+11 ♥

Tänään on ollut kevään TÄHÄN ASTI lämpimin päivä ja olen ollut imemässä aurinkoenergiaa koko aamun ♥ +11 astetta varjossa eli ainakin +15 auringossa ♥
       Luin ensin uuden Kodin Kuvalehden ulkorapulla ja tuli ihan kuuma, kun olin valmistautunut toppahaalariin ja pipoon. Kevään merkki nro 1 ♥
      Sitten haravoin pälvilaikkuja pihalla ja jossakin kohdissa ruoho kahisi jo kuivuuttaan eli kohta varmasti aletaan saavuttamaan routaraja ja maa alkaa imemään vettä. Kevään merkki nro 2 ♥
      Käytin pihahommissa ensimmäistä kertaa lippalakkia sitten viime syksyn. Kevään merkki nro 3 ♥

Kurkistelin jo siihen malliin puihin ja pelloille, että näkyisikö muuttolintuja, mutta tiaisia taisi vain kuusessa kujertaa. Joutsenia olen nähnyt jo lentämässä, mutta kuvaa en ole vielä saanut. Mitähän ne nyt oikein odottavat?!
        Pihamaalla alkaa paljastua kasvialueita talven jälkeen.
        Pelkäsin, että timanttituija grillimajan kupeella olisi kärsinyt enemmänkin painavasta lumesta, sillä muutamaan kertaan piti sen oksia pelastella painavan lumikuorman alta, mutta ihmeen suorassa ja kasassa se on pysynyt ♥ Phuh!

Alppiruusut toivottavasti tekevät tänä vuonna taas komeita kukkia, mutta varsinkin tämä valkoinen yksilö on nyt vähän kökännyt eikä ole oikein kunnolla päässyt kasvun alkuunkaan. Tiedä sitten onko väärässä paikassa, mutta nämä pilvekepaikat ovat meidän pihalla vähän harvassa...

Eniten kuitenkin epäilyttää keijuangervo jonka niskaan tuli koko talven lumet aitan katolta ja NIIN MAHTAVA kuin se oli kesällä. Kukkaa niin maan paljon ja komean kokoinen pensas! Toivon, että myös tämä pensas on kestänyt lumitalven hyvin ja ryhdistäytyy kunhan vapautuu lumesta lopullisesti.
        Puutarhurin työ on vähän sellaista toivon ja epätoivon kanssa sumplimista... ♥ Luonto on kuitenkin tässä(kin) lajissa se mikä määrää, puutarhuri voi tulla vaan perässä ja vikistä.

Lunta on, vaikka laitankin aina tänne niitä kuvia, missä nurmea jo näkyy ja maisemat ovat keväiset. Liekö itsensä pettämistä tai toiveajattelua, että kevät olisi pidemmällä kuin mitä se sitten on ♥
Mutta kun tulisi viikko näitä +15 asteen hujakoita (miksei siis enemmänkin, en pane pahakseni..) niin takuulla olisi nurmea enemmän näkyvissä.
      Grillimajassa eli kohta meidän kasvihuoneessa oli jo +19 astetta. Pitäisi saada taimet alulle niin saisi ne joskus sitten maahankin... Olen aina mattimyöhänen näiden kylvöjen kanssa. Ei tulisi minusta maanviljelijää!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
569. juoksupäivä (208vkoa)
- 3450.8 km
- 6 km kylälenkki oikopolulla (38 min)
- väsynyt lenkki
- alku sujui ihan hyvin, mutta sitten jalat väsähtivät ja jotenkin koko juoksu lässähti
- askel oli ihan hyvä, lyhyt ja tehokas, mutta muuten tuntui jalkojen powerit olevan edelleen jossain muualla
- ryhti kesti vain ajan kun jaksoi muutoin
- lantion pito hakusessa
- pakarat ainakin puolikuolleet jos ei ihan kuolleet
- loppumatkasta piti vähän pomppia lumella, oikopolku ei ollutkaan niin hyvä juttu kuin luulin
- +8, mukava kevätilta, onneksi vähän ehti illaksi kuivahtaa lämpöisen päivän sulavedet

Aurinkovoimaa ♥

Aurinko 🌞
     Ikiaikainen möllykkä, mutta joka vuosi aina yhtä piristävä ja iloa tuova. Tämän talven jälkeen tuntuu kuin oikein imisin kaiken valon itseeni (sori vaan muut)!
     Auringonvalon hyödyllisiä "sivuvaikutuksia" mielelle ja keholle voi jokainen kokea kun astuu talven pimeydestä valoon, mutta listaten muutamia:

• vireystila paranee → liikkumisen into paranee → kunto kasvaa! → paino laskee
• unen tarve vähenee (saa olla enemmän auringon paisteessa)
• D-vitamiinipitoisuus nousee
• makeanhimo vähenee
• ruokahalu pienenee

Tietysti talven alla lymyillyt iho kaipaa myös suojaa kevätauringolta, mutta jos sipaisee kunnon kertoimet sisältävää aurinkorasvaa iholle niin sitten ollaan kyllä valmiita keväiseen lämpöön ja aurinkoon! Jahuu!

Piha on alkanut sulaa ja näkyy jo nurmea isompina laikkuina. Ja kyllä, olen kaivanut haravankin jo esiin, joten ehkä minun talvinen murhe-horrokseni alkaa elpyä ja elämä voittaa - sittenkin!
     Eilen siivoilin vinttiä ja napsin traktoristakin ketjut jo pois, kun ei tuolla ole kutenkaan ajaminen vähään aikaan! Pihamaa on niin pehmeä, että vein muutaman kuorman "rojupuuta" saunallekin eilen ihan kottikärryillä. Pihan pitää sulaa kunnolla ja kovettua ennen kuin sinne uskaltaa traktoria ajaa.
     Siivoilin vinttiä vähän sitä silmällä pitäen, että kun/jos isä kykenee ensi viikolla käymään täällä, niin kaikki ei olisi ihan levällään ja sotkussa. Silmänpalvoja esittäytyy, päivää! Mutta ihan oikeasti se oli ihan hauskaakin, pidän siisteydestä ja siitä, että asiat ovat paikoillaan ja löydettävissä. Ehkä jossain suhteessa tämä menee jo vähän ylikin... ainakin torpan puolella, kun jokaisella kipolla on oma paikkansa ja siirtelen ne takaisin omille paikoilleen, jos joku on laittanut ne eri kohtiin... Neuroosit itse kullakin!

Alkuviikosta juoksin 11km lenkin taas pitkästä aikaan. Tai kävelin ja juoksin, ei näillä kintuilla ihan koko matkaa juosten pystynyt taittamaan, kun en ole harjoitellut pitkän matkan juoksua niin paljon. Olo oli väsynyt mutta voittaja-fiilis valtasi kyllä oitis, kun sain homman heitettyä. Tylsintä matkassa oli vähän se, että se on niin kirotun tuttu. Tietää, että sinne on vielä niin kauan ja tuossa kohta tulee ihan tappava-mäki... ja että se on asfaltilla koko ajan. Huomasin, että ainakin sääriin kävi se, että yks kaks juoksee pitkän matkan pelkästään kovalla asfaltilla lumien jälkeen. Muutoin oli kyllä ihan mahtavaa että sai juosta sulalla tiellä. Nyt tosin jalatkin alkavat olla paremmat, eli ei tullut ihan täydellistä vammautumista kuitenkaan...

Tänään aion lämmittää ulkosaunan. Alkaa olla valoisaa pidemmälle iltaan, joten hyvässä lykyssä ehditään käymään saunassa illan valossa ♥ Kyllä tämä kevät on ihan huippua!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
maanantai 25.3.2019
567. juoksupäivä (208 vko alkaa)
- 3438.8 km
- 11 km kaupunkiin päin (1h 10 min)
- juoksu kävelyä suurimmaksi osaksi
- jossain vaiheessa tuntui, että jalat väsähtävät jo alkuunsa, mutta kun lihakset lämpenivät niin homma meni jo paremmin
- askel pysyi hyvänä
- ryhti kesti sinn asti ennen kuin rupesi väsyttämään
- lantion pitoa vähän epäilen edelleen, pitää ottaa jälleen videota vähän että miten se menee
- sääret kipeytyivät vähän kovasta alustasta ja äkkiseltään tehdystä kilometrien määrän kasvatuksesta, ei pahasti, kävely sessiot auttoivat
- +2, puoliaurinkoinen, kiva keli juosta, ei liian kylmä, ei liian kuuma

keskiviikko 27.3.2019
568. juoksupäivä (208 vko)
- 3444.8
- 6km kylätie oikopolulla (35 min)
- jalat olivat edelleen vähän "heikossa hapessa" maanantain jälkeen
- hain vähän juoksuasentoa kun tuntui, että pakarat eivät taas tehneet mitään
- jalat väsähtivät nopeasti
- ryhti pysyi suht hyvin
- lantion pito ja sitä kautta pakarat edelleen uupuvat minun juoksustani
- 0, vähän kolea ilta, muuten ihan kiva kun tiet olivat saaneet vähän kohmeista pintaan niin ei kura lentänyt

Hiljainen pyyntö jonnekin...

Kävin tänään pitkästä aikaa rannassa katsomassa, joka pääsisi uimaan. Ei vielä. Jäät ja lumet olivat tiukasti vielä rannoissa kiinni, vain muutamissa kohdissa oli kiven ympärillä sulaa vettä.
       Tuntuu, että pihamaalla on enemmän kevään tuntua jo kun muualla, vaikka eihän pihakaan ihan vielä nurmialueelta näytä! Odottelen ensimmäisiä muuttolintuja. Piha on niin oudon hiljainen kun koko talvena ei ole kuulunut minkäänmoista sirkutusta.

Olen ollut tänään taas vähän allapäin.
      Kaikesta. Vaihteeksi.
      Miehenmurrikka tulee taas huomenna viikoksi ja se on hyvä. Kun olen yksin, murehdin ihan liikaa isää ja kaikkea tätä. Toisen kanssa ei ainakaan ole ajatuksineen ihan niin yksin...
      Ajattelin tänään rannassa, että miksi elämä heilahtaa aina sijoiltaan silloin kun alkaa saada langan päästä kiinni ja asiat suht koht tasapainoon. Ehkä en näe aurinkoa pilvien takaa, vaikka se siellä kuulemma onkin, mutta jotenkin tuntuu, että kun olin saanut parisuhteen toimimaan ja omalle elämälleni uutta suuntaa, elämä paiskasi jälleen siirtolohkareen tielle... Vai tuntuuko vain minusta siltä, että koskaan ne lohkareet eivät ole mitään suurta ja ihanaa, ainoastaaan suurta ja musertavaa?!

Once I had a secret love
That lived within the heart of me
All too soon my secret love
Became impatient to be free
So I told a friendly star
The way that dreamers often do
Just how wonderful you are
And why I'm so in love with you

(Secret love - Doris Day)

 

Kevät pälviä ♥

Tänään tuuli todella kovin! Aamusta asti.
     Eilen lämpötilan nousi +7 asteeseen asti ja tuntui, että lumet hävisivät silmissä, mutta tänään taas sulaminen pysähtyi, vaikka pysyttiinkin plus-asteiden puolella. Pajunkissoja on jo pajujen oksilla, että jos hyvin käy, saa virpojat niistä kauniit vitsat ♥
      Tämä on erilainen kevät. Tai siis kaikkihan ne ovat erilaisia, mutta tämä tuntuu jotenkin erilaiselta. Muina vuosina olen ollut jo kovaa vauhtia haravoimassa kaikkia vihreältä näyttäviä aukkoja lumessa ja jäässä, mutta nyt... Tänäänkin astelin vain pälvipaikkojen ohi ja katsoin vain kellertävää nurmea.
        Olin tänään lohduttoman väsynyt.
        Nukuin suhteellisen hyvin, mutta jo aamusta tuntui, että ei olisi jaksanut eväänsä liikauttaa ylösnousemuksen eteen... Kyllä minä syyn tälle väsymykselle tiedän, kun nainen kerran olen, mutta ei se yleensä ihan näin veteläksi ole ennen vienyt.

Olen virkkaillut aamupäivän aina kun odottelen uunin lämpenemistä ja hattu onkin jo päättelyä vaille valmis. Jotenkin tuli vähän sellainen fiilis, että noinkohan se on liian iso, mutta katsotaan sitten kun saaja saa sen päähänsä. Nyt siitä kuitenkin tuli ihan hatun näköinen - toisin kuin siitä edellisestä.
     Ja nyt kun pääsin virkkauksen makuun, virkkaan samalla höyryllä prinsessalle laukun, missä saa pitää timanttejaan ja smaragdejaan ♥ Omasta päästä, joten katsotaan mitä tulee.. varsinkin jos ei ole virkannut yhteen vuosikymmeneen. Voi olla ettei tule edes laukkua ensiyrityksellä!

Eilen kävi ystävä ja hänen puolivuotias poika kylässä.
     Oli mukava nähdä, kun ollaan lapsuudesta asti tunnettu, mutta huomasin kyllä senkin, että jotain on muuttunut lapsen myötä. Minä, lapseton, en osannutkaan ottaa osaa äidillisiin asioihin tai lapsen arkeen. Kyselin niitä kysymyksiä, joita olen tottunut siskoilta kysymään ja kun tuli puhe jostain lapsen kehitysvaiheesta aloitin aina lauseen "isosiskon/pikkusiskon lapsilla ...".
      Vaikka ei haluaisi, niin lapsen saanti muuttaa ystävyyssuhteita. Ehkä jopa siinä määrin, että ystäväpiiri muuttuu täysin ja ne lapsettomat ystävät jäävät vähemmälle. On paljon enemmän samoja asioita joidenkin muiden, myös äitien, kanssa.
       Surullista sinänsä.
       Vaikka tosin ymmärrän kyllä. Lapsen myötä muuttuu myös oma elämä ja ne asiat, joita ennen piti tärkeinä ei ole enää samalla tavalla "tapetilla" kuin joskus. Niiden lapsettomien ystävien elämä ei kuitenkaan ole muuttunut niin paljon ja joskus voi olla että ne kaipaisivat vanhoja ystäviä ihan muutenkin kuin uusina tai tuoreina äiteinä. Onko semmoinen enää edes mahdollista?

Vaikka tänään olin väsyksissä ja uupunut ja olisi tehnyt mieli kömpiä ruuan jälkeen peiton alle ja jäädä siihen, lähdin urhoollisesti ulos ja juoksulenkille. No juoksusta ei voinut puhua, kun ei powerit siihen riittänyt joten en yrittänyt edes sen enempää kuin mikä tuntui hyvältä.
       Menin omaa kehoa kuunnellen.
       Eikös se ole nykyään muotia...
       Oma keho edellä ♥
       Juoksin ja kävelin vuorotellen ja vasen polvikin vähän kiristeli itseään että senkään puoleen en päässyt revittelemään, mutta lenkki oli varsin onnistunut, sillä kun tulin takaisin olo oli parempi, ei kuitenkaan mitenkään täysin uupunut, mutta ei myöskään masiksessa siitä, ettei tullut ihan täysitehoista lenkkiä tehtyä. Juuri sopiva, oli diagnoosini tämän päivän urhoollisesta ulkoilusta.
       Alkoi olla jo suurin piirtein asfalttitie sula. Aivan mahtavaa!
      Oli vähän kummallistakin juosta kuivalla maalla pitkän ajan jälkeen. Asfaltti tuntui kovalta jalan alla kun on juossut lumessa jo monen monta kuukautta. En malta odottaa, että hiekkatiet sulavat ja metsäpolut!
       Ihanaa kun ollaan menossa kohti kevättä!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
566. juoksupäivä (207 vkoa takana)
- 3427.8 km
- 5.4 km uimarantalenkki (45 min)
- kävelyä ja juoksua
- olo oli todella väsynyt ja nuutunut koko päivän enkä olisi millään jaksanut vänkäytyä lenkille, hyvä kuitenkin kun menin. Olo oli paljon parempi sen jälkeen!
- jaloissa oli ihan kivasta jaksamista mutta puhti oli muuten poissa. Ainainen ongelma juuri ennen kuukautisia...
- vasen polven alus vihoitteli, joten senkin puoleen piti välillä heittää kävelylle. Piti painella sitä lenkkipolulla että selvisin kotiin
- ryhti ok
- lantion tukea yritin tavoittaa miniaskelilla
- vauhti hyvä ja fiilikseen juuri sopiva, sillä lenkin jälkeen oli kaikesta hyvä mieli
- kuivat tiet! BONUSTA!
- +2, tuulinen ja vähän kylmä keli, teki kävely osioista vähän kylmiä, kun hiki ehti kuivua iholle...
- kiva kun jaksoin mennä! Teki hyvää!

Kevät ei tule, se tehdään!

Tänään satoi räntää ja vettä ja lunta, joten minä aloitin tehdä kevättä sisältä päin. Kyllä se jossain välissä ehtii sitten uloskin levittäytyä.
    Olin saanut naistenpäivänä Miehenmurulta palmuvehkan ja tänään sain vasta sen omaan ruukkuunsa. Eilen olin ostanut helmililjoja, joista puolestaan tein pääsiäisasetelman kuistille. Koskaan ei voi aloittaa pääsiäistä liian aikaisin!

Kamala sotku multahommista tulee kun sitä tekee sisällä, mutta kylläpäs tuoksui multa hyvältä ja ihan kuin olisi sieluun tullut yksi verso lisää, kun sai murjoa käsissään pehmeää multaa ♥ Viherpeukalo on viherpeukalo, vaikka miten vastaan rimpuilisi!

Toinen viherkasvi minulla on jonkinmoinen ficus, mutta se on ollut vähän huononnäköinen jo monta vuotta. Mallikuvassa se on ainakin tuuheampi... en tiedä mikä minun ficustani vaivaa. Ehkä minun viherpeukaloni toimivat ainoastaan ulkona...
        Helmililjoille löysin kuitenkin nätin korin ja odotan innolla, että ne kohta kukkivat ihanin sinisin kukin ja tuovat kevättä kuistille ja mieleen ♥

Kuistille laitoin vähän väriä uusien verhojenkin puoleen. Nyt on ainakin väriä ja kukkaa kuisti pullollaan vaikka ulkona sataisi Texasin kokoisia räntälämpäreitä! Pitää taistella niillä aseilla mitä on!
      Vatsa on ollut tänään taas minua vastaan ja juoksulenkkikin piti heittää vähän matalammalla teholla kuin muutoin... eli siis todella matalalla, kun ei tässä missään olympiavauhdissa olla muutenkaan oltu. Ei oikein nyt tänään tainneet ravinteet imeytyä kunnolla. Stressasin isän tilannetta eilen joten vatsa oireili tänään.
       Niin hyvin tunnen oman suolistoni kyllä jo näinää vuosinaa kun olen sen kanssa tapellut. Pitkän aikaa on mentykin välirauhan ajassa, mutta aina välillä ei muista seisoa vartiossa ja vatsa ehti jonkin hyökkäyksen tekemään. Iltapalalla, lenkin jälkeen söinkin sitten kaurapuuroa, smoothieta ja psyllium-kuitua. Toivottavasti vatsa asettuisi niillä eikä alkaisi mikään asemasota vaihe!

Siskontyttö täyttää kohta vuosia ja löysin Novitan uusimmasta lehdestä ihanan kesäisen lierihatun. Pinkin kuin mikä ja juuri sellainen neiti-hattu, kuin mitä siskontyttökin on.
        Mutta.
        En tiedä mikä kirous minulla on virkkuukoukun kanssa, sillä kun tänään hattua aloittelin ja sain suurinpiirtein lieriin asti tehtyä niin se näyttää paholaisrauskulta... sellainen aaltoileva lätyskä! Miten voi olla mahdollista, kun seurasin ohjeita kuin gallialaiset muinaisessa Roomassa! Pilkun tarkasti!
       Ja silti siitä tuli rausku...
       Minulla on kolme kerää lankaa.
       En aio lannistua!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
565. juoksupäivä (207 vko)
- 3422.4 km
- 5km oikopolkutie x 2 (33 min)
- loskaiset tiet, lumisade ja huonot energiat vatsasta
- jalat jaksoivat varsin hyvin, vaikka nyt on ollut ongelmia vähän pakaroiden kramppien kanssa. Vihdoinkin kun rupeavat toimimaan niin sitten krampitellaan!
- askel hyvä
- lantion tuki hyvä
- ryhtikin kohtuullinen, vaikka välillä kyllä kipristyin kasaan kun vatsaa nipisteli
- ihan mukava kuitenkin oli päästä vähän liikkeelle vaikka suurta ennätysvauhtia en saanutkaan aikaiseksi, kunhan juoksin keskellä metsää ja yritin vähän rentoutua
- hengitys hyvä
- ja juoksu alkaa muutenkin olla aika kohdillaan. 
- on mukava katsoa sitten sulalla, millaiset powerit olen saanut talven aikana kehiteltyä, kun olen yrittänyt herätellä pakaroita uuteen uskoon!
- +2, räntäsateinen, kylmätuulinen alkuilta, ihan mukava kuitenkin että vähän oli tiet kohmeessa, ei ihan lössönlöötä!

Kirjoitus- ja nauruterapiaa ♥

Tämä viikon alku on ollut hyvin keväinen, jos kevättä on loskaiset maantiet ja pihamaa, vesisade ja plussakelit. Tätä kaikkea on ollut nyt yllin kyllin näiden päivien aikana!
      Kävin tänään taas kaupungin kulmilla kurkistelemassa ja hieromassa isän (edelleen) jumissa olevaa selkää. Tosin vähän se sanoi, että ainakin selkä alkaisin mennä parempaan päin. En oikein tiedä muusta... kovin kalpea ja väsynyt oli... Onneksi kuitenkin taisi mieli olla vähän korkeammalla! Naurettiin pitkästä aikaan ♥
      Kaupungissa loska oli tehnyt uria ja lammikoita, kun kaivoja ei vielä ollut näkyvissä, mihin olisi ylimäärä vesi juossut. Täällä maalla kun kaivoja ei ole edes olemassakaan niin pitää vain malttaa odottaa, että maa imee veden.
       Minä en taida malttaa.
       Ajoin jo eilen pihamaalta vähän lumia pois, ettei olisi niin paljon sulamista, mutta huomenna varmaan pitää tehdä muutamia reikiä maahan, että saisi maahan imeytymään edes osan nurmikon päällä olevasta vedestä... Muuten kohta pitää työntää venho vesille, että pääsee postille!
       Toisaalta harmaus ja vesisade eivät ole niitä suurimpia hymyilemisen aiheita, mutta sitten taas toisaalta, jokainen vesipisara ja sulanut lumihippunen vie meitä kohti kevättä, aurinkoa, västäräkkejä ja helteisia iltoja ♥
        Niin aion huomenna rei'ittää koko pihamaan!

Kun ei lumi sula, niin minä lisäsin yhden lyhsyn tupaan... Lämmitän sisältä päin...

Tänään laitoin postiin minun ihka ensimmäisen yritelmäni kirjoituskilpailuun. Kokonaisen romaanin käsikirjoituksen ♥
      Ajattelin eilen kun sitä pakkasin pahvikoteloon, että melkein nautin enemmän siitä, että sain kirjoittaa ja oikolukea ja viilailla tekstiä kun että oikeasti nauttisin siitä, että se nyt kaikesta mahdottomuudesta huolimatta pomppaisi jonkun silmään osallistujista.
      Ehkä ajatus "voittaminen ei ole tärkeintä vaan matkan teko" avautui minulle tässä asiassa ensimmäisen kerran ihan konkreettisesti! Joskus kirjoittaminen on itsessään jo tärkeää ja hyvä terapiamuoto. Saada tarina ulos itsestään. Se lukeeko sen viisi vai viisikymmentä on sitten jo toinen juttu...
       Innostuin viikonloppuna harjoittelemaan käsialaani. Miehenmurrikka hommaili radioidensa kanssa niin minä katsoin videoita siitä, miten käsialaa voisi parantaa. Kirjoitan käsin kirjeitä ja päiväkirjaa ja aamusivuja ja kaikenlaista muutakin, ja ihan siisti ja mukavannäköinen käsiala minulla onkin jo, mutta innostuin kokeilemaan vähän eri tyylejä.
      Joskus olen ihan oikeasti kokeillut esimerkiksi galliography-kirjoitusta, ja minulla on semmoinen vanhanmoinen kynäkin, mutta se ei oikein ollut minun lajini. Tahdon että myös käsinkirjoitettua tekstia voi kirjoittaa suhteellisen nopeasti.
      Tein muutamia harjoituksia ja pientä analyysia omasta käsialastani ja huomasin aika mielenkiintoisia (tai mitä kukin pitää mielenkiintoisina...) asioita koukeroistani. Yhdistän kirjaimia heti kun alan kirjoittaa nopeammin (tekee tekstistä vähän sotkuista) ja teen epäjohdonmukaisia kirjaimia eli en kirjoita kirjaimia aina samalla tavalla esim. r- tai s-kirjaimet. Hyvänä puolena on kuitenkin se, että pystyn kirjoittamaan suoraan ilman rivejä ja kirjainten väli on sopiva!
     Jotain hyvää!
     Käsinkirjoittaminen on kuitenkin äärettömän rentouttavaa ja terapeuttista ja minusta jokaisen ihmisen pitäisi kirjoittaa joka päivä jotakin käsin. Vaikka sitten huolipäiväkirjaa iltaisin tai aamun ajatustenvirtaa tai päiväkirjaa tai edes kauppalistaa!
     Tai kirje ♥ Se on ihan paras vaihtoehto. Kokeilkaa kirjoittaa ystävälle kirje omin käsin ja odotelkaa rektiota ♥ Ette pety!

Tuleva best seller ♥

Puhuin alussa siitä, että tänään oli vanhempieni luona hyvä fiilis, vaikka sairaus vähän varjostaakin pimeänä pilvenä koko ajan pään päällä eloa ja oloa. Yksi syy hyvään oloon oli nauru ♥ Naurettiin tuleville vaaleille ja ehdokkaille, mustalla huumorilla kuorrutettuja sairastelu-nauruja ja sitten ihan vaan hyvänmielen naurua ♥ Teki hyvää minulle ja teki hyvää varmaan sekä äidille että isälle!
       Lähiaikoinan yksi nauruni syy on ollut eräs englantilainen sitcom-sarja nimeltään Up The Woman! (suom. Eespäin naiset!). Sarja tuli YLEltäkin alkuvuodesta. Se kertoo 1910-luvulla nousseesta suffragetti-ilmiöstä ja naisten noususta tasavertaisuuteen miesten rinnalle.
       Sarjan on kirjoittanut Jessica Hynes ja hän myös näyttelee pääosaa sarjassa.
       Aivan mahtava sarja!
       Kaikki on niin kohdillaan kuin vaan voi olla! Huumori on nerokasta, roolihahmot täysin valloittavia ja tarina vie mennessään ♥ Englantilaiset komedia sarjat ovat kyllä aina olleet minun sydäntäni lähellä, mutta tässä sarjassa on jotain sellaista, mitä oikeasti tarvitsin tämmöisen talven jälkeen... Monena iltana olen katsonut muutaman puolituntisen ja nauranut mahan pohjasta asti.
       Tätä voisi kutsua sitten kai nauruterapiaksi ♥
       Valitettavasti sarjaa ei saa suomenkielisillä teksteillä, mutta Miehenmurrikka löysi DVD Englannista ja tilasi minulle sen sieltä ♥ Ihana sekin ♥

 P.S. ostin tänään helmililjoja... Nyt pitäisi vaan saada astia kuntoon, johon ne aion laittaa. Ajattelin, että näytän luonnolle mitä pitäisi alkaa näkymään... kukkaa...sulaa maata...aurinkoa!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
maanantai 18.3.2019
564. juoksupäivä (207 vko alkaa)
- 3417.4 km
- 5.4 km uimarantalenkki (33 min)
- nyt ei ollut juoksun tahmeus kiinni jaloista vaan sohjoisesta alustasta
- loska petti jalan alla koko ajan eikä ponnistukseen jäänyt voimaa mitään!
- jalat jaksoivat hyvin sen minkä jaksoivat, enemmänkin meni hermot siihen sohjoamiseen
- pakarat toimivat (vasen pakara on monta viikkoa vähän kiristellyt ja luulen että se kiristää selästä asti)
- lantio pysyi suurin piirtein siellä missä piti
- askel hyvä tai ainakin niin hyvä kun sohjossa voi olla!
- keli oli vähän kurja, +2, räntäsade ja kostea ilma

Kevättoive paremmasta ♥

Olen murehtija. Huolenkantaja pahimmasta päästä enkä tarkoita tätä aina sillä mukavalla tavalla, kanaemomaisella tavalla, vaan sillä tavalla, mikä pitää iltasella valveilla ja itkettää kesken siivouksen...
       Järkevänä (tunne)ihmisenä tiedän, että murehtimisella ja huolehtimisella on yhtä paljon vaikutusta maailman asioihin kuin sillä että istuisi keskellä lattiaa eikä tekisi mitään. Eli ei yhtään minkäänmoista vaikutusta. Joihinkin asioihin ei vain ihminen kertakaikkiaan voi vaikuttaa. Ei ainakaan kun kyse on TOISEN ihmisen terveydestä tai sairaudesta. Tiettyyn pisteeseen saakka oloa ja tilannetta voi helpottaa, mutta sitten lähimmäisen keinot loppuvat vaikka miten ottaisi päähän!
       Kävin eilen taas hieromassa isän selkää. Lihaskramppi ei ollut helpottanut ja muutenkaan isä ei nyt ollut kukoistavassa kunnossa. En ihmettele, mutta silti oli taas surullista nähdä miten turhautunut ja vihainen isäkin oli omasta sairastelustaan. En ihmettele sitäkään, kun tätä hullun myllyä on jatkunut yli puoli vuotta milloin vähän parempana milloin vähän huonompana. Stressitasot ovat varmasti pilvissä jo pelkästään siitä, että ajatuksia ei saa oikein pois omasta olosta varsinkaan nyt kun selkä estää kaiken muun touhuumisen...
        Hieroin ja painelin trigger pisteitä ja ajattelin, että mikä oikeus elämällä on tähän!? Miksei hyvä vanhuus voisi olla ihmiselle palkinto eletystä elämästä, sen mukana kulkeneistä suruista ja murheista. Miksi vanheneminen tuo mukanaan vaan sitä lisää?!
        Ja sekä äiti että isä tunsivat jonkinsortin syyllisyyttä siitä, että käytin äitiä kaupassa ja hoidin isän selkää. Tein sen ihan mielelläni, kun kerran olin kaupungissa muutenkin. Kävin kampaajalla ja piipahdin samalla niiden luona ja käytiin äidin kanssa kaupassa. He ovat kuitenkin siinä iässä vielä, että kulkevat omin jaloin eikä ole muuta ongelmaa ollut ennen isän sairastelua.
        Kotimatkalla harmitti, itketti ja suututti ja säälitti.
        Olen murehtija ja tiedän, että jos isä voisi välttää sen, että tiedän hänen tilastaan ja voinnistaan niin paljon, hän välttäisi kertomasta. Suojelua, säästämistä, mitä tahansa se onkin, sitä isä on tehnyt ennenkin kun on ollut puhe terveysasioista. Muut siskoni tuskin tajuavat miten huonossa kunnossa isä nyt on! Tietyllä tapaa olen kateellinen heidän tietämättömyydestä ja toisaalta taas iloinen siitä, että tiedän.
        Ristiriitaista, tiedän.

Tunnen myös syyllisyyttä siitä, etten ole kovin hyvä ystävä ollut näinä kuukausina. Olen koteloitunut omiin juttuihin. Ollut ainoastaan Miehenmurrikan ja oman perheen kanssa. Kavereita en ole kamalasti nähnyt, vaikka kirjeitse olen yrittänytkin yhteyttä pitää.
       Ei vain ole jaksanut tehdä mitään ylimääräistä ja tiedän, että tämän tasoinen sureksiminen ei tee hyvää - eikä todella autakaan mitään! Elämä tekee omiaan, murehtii sitä tai ei. Sellaista se vaan on ja ihmisen on vain tultava perässä.
      Ja jotenkin ärsyttää sekin, että kun yritän kertoa ystävilleni kuulumisista: isästä ja kaikesta tästä viimeisten kuukausien ajatusmylläkästä, tulee orpo olo, kun he kuittaavat asian "eiköhän se siitä"-asenteella. En tietysti vaadikaan, että heidän pitäisi kokea tilanne samalla tavalla, mutta joskus toivoisin, että vastaus ei aina olisi vähättelevä. Vähän sama asia, kun istuttiin naisten kanssa alkuvuodesta kahvilla ja kerroin omista murheistani, niin ystäväni vastasi avautumiseeni omilla kokemuksillaan - vähän kuin vertaillen että "ei tuo vielä mitään, mutta kun minulla...".
     Tiedän, että se on tyypillinen vastine ihmisillä kun toinen kertoo hankalia ja vaikeita ja surillisiakin uutisia, mutta olen ryhtynyt itse miettimään omaa suhtautumista kun ystävä kertoo minulle jotain kamalaa tai surullista uutista omasta arjestaan. Että vain kuuntelisin. En vertailisi enkä vähättelisi. Kuuntelisin ja ottaisin osaa vaikka sanomatta mitään, halaamalla, antamalla tilaa vaikka itkeä tai muille tunteille. Se nimittäin helpottaa paljon enemmän kuin se, että toinen sanoo että "toivottavasti on jo parempaan päin" kun ei välttämättä ole semmoista vaihtoehtoa kuin "parempi". Tai se ei lohduta kamalasti jos ystävällä on kamalampi juttu kerrottavana ja oma suruni peittyy sen alle.
      Jokaisen kokema suru on itselle suuri. Huoli omasta lähimmäisestä, perheenjäsenestä tai ystävästä on aina suuri itselle, niin suuri ettei sen yli meinaa nähdä. Mutta jos ystävä vain kuuntelee, keventää se taakkaa jo kamalasti ♥

Minun ratkaisuni sekaviin ajatuksiin on aina ollut kämpän siivous. Olen tehnyt sitä sitten tänään, toki tänään on muutenkin siivouspäivä, mutta ihmeellisesti puhdas koti tekee olonkin paremmaksi ♥
       Ulkona on satanut räntää ja luvassa taitaa olla taas lämpenevä viikonloppu.
       Vaikka tämä on ollut lumen ja pakkasen puoleen mahtava talvi, alkaa minulle tämä kuitenkin jo riittämään. Talvi on ollut raskas, vaikea ja pitkä. Toivon todella että kevät toisi enemmän hyvää kuin huonoa. On saanut olla huolissan perheenjäsenistä ja huolehtia omista tulevaisuuden suunnitelmista ja Miehenmurrikan työpaikan touhuista ja kaikesta!
        Kevät ja kesä saisi tuoda vaihteeksi aurinkoa, lämpöä, hyvää mieltä, hyviä uutisia, mukavampaa oloa niin itselle kuin tärkeimmille ihmisille ja koko meidän jengille! ♥
       Jos tämmöinen kevättoive olisi mahdollista heittää tuulen mukaan niin sitä minä tällä hetkellä toivoisin ♥

Sano ääneen ne hyvät jutut ♥

Blogin puolella on ollut vähän hiljaista viikonlopun ajan. Olen elänyt vähän erilaisessa kirjoitus-kuplassa - nimittäin oikolukenut ensimmästä romaanintekelettä, jonka lähetän pian kirjoituskilpailuun. Olen osallistunut ennen novelleilla ja runoilla erilaisiin kilpailuihin, mutta tämä on ensimmäinen romaanimittainen teos, jolla osallistun... Jännittää, vaikka olen tässä asiassa aika realisti. Aika harva on kuitenkin tarpeeksi hyvä siihen, että kirja komeilisi kirjakaupan hyllyllä.. Mutta yritän kuitenkin.
        Olen tämän vuoden aikana jo ehtinyt harkitsemaan montaa sellaista asiaa, joita en vielä muutama vuosi sitten olisi uskaltanut edes ajatella (kuten esimerkiksi yrittäjyyttä) että tämä kirja-projekti on sitten vain yksi lisäys listaan!

Tänään on satanut lunta - jälleen! Nämä kuvat ovat viikonlopulta kun tuuli puhalteli lumeen ihania kuvioita. Melkein tuli kesäinen järvi mieleen, kun lumeen oli saatu aikaiseksi aaltoja ♥
     Ei enää oikein tarttuisi lumikola tai lumilapio käteen millään. Mieluummin ottaisin käteeni lapion ja kuokan ja ryhtyisin perkaamaan kukkapenkkejä... Onko muita, joiden mielestä talvi jo riittäisi ja kevät saisi tulla?
     Kävin tänään kaupassa heittämässä virallisen viikottaisen rahantuhlaus-keikan. Olen nyt monen vuoden ajan yrittänyt tehdä viisaita päätöksiä ja katsoa mitä ostan, mutta silti tuntuu että kauppalasku on enemmän kuin ennen. Ja minulla on vielä hyvänä puolena se, että porkkanat, perunat, punajuuret tulevat omasta kellarista, että ei oikeastaan tarvitsisi ostaa oikein mitään! Heh ♥
     Kana ja lehmä navettaan niin ehkä sitten..

Törmäsin kauppareissullani pitäjän pappiin, jonka kanssa tein viime kesänä yhteistyötä kirkossa ja kappelilla. Hän tervehti ja kiitti kirjeestäni, jonka olin kesän loputtua kirjoittanut. Suntiohommat jäivät niin nopeasti pois minulta, etten oikein ehtinyt kiittää yhteistyöstä pappeja enkä oikein muitakaan, joten kirjoitin papeille pienen kirjeen.
        Nyt tämä toinen heistä sanoi, että aina on niin tottunut siihen, että on jotain negatiivista, että minun positiivinen ja mukava kirje lämmitti mieltä oikein kovasti. Ja jos hän muistaa vielä kiittää siitä yli puolen vuoden jälkeen, niin oli varmaan ensimmäinen positiivinen kirje, jonka mies on saanut!
        Vähän hämmennyin palautteesta.
        Näinkö vähän me ihmiset toisillemme hyviä asioita sanomme, että sitten se yksikin hyvä on kuin pelastusrengas, joka kantaa meitä pitkän aikaa. Entäs jos sanoisimme niitä hyviä juttuja vähän useammin? Mihin lie kantaisi sellaiset sanomiset sitten?!
        Enkä minäkään mitään siirappista ylistyslaulua hänelle ollut raapustanut. Kirjoitin vain, että oli mukavaa saada tehdä töitä sellaisen ihmisen kanssa, joka jaksoi kannustaa uudessa tilanteessa olevaa suntiota uusien ihmisten ja uusien hommien kanssa. Ja että en tuntenut oloani mitenkään "uudeksi työntekijäksi" vaikka semmoinen olinkin. Työ sinällään oli tuttua, mutta tekotapa on tietysti toinen ja erilainen joka paikassa. Näissä asioissa hän tuki ja oli ohjeistamassa mukavaan ja ystävälliseen sävyyn eikä väsyneesti huokaillen, että etkö sinäkään opi ikinä!
         Ja varsinkin työpaikoilla (mitä itse olen huomannut) sanotaan toiselle vaan niitä epäkohtia useammin. Ei sanota esimerkiksi siitä, että toinen on tankannut koneen valmiiksi tai keittänyt kahvit kahvitunniksi tai auttanut muutoin. Yleensä tartutaan kielelliseen ilmaisuun vasta sitten, kun joku homma menee huonosti!
          Tässäkin on tietysti poikkeusyksilöitä. Olen minäkin saanut olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, jotka oikeasti ovat aarteita kaiken kaaoksen keskellä. Toivottavasti itsekin olen muistanut kiittää ja kehua kun siihen on ollut aihetta... Tästä lähtien ainakin yritän muistaa sanoa ympärillä oleville ihmisille enemmän hyviä juttuja ♥

Hain viime viikolla kesäksi puutarhuritöitäkin. Vaikka yrittäjyys on mielen päällä ollut ja kyllä minä sen yrityksen vielä ennen kesää perustan, niin en minä sillä itselleni kyllä leipää pöytään tuo vielä moneen vuoteen kunnolla. Sivutoiminen yrittäjyys on siis aika pitkälti suunnitelmissa ainakin aluksi ja sitä varten on revittävä leipä vielä jostain muustakin hommasta.
         Yhtään yksinkertaisemmin ei töitä olisi kuitenkaan voinut hakea. Moneen kertaan sai hakemuksen lähettää, kun homma meni vähän monimutkaiseksi. Tai sitten vain MINÄ tein sen monimutkaiseksi. Naurettiin työkaverin kanssa että kun haettiin nyt tuplasti, niin toivottavasti palkkaakin saisi tuplasti!

Naapurin isäntä oli aamulla nähnyt viisi valkohäntäpeuraa tuossa tiellä. Olivat olleet parkissa lähimetsässä ♥ Ihana kun kaikkea elävää ei ole tapettu! Tuntuu, että täällä asustelee sellaisia metsämiehiä, joille kelpaa kaikki liikkuva: puput, peurat, linnut, lenkkeilijät...
         Mnä olen nähnyt ainoastaan jälkiä tänä talvena. Otukset ovat pysyneet piiloissaan eikä ole linssiin tarttunut kuin maisemia. Pitäisi kai mennä ihan kytikseen, että saisi luontokuviin elukoita. Jospa sitten keväämmällä taas muuttolinnut lentäisivät syliin ♥
         Tulisi jo kevät ♥

Juoksija minussa kaipaa myös kuivaa ja hiekkaista juoksualustaa. Talvijuoksu on ihanaa ja ainakaan koskaan ei ole niin kuuma, että se olisi tekosyy sille, ettei voisi lähteä juoksemaan, mutta on siinä omat haasteensa. Kerrospukeutuminen ja olosuhteet. Minusta on ihanaa kesällä vaan vetästä toppi ja shortsit jalkaan ja lähteä lenkille, nyt pitää melkein puoli tuntia varata pukeutumiseen, että lenkki olisi kiva ja miellyttävä ilman kylmää niskaa tai jäätyneitä reisiä...
        En kuitenkaan voisi kuvitella, että en juoksisi talvella. Siinä on oma tunnelmansa ja hohtonsa ♥ Eilen kävin pienellä lenkillä. Olo oli vähän sellainen, että ei nyt mitään uutta ennätystä kannattanut lähteä kokeilemaan ja sitähän se vähän oli, taapertamista, mutta uuden asenteeni takia nautin myös vähän vaikeammista juoksuista. Niistäkin, jotka eivät ole pelkkää lentoa ja flow-tilaa.
       

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
ma 11.3.2019
561. juoksupäivä (206 vko alkaa)
- 3495.3 km
- 6km kylälenkki oikopolulla (35 min)
- vähän sellainen nuutuksissa olevat jalat
- kävelin välillä kun koko juoksuryhti hajosi
- pakaroissa tuntui, joka oli positiivista, alkavat pikkuhiljaa ottamaan osaa tähän touhuun
- ryhti vähän hakusessa
- lantion pito suht hyvä, harjoitusta edelleen vaatii
- peruslenkki, suht hyvällä vauhdilla kuitenkin ottaen huomioon pienet itsensä keräämis-kävelyt
- -5, pakkanen ja tuuli, liukkaat tiet tai lumiset polut, ei ihan paras alusta

Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan

Jojo Moyes

KUINKA PAINOVOIMAA UHMATAAN

Gummerus

Sarah Lachapelle harjoittelee hevonsensa Boon kanssa isoisänsä tarkassa ohjauksessa hevostaituruuden vaikeimpia kuvioita. Henry Lachapelle oli aikoinaan itse yksi parhaista ja kannustaa tyttärentytärtään samaan. Sitten isoisä sairastuu ja Sarahin on löydettävä omat keinonsa selviytyä arjesta ja isoisänsä suurien odotusten paineessa.

        Natasha Macaulayn on lakimies, joka vain odottaa läpimurtoaan ja osakkuutta arvostetussa lakifirmassa. Ura on nousujohteinen, mutta muu elämä on täysin sekaisin. Avioero vireillä ja elämän suunnitelma toisenlainen kuin sen olisi pitänyt olla.

        Natasha ja Sarah tapaavat erikoisissa olosuhteissa. Molemmilla elämä sekaisin tahoillaan. Sarah kulkee kohti sitä päämäärää, joka hänelle on määrätty jo kauan aikaa sitten, ja Natasha huomaa, että ehkä hänen elämänsä tarvitsee vain vähän ravistelua löytääkseen oman päämääränsä...

Kirjasta tuli mieleen Hevoskuiskaaja. Ehkä kaikki kirjat ja elokuvat, jotka kertovat ainakin sivuroolissa hevosesta, ovat jotenkin ylväitä jo alussa. En ole mikään hevostyttö, mutta olen aina ihaillut hevosia. Mahtavia olentoja!
       Jojo Moyes on kirjoittanut kirjan jo 2009, mutta suomennus kirjasta on tämän vuoden puolelta. Ihanaa, kun näitä vanhempiakin Moyeseja suomennellaan eikä vain odoteta uutuuksia.
      Tämä kirja eroaa Moyesin muista kirjoista (tai niistä jotka olen lukenut) ehkä eniten siinä, että kirja ei luo vahvaa sidettä tällä kertaa ihmisten välille rakkausromaanina - vaan tytön ja hevosen välille. Parasta onkin minusta kuvaus Boo-hevosen ja Sarahin keskinäisestä yhteydestä.
       Natashan elämä puolestaan oli vähän kliseinen ja välillä aika puuduttavaa luettavaakin.
       Kirja ei ole ihan sitä parasta Moyes-laatua, johon olen tottunut, mutta ei huonokaan. Viihdyttävä, tarina kantaa ja vaikka kirja on melko paksu (540 sivua), se vie mennessään.

" Natasha näki hevosen keskittyvän tiiviisti, 

tytön keskittymistä heijastaen. Sen kupeet värähtelivät ja pää painui, 

kun se kohotti ja laski kavioitaan 

jonkin muille kuulumattoman sävelmän tahdissa."

Hyvää Naistenpäivää !

♥" Munat ne pilaantuu, ei kanat." ♥

 

Parasta naisena olemisessa:

pehmeys ja herkkyys

ihana naisen nauru

komeat kurvit ja muodot

naispuoliset ystävät, jotka tajuavat olotilan pelkästä katseesta

itkut ilosta (ja miksei surustakin..)

siskot

kreisit pyjamat ♥ ja pörrösukat

se, kun mies sanoo, että rakastaa - juuri sellaisena ailahtelevaisena, höpsöttelijänä, herkkiksenä ja vallattomana naisena ♥ 

***

Sataa vettä ihan solkenaan. 

      Tyypillistä. Naistenpäivänä. ♥

       Olin tänään koko päivän kaupungissa "hoitamassa" vanhempaa puoliskoa suvustani. En ajatellut, että ryhtyisin tähän hommaan vielä näillä ikänumeroilla, mutta eipä elämä kysele että tahtoisitko. Se menee ja kääntää peppunsa juuri silloin kun haluaa ja meidän ihmismöykkyjen on vain sopeuduttava!

       Vein isälle vähän vitamiineja ja hieroin sen jumittavan selän uudelleen. Tosi tiukkaan on lihakset kiskaisseet itsensä ja vaikka yritin trigger pisteitäkin painella niin ei se tilanne ainakaan täysin poistunut. Pitkät selkälihakset olivat paikka paikoin kovia pötkylöitä, vaikka niitä miten olisi hieronut ja lämmitellyt kättensä alla.. Toivottavasti kuitenkin vähän helpotti sekä kipua että istumista, sillä ei sitä oikein voinut hyvällä mielellä katsoa, kun isä yritti nousta kahvipöydästä tai käydä ruokapöytään istumaan. Selkäjumit on kyllä pirullisia!

       Ja juoksin tänään ensimmäistä kertaa kaupungissa.

       Olen juossut pian neljä ja puoli vuotta ja juoksin tänään ensimmäistä kertaa kaupungin asfalteilla. Muutoin olen juossut täällä puhtaan raikkaassa maalaisilmassa ja hiljaisuuden keskellä.

       Ehkä juuri se hiljaisuus oli juoksulenkkini suurin ongelma, tai siis sen puute. Koko ajan joku pyyhälsi ohi, roiskautti kuravettä niskaan, tööttäsi, kaahasi tai ääntelehti muutoin. Olen tottunut, että kun lähden juoksemaan ajatukset saavat viilettää päässä vapaasti, niitä tulee ja menee ja saan pohtia jotain jos haluan tai olla täysin "tyhjäpäisenä" koko matkan. Nyt se ajatustenlento oli täysin mahdotonta. En pystynyt miettimään oikein mitään kun aina se ajatusflow keskeytyi johonkin ulkopuoliseen hälyyn.

        Niin ja kengät olivat likomärät jalkakäytävien sohjosta.

        Kevät on kyllä ihanaa, mutta sohjoisuus on ehkä pahin vaihe tässä taitekohdassa. Täällä maalla se sohjoisuus ei ole niin pahaa, kun vesi pääsee imeytymään maahan nopeammin, mutta ainakin tämän päivän sateet ja lämpöasteet olivat tehneet jalkakäytävien jäistä ja lumista sohjolammikoita.

        Tjah!

        Olosuhteista viis! Tunsin taas sitä sanomatonta riemua, kun puikkelehdin kaupungin kaduilla ja juoksin minne mielin! Tästä unelmoin silloin joskus, että voisi vain juosta sinne ja tänne ja tuonne!

(Niissä unelmissa juoksin tosin kengät ja sukat kuivina...)

 P.S. Illalla kun ajoin kotiin päin, tuli tiellä vastaan meidän Hymyilevä Auramies hiekkakuorman kautta. Hiekkaa meidän teillä onkin jo kaivattu pari viikkoa, mutta vähän veti suuta hymyyn, kun miekkonen oli ripsutellut hiekkaa niihin suliin kohtiin tiessä - ei sinne jäisille osuuksille...

Säästöä?

*) kuva www.lainasto.fi

JUOKSUPÄIVÄKIRJA

560. juoksupäivä (205 vkoa täynnä)

- 3398.3 km

- 5km kaupunki kruisailua (30 min)

- jalat jaksoivat hyvin 

- ryhti hyvä

- lantion kannatus kohtuullinen

- pakara-aktivaatio edes jonkinmoinen

- tasainen peruslenkki

- +4, loskaiset tiet, märät kengät ja sukat jo melkein alkumatkasta, muuten mukava löpsöttelylenkki ♥

Pupuja ei voi olla koskaan liikaa... ja vähän sydämen huolesta, mutta myös siellä lämmittävästä rakkaudesta ♥

Talooni on tullut uus-vanhoja asukkeja.
       Pehmoisia.
       Vastustamattomia.
       Pupuja ♥
       Keräilin (tai keräilen ehkä edelleen...) pupu-pehmoja joskus muinoin ja kun kävin tiistaina kaupungissa äidin ja isän luona, äiti työnsi minulle pahvilaatikkolisen pehmoja mukaani. Kuulemma pitää ruveta viemään omia tavaroita pikkuhiljaa omiin nurkkiin...
       Pahvilaatikko oli täynnä pehmoisia pupuja ♥ Jokainen toi mieleen jonkun muiston.
       Suurimman osan jätin pahvilaatikkoon ja laitoin säilöön, mutta muutaman kaverin nostin kirjahyllyyn ja yöpöydälle vähän kuin vahtimaan minua. Tuli heti jotenkin parempi olo, turvallisempi ja pehmoisempi.

Eilinen ei ollut taas mitenkään miellyttävä päivä. Kävin katsomassa äitiä ja isää kaupungissa, kun isä oli jymäyttänyt selkänsä niin ajattelin, että käyn vähän hieromassa lihaksia auki niin ei tarvitse könkätä jumittavan selän kanssa... En päässyt kuin sisälle, kun äiti purskahti itkuun ja sanoi, että isä oli taas sairaalassa saamassa hoitoa.
      Isällä on ollut aika kova talvi, kovempi kuin olisi ansaittu, jos saan sanoa...
      Tuntuu, että heti kun me ympärillä olevat ihmiset alamme toivoa ja nähdä paremmasta edes jotain merkkejä, ampuu joku verikoe meidän toiveet alas ja seulaksi kuin haulikkoluoti! Niin tälläkin kertaa.
       Hain isän hoitokeikan jälkeen kotiin ja vaikka ruumiillisesti se näytti ihan isältäni, oli semmoinen isäisä jossain muualla. Väsynyt katse, jotenkin semmoinen turhautunut ja kaikkeen tökkimiseen ja piikityksiin väsähtänyt mies istui isän ruumissa. Käsivarsissa oli tiputuksen jälkeiset sidokset ja vaikka heitin huulta, että isän käsivarret näyttivät kuin MM-hiihtäjien käsivarsilta, niin oikeasti tuntui pahalta nähdä isä niin kapoisena ja laihana. Selkää hieroessakin huomasin, että ne vähäiset lihakset olivat kadonneet olkapäistä ja jaloista johonkin... Isä oli laihtunut monta kiloa talven aikana...
      En ole mitenkään kovin vahva luonne, mutta hassusti huomaan, että heti kun huomaan, että äidin toiveikas olo katoaa johonkin itkun sekaan, minulle nousee pintaan semmoinen haarniskamainen kuori. Kun sitten pääsen yksinäisyyteen, iskee itku sitten minuunkin...
      Mitä sekin on olevinaan? Miksi pitää näytellä vahvempaa kuin on? Senkö takia, että äiti saisi kerrankin näyttää omat tunteensa ilman, että hänen pitää pysyä vahvana isän takia? Vai pysynkö vahvana vain sen takia, että jos alkaisin itkeä minäkin ei asiasta sen parempaa kuitenkin tulisi...
       Isä laittoi viestiä tänä aamuna, että hieronta taisi vähän jelpata selän jumitukseen. Menen loppuviikosta uusimaan käsittelyn. Ainakin tuntuu, että voi tehdä edes jotain, vaikka muuhun lääketieteeseen ei voikaan vaikuttaa!

Eilen puhuttiin äidin kanssa kirjanpidosta. Äitini on ekonomi, entinen kirjanpitäjä ja on pelannut verojen ja tilien kanssa koko elämänsä enemmän tai vähemmän - isä on samaa maata, vaikkakin vähän eri vinkkelistä! Hän sanoi, että minulle ei tule yritykseni kanssa semmoista ongelmaa verojen tai maksujen kanssa, mitä eivät osaisi tehdä tai missä eivät osaisi auttaa!
        Tuntui aika lohduttavalta, sillä mitä enemmän olen verotuksesta tai kirjanpidosta lukenut, sitä pelottavampaa se on! Mutta se, että joku on valmis opettamaan ja iskostamaan minunkin kovaan kallooni joitain oppeja kirjanpidosta, auttaa henkisestikin jo paljon!
          Nyt ei sitten pitäisi muuta kuin olla rohkea ja ottaa se ensimmäinen askel...

Lueskelin äsken vanhoja postauksiani ihan vaan mielenkiinnosta, että onko tässä tyypissä tapahtunut mitään kasvamista näinä viitenä tai kuutena vuotena, kun olen blogia kirjoittanut.
      Ainakin rakkauden merkitys on muuttunut.
      Joskus muinoin luulin rakkaudeksi sellaista, mikä ei ollut edes totta. Ei oikein millään mittakaavalla mitattuna olemassa. Jälkikäteen asioita on helpompi nähdä kuin siinä hetkessä kun kulloinkin elää. Nyt kun olen elänyt kohta neljä vuotta ihmisen kanssa, joka on ollut koko aikuisikäni ainut rakkaus, tajuan, että kaikki muut yritykset siinä matkalla eivät olleet rakkauksia vaan rakkaudettomuuden laastareita. Tärkeitä siinä hetkessä, mutta eivät todellisia rakkauksia.
      Olen rakastanut 14 vuotta yhtä ja ainoaa miestä.
      Silloinkin, kun hän seurusteli, katselin kauempaa ja yritin aloittaa tahollani jotakin omaa, mutta epäonnistuin, sillä sydän oli jo viety. Muilla poluilla kulkiessa ei ollut sydän samalla tavalla mukana..
      Nyt olen saanut elää sen miehen kanssa neljä vuotta yhteistä elämää ja voin todella sanoa, että tätä tunnetta ja tätä ihmistä kannatti odottaa 30 vuotta ♥
       Sydän on ollut ehjä ja kokonainen, onni on saanut erilaisen merkityksen ja rakkaus on ihan jotain muuta kuin ihastusta. Se on tunne siitä, että on toisen kanssa kotona, rakastettu, turvassa, oma itsensä ja että kaikki on mahdollista!
       Minä odotin omaani kymmenen vuotta ja vaikka niihin kymmeneen vuoteen mahtui surua, tuskaa, kompastelua aikuiseksi kasvamisen ja yksinäisyyden kera, kävisin kaiken läpi uudelleen, jos tietäisin että saisin loppujen lopuksi rinnalleni sen ihmisen, jonka perään sydämeni on haikaillut koko elämäni. Suorastaan vetänyt minua hänen luokseen. Oman sydämeni puolikkaan ♥
       Uskokaa ja luottakaa siihen, että se ihminen, jonka kanssa kuulutte olla, tulee vastaan - ja sen kyllä tietää sitten! Takuulla! ♥

Olen kaivannut tänään kevättä kovasti.
    Jotenkin tuntuu, että kaikki perheen sisällä olevat sairastelut, vastoinkäymiset ja ne harmaan mustat hetket loppuisivat, jos vain talven selkä saataisiin taittumaan ja kevät voittaisi tämän ikuisen lumen ja jään... Ehkei se ihan niin menisi, mutta siltä tuntuu.
     Siltä tuntui eilen, kun puhuttiin äidin kanssa ja siltä tuntui tänään, kun nojasin Miehenmurrikan kylkeen ja ajattelin, että olisipa jo lämmin kevätilta ja saataisiin istua pihakeinussa kuuntelemassa töyhtöhyypän huutelua.
      Sielu kaipaa jo turvapaikkaa kaikelta tältä.
      Huomiseksi ja perjantaiksi on luvattu lumisadetta. Sillälailla taas ihan kivasti...
      Tietääkö joku jotan vanhoja loitsuja, millä kevään saisi nopeammin alkamaan?
      Simsalabin ja abrakadabra on kokeiltu.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
559. juoksupäivä (205 vko)
- 3393.3 km
- 6km kylälenkki kieppauksella (35 min)
- peruslenkki ja hyvä sellainen
- vauhti ei tuntunut mitenkään kovalta, mutta ajallisesti se meni kuitenkin ihan kivasti
- jalat jaksoivat eikä oikeastaan tullut semmoista väsymyksen tunnetta, muuten vain alkoi kylmä keli kangistamaan eikä ollut loppumatkassa sellaista elastisuutta jaloissa kuin alussa
- hengitys on hyvää ja rauhallista
- olen saanut kädet liikkeelle 
- pakaratkin toimivat jotenkin
- ja lantion pito on parantunut
- keskivartalossa on vielä sanomista, mutta kehitän sitä koko ajan
- juoksuasentoa olen saanut paremmaksi mutta juoksen edelleen todella pystyssä, vaikka optimaalinen asento onkin ehkä vähän kumara...
- -5, vähän kylmä tuuli, muuten kiva keli, TODELLA liukkaat tiet, onneksi oli nastat alla

Hiihtoloman jälkeinen pöhnä...

Hiihtoloma lusittu.
       Miehenmurrikka jatkaa talvilomaansa vielä yhden viikon poika-viikon kera, mutta meidän yhteinen hiihtoloma meni ihan vaan levon ja yhdessäolon merkeissä ♥ Oli mukavaa vaihteeksi olla vaan ihan ilman sen suurempia suunnitelmia tai niiden toteuttamista.
       Minä juoksentelin iltaisin ja Miehenmurrikka ohjelmoi radiotaan. Pientä puuhastelua ihan vaan olemisen rinnalla ♥ Ihan parasta!

Pitkän plussakeli-episodin jälkeen viime viikko oli täysin pakkasviikko ja kaikki se sulanut lumi jäätyi jääkentäksi pihamaalle. Hiekka hävisi melkein sitä mukaa kun sitä laittoi ja piti kävellä kielii keskellä suuta ettei olisi kaatunut - paitsi että kaaduinhan minä tietysti yhden kerran... ei sattunut!
      Kaikista kivoin "sivuvaikutus" pakkasilla oli se, että nyt on ihan mahtavat hankikelit! Pääsee oikaisemaan postillekin pitkin peltoa, kun hanki kestää tämmöisenkin kropan painon. Aivan mahtavaa! Tällä viikolla aion vielä käydä tuolla meidän koivikossa hankikeli-retkellä ennen kuin tulee taas lunta niin paljon ettei voi enää mihinkään mennä...
      Perjantaina tuuli ja myrskysi ja satoi lunta niin, että kaikki tiet ja poluntapaiset olivat tukossa. Lauantaina yritettiin vähän tehdä lumitöitä, mutta aika haasteellista se oli liukkaalla pihamaalla, varsinkin kolamiehellä... Traktorilla nyt sai tuiskuvallit siirrettyä, mutta kyllä välillä suti traktorinkin ketjutetut renkaatkin!
      Miten se sanonta menikään: uusi lumi, vanhan surma...?!?
      Ja mistä se sanonta on tullut, sillä nyt pikemminkin näytti, että se uusi lumi vaan lisäsi vanhaa lunta...

Tuulen taidetta hangilla ♥

Rannassa käytiin lauantaina katsomassa miltä maaliskuu näytti rannassa. Siellä olikin ihan mahdottomasti autoja ja jos olisi ollut makkaraa mukana, oltaisiin päästy suoraan hiillokselle. En tiedä oliko siellä ollut meneillään jonkinmoiset pilkkikisat vai muutenko vain ihmistä kuin pipoa muuten niin rauhallisella rannalla, mutta yhtä nopeasti olivat kadonneetkin kun tultiin kierrokselta pois...
        Ranta oli hiljainen ja valkea. En uskaltanut mennä jäälle eikä oikein ollut tarvettakaan, kun päästiin muutenkin liikkumaan hyvin (kiitos hankikelin). Tuli vaan semmoinen kaipaus keväästä entistä vahvempana kun seisoi sen täysin valkean kentän rannalla... siinä missä kesällä löivät aallot ja huusivat lokit. Nyt ei ollut kuin valkeutta silmän kantamattomiin.
       Ja lehdessä oli tänään, että kevään tulo sai takapakkia oikein kunnolla. Ainakin muutaman viikon on täyttä talvea... kevättä kaipaava sielu repeää harmista...

Juoksu kulkee suhteellisen hyvin taas.
      Olen opiskellut ahkerasti juoksun perusteita, sillä vaikka juoksua on takana neljä ja puoli vuotta kohta nin huomaan, että kun palaa perusteisiin ja aloittaa ikään kuin rakentamisen aina välillä ihan alusta, saa paremman ja kestävämmän pohjan.
      Perjantaina juoksin pitkästä aikaa metsässä kun oli niin hyvä pakkasilta ja hanki kesti hyvin. Tosin metsässä oli mukavasti ajettu moottorikelkoillakin, joten metsätiellä oli kivat ja vahvat jäljet ihan kuin juoksijaa ajateltu ♥ Sinä iltana tuntui pitkästä aikaa siltä, että olisi voinut juosta koko illan ihan vaan hölkytellen pitkin polkuja ja teitä ♥ Semmoiset juoksut tai pikemminkin sen juoksun jälkeisen fiiliksen kun saisi pullotettua pulloon...
       Semmoiset juoksut kantavat kauas ja pitkälle, koska siinä fiiliksessä on kaikki se juoksun tuoma hyvä olo ♥ Rauha, tyyneys, ilo, riemu ja ilo ja onni ♥ Liikkujan totuus ♥

P.S. Tänään kun Miehenmurrikka lähti kaupunkiin kaupoille ja hakemaan Junioria, niin se nauroi, että ihan pelottaa mennä ihmisten ilmoille, kun viikon aikana on eristäytynyt muusta maailmasta! Nauroin vähän enemmän ja sanoin, että arvaappas mitä se on kun eristäytyy melkein kahdeksaksi kuukaudeksi...  Sitähän se minulla on, kun käpsehdin täällä ihan vaan oman itseni seurassa... Erakko Ellinä ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
maanantai 25.2.2019
555. juoksupäivä (204 vko alkaa)
- 3369.3 km
- 5km lossitie (32 min)
- ei oikein juoksu kulkenut, vaikka kokeilin walk-run-walk-metodia
- askel painoi ja lihakset olivat hapoilla ihan pienestäkin matkasta
- liukkaalla oli nastapohjalliset, mutta sulalla otin ne pois, vähän tuovat lisää lihashaasteita, ei pidemmille matkoille sopivat lisukkeet
- askel oli hyvä, ryhtikin kohtuullinen, mutta pakarat puuttuivat
- lantiossakaan ei kunnolla pitoa
- +7, ihana aurinko ja kylmä tuuli

keskiviikko 27.2.2019
556. juoksupäivä (204 vko)
- 3374.3 km
- 5 km kylätie (29min)
- liukkaat tiet, nastapohjalliset
- askel suht hyvä, vähän tuntui liukkaan jännitys lihaksissa
- lantion kannatus vähän huono
- pakarat toimivat paremmin
- hengitys+ jaksaminen ei vielä kovin hyviä
- vähän väsy olo
- +2, aurinkoinen kevätilta, vähän kylmä tuuli

perjantai 1.3.2019
557. juoksupäivä (204vko)
- 3380.3 km
- 6 km metsäpolut (45 min)
- liukasta oli maanteillä, mutta metsässä ja moottorikelkkapoluilla oli hyvä ja KIVA juosta
- jalat toimivat hyvin
- askel oli hyvä ja tehokas
- jaksoin juosta koko ajan ja olo tuntui koko matkan todella vahvalta ja hyvältä
- vaihtelu maastossa teki myös mielelle hyvää ja sain vihdoin taas tuntea sitä vapautta siitä, että sai juosta ihan mihin vain
- TOSI KIVA ja henkisesti todella tärkeä juoksu
- omien ajatusten juoksu ♥
- -5, kiva pieni pakkanen, ei liian kylmä, aurinkoinen iltarusko

maanantai 4.3.2019 (tänään)
558. juoksupäivä (205vko alkaa)
- 3387.3 km
- 7km metsätie (45 min)
- hyvä lämmittely (hetkuttelutanssia!)
- jalat jaksoivat hyvin
- ryhti kesti moitteettomasti
- lantion tuen huomasi joskus oikein todellakin vahvana askeleena, ei vielä ihan koko aikaa
- pakarat toimivat paremmin (varsinkin kun sain lantionkin yhteistyöhön)
- kädet mukana ylämäissä
- asento varmaan paras tähän mennessä
- lenkki kevyt viimeiseen kilsaan asti, loppumatka oli sinnittelyä kun väsähdin
- hyvä juoksu ja kiva olo, vaikka olikin vähän kaikkensa antaneen oloinen...
- -5, kylmän kolea keli ja liukasta, ihmeen hyvin nuo nastapohjat kuitenkin kestävät ja pitävät, vaikka vähän jalat kipeiksi tulevatkin eri kohdista