Pieni kakku ja muuta avautumista

Tämä on taas tällainen sekalainen ja megalomaaninen postaus, jonka aihetta ei het'siltään pystyisi sanomaan...

Eilen leivoin kakun ystävälleni - tosin sisäinen kalenterini oli sen verran sekaisin, että kakku löysi päivänsankarin päivää myöhässä. Toivottavasti se ei makua pahentanut eikä ajatuksen lämpöä vähentänyt...
              Halusin tehdä sellaisen mini-kakun, jonka saisi syötyä jos ei nyt ihan yhdellä kahvilla niin viimeistään sitten toisella kahvilla. Tein siis kakkutaikinan kääretorttu-tekniikalla ja leikkasin siitä kolme kakkupohjakiekkoa.

Pinosin osaset kakuksi ja laitoin mansikkamarmeladia väliin. Hymyilytti vähän, kun kuorrutusta vailla oleva kakkutornini näytti erehdyttävästi raaoilta jauhelihapihveiltä marmeladi hunnussaan!
Eikö tulekin mieleen ihan hampurilaispihvi? 

En ole mikään jauhopeukalo, vaikka leipomisesta tykkäänkin, ja ehkä suurimpia pelkoja leivonnassa minulla on suklaakuorrutteen tekeminen. En ole koskaan ihan totaalisesti siinä epäonnistunut eikä muutakaan syytä fobialle ole, mutta kai se, että äiti ja jauhopeukaloinen-sisko ovat aina olleet tolkuttamassa sitä, miten helposti suklaa muuttuu rakeiseksi tai jymähtää kattilaan tai lösähtää kakun päälle kuin koiran kikkura... Ja ihmeellisesti nämä "ohjeistukset" tulevat mieleen aina kun ryhdyn suklaata sulattelemaan.
         Kannustavaa.
         Tällä kertaa olin kuitenkin tehnyt kotiläksyni. Olin lukenut monen monta ohjetta suklaan sulatuksesta ja siitä miten sen saisi onnistumaan ilman, että saa kipata kokkareista suklaata monta levyllistä kompostiin. Muutama vinkki teille (hulluille) jotka harkitsevat suklaakakun tekoa:
~ sulata suklaa lasi- tai metalliastiassa kattilan päällä, jossa on vettä (= vesihöyry lämmittää astian pohjaa ja sulattaa suklaan nopeasti ja tasaisesti)
~ lämmitä myös suklaakuorrutteeseen tuleva kerma kädenlämpöiseksi, älä kuitenkaan polta pohjaan tai anna kiehua
En minäkään mikään kirkkain tähti ole suklaan sulatuksen taivaalla, mutta nuo vinkit huomasin käyttökelpoiseksi omassa sulatus-urakassani - ja onnistuin melko hyvin.

Lopuksi koristelin kakun tomusokeritahnalla ja tein elämäni ensimmäistä kertaa sokerimassasta kaksi ruusua. Massa oli helppo käsitellä ja ruusutkin onnistuivat yllättävän hyvin, vaikka terälehtien muodossa ja näössä vielä hiomista onkin. Mukavaa puuhaa kuitenkin! En ihmettele yhtään niitä ihmisiä, jotka hurahtavat kakkujen tekoon.

Iltasella tuli viesti. Päivänsankari kiitti maukkaasta kakusta. Tuli hyvä mieli, vaikka en minä sitä kiitosten takia tehnytkään. Minun on vain niin vaikea muutoin näitä hempeitä tunteitani ilmi tuoda... Toivottavasti kakku todella maistui, vaikka vähän myöhässä tulikin!

***

Taivaan Isä oli tänään hyvällä tuulella ja pilaili vähän meidän kustannuksellamme. Leikattiin töissä tänään nurmea ja aamusta asti saatiin hyvää harjoitusta sadevaatteiden pukemisesta... Rankka sadekuuro yllätti, hetken päästä paistoi aurinko ja kumisissa nutuissa tuli hiki, sitten taas vettä tuli niskaan taivaan täydeltä ja sitten taas aurinko pilkisteli. Tuntui, että kastui sekä sisältä että ulkoa, kun sade kasteli ulkopinnan ja aurinko hiosti sitten sisäpuolen kosteaksi. Ensin ajattelin, että pidän kumivermeet päällä ihan piruuttani kun kuitenkin sade oli kuuroluontoista, mutta kyllä siitä ajatuksesta piti nopeasti luopua ja jättää vaatteet johonkin penkin selkämykselle välillä, kun tuli konetta työntäessä hiki.
           Kummallinen keli.
           Meillä on töissä puutarha-harjoittelija, jonka pitäisi valmistua puutarhuriksi joulukuussa ja on meillä nk. työssäoppimisjaksolla. Tämä on oikeastaan jo toinen jakso, kun samainen harjoittelija oli jo kahdeksan viikkoa keväällä, piti heinäkuun kesälomaa ja tuli sitten vielä muutamaksi viikoksi töihin. Olen ollut itse samassa tilanteessa (sata vuotta sitten) ja minun pitäisi tietää millaista se on, mutta en vain aina jaksa ymmärtää. Olen yrittänyt opettaa kaiken sen, minkä työstäni, koneista ja työtavoista tiedän, jakaa tietoa ja taitoa eteenpäin ja ainakin pyrkinyt olemaan kärsivällinen opettaja ja selittänyt asiat uudelleen ja uudelleen, jos niin on pitänyt tehdä.
             Tänään vaan tuntui siltä, että olen epäonnistunut opastajan työssäni, kun harjoittelija kysyi päivän loputtua, että jatketaanko leikkuuta vielä huomenna. Sanoin, että isot viheralueet jäävät väkisin huomiselle. Harjoittelija tokaisi siihen iloisesti, että ei hän sitten kamalan tarkasti konetta pesisi vielä tänään... (harjoittelija siis ajoi tänään ajettavalla leikkurilla, kun pitää saada kokeilla monipuolisesti kaikenmoisia koneita)
              Myrskypilvet kerääntyivät otsalle ja silmäni iirikset tummuivat mustiksi.
              Olen tolkuttanut pian kolme kuukautta Neiti Opiskelijalle yhtä asiaa koneista erityisesti: puhdistus ja hyvä huolto pitävät koneen puutarhurin parhaani kaverina. Viis siitä leikkaako nurmen oikein päin tai oikean mittaiseksi, sen oppii sitten myöhemmin kun silmä kehittyy näkemään sen leikkuutekniikan, joka itselle sopii, mutta jos luistaa puhdistuksesta, huollosta tai koneen päivittäisestä tarkastuksesta, ei pian ole enää mitään konetta millä töitä tehdä!
                 Olisi tehnyt mieli ravistaa harjoittelijaa (okei, enemmän kuin ravistaa, mutta kaunistelen nyt vähän tätä ulosantiani...), mutta tyydyin vain sanomaan, että kone ei sitä tiedä, että homma jatkuu huomenna. Puhdistus on tehtävä ihan samalla tavalla vaikka jatkettaisiin vasta ensi viikolla! Kun sitten tuli se hetki, että laiteltiin koneet varastoon ja oltiin ovia sulkemassa niin harjoittelija sanoi vähän kuin puolustuslinjan takaa, että hän sitten huomenna pesee koneen vähän paremmin... eli koneelle oli vain näytetty vesiletkua, huitaistu vain ilmapainepistoolilla sinne päin ja tuskin edes kurkattu teräkotelon alle!
                  Olen ehkä fanaatikko näiden koneiden kanssa, mutta kun tiedän miten tärkeitä ne meille ovat, miten paljon ne helpottavat hommia ja miten pulassa sitä oltaisiin jos ne eivät pysyisi kunnossa. Ja sitä paitsi, ne ovat seurakunnan koneita, ei omia.
                  Raivostutti, suututti ja olisi jälleen tehnyt mieli näyttää se puoli omasta herttaisesta luonteesta, joka ei useinkaan ihmisille näy. Suoraan sanottuna olisi tehnyt mieli laittaa harjoittelija ojennukseen, saarnata samat saarnat kuin sata kertaa aikaisemmin, haukkua, nälviä, mennä henkilökohtaisuuksiin ja lopuksi nujertaa harjoittelija-polon vähäinenkin itseluottamus täysin.
                  En tehnyt mitään.
                  En sanonut mitään.
                  Ja se taisi purra vielä paremmin.
                  En kertakaikkiaan jaksanut! Omissa töissä on tarpeeksi.
                  Puuh!

Kävin illalla uimassa. Rannalla myrskysi, tuuli ja aallot murtuivat hiekalle. Jotenkin vesi näytti paljon kylmemmältä pelkästään sen takia, että se oli harmaa ja aallokkoinen. Noh, olihan se kylmää sittenkin kun sinne meni, mutta näköaisti lisäsi varmasti osansa tuntoaistimukseen. Ihanan kamalaa!
          Minulla on edessä vapaa viikonloppu. Todella vapaa. Ei töitä, ei ylimääräistä väkeä torpassa. Kunhan huomisesta selviän ja kotiin pääsen ja saan mahdollisesti oman pihanurmen leikatuksi ja talon siivottua, oikaisen jalkani takan ääreen, nappaan koiran kainaloon ja kirjan toiseen kainaloon ja nautin! NAUTIN! Melkein neljä viikkoa on mennyt niin, että joko on viikonloppuisin ollut töitä, häät ja taas töitä niin ettei ole jäänyt kuin yksi vaivainen löhöpäivä pitkän työviikon jälkeen - jos sitäkään - joten nyt kun tiedossa on täysin vapaa ja toimeton viikonloppu, niin aion ottaa ajasta kaiken irti!
            Hurraa!