Takkatuli ja kesämeni

Lämmitin tänään vähän takkaa, kun ulkona oleva kosteus ja koleus pyrki jo sisään. Vähän aikaa piti poltella kananmunakennoja takassa puiden päälle, että sai hormin vetämään kesän jäljiltä, mutta sitten kun tuli humisi luukun takana, tuli torppaan ihan erilainen tuntu. Pehmeää lämpöä.
              Illat virahtavat aina vähän pitkiksi ja tänäänkin työmaalta löytyi työntekijän kuvatus, joka etäisesti muistutti minua. Se haukotteli useasti ja leveästi ja silmät lumpsivat sen näköisenä, että pielukseksi olisi kelvannut vaikka kostea varvukko tai sammalmätäs. Tämä viikko on viimeinen hoitoviikko ja kukat saivat hoitokäsittelynsä viimeistä kertaa tänä kesänä. Hulluinta on, että nythän ne vasta oikeastaan ovatkin hyvännäköisiä (toisin kuin hoitajat)! Ovat ehtineet juurtumaan, saaneet vettä eikä enää ole niin läkähdyttävän kuuma, mutta ei vielä pakkastakaan! Kukkien hoitopäivät ovat vain niitä päiviä, kun olen ihan omien ajatusteni kanssa. Tänään hautausmaalla ei liikkunut kuin kaksi ulkopuolista, joten olimme todella kaksistaan Epun kanssa.
                Kahdestaan yksin.

Ajattelin töiden loppumista ja syksyn tuloa, sitä miten pyytäisin viikonlopun virhettäni anteeksi ja keneltä, ajattelin sitä, miten erilaiseksi kuvittelin tämän kesän. Toisaalta, vaikka kaikki ne asiat, jotka kuvittelin muuttuvan tänä kesänä, muuttuivat, ei vain ihan niin kuin minä luulin. Loppujen lopuksi olen ihan onnellinen. Vähän eksyksissä tunteideni kanssa, mutta ihan onnellinen kun ottaa huomioon sen, miten paljon huonommin voisi asiat olla.
               Oma piha on jäänyt melkein kokonaan hoitamatta näinä viikkoina. Nurmen olen ajanut ja se on ollut siinä. Tänäänkin kun tulin töistä ja sain ruuan niellyksi mahaan asti, niin rojahdin viltin alle "oikaisemaan vähän jalkoja". Seuraavan kerran heräsin kello kuusi.
                  Iltauinti piristi hieman. Vesi oli kylmempää kuin viimeeksi ja jos se tuosta vielä viilenee niin se jäätyy! Oli nimittäin sellaista, että uidessa piti ihan ajatella hengittämistä tai muuten se olisi salpautunut oitis. Jollakin kierolla ja kummallisella tavalla nautin siitä tunteesta! Monet sanovat, että avantouinnin jälkeen olo on kuin uudestisyntyneellä, kun veri kiertää ja sormenpäitä ja varpaita kuumottaa. Minä pidän toki siitäkin tunteesta kun kropassa hehkuu ja polttelee uimisen jälkeen, mutta enemmän minä taidan nauttia siitä kylmästä tunteesta, siitä kun on vedessä ja meinaa kuolla siihen kylmyyteen...
                  Ja silti iltasella vetelen sammaleenvihreän villapaidan päälle ja juon kupin tummaa kaakaota ja vedän pörrösukkien päälle toiset villasukat.
                   Olen aina ollut sitä mieltä, että minussa on kaksi täysin erilaista puolta ja vielä niin, että ne ovat selvästi toisistaan erillään. Toinen puoli on juuri sellainen 'takanlämmittäjä tyyppi' joka nauttii kaikesta villaisesta, lämpöisestä ja pehmeästä, ja toinen on se, joka hakee koko ajan kropastaan ja mielestään katkeamispistettä kylmyyden, jaksamisen ja henkisen puolen suhteen. Joskus toivoisin, että nuo ääripäissä olevat luonteenpiirteet olisivat vähän lähempänä toisiaan, enemmän sulautuneina yhdeksi niin ei tarvitsisi niin paljoa tempoilla itsensä kanssa.
                    Nyt rupesi jälleen satamaan.
                    Ikkuna on auki ja ropina kuuluu ikkunalautaa vasten. Olenkohan ihan kajahtanut vai kuulostaako syyssade erilaiselta kuin kesäinen rapina? Tämä sade ainakin kuulostaa kylmältä ja märemmältä, kun ne lämpöiset kesäsateen ropsaukset, jotka tuntuivat kevyenä hipaisuna iholla...
                    Uskomatonta, että kesään on taas vuosi aikaa ja edessä on vain kylmempää ja pimeämpää.
                    Tekee mieli sammuttaa valot, kömpiä peiton alle ja nukkua ensi kevääseen.
                     Mutta sittenhän jäisi syysilot kokematta!