä ei ole huomenna muurautunut täysin umpeen...
           Toisaalta, eihän tässä hommassa välttämättä kahta silmää tarvitse. Kunhan on kaksi kättä...

Puoli kiloa (voita) päivässä - ja uusia perunoita !!

Syysleimu kukkii kukkapenkissä!
         Eiiiiiii !!!!
         Äsken iltalenkillä murahtelin koiralle, että vieläkö itikatkin jaksavat näillä helteillä ihmisverta himoita, kunnes ensimmäinen "itikka" kävi kiinni ja se olikin lentomuurahainen. Yäks! Eikä niitä ollut yhtä tai kahta vaan tuhansia tuossa meidän iltalenkin varrella! Toivottavasti tämä siivellinen aika kestäisi muurahaisilla vain vähän aikaa - esimerkiksi kaksi minuuttia!
         Ei pitäisi päättää mitään etukäteen. Ei varsinkaan sitä, että aikoo lojoksia sängyssä niin kauan, että muuttuu lakanan väriseksi. Tänä aamuna naapurista tultiin tekemään pieni visiitti niin, että minä olin vielä peiton alla tukevasti nautiskellen. Kello oli jo tietysti vaikka mitä, mutta silti ... Oli vaikeaa olla sosiaalinen, kun mieli on vielä täysin unten mailla. Suunnitelmani loppu sujui sitten jo paremmin. Onnistuin olla tekemättä yhtään mitään. Luin ja nautin helteestä ja kesästä (syysleimusta huolimatta) ja iltasella tappelin taas koiran kanssa siitä, pitääkö sen turkki harjata vai antaa takkuuntua ja huopua epämääräiseksi mytyksi. Minä kannatin ensimmäistä vaihtoehtoa ja koirakuoma oli kai kakkos vaihtoehdon kannalta, kun muuttui sellaiseksi tiikeriksi hetkessä! Se on aina ollut samanmoista, tuo harjaaminen, en tiedä miksi meidän koira pitää sitä lähinnä kidutukseen verrattavana tekona!

Tänään söin ensimmäistä kertaa oman maan pottuja. Namskis! Mikään ei kyllä voita suoraan mullasta napattuja perunoita, joista lähtee kuorikin niin, että mukula on ihan valkea kun sen lautaselle asti saa. Uusien perunoiden lisukkeena oli savustettua lohta, sekin omasta savustuspöntöstä, joten aika herkku ruokaa oli sunnuntain kunniaksi. Oikeasti perunoiden kanssa ei tarvittaisi kuin voita, mutta ihan kiva lisä oli tuo kalakin..
            Ensi viikoksi on luvattu jälleen helteitä ja on kuulemma tulossa kesän lämpimin viikko. Miten se tästä voi enää lämmetä, kun ohitetaan kohta Saharan autiomaa näissä helteissä? Ja taitaa lämpö jatkua vielä seuraavallekin viikolle. Minun pitäisi käydä jossain välissä katsomassa kolttua siskon häihin. Innostus vaateostoksiin on nollassa, kun on tämmöiset helteet. Kaupoissakin alkaa varmaan olemaan jo syysmallistoja, joten jos olen oikein onnekas, saan kenties tuulipuvun!

Tämmöiset jalat saa kun ui paljon!
          Tänäänkin kävin polskimassa ja ihanaa kun vesi on vähän viilennyt niistä kuumien hellepäivien lukemista ja uiminen ihan oikeasti virkistää eikä pelkästään kastele. En tiedä osaisinko käydä edes nukkumaan enää ilman iltauintia, sen verran riippuvainen taidan uintireissusta jo olla. Yleensä uinnit tyssäävät siihen, että työkaveri tartuttaa minuun tappavan sitkeän flunssan juuri ennen kuin työt loppuvat syyskuun lopussa ja sitten ei enää uskalla mennä uimaan, kun on muutaman viikon tauko. Tänä vuonna en aio sairastua vaan aion uida niin pitkään, että vaarana on jäätyä jalasta kiinni järveen!
           Tänään tulee tv:stä Jurassic Park. Varmaan elokuvahistorian paras dinosaurus-leffa. Tuntuipa vaan vanhalta kun lehden arvostelussa sanottiin, että elokuva ilmestyi 21 vuotta sitten. Kaksikymmentäyksi vuotta sitten! Ja minä muistan miten innoissaan me sitä penskana katottiin ja ihastuttiin ikihyviksi! Herranpieksut, minä muistan jotain sellaista, joka on tapahtunut kaksikymmentäyksi vuotta sitten! NYT olen virallisesti vanha... ikäloppu... puolivainaa...
            Hohhoijjakkaa!

P.S. Muuten, minulla on sen raskaan ja painavan ja surullisen sydämen tilalla semmoinen sydän, jossa on pelkkää punaista ja lämmintä, iloa ja onnea ja keveitä askeleita. 
       Miten yksi ihminen voi saada olon tuntumaan niin kurjalta, kun taas se toinen saa sen kaikenkattavan paikkapalan aikaiseksi koko sydämen ympärille pelkästään sillä, että tykkää ja välittää!? Ja miten hyvältä tuntuu, että semmoinen ihminen on olemassa, joka ottaisi syliin milloin tahansa, jos vain olisi vähän lähempänä. 
           Miten hyvältä tuntuu hymyillä niin että silmäkulmiin tulee rypyt ja silmissä vilkkuu onni ja rakastaminen. Ja vielä niin, ettei tykkää yksin. 
          Voi kun tämän sydämen saisi suojaan pehmeäksi kuluneeseen villasukkaan, kiedottua lämpöiseen ja pehmoiseen, niin ettei mikään kylmä ja kova koskaan enää saisi raapaistua siihen ainuttakaan viiltoa. Ja voi kun sen toisen saisi kiedottua myös turvaan ja lämpöön - vierelle, lähelle ja syliin - iäksi.

Rasvanäppi ja ruohomaakari.

Alkaa olla jo aika hämärää tähän aikaa illasta, kun kello näyttää melkein yhtätoista. Jotenkin niin syksyisen illan näköistä, vaikka lämpöä riittääkin vielä ihan riittävästi. En ole ihan vielä valmis syksyyn, joten saisi nyt pitää tästä kesästä kiinni vielä hetken.
            Hellettä piisasi tällekin päivälle ja mittari kipusi taas lähemmäs +30 astetta. Torstaiksi oli luvattu kamalia ukkosmyrskyjä, mutta taisivat suurimmat ukkoset osua muualle Suomeen ja me täällä idässä saatiin vain myrskyn häntä. Tosin kyllä sekin sai tuhoa aikaan, vaikka tuulipuhureita ei tainnut olla muuta kuin kaksi... Ensimmäinen kaatoi ihanasta pihapihlajastani jälleen yhden oksan haaran. Yksi oksa meni muutaman vuoden takaisessa ukkosessa ja nyt jo toinen! Puu-parka alkaa näyttämään jo aika runnotulta. Minun pihlajani...

Toinen myrskyn uhri oli auringonkukka. Onneksi vain yksi. Vähän pelkäsin, että tuuli kaataisi kaikki, kun ovat kasvaneet jo minun kokoisiksi hujopeiksi, mutta taitaa niillä sen verran hyvät juuret olla, että varret kestävät jonkinmoista vastoinkäymistä. Hyvä niin, sillä siihen tavoitteeseen eli viiteen metriin on vielä matkaa!

Muuten tämä päivä meni kyllä ruohonleikkurin selässä. Viime viikolla oli menoa ja tuloa siihen malliin, että jäi ruoho ajamatta. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää - ja entistä pidempänä! Minun piti ajaa tietyt alueet kolmeenkin kertaa, aina leikkuuteriä madaltaen, että nurmi jäi edes siedettävään kuntoon. Aikaa meni tuplasti enemmän ja alkoi jo olkapäätkin saamaan väriä kiitettävällä tavalla. Teki hyvää pulahtaa iltasella viileään veteen ja antaa olkapäille ja niskalla kylmäkylpyä!
                Aamupalan jälkeen viihdytin itseäni kuitenkin auton parissa jälleen. Vaihdoin tänään autoon virranjakajankannen ja roottorin. Kieltämättä jännitti vähän, vaikka olin tuijotellut opastevideota netistä monen monta kertaa, eikä se vaihto nyt mitään tähtitiedettä ollut. Silti vähän kädet tutisi, kun konepellin aukaisin. Vaihto sujui ongelmitta ja olin niin ylpeä itsestäni, kun auto lähti oikein hyrähtäen käyntiin.

Se vikavalo kojelaudassa ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään ja se vähän mustasi sitä itsetyytyväisyyttä ja ylpeyttä, mitä vaihto-operaatio aiheutti. Vielä olisi jemmassa polttoainesuodatin, mutta katsotaan nyt milloin sen ehdin vaihtamaan... Huomenna en nimittäin aio tehdä yhtikäs mitään, korkeintaan nauttia helteestä kirjan ja suoriksi oikaistujen jalkojen kera.

Tänä aamuna aurinko herätti jo puoli kahdeksan, vaikka univelkaa olisi ollut nukuttavana enemmänkin. Sitten rupesin tuijottamaan auringonkultaa verhojen takaa ja haaveilemaan ja sittenhän se uni ei enää otetta saanutkaan. Kieriskelin onnellisena pehmoisen peiton ja unelta tuoksuvan tyynyn kanssa, ja nautin lauantaisesta kiireettömyydestä. Huomenaamuna aion ottaa uusinnan tälle nautiskelulle!
        Hemmottelin viime viikolla itseäni ja kävin kirjakaupassa ja tuhlasin pienen omaisuuden avaamattomiin tarinoihin ja lukemattomiin seikkailuihin, mutta niihin aarteisiin palaan kunhan ehdin... Eikös ole ärsyttävää! Kertoa eikä kuitenkaan kertoa!
         Ilkiö olen.
         Päästä varpaankärkiin asti.
         Ähäskutti!