Kevättoive paremmasta ♥

Olen murehtija. Huolenkantaja pahimmasta päästä enkä tarkoita tätä aina sillä mukavalla tavalla, kanaemomaisella tavalla, vaan sillä tavalla, mikä pitää iltasella valveilla ja itkettää kesken siivouksen...
       Järkevänä (tunne)ihmisenä tiedän, että murehtimisella ja huolehtimisella on yhtä paljon vaikutusta maailman asioihin kuin sillä että istuisi keskellä lattiaa eikä tekisi mitään. Eli ei yhtään minkäänmoista vaikutusta. Joihinkin asioihin ei vain ihminen kertakaikkiaan voi vaikuttaa. Ei ainakaan kun kyse on TOISEN ihmisen terveydestä tai sairaudesta. Tiettyyn pisteeseen saakka oloa ja tilannetta voi helpottaa, mutta sitten lähimmäisen keinot loppuvat vaikka miten ottaisi päähän!
       Kävin eilen taas hieromassa isän selkää. Lihaskramppi ei ollut helpottanut ja muutenkaan isä ei nyt ollut kukoistavassa kunnossa. En ihmettele, mutta silti oli taas surullista nähdä miten turhautunut ja vihainen isäkin oli omasta sairastelustaan. En ihmettele sitäkään, kun tätä hullun myllyä on jatkunut yli puoli vuotta milloin vähän parempana milloin vähän huonompana. Stressitasot ovat varmasti pilvissä jo pelkästään siitä, että ajatuksia ei saa oikein pois omasta olosta varsinkaan nyt kun selkä estää kaiken muun touhuumisen...
        Hieroin ja painelin trigger pisteitä ja ajattelin, että mikä oikeus elämällä on tähän!? Miksei hyvä vanhuus voisi olla ihmiselle palkinto eletystä elämästä, sen mukana kulkeneistä suruista ja murheista. Miksi vanheneminen tuo mukanaan vaan sitä lisää?!
        Ja sekä äiti että isä tunsivat jonkinsortin syyllisyyttä siitä, että käytin äitiä kaupassa ja hoidin isän selkää. Tein sen ihan mielelläni, kun kerran olin kaupungissa muutenkin. Kävin kampaajalla ja piipahdin samalla niiden luona ja käytiin äidin kanssa kaupassa. He ovat kuitenkin siinä iässä vielä, että kulkevat omin jaloin eikä ole muuta ongelmaa ollut ennen isän sairastelua.
        Kotimatkalla harmitti, itketti ja suututti ja säälitti.
        Olen murehtija ja tiedän, että jos isä voisi välttää sen, että tiedän hänen tilastaan ja voinnistaan niin paljon, hän välttäisi kertomasta. Suojelua, säästämistä, mitä tahansa se onkin, sitä isä on tehnyt ennenkin kun on ollut puhe terveysasioista. Muut siskoni tuskin tajuavat miten huonossa kunnossa isä nyt on! Tietyllä tapaa olen kateellinen heidän tietämättömyydestä ja toisaalta taas iloinen siitä, että tiedän.
        Ristiriitaista, tiedän.

Tunnen myös syyllisyyttä siitä, etten ole kovin hyvä ystävä ollut näinä kuukausina. Olen koteloitunut omiin juttuihin. Ollut ainoastaan Miehenmurrikan ja oman perheen kanssa. Kavereita en ole kamalasti nähnyt, vaikka kirjeitse olen yrittänytkin yhteyttä pitää.
       Ei vain ole jaksanut tehdä mitään ylimääräistä ja tiedän, että tämän tasoinen sureksiminen ei tee hyvää - eikä todella autakaan mitään! Elämä tekee omiaan, murehtii sitä tai ei. Sellaista se vaan on ja ihmisen on vain tultava perässä.
      Ja jotenkin ärsyttää sekin, että kun yritän kertoa ystävilleni kuulumisista: isästä ja kaikesta tästä viimeisten kuukausien ajatusmylläkästä, tulee orpo olo, kun he kuittaavat asian "eiköhän se siitä"-asenteella. En tietysti vaadikaan, että heidän pitäisi kokea tilanne samalla tavalla, mutta joskus toivoisin, että vastaus ei aina olisi vähättelevä. Vähän sama asia, kun istuttiin naisten kanssa alkuvuodesta kahvilla ja kerroin omista murheistani, niin ystäväni vastasi avautumiseeni omilla kokemuksillaan - vähän kuin vertaillen että "ei tuo vielä mitään, mutta kun minulla...".
     Tiedän, että se on tyypillinen vastine ihmisillä kun toinen kertoo hankalia ja vaikeita ja surillisiakin uutisia, mutta olen ryhtynyt itse miettimään omaa suhtautumista kun ystävä kertoo minulle jotain kamalaa tai surullista uutista omasta arjestaan. Että vain kuuntelisin. En vertailisi enkä vähättelisi. Kuuntelisin ja ottaisin osaa vaikka sanomatta mitään, halaamalla, antamalla tilaa vaikka itkeä tai muille tunteille. Se nimittäin helpottaa paljon enemmän kuin se, että toinen sanoo että "toivottavasti on jo parempaan päin" kun ei välttämättä ole semmoista vaihtoehtoa kuin "parempi". Tai se ei lohduta kamalasti jos ystävällä on kamalampi juttu kerrottavana ja oma suruni peittyy sen alle.
      Jokaisen kokema suru on itselle suuri. Huoli omasta lähimmäisestä, perheenjäsenestä tai ystävästä on aina suuri itselle, niin suuri ettei sen yli meinaa nähdä. Mutta jos ystävä vain kuuntelee, keventää se taakkaa jo kamalasti ♥

Minun ratkaisuni sekaviin ajatuksiin on aina ollut kämpän siivous. Olen tehnyt sitä sitten tänään, toki tänään on muutenkin siivouspäivä, mutta ihmeellisesti puhdas koti tekee olonkin paremmaksi ♥
       Ulkona on satanut räntää ja luvassa taitaa olla taas lämpenevä viikonloppu.
       Vaikka tämä on ollut lumen ja pakkasen puoleen mahtava talvi, alkaa minulle tämä kuitenkin jo riittämään. Talvi on ollut raskas, vaikea ja pitkä. Toivon todella että kevät toisi enemmän hyvää kuin huonoa. On saanut olla huolissan perheenjäsenistä ja huolehtia omista tulevaisuuden suunnitelmista ja Miehenmurrikan työpaikan touhuista ja kaikesta!
        Kevät ja kesä saisi tuoda vaihteeksi aurinkoa, lämpöä, hyvää mieltä, hyviä uutisia, mukavampaa oloa niin itselle kuin tärkeimmille ihmisille ja koko meidän jengille! ♥
       Jos tämmöinen kevättoive olisi mahdollista heittää tuulen mukaan niin sitä minä tällä hetkellä toivoisin ♥