Loppukesän kypsää haikeutta

Oletteko koskaan todistaneet sitä hetkeä, kun kypsä (tai linnun pudottama) omena muksahtaa maahan? Se on iloinen ja riemukas muksahdus. Semmoinen pehmeä tumpsahdus, mutta jotenkin samalla kertaa haikean vakavamielinen.
             Luin tänään kirjaa ulkorapulla ja omena tippui lähellä olevasta puusta maahan. Semmoinen punakylkinen, vähän kolhuja saanut yksilö. Muistutti erästä, jonka tunnen...
             Taas ovat päivät juosseet kuin niillä olisi johonkin oikein kiire. Viime viikko alkoi vielä helteisesti, mutta torstaina paukkui ukkonen vihdoin ja viimein ja vähän viilensi ilmaa - ainakin hetkeksi. Kyllähän tänäänkin sai lämmöstä nauttia ja mittari lähenteli sitä kolmenkymmenen maagista rajaa, mutta mukavaahan tämä on. Yritän olla valittamatta!
             Tänä aamuna heräsin siihen, kun naapurin emäntä vihelteli lehmiään minun takapihaltani. Olivat lehmänkantturat karanneet aitauksestaan etsimään elämäänsä muuta sisältöä. Minun pihaltani ei muuta oikein löytynyt, kun lyhyeksi ajettua ruohoa, mutta sekin kelpasi elämän sisällöksi paremman puutteessa. Kiitokseksi jättivät muutaman ruskean läjän, jotka naapurit tosin korjasivat kohteliaasti pois. Kiitos siitä! Jospa elukoiden vapaudenkaipuukiintiö olisi nyt sitten täytetty, yleensä juoksentelevat kerran kesässä ja tämä juoksu tuli harvinaisen aikaisin.

Eilen minulla oli jälleen töitä ja jossakin vaiheessa päivää, tuntui, ettei tämän viikon työt lopu millään. Kun kotiin pääsin olin niin puhki viikon työurakasta että olisi tehnyt mieli hautautua oitis peiton alle ja jäädä sinne odottamaan ensi kesää. Mukavaa oli kuitenkin lämmitellä lihaksiaan vielä lauantaisaunassa, uinnin jälkeen, ja iltasella hemmottelin itseäni isolla lasillisella jääkylmää limsaa!
             Hih, laitoin elämän oikein risaiseksi!
             Tänään puolestaan meni päivä siihen, kun vieraisilla piipahti ensi viikonlopun koiranhoitaja vähän kyselemässä meidän koiran päivärutiineista ja sen sellaisista. Minulla ei ole mitään ongelmaa jättää koiraa kyseisen hoitajan hoiviin, kun ihminen on niin koirarakas kun vaan voi olla ja meidän koira tykkää vielä tapauksesta, joten kaikki menee varmasti hyvin. Tänään vain en olisi jaksanut muuta kuin maata auringon hellittävänä, lukea kirjaa ja nauttia siitä ainoasta vapaapäivästä, joka tällä viikolla oli.
              Noh, näin tällä viikolla.

Illat alkavat todella muistuttamaan jo loppukesän (kieltäydyn puhumasta vielä syksystä) iltoja. Nytkin taivaalla paistaa jälleen superkuu, pilvien takana tosin joten en taida saada kuvaa, ja muuten on maisema sysimusta.
              Huomaan itsessäni muutoksia tunteissa ja ajatuksissa vuodenaikojen mukaan. Siinä missä mieli on vilkas ja vallaton alkukesästä ja kaikki tunteet liikkuvat yläoktaaveissa niin hyvässä kun huonossakin, niin näin loppukesästä huomaan, että haikeus ja kaipuu lisäävät osuutta tunteiden vaakakupissa. Rakkaus, ilo ja onni muuttuvat tummemmiksi ja tuumaileviksi.

 Nytkin sisällä riehuu selittämätön ikävä toisen syliin ja halaukseen. Se ei ole enää samanlaista villiä ja hurjaa kuin se kenties oli silloin kun kevätvalo villitsi, mutta oikeasti taidan pitää tästä riuduttavasta tunteesta enemmän.
              Tuntuikohan omenasta vähän samalta, kun se tipahti vehreän vihreältä oksalta maahan saaden pienen mustelman kylkeensä? Oliko irti laskeminen sittenkin helpottavaa ja vapauttavaa?