Hymy on sydämen onnellisuutta.

Minun pitäisi kirjoittaa ohjeita koiran hoitajalle eikä raapustella tänne virtuaaliseen tunteiden pöytälaatikkoon taas näitä elämäni rusettiin solmittuja tunteita ja ajatuksia.
              Pitäisi ja pitäisi.
              Tällä viikolla kaikki minun lauseeni ovat alkaneet sanalla 'pitäisi', mutta mitään kyllin järkevää en ole saanut aikaiseksi. Päivät ovat seuranneet samaa kaavaa päivästä toiseen: herätys, töihin, kotiin, ruoka, nukkumaan, uimaan ja nukkumaan. Elämäni on jännittävää ja mielekästä... Jotenkin vain nämä sateiset ja harmaat päivät eivät ole inspiroineet minua tarttumaan kotona oikein mihinkään työhön. Nurmeakin olisi pitänyt taas ajaa, mutta tänäänkin se aika, jonka olin ajatellut mahdollisesti nurmenleikkuuseen, meni unten mailla, viltin alla, huonossa asennossa.
                Eilen minulla oli oikein semmoinen masis-päivä, kun ei oikein mielessä ollut muuta kuin mustia ja piikikkäitä ajatuksia. Robin Williamsin kuolemakin tuntui ihan käsittämättömältä. Olen sen ajan lapsi, että olen kasvanut miehen elokuvia katsellen ja Williams on aina kuulunut niihin näyttelijöihin, joiden elokuvia mielellään katsoo. Tuntuu hullulta, että hänellä ei mitään muuta pakotietä ollut pois pahasta olostaan kuin itsensä hengiltä ottaminen. Surullista. Ihmettelin, miksi miehen kuolema tuntui niin pahalta, kun kuitenkin kyseessä on ihminen, joka on tuttu vain roolihahmojensa kautta. Ehkä se johtui siitä, että Robin Williams on tietyllä tapaa ollut semmoinen näyttelijä, joka on ns. aina ollut olemassa minulle, nuoruuden ja lapsuuden elokuvissa. Harmitti ja suretti kuitenkin kovasti, kun hänen kuolemastaan luin. Raha ei tuo onnea, ei kuuluisuus eikä se, että elämästä ei puutu materiaa. Ihminen kaipaa kuitenkin elämäänsä sitäkin puolta, joka tuntuu muuten kuin käsin koskettaen. Ehkä tämä tällainen tavallinen elämä on sittenkin aika rikasta...

Eilisiltana kävin uimassa vesisateen keskellä. Oli niin upeat maisemat ja oli niin huikaisevaa seisoa järvessä kun pisarat pomppivat veden pinnalla ja taivaalle piirtyi sateenkaari. Tuntui kuin olisi hetken aikaa ollut irti kaikesta muusta, arjesta ja murheista ja vastuusta ja velvoitteista. Että sen pienen hetken ajan olin vain se, joka olin. Keskellä sadekuuroa, kaulaa myöten jo viilenneessä järvivedessä ja täynnä iloa ja riemua hetkestä. Ihanaa!

Vein tänään työpaikalle pannaria kahvin painikkeeksi. Ukot olivat tulleet meidän työmaalle töihin ja ajattelin, että söisivät mielellään muutakin kuin sanansa kahvin kanssa. Loppujen lopuksi miehillä oli niin kiire, että pienellä tekosyyn varjolla saatiin toinen konemiehistä istutettua kahvipöytään asti, mutta onneksi pannari kuitenkin maistui. Ei mennyt ihan hukkaan senkään tekeminen.
              Tänään huomasin, että se pitää paikkansa, kun sanotaan, että onnellisuus tuo ihmisiä lähemmäs. Olen ollut nyt muutaman viikon ajan vähän muissa maailmoissa. Varovasti onnellinen, hymyillyt ja nauranut paljon, ollut rohkea ja peloton ja tuntenut itseni vahvemmaksi kuin pitkään aikaan. Kaikki johtuu yhdestä ihmisestä, jonka olemassa olo on tehnyt minulle hyvää. Tänään sain eräänlaista palautetta siitä, että minun hyvä oloni on huomattu ulkopuolellekin. Olin kuulemma ihana ja jotenkin kamalan mukava ja vapautunutkin. Allekirjoitin mielessäni kaiken tuon, vaikka sanojaa kiitin vain nöyrästi mukavista sanoista pienen hämmennyksen vallitessa, koska sanoihin liittyi sitten melko lämminhenkinen halauskin... Noh, pointti on kuitenkin siinä, että ihminen on vetovoimaisin silloin, kun on niin onnellinen, että se hehkuu sisältä ulos asti. Ja minä olen! Sen olen oppinut lähi kuukausina (ja ehkä lähi vuosinakin), että tämänsorttinen onni on sitä lajia, joka kannattaa pitää oman sydämen sopukoissa ja nautiskella kaikessa rauhassa ilman, että sitä toitottaa koko maailmalle.
              "Kel onni on, se onnen kätkekööt", vaikka sitä ei kokonaan pystyisi kasvoilta häivyttämäänkään. Ei tämäkään varmaan lopullinen olotila ole, joten aion taas nauttia hymystäni ja kirkkaista silmistäni sen minkä voin!

Onneksi huomenna on perjantai. Alkaa viikko painamaan ja on mukavaa taas saada yksi viikko päätökseen. Lauantaina on tosin ne pikkusiskon häät eli se vapaapäivä menee sitten siihen, mutta kai se on ihan mukavaa vaihtelua tavallisen lauantain sijaan. Ainut mikä vähän jännittää on koiran hoito, mutta luulen, että sekin onnistuu vailla sen suurempaa ongelmaa. Hoitaja on niin mahtava!
          Ilta on taas niin pimeä, että ei edes minun mielikuvituksella voida puhua enää kesäillasta. Kai tämä on sitten jo alkusyksyä, vaikka tuo termi onkin jotenkin samaa kuin luovuttaisi... antaisi periksi. Olen monena iltana ennen unen tuloa miettinyt, miten erilaista olisi jos saisi nukahtaa jonkun syliin eikä yksin paksun peiton kulmaa rutistaen.. tuntuisiko silloin tämmöiset sysimustat illatkin ihan toisenlaisilta kuin nyt?
           Kun on saanut olla semmoisessa sylissä, missä on hyvä ja onnellinen olla, ei osaa enää elää samalla tavalla yksin kuin ennen. Yksinäisyys on pilattu rakastamisella. Silloin yksinäisyys on vain yksinäisyyttä, kun ei ole sitä toista sydäntä omaa sydäntä vasten.
           Silloin jää vain toivo ja usko siihen, että syli löytää sylin. Sydän löytää sydämen.
           Silloin on taas kotona.