Joululahja ostoksilla ♥

Satoi lunta, kun heräsin ♥
       Rappusilla oli monta senttiä uutta, kosteaa lunta ja lisää tuli niin, että postinhakureissulla ehti hartiat muuttua valkoisiksi. En jaksanut tänään herätä niin aikaisin, kun olisi pitänyt, että ehtisi kaupunkiin aikoinaan ja aikoinaan myös pois. Lämmitin rauhassa uunin, sillä tiedän millaista se sitten on, kun tulee iltasella vasta kotiin. Lumisadekin herkisi siihen mennessä, kun käänsin auton keulan kohti kaupunkia.
       Hassua muuten. Suomessa on ollut talvi ja lunta (melkein) joka vuosi siitä lähtien kun on ollut koko Suomea ja silti tuntuu, että lumi saa aina autoilijat paniikkiin ja liikenteen sekaisin. Perään ajoja, ojaan ajoja, ihmeellistä ajoa... Ajattelin kun ajoin kaupungin keskustan kaduilla, että ihan kuin ihmiset menettäisivät kaikki opitut taidot autolla ajamiseen, kun tiellä on lunta tai aura-auton jättämiä valleja. Yksinkertainen sääntö talviliikenteeseen on: ajonopeus kelin mukaan ja malttia. Sillä selviää jo aika pitkälle!
Aamusta kävin hakemassa Miehenmurulta Melkein Oman Muksun judo vyön ommeltavaksi tai pikemminkin siihen piti saada muutama uusi natsa kiinni ja olin luvannut esitellä ompelutaitojani. Sellaisia löytyy, vaikka en pääse parhaaksi kehumaan! Sitten ampaisin jouluhulinaan lahjoja ostamaan.
        Aikamoista kaaosta se oli, meni mihin vain! Ihmistä kuin meren mutaa ja kaikilla kilometrin kokoisia paketteja kainalossa. Taisin saada yhdenkin kauppareissun aikana muksautuksen kahdesta kaivurista ja yhdestä potkuautosta. Onneksi ollaan vielä aika aikaisessa ja ihmiset olivat vielä hymyileviä ja innokkaita. Aatonaattona ilmeet voivat olla sitten jo vähän toisia jos lahjoja on ostamatta.
       Olen havainnut hyväksi keinoksi sen, että listailen jo kotona, mitä ostan ja kauppaan menen vain hakemaan paketit. Jos kaupassa rupeaisi pähkäilemään lahjoja, saisi hermoromahduksen ennen kassaa! Nyt minun ostokseni sujuivat melko hyvin, vaikka pientä punnitsemista pitikin tehdä kahden hyvän vaihtoehdon välillä.
Ehdottomasti ihaninta oli kirjakaupassa, kun sinne ei hyvällä tahdollakaan päässyt sisälle jos ei joku lähtenyt ensin pois! Liike oli niin tupaten täynnä ihmistä, että oikein hyvää teki ♥ Vai on paperinen kirja kuolemassa, en usko ihan heti! Ei minusta kuitenkaan olisi joka päivä jouluostoksia tekemään. Mukavinta on, kun lahjat on nyt hankittu ja seuraavaksi odottaa jossain illan pimeydessä niiden paketointi ♥
       Isä oli heittänyt minut keskustaan ja kävelin sitten äidille ja isälle.
       Menin niitä pieniä teitä, joita kävelin pienenä ihmisen alkuna ja vaikka ne olivat vajaassa 30 vuodessa vähän muuttuneet, tuntui niissä edelleen se jokin tuttuus. Ikävä ei kuitenkaan niiden kujien varsille tullut. En tuntenut oloani sellaiseksi kuin mitä tunnen nyt, tässä talossa. Kun muutin tänne maalle, ajattelin, että tältä siis tuntuu kun tulee kotiin ♥
         Ei kaupungin kadutkaan pahalta tuntuneet, mutta ei myöskään enää kotoisilta.

Iltasella ompelin sitten vyöhön natsat. Piti ensin vähän harjoitella, kun ompelukoneen käytöstä on vierähtänyt jokunen vuosi, mutta taitaa olla samanlainen taito kuin pyörällä ajo. Pieni kertaus riitti. Työnjälki taisi kelvata, vaikka ihan priimasti en saanutkaan ompelulankaa katoamaan ommeltavan nauhan reunoihin.. Petrattavaa löytyy vielä!
       Ilta oli jo pitkällä kun pääsin kotiin.
       Kannoin kassit tuvan puolelle, kannoin huomisen puut tupaan lämpenemään ja nappasin vähän jotain syömistä ennen kuin viipotin suihkuun. Jotenkin ilta meni niin nopeasti ohi... Ihastelin ostoksiani ja suunnittelin paketteja ♥
        Jos vielä tänä iltana kirjoittelisi joulukortit valmiiksi.. ♥

Joulumieli Punaposki ♥

Pikkusisko piristi aamun totaalisesti, kun oli vastannut mailiini joka koski isosiskon pian-koittavaa-synttäriä ja sen lahjaa sekä joululahja-boikottia. Se laittoi ensin kopion viestistä, jonka se oli laittanut muille missä luki: "Minulle/Meille sopii, ettei osteta lahjoja. Paitsi ehkä Almalle joka tykkää pikku yllätyksistä ♥ " Virallinen vastaus minun viestiini oli, että harkitaan isosiskon lahjaa kun se lyttäsi niin vahvasti joululahjaunelmatkin ja että toki saan ostaa lahjoja, kunhan en odota muilta mitään.
         Tykkään pikkusiskon tavasta ajatella ♥
          Jotenkin se on likka minun makuuni ♥♥

Heräsin -8 asteen pakkasaamuun ja joka paikka kimmelsi ja oli kaunista. Aurinko paistoi ja taivaalla ei ollut edes kalpeaa pilven riekaletta harhailemassa, vaan sininen taivas levittäytyi huikaisevan komeana pitkin maaseutumaiseman.
      Hyvä aamu heräämiseen ♥
      Ja fiiliskin oli vähän toista kuin eilisiltana. Hyvät yöunet ja aurinkoinen aamu tekivät hyvää. Soitin Miehenmurulle heti kun olin saanut uuniin tulet ja pyysin anteeksi, että olin häijy ja ilkeä sille ja kiukustelin vailla rajaa! Antoi anteeksi ja sanoi nupukseen ♥
      Pitäisi vielä harjoitella kiukun purkua vähän parempiin kohteisiin, kun ihmisolentoihin... Juoksu on aika hyvä keino purkaa kiukkuakin, mutta se ei onnistu oikein enää iltamyöhällä kun kuteet ovat jo vaihtuneet yöpukuun. Pitäisi kokeilla vaikka kiukku-joogaa, jos se vaikka auttaisi yks-kaks ilmestyviin raivonpuuskiin. Jotain pitäisi keksiä, ettei kilahda (liian kovasti) lähimmille olennoille...

Viikon kylmin päivä ja tietysti se on silloin myös minun lenkkipäiväni ♥
        Yritin lämmitellä lihakset vähän paremmin kuin ihan plussakelin lenkille, mutta silti tuntui, että jalka-parat laittoivat pakin päälle heti kun ulkorapulle ehdin juoksunutut niskassa. Piti juosta melkein 3 kilsaa ennen kuin jalat antoivat periksi ja lihakset tuntuivat toimivan suhteellisen normaalisti. Aamupalan powereista ei vain tainnut olla oikein mitään jäljellä, kun vauhti oli vähän hidas ja semmoinen "sunnuntaijuoksu" muutenkin. Viiden kilsan jälkeen pisti pahuksenmoisesti oikealle, kylkiluiden alle pallea-lihakseen ja juoksin kuin antautuva sotilas kädet ylhäällä hetken ennen kuin kipu vähän helpotti. Kai taas ryhti lysähti kasaan ja pallea alkoi hiertää sisäelimiä...
       Loppumatkasta näin kolme valkohäntäpeuraa naapureiden entisellä rehu-aumalla. Nauratti kun ne säikähtivät minua ja pomppivat metsänlaitaan täsmälleen korvakuulokkeista kuuluvan musiikin tahtiin! Olisi kiva saada niistä joskus kuvia, mutta aina kun minä niitä näen, olen joko juoksemassa, ilman kameraa tai liian kaukana! Kävin tänään ruuan jälkeen kävelemässä vielä siinä pellon laidassa jos vaikka olisivat palanneet syömään, mutta autio oli ruokapaikka. Ei kauriin kaurista.
       Pöh.

Aamupäivästä tsiigailin vähän niitä kuuluisia joululahjoja ♥
        Tietyt tyypit on helppoja nakkeja lahjojen suhteen, mutta sitten on niitä tapauksia joille ei oikein keksi mitään hyödyllisen kivaa. Ostaminen on ihan ok, vaikka kaupoissa kiertely aiheuttaakin minulle pientä ihottumaa - ainakin henkisesti. Tykkään enemmän siitä hetkestä, kun kaikki lahjat on hankittu ja saa ruveta miettimään niiden paketoimista.
         Tänä jouluna aion paketoida vähät lahjani kauniisti ♥

kuva lainattu: www.express.co.uk

 P.S. 

Nyt pitää mennä neulomaan Miehenmurikalle sukkaa, ettei lumet ehdi sulaa ja pakkaset loppua ennen kuin mies-parka saa ne jalkaansa ♥ 

Hitaasti hyvä tulee.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
280. juoksupäivä (102 vko alkaa)
- 1773.1 km
- 7km metsätie (42 min)
- juoksu alkoi vähän nahkeasti, kun jalat eivät olleet samaa mieltä pakkaslenkistä, 3km päässä helpotti
- hengitys tuntui vaivalloiselta kun kankaan läpi tuntui ettei saa tarpeeksi happea ja ilman kangasta ilma oli kylmää.
- ryhti pysyi suht hyvin ja sitten huomasin, että istun jälleen jalkojen päällä. Keskivartalolihakset nukkuivat tänään.
- pallealihas ärtyili ja pisti oikeaan kylkeen
- pakkaslenkki oli muuten ihana. Mitkä maisemat!
- -8, aurinkoinan ja kirpeä pakkaspäivä ♥
- jaloille pieni lihashuolto ei olisi pahitteeksi...
        

WARNING!! Liikkeellä jouluntappajia!

Ensimmäinen adventti takana ja joulun odotus on virallista.
        Sinänsäkin erikoinen pyhäpäivä eilen, ettei oltu Miehen kanssa kipeänä päivystyksessä. Naureskeltiin adventti-aamuna, että suunta on oikea, kun saadaan aloittaa pyhän vietto terveinä ja kahdestaan. Adventti toi meille pakkaset ja lunta. Aikamoinen tuisku tuiversi koko sunnuntain, vaikka lunta ei nyt senteissä kamalan paljoa tullutkaan.
         Miehen kanssa käveltiin joka päivä suhteellisen pitkiä lenkkejä. Oli hyvä keli ja maailman parasta seuraa, joten kävely maistui ♥ Lauantaina ei uskallettu meidän metsätienlenkkiä ihan kokonaan tehdä, kun vastaan tuli metsämiesten autoja... eikä kummallakaan meistä ollut mitään punaista päällä. Päätettiin kääntyä ja palata samaa reittiä takaisin, sillä ei haluttu hirvikiväärin luotia nahkoihimme.
          Ollaan nyt siinä vaiheessa suhdetta, että tehdään suurin piirtein kaikki kahdestaan. Sunnuntaina oli oikeastaan ensimmäinen sellainen päivä, että molemmat teki hetken "omiaan". Minä kävin lenkillä ja Miehenmuru luki kirjaa. Tuntui ihan hyvältä olla kahdestaan olematta ihan kahdestaan koko aikaa. Minusta on jotenkin tuntunut, että jos teen omiani silloin kun ollaan Miehen kanssa kahdestaan, en ole tarpeeksi läsnä silloin kun meillä vihdoin on 'meidän aikaa'. En kirjoittele päiväkirjaa, blogia tai lue kirjaa silloin kun Mies on minun luonani, kun tuntuu jotenkin siltä, että sulkisin hänet näin sen minun kuplani ulkopuolelle.
         Tiedän, että jossakin vaiheessa pariskunnille tulee ne omat jutut eikä istuta tai tehdä koko ajan jotain yhdessä, mutta nyt kun meillä ei vielä ole omaa arkea, meidän yhteistä arkea joka päivä, niin tuntuu, että jos istahtaisin koneen ääreen kirjoittelemaan niin se olisi pois siitä ajasta, kun voitaisiin olla kahdestaan... Ja totuus on kuitenkin, että kaipaan yhtä lailla omia juttujani kuin myös Miehenmurun kanssa olemista. En vain vielä oikein osaa yhdistää näitä asioita niin että ne tuntuisivat luontevilta.

Tänään oli napakka pakkaspäivä ja huomaan, että se plus-asteiden aikana tehty lämmitys ei tuvassa enää riitäkään, vaan puita pitää ihan oikeasti polttaa pidempään, että iltaan asti kestää lämpö torpassa. Kylmä tuuli jäähdyttää sitten vielä lisää.
        Kävin iltasella vielä kaupassa, kun Mies lähti viettämään muksu-viikkoa. Hypistelin joulukortteja jo ja jokunen tarttui mukaankin. Samalla ostin jo joulumerkit joulukortteihini, kun postin tiskin vieressä kerrankin seisoin ja postimerkit muistin. Tällä viikolla pitäisi sitten kortit laittaa matkaa, ettei tule kiire ja hoppu sitten ensi viikolla.
         Rakastan korttien kirjoittamista ♥
         Tarkastelin iltasella korttilistaanikin läpi ja laskin monta korttia tarvitse. Eräs entinen työkaverini vähän naureskeli kun satuin kertomaan joulukorttilistastani, mutta minun listani ei ole sellainen, että siitä vedetään yli semmoiset ihmiset jotka ovat vuoden aikana olleet minulle häijyjä tai eivät laittaneet viime vuonna korttia. Minun listani on täysin viattomasti vain siitä syystä, että minun aivoni kaipaavat listaa tehtävistä asioista ja pystyn jäsentämään asiat paremmin kun näen ne listoina tai kuvina tai milloin minäkin! Olen vain sillä tavalla hassu sielu ♥
         Korttien kirjoitus on melkein yhtä kivaa kun pakettien paketointi jouluaatonaattona. Semmoisia mukavia jouluhommia samoin kuin piparit, piirakat ja laatikoiden maut ja tuoksut. Unohdin tänään ostaa kaupasta omat piparitaikinat, mutta onneksi niitä kerkeää vielä tekemään! Kunhan nyt saisi tällä viikolla kortit postiin. Saisi sitten jäädä odottelemaan omia postilaatikon täytteeksi ♥

Surffailin iltasella vähän joululahjaideoita, kun äiti soitti. Kyseli kuulumisia ja sanoi sitten, että muiden sisarteni kanssa olivat sopineet, ettei aikuiset osta enää toisilleen joululahjoja... Olivat sopineet sen sitten kuitenkin niin, vaikka äitikin vasta viikonloppuna sanoi, että ostaa kirjan tai sukat tai jotain pientä paketteihin meille isommillekin eikä vain muksuille.
     Kimpaannuin.
     Onko se niin vaarallista, että jonkun pienen paketin jouluna toiselle antaa??!! 
     Minulta oli mennyt Melkein Oman Muksunkin lahja jo nurin, kun se oli loppunut jokaisesta verkkokaupasta, mistä vaan älysin katsoa ja seuraava erä tulisi vasta ensi vuoden alussa! Olin kerrankin keksinyt hyvän lahjan ja nyt pitää aloittaa koko keksiminen alusta!
      Lopullisesti siima katkesi sitten siihen, kun Miehenmurukin tilasi jotain itselleen, vaikka oltiin sovittu että lahjaideoiden ja päällekkäisyyksien välttämiseksi ei ostettaisi itsellemme mitään ennen joulua!
     Yksi ainut juhla vuodessa, jota satun rakastamaan, käännetään ihan ylös alaisin. Kieltäydytään lahjoista tai ostetaan lahjat itse! Eikä sitten edes tajuta, mitä varten pahoitan mieleni tai harmistun!!
      Olen AINA OLLUT jouluihminen, jolle joulu merkitsee toisten ihmisten muistamista edes yhtenä hetkenä pitkästä vuodesta - lahjoin, kortein tai kukkasin. Joulu merkitsee yhdessä oloa ja rauhoittumista vain olemiseen ja nauttimiseen. Hyvää ruokaa ja sen tekemistä.
        Tämä joulu on ollut minulle erityisen rakas juuri sen takia, että ollaan Miehenmurun kanssa yhdessä ensimmäistä kertaa sillä lailla oikeasti ja kaikkien silmien edessä ♥ Olen odottanut tätä joulua kovasti ja sydän särkyy kun sitten muut vetävät joulun eteen mustan lakanan ja pilaavat joulun joululta! Pilaavat MINUN JOULUNI !
        Päätin, kun olin vähän aikaa jouluvalojen hämärässä itkua tihrustellut, että tappakoot joulun ne muut! Minä teen juuri niin kuin olin ajatellut. Keksin uudet, en ehkä yhtä hyviä, mutta uudet lahjat, ostan lahjat niillekin, jotka eivät niitä halua ja teen piruuttani omasta joulustani sellaisen, mistä ne jouluntappajat ovat sitten kateellisia kun sen aika tulee!
        Pitänee ottaa kuppi kaakaota ennen kuin käy nukkumaan. Harmistuneena tai vihaisena ei tule uni.

Talvikävelyn maisemia.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
sunnuntai 27.11.2016
279. juoksupäivä (101 vkoa täynnä)
- 1766.1 km
- 5km minikylälenkki (30 min)
- hyvin meni juoksu, vaikka jaloissa monen päivän kävelylenkit tuntuivatkin
- vastatuuli ja lumituisku tekivät matkan teosta vain välillä vähän haasteellista, mutta mikäs sen mukavampaa!
- hengitystä piti vedellä liinan läpi, kun ilma oli niin kylmä, ja se verotti vähän hapensaantia.
- ryhti lösähti loppumatkasta ja jalat väsähtivät kun kroppa ei kestänyt ylhäällä vaan tuli jalkojen päälle
- -5, lumituiskua, tuulta ja pakkaskeliä. Myrskykelijuoksu! JEE!

Hyvää Ensimmäistä Adventtia.

Liekki kynttilän ensimmäisen,

luo Joulua lähemmäs meitä

Se ilon ja riemun lämpöisen,

tuo sydämiin enkeleitä.

Lämpöistä ja Rauhallista adventin aikaa.

 

Juupas-eipäs talvi ja valonlähettiläs!

Talvi ei nyt tiedä, että tulisiko se jäädäkseen vai menisikö tullakseen.
         Tänä aamuna oli maa valkean ihanuuden peitossa ja tässä torpassa taas emäntä virnisteli leveämmin kuin naama olisi antanut myöten. Maisemat olivat ihanat ♥ Valoisat, vaaleat ja jotenkin niin ihanan tunnelmalliset. Kunhan nyt tuo mittari vain pysyisi nollan alapuolella...
         Lämmitin tupaa, pesin pyykkiä, tein sytykkeitä ja korjailin takkeja ja pusakoita ja silti tuntui, että aamupäivä meni vähän maleksiessa. Tapoin aikaa, ettei olisi tarvinnut ryhtyä siivoamaan, vaikka oikeasti ei minulla sitäkään hommaa vastaan mitään ollut. Kävin kaupassakin ennen kuin tartuin imurin varteen, mutta olisi pitänyt vaan jättää illaksi sekin kauppareissu. Ehdin kotiin niin puhelimeen tuli viesti saapuneesta paketista, jonka voin hakea kaupan yhteydessä olevasta Postista.
         Tyypillistä!
         No, kunhan ei Posti anna sitä ihan heti jollekin jouluttomalle, niin ehdinhän minä sen hakea.

Nopea ruoka naamaan ja siivoamaan.
      Erehdyin kyllä tämän tästä johonkin "syrjähyppy hommaan" ja imuri huusi pitkän aikaa itsekseen kun välillä piti korjailla kenkiä ja sitten laitella jouluvaloja päälle. Olen kyllä ihmeellinen tämän haaveilun kanssa, kun aina unohdun johonkin muualle kuin missä pitäisi olla. Ei uskoisi, että olen oikeasti sellainen haahuilija, kun työmaalla olen sitten piirun tarkka ja mieluummin nopea kuin normaali!

Tänään laittelin omaan kammariin vähän talvikaamosta. Vaihdoin päiväpeitteen tummaksi ja tungin jouluvaloja (!!) ikkunan väliin. En tiedä mitä tekemättömiä töitä yritän tänä vuonna kompensoida noilla jouluvaloilla, mutta kohta varmaan palaa jostain tämän kylän virtapiirit, kun minulla on niin monta valosarjaa yhtä aikaa päällä!
        Testailen tätä ikkunanväli-valoa ja vaihdan sen sitten perinteiseen tähteen, jos alkaa vaikuttaa siltä, ettei se ole minun makuni mukainen. Ehtiihän tässä vielä ennen joulua vähän fiilistellä eri vaihtoehtoja ♥

P.S. Näin viime yönä ihanaa unta meidän koirasta ja sitten tuntuikin taas kamalan pahalta nousta aamuun, missä se oli ollut vain unta... Koiruus olisi tykännyt näistä keleistä, kun ei vielä pakkanen pure tassuja, mutta ei ole nää kuumakaan paksun turkin kanssa ♥ Kaipaan koiran kanssa puhuttuja juttuja ja sitä ihanaa katsetta kun se vilkaisi alta kulmien että "ai, taas näitä juttuja!"

Kirjoittajan kaipuuta sadepäivän keskellä

Kuukausi jouluun ♥
      Ja minulta puuttuu joulukortit, joululahjat ja joulukuusi, piparit ja laatikot. Se, mitä minulla on, ovat jouluvalot! Tänään ei ollut siivouspäivä, mutta ripustelin tupaan tähdet ja takkahuoneen puolelle kyntteliköt. Eipä minua ollut kukaan täällä estelemässä tai kieltämässä, etten olisi saanut liian aikaisin joulun odotustani aloittaa!
      Satoi vettä koko päivän. Räystäistä vaan vesi valui norona ja nurmi oli kuin neva-suo. Tein sisähommia ja muistin jopa tyhjentää hellasta tuhkat, kun yleensä sen muistaa vasta sitten, kun sinne vetää hiilet uunista ja sitten onkin taas liian myöhäistä tuhkien poistoon. En minä ihan kehno emäntä ollut tänään, kun tuhkatkin muistin!
       Tänään valittiin taas Finlandia-palkinnon saaja ja tänä vuonna sen voitti Jukka Viikilä teoksellaan Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus). En ole lukenut. Rupesin miettimään, kun voittajan kuulin, että montako Finlandia-palkinnon voittajaa olen lukenut. Finlandiaa on jaettu vuodesta 1984 lähtien ja laskujeni mukaan olen lukenut kaksi voittaja-kirjaa: Antti Tuurin Lakeuden Kutsu (1997) ja Ulla-Lena Lundbergin Jää (2012). Antti Tuurin Lakeuden Kutsun luin kyllä ihan muista syistä, kun sen takia, että se joskus oli voittanut Finlandian, mutta Lundbergin Jään halusin sinä jouluna lahjaksi ja sain ja luin.
       Kai minä olen vähän sivistymätön tämän puoleen lukemisharrastukseni kanssa. Luen vain sellaisia kirjoja, joista tiedän tai ainakin suurella varmuudella luulen tykkääväni enkä hyppää kovin usein ihan kirjalliseen pusikkoon ja lue jotain sellaista kirjaa, jonka takakanttakaan en ymmärrä!
       Minusta Finlandian voisi joku vuosi antaa ihan tavalliselle kaunokirjalliselle romaanille, joka ei ehkä olisi niin erikoisen taiteellinen, mutta sellainen, mistä kansa ja lukijakunta tykkäisivät. Vain minun vaatimaton mielipiteeni asiasta. Huomasin vaan kun selasin Finlandia voittajia ja ehdolla olleita, niin ehdolla olevista olinkin sitten lukenut jo enemmän: Sisko Istanmäki Liian paksu perhoseksi (1995), Petri Tamminen Enon opetukset (2006), Aki Ollikainen Nälkävuosi (2012) ja Tommi Kinnunen Neljäntienristeys (2014).
       Onnea nyt kuitenkin voittajalle.

 Kaipaan kirjoittamista ♥
      Siis tarinoiden kirjoittamista.
      Joskus minulla oli elämässäni sellaistakin aikaa, että sain talven aikana kirjoitettua romaanin mittaisen tarinan, mutta johonkin sekin aika on hävinnyt. Pitäisi etsiä omasta vuorokaudestaan taas siihenkin puuhaan aikaa, sillä minulla on kamala ikävä tarinoiden luomista. Tämä tämmöinen kirjoittaminen tai päiväkirjan rustaaminen pitävät tietysti kirjoittaja-hanaa auki, mutta nämä eivät ole ihan sama kuin oman mielikuvituksen tuominen paperille ja henkilöiden kuljettaminen läpi kirjan. Jatkuvasti kuitenkin päässä kehkeytyy tarinoita ja kertomuksia, kunhan vain välillä saisi sen solmun purettua auki ja kirjoitettua luonnoksina ylös.
      Pitäisikö ottaa tavoitteekseen kirjoittaa sellainen kunnon kaunokirjallinen romaani, kansantajuisella juonella ja kielellä ja voittaa sillä Finlandia-palkinto!
      Jaetaankohan Finlandiaa vielä sadan vuoden päästä...?!

Isosisko laittoi tänään sähköpostia ja kielsi joululahjat.
    En ymmärrä tuollaista jouluilon tappamista!
    Enhän minä mitään pingis-pöytää ole ostamassa vaan jotain pientä ja mukavaa, kenties hyödyllistä ja kivaa tai sitten ihan vaan kivaa ♥ Sisko kielsi ostamasta mitään, kun kaapit tursuaa kaikkea, mutta myöntyi sen verran, että lapsille saa ostaa JOTAIN PIENTÄ !! Minä luin viestin ja jätin sen omaan arvoonsa.
     Olkoot, jouluntappajat!
      Ostan mitä ostan, niille joille ostan! Tässä asiassa minua ei komennella!
     Tänään sain taas Miehen sukkaa neulottua eteenpäin, kun ulkona satoi eikö sade houkutellut ulkotöihin. Miehen-mokoma nauroi minulle alkuviikosta, että kunhan nyt saisi yhdenkin sukan täksi talveksi... ♥ Olen onnettoman hidas neulomaan, vaikka olenhan minä neulonut vaikka miten monta vuotta. Sitä vaan kun ei tee joka päivä niin vauhti ei pääse kehittymään. Tuskin minä jouluksi niitä vielä saan aikaiseksi, mutta jos tammikuun pakkasiin sitten saisi Miehenmurrikka ne jalkaansa. Kummatkin ♥
       Tänään oli juoksupäivä ja taivas työnsi vettä niskaan kun lähdin kotiportailta lenkille. Pimeys oli niin pimeää, että välillä ajattelin, että pääseekö sinne sekaan ollenkaan!
        Ehdin juosta kilsan verran, kun mutkan takaa loisti isot valot ja täysperävaunullinen turverekka pyyhälsi ohi ja kiskaisi tieltä kurat niskaan... Nämä rekat täällä eivät ole mitään pieniä möngertäjiä, jotka vähän ohikulkijaa hetkauttavat vaan isoja petoja, jotka valtaavat tiet ja tantereet ja pyyhkäisevät ohikulkijan hetkeksi maailmankartalta! Siinä tuntee itsensä kovin, kovin pieneksi. Ja tänään myös kovin, kovin kuraiseksi. Ja matka oli vasta aluillaan. Sen verran pyyhkäisin, että heijastinliivistä näkyivät raidat kuran alta, mutta muuten annoin vaatteiden olla. Sadehan kastelisi kuitenkin!
       Jossain vaiheessa lenkkiä tuli ikävä niitä heinäkuun iltoja, kun juoksin kuuman hellepäivän jälkeen vasta illansuussa. Heinäsirkat sirittivät ja aurinko paistoi vielä korkealta, ei kuumasti, mutta lämpöisesti. Kintut kipittivät kuivaa soratietä myöten ja korvissa soi letkeä juoksumusiikki... Tänäiltana juoksuympäristö oli vähän toisenlainen...
       Mutta happea riitti ja kosteutta. Ja kyllä sateenkin unohti kun vähän aikaan oli ehtinyt juosta. Hyvä olo juoksun jälkeen saa minut lähtemään pimeyteen ja sateeseenkin. Silloin ollaan ihan kahdestaan, tie ja minä ja tossut kolmantena pyöränä ♥

Ensi viikonloppuna on ensimmäiden adventtikin jo ♥
    Ja minulla ei ole edes joulukalenteria!
    Ei juupeli!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
278. juoksupäivä (101 vko)
- 1761.1 km
- 7.2 km kylälenkki (40min)
- mukava, tavallinen juoksu. 
- loppumatkasta yritin vähän yksilöidä mikä kohta väsyi, jalat jaksoivat ja hengityskin oli suhteellisen rauhallista, mutta kai se sitten oli yleinen energia, joka loppui kesken. Ruuasta oli jo tovi eikä välttämättä ihan paras mahdollinen energia ollut enää päällä.
- ryhtiäkin piti kohentaa koko ajan ja vasemman jalan isovarpaan hiertymä tuntui kengässä, vaikka yritinkin etten varo sitä sen enempää...
- pimeyteenkin tottuu, näköjään, vaikka inhottavampi on kyllä juosta, kun ei näe missä juoksee. 
- sade teki kosteutta ilmaan, joten hengittäminen oli helppoa, mutta kasteli sitten muuten kuteet. Onneksi sauna oli lämmin kun pääsin kotiin!
- +5,  sateinen ja kolea ilta, vähän rupesi tuulemaan kun pääsin kotiin 

Hui kauhistus - sekä ilmaa että emäntää!

Sateesta valittaminen on turhaa, kun ei sille kukaan kuitenkaan mitään voi. Tänään kuitenkin oli niin harmaan masentava ilma, että pitkiin aikoihin ei ole ollut niin sateista ja mustaa kuin mitä tänään oli. Miehenmurrikka nappasi minut aamulla halaukseen ja siihen olisin kyllä voinut jäädäkin, niin pimeää oli heti aamutuimaan.
         Ei talo laiskoja ruoki, vai miten se sanonta meni...
         Meillä oli tänään urakkana pätkiä isoja puukalikoita vähän pienemmiksi. En edes muista, mistä semmoiset jässikät olivat oikein jääneet, mutta tuolla puuliiterissä ne ovat jo pyörineet toista vuotta minun käsissäni, kun olen pyöritellyt niitä pois pienempien puiden tieltä. Nyt ajattelin, että enää eivät tiellä pyöri!
         Kasattiin puut nokkakärriin, kun kottikärrystä oli jälleen rengas tyhjänä. Ja napsittiin sitten Isännän kanssa halot pieniksi sähkökäyttöisellä pienellä hakekoneella. Mukavaa puuhaahan se on, semmoista terapiaa, kun ei liiemmin tarvitse hommaa niin ajatella, kunhan tekee. Mukava kasa saatiin aikaiseksi taas hellapuuta ♥

Miehenmörri otti vielä ruohonleikkurista akun pois ja laittoi lataukseen, vaikka mistä sitä tietää jos vielä pääsee/joutuu ajelemaan pihan kertaalleen jos näitä kelejä pitelee.. Sade oikein humisi vintin peltikattoon ja tuuli toi oman lisänsä. Ei nyt mikään kamalan tyypillinen marraskuun loppupuolen sää, mutta kun muistelee näitä vuosia taaksepäin niin tätähän tämä on ollut: jouluun asti musta maa ja tammikuussa vähiin lumiin kovat pakkaset. Toivottavasti loppuviikko ja ensi viikon alku tekee pientä mutkaa mustaan maahan ja saisin edes jouluksi valkoisen maan!
        Käytiin kävelemässä rannassa, mutta ei olisi pitänyt mennä. Oli niin surullisen näköistä joka paikassa ja jotenkin... sotkuista ja rumaa. Sekin harmitti, että ensi kesänä tuskin pääsisin enää uimaan siihen rantaan, missä olen koko ikäni kesäisin uinut. Eiköhän siihen jo ensi kesänä omistajat tee semmoisia muutoksia, että ei ole menemistä lähellekään...
        Harmitti sekin.

 Rantaan oli tullut oikein iso valli ja veden pinta laskenut huimasti syyskesältä. En tiedä olivatko jäät jo työntäneet vallin rantaan vai syysmyrskyt tehneet taidettaan, mutta kummallisen korkea valli rantaan oli tullut. Vesi oli kylmää ja kauempana oli vielä rippeitä jäistä.
     Uni jäi taas viime yönä vähäiseksi. Se oli semmoista katkonaista ja olin ylhäällä tämän tästä. Tänään olinkin väsynyt ja kärttyinen koko päivän enkä sietänyt yhtään normaaliakaan "vastoinkäymistä". Kyllähän minä Miehenmussukkaa aamusella varoitin, että mahdan tänään olla vaikea ja hankala tapaus, kun yö oli mikä oli, mutta kyllä minä silti taisin aika ärsyttävä tänään olla... Kuten sanoin, ei tämmöisen emännän kanssa pärjää muu kuin semmoinen mies, joka on tuntenut minut jo vuosikymmenen ja on itse kiltti ja rauhallinen ♥
      Ollaan joskus naapurin emännän kansaa puhuttu, että pitäisi rakentaa johonkin keskelle erämaata sellainen mökki, mihin saisi aina mennä niiden päivien ajaksi kun ei ole ihmiskuntakelpoinen.
       Tänään taisi olla minulla sellainen päivä.

Rantareissun jälkeen syötiin ja sulateltiin ruokaa.
      Tämän vuoden aikana olen huomannut uuden ilmiön juoksemiseni kanssa: ruokahalun kasvu! En tiedä alkaako minun syömiseni jossain vaiheessa näkyä, mutta ruokaa menee nykyään ihan mahdottomia määriä. En tiedä onko kulutus sen verran suurta, että elimistö ottaa osansa, mutta välillä ihan hirvittää! En minä koskaan mikään tipu ole ollut syömään, mutta nyt tuntuu, että varsinkin juoksupäivinä ruokahalua riittää. Tietysti mitä enemmän lihasta, sitä enemmän energiaakin tarvitaan niiden liikuttamiseen ja parempi kai se on syödä sitä energiaa eikä antaa lihasten ottaa stä omistaan.
       Pitää varmaan vain varautua jouluksi vähän isommalla kinkulla...
       Jäin iltasella jälleen yksin, kun Miehenmussukalla oli Juniorin kanssa harrastusilta. Tein pienen pilates-treenin ja neuloin sukkaa ja katsoin Myrskyluodon Maijaa. Tuikuissa lepattivat tulet ja tuvassakin alkaa olla jo aika jouluinen hämärä. Ajattelin, että pitäisiköhän vielä laitella loputkin valot vähän kuin valmiiksi ikkunoihin, ei vain vielä laittaisi niitä päälle... Katsotaan nyt, jos huomenna tai ylihuomenna siivoaa niin laittaa silloin.
       Hiljainen talo on ihan mukava, vaikka vähän omituinen nyt kun on kolmena iltana ollut Mies pyörimässä ja hyörimässä tuvassa myös. Sisäinen psykologini taitaa kuitenkin olla sitä mieltä, että tarvitsen myös näitä iltoja, etten ala ihan sietämättömäksi...
        Tänään kuitenkin taidan mennä aikaisin peiton alle, lukea muutaman sivun kirjaa ja toivoa hyviä yöunia. 💤

Rannan haamu...

Hämäränhetkiä takakesän keskellä

Toissayönä satoi vettä kaatamalla ja lumet katosivat yhdessä yössä. Jäljelle jäi syksyinen harmaus, märkä maailma ja pimeys. Mitä tämä tämmöinen talvi taas on?
       Miehenmurrikka tuli sunnuntai-iltana taloa isännöimään ja pitämään talon emännästä huolta ♥
       Eilen käveltiin sumuinen ja pimeä iltakävely sataman rantaan, tuulen ja hämäryyden keskelle. Huomaan, että meidän suhteeseen on tullut hurjasti lisää sellaista yhdessä nauramista. Toki meidän suhde on aina ollut mukava ja hauska, mutta jotenkin tämän syksyn aikana on tuntunut, että olemme molemmat löytäneet "oman paikan" suhteessa ja ollaan lähempänä toisiamme kuin ennen. Silloin kai nauru ja hyvä olokin lisääntyvät ♥
       Mutta olen minä hankalakin.
       Huomaan sen itsekin. Kun perusluonne on sellainen erakkomaisuuteen taipuvainen, niin se vaatii puolisolta kamalasti ymmärrystä ja tilan antoa silloinkin, kun yhdessäoloa tarvittaisiin. Miehenmurrikkani on semmoinen, joka ei pelkää näyttää sitä, että tykkää ja välittää, ja toisinaan tuntuu, että minun tapani näyttää omaa rakkauttani on riittämätön verrattuna toisen lämpöisiin tunneryöpsähdyksiin...
       Minulla riittää vähän harjoiteltavaa vielä, että erakko-luonteeni kääntyisi edes vähän sinne suuntaan, että tulisi toista vastaan välillä halauksen ja suukon kera ♥
       Pienin askelin, pienin askelin...

Talo hiljeni hetkeksi ja jäin yksin kuuntelemaan tulen ritinää uunissa ja omia askeleita hämärässä tuvassa. Yö oli vähän huonouninen ja olokin nyt vähän sen mukainen. Uni tuli vasta myöhään iltayöstä ja uni oli katkonaista - paitsi sitten kellon soiton jälkeen olisin voinut nukkua tuntitolkulla!
       Naurettiin Miehenmurun kanssa, että en minä entisessä elämässäni ainakaan piika ollut, kun olen näin aamutorkku! Liekö sitten prinsessa Ruusunen ♥
       Muistin tänään vetää saunalle menevän vesiletkunkin sisälle, kun se viimeeksi jäi pakkasen kynsiin. Viime syksynä isä yritti sitä pakkaskelissä vedellä ja se napsahti poikki heti, kun oli umpijäähän jämähtänyt, joten tällä kertaa maltoin odottaa kunnolla plussakelejä ennen kuin nykäisin letkun suoraksi ja vedin sen vanhan navetan puolelle talvisäilöön. Nyt pitääkin sitten ulkosaunaan kantaa vedet, jos sinne pesulle pyrkii.
       Tänään ajattelin juosta jo päivällä, niin ei tarvitsisi märässä kelissä pimeässä juosta - nyt kun ei ole hankeakaan enää valostuttamassa. Spurttilenkin vuoro. Minulla on jäänyt vähän huonoksi näiden spurttilenkkien tekeminen, kun niissä saa itsensä niin väsyksiin ettei jaksa sinä päivänä eväänsä heilauttaa. Tänään kuitenkin tein spurttailuja metsätiellä ja annoin vähän haasteita sydämen pumppausteholle ja jalkalihaksille. Hyvältä se tuntuu aina jälkeenpäin, vaikka tehdessä tuntuukin ettei selviä hengissä!
      Pienenä vinkkinä voin antaa, että spurttilenkkeihin saa ihan erilaista tehoa, kun laittaa ruuan uuniin kun lähtee lenkille ja takaisin pitää tulla sitten kun ruoka on kypsää. Minulla takarajana oli puolisen tuntia ja sen verran lenkkiin kuluikin, vaikka vähän loppumatkasta menikin jo jalat hyytelöksi. Kala kypsyi perunoiden päällä ja juoksija pääsi melkein suoraan valmiiseen pöytään.
        Nam!

Sitten kyllä tuvan hämäryys veti minut ruokalevolle sohvan kulmaan, lämpöön ja rauhallisuuteen. Olen jälleen innostunut katsomaan Myrskyluodon Maija - tv-elokuva-sarjaa. Jotenkin se elämän yksinkertaisuus, pienet onnet ja ilot ja elämän arkinen karuus vie kyllä minut mennessään. Ja tuo vähän tähän omaan arkeen kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä nykyaikainen arki on tuonut tullessaan.
         Pimeä tulee nykyään kuin huomaamatta.
         Ja aikaisin.
         Jos vähän olisi hankea, ei näyttäisi niin pimeältä heti, mutta nyt tuo musta maa imaisee kaiken valon ja tuo mukanaan mustan pimeyden jo alkuillasta. Puitakaan ei näe enää hakea päivisin silmin vaan niitäkin pitää kannella otsalamppu otsassa!
        Vaikka toisaalta, kovasti minä näitä hämäränhetkiäkin rakastankin ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
277. juoksupäivä (101 vko alkaa)
- 1753.9 km
- 5km metsätien lyhyt lenkki (30min)
- Spurttilenkki: pyrin juoksemaan koko ajan kovalla sykkeellä ja huilaamaan nopeasti sykkeen alemmas
- jalat jaksoivat yllättävänkin hyvin, mutta hapen otossa vähän jäin jälkeen
- loppumatka meni sitten jalkojenkin puoleen ihan hyytelöksi
- ryhti ja askeleen pituus meinaavat aina spurttilenkeillä unohtua. Ryhti menee liian suppuun ja askeleet pitenevät liikaa, en vain oikein osaa juosta kovaa lyhyellä askeleella.
- olo oli kamala juostessa, mutta hyvä juoksun jälkeen kun kroppa vähän palautui
- +4, sumusadetta, sumua, märät tiet ja kuraiset polut
      

Välitalvi tähän väliin...

Huone oli pimeä, kun aamulla möngin peiton alta näkyviin ja aukaisin silmät uuteen päivään. Sielu ja sydän painoivat tonnin verran kun ajattelin, että ei taas sateinen ja harmaa päivä. Pehmoiltiin Miehenmurrikan kanssa vähän aikaa viestitellen aamusella ennen kuin nousin ja vetäisin verhot ikkunasta.
      LUNTA!
      SATOI LUNTALUNTALUNTA ♥
      Ja maisemat olivat valkoiset ja taivaalta tippui lisää lapasen kokoisia hituleita! Metsä hehkui sadoissa harmaan sävyissä ja portailla oli monen monta senttiä valkeaa hankea. Pomppasin sängyn reunalle kuin uutuudenpinkeä kumipallo, vetäisin nutut niskaan ja säntäsin aamupalalle. Hehkuttelin aamupalalla isälle lumisadetta kuin viisivuotias paita nurin päin ja tukka hassallaan, niin isä-pappa totesi aamulehtensä takaa, että "jäi auto peittämättä, vaikka olin ostanut uuden peitteenkin. Aina sama juttu." 
      Minun lumen-juhlinta-geenini ei siis tule näköjään isäni puolelta... 

Eilen oli työpäivä ja koko työmatkan kotoa asti jankutin itselleni, etten halunnut nähdä ketään työmaalta. Harmitti ja suututti ja suretti se työhomma-kuvio vielä niin kovasti, että en ollut varma pystyisinkö hillitsemään itseäni minkään tunteen suhteen...
       Noh, eihän maailma niin toimi.
       Kun ajoin työmaan pihaan, pomo tuli autolla vastaan ja peruutti sitten tien päähän, kun huomasi, että tulin, pysäytti auton ja toivotti huomenet. Huomasin heti, että työpaikka-polemiikki oli siinä meidän välillä puhumattomana möykkynä kuin solmu kalasiimassa, mutta mies ei ainakaan aloittanut sitä solmua aukomaan. Selvästi sitä kuitenkin harmitti meidän välillä oleva möykkysolmu ja kyllä se minunkin oloani hiersi, kun muuten ollaan tultu hyvin juttuun. Minä se sitten aloitin ja totesin, että saivat uuden työntekijän sitten. Pomo vilkaisi minua ja oli selvästi pahoillaan, kun minulla nousi pala kurkkuun ja kyynel silmään. Minua nolotti etten pystynyt asiasta edelleenkään keskustelemaan ilman kyyneliä...
        En minä enempää asiasta halunnut tietää, kysyin vain, että ajatteliko se tosiaan niin, että olin ollut se huonompi vaihtoehto kuin mitä tämä paikkaan valittu hakija oli. Napakasti tuli, ettei ajatellut, mutta hänkään ei kaikkeen voi vaikuttaa. Sanoin, että se riitti minulle. Paikka oli täytetty sillä ihmisellä, jonka olivat sinne valinneet ja siihen minä tyydyn, vaikka pirusti harmittaakin.
         Kun ihan mielenkiinnosta vielä kysyin, että montako naista paikkaa haki, niin pomo virnisti ja sanoi, että yksi sitkeä tapaus.
         Virnistin takaisin. Minä ja viisitoista miestä. Ei huono!
          Jälkeenpäin ajattelin, että hyvä se vaan oli, että saatiin homma puhuttua pois pöydältä, kun näköjään se kumpaakin painoi. Heti oli olo kevyempi ja parempi ja sai asian jotenkin kunnolla päätökseen.
         Työpäivä muuten meni hitaasti kuin etana liisterissä. Olin vähän ruosteessakin, vaikka muistin minä olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin jotenkin tuntui, etten ihan ollut tässä ajassa. Selvisin minä siitä kuitenkin kunnialla.

Ehdin juuri ja juuri kotiin, kun piti lähteä meidän kylän hirvipeijaisiin.
      Isä istui jo sohvalla ykköset niskassa kun romusin kotiovesta sisään, heitin vähän jotain apetta mahaan etten kiukkuilisi peijaisväelle heti kun sisälle pääsisin ja sitten kurvailtiin kylätalolle. Piha oli muuttunut hetkessä mutavelliksi. Kuivaa kohtaa ei oikein löytynyt ja naurettiin isän kanssa, että kantajathan täällä pitäisi olla!
      Keitto oli hirviän maukasta ja väkeä oli paljon. Naapureiden kanssa istuttiin samassa pöydässä, joten sosiaalinen piiri ei kamalasti laajentunut, mutta mukavaa oli kuitenkin. Arpoja ostettiin kannatuksen vuoksi 3 ja sanoin myyjillekin, että ottakaa nyt nämä minun arpani niin voitan edes joskus jotain.
       Eivät nostaneet.
       En voittanut.
       Hirvimiehille meni kaikki voitot.
       Sopupelin makua!
      Iltasella olin sitten niin lopen väsyksissä, että lojoksin jalat pitkinä ja neuloin Isännälle sukkaa ja tilttasin aivoja samalla hulinapäivästä katsomalla Titanicia. Tällä hetkellä sukassa on menossa kantapää ja kokeilin uutta mallia vahvistettuun kantapäähän. Kiertäen vahvistettu kantapää. Tuli siitä jotenkin tiiviimmän näköistä. Toivottavasti on kestävä ja lämminkin ♥

Tänään iltapäivästä taivas repesi - kirjaimellisesti!
        Lumisadepilvet olivat toisella laidalla ja kirkas sininen talvinen taivas toisella. Olisi ollut hauska nähdä tuo reuna avaruudesta käsin, sillä niin selvä ja jyrkkä raja se oli! Kiertelin ja kävelin kamera kourassa pitkän aikaa ja napsin kuvia lumisen valkeista maisemista. Aurinkokin pilkahti ehkä kaksi ja puoli minuuttia pilven reunan takaa ja valaisi metsänreunat ihanasti ♥
        Voi, kun nyt tulisi pikkupakkanen, vähän lunta ja aurinkoisia päiviä. Saisi talven tuntua ja joulun tunnelmaa ihan eri tavalla. Naapurin emäntä sanoi, että lehmätkin olivat katsoneet kuin pöllö aurinkoa, kun ne oli laitettu ulos käpsehtimään harmaan, märkään talvipäivään. Lämmin keli, mutta ei kuitenkaan nurmi kasvanut mihinkään! Merkillistä!

Kävin juoksemassa vuorostaan ennen ruokaa, kun yleensä kyttään aina ruuan jälkeen hyvää aikaa lähteä. Tänään oli plussana se, että ei tarvinnut pimeässä juosta, mutta tiet olivat ihan kamalassa loskassa. Askeleet lipsuivat ja sohjoontuivat sohjon keskelle ja piti käyttää energiaa ihan eri tavalla, että pääsi eteenpäin.
       Olin ehtinyt kipittää Tappavan Ylämäen laelle ja juhlinut sisäisesti sitä, että taas selvisin hengissä siitä noususta, kun auramies pyyhkäisi minulle vähän parempaa väylää juosta - tai niin ainakin luulin! Liukkaammaksihan se tie siitä tuli kun aura oikein hiersi sohjoisen lumen tien pintaan kelmuksi...
        Kiva juoksu kuitenkin, kun piti vähän tapella mennessään ♥ Ja ruoka maistui makeammalta kun oli saanut vähän reuhtoa!

Talo hiljeni taas illaksi, kun vanha polvi lähti kaupunkiin viikoksi. Äiti sanoi aloittavansa jo joulun laittoa perunapiirakoista ja isällä taisi odottaa pihalla lumityöt. Minulle olisi tulossa Oma Isäntä puolestaan tänne päin talon vartijaksi ♥
      Hämärä marraskuinen ilta, oma kulta kainalossa ja kroppa tuuletettu juoksulenkillä ja täytetty hyvällä ruualla. Eihän onni muuta vaadi ♥

P.S. Vielä ehditte ilahduttaa veteraaneja postikortille. 23.11 viimeistään kun laitatte kortin menemään niin teette jonkun tätä maata puolustaneen miehen tai naisen hyvin iloiseksi ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
276. juoksupäivä (100vkoa täynnä)
- 1748,9 km
- 7.2 km kylälenkki (45 min)
- jalat jaksoivat hyvin, vaikka askel piti pitää lyhyenä kun tiet olivat loskassa ja lumessa
- hengitys sujui jo paremmin kun alkaa varmaan kurkussa ollut virus talttumaan. Välillä piti hengittää huivin läpi ja välillä sitten taas tuntui että ilman saa paremmin happea
- en osaa edelleenkään juosta hartiat alhaalla ja rennosti, pitää nostella niitä korviin asti...
- ryhti säilyi, vaikka loppumatkasta piti oikein miettiä, että oikaise ryhti, oikaise ryhti.. helpottaa vaan juoksua tavattomasti
- liukkaalla juoksu teki pohkeet kipeiksi ja huomasin sen jo juostessa, että ihan eri tavalla varoo askeleitaan esim. mutkissa ja ylämäissä
- Ihana olo juoksun jälkeen! IHANA LAJI!
- +2, hyvä keli juosta, vähän tuuli vastaan loppumatkasta, loskaa ja märät tiet

Onnellinen päivä

Rauhallinen ja hyvä päivä takana.
     Siivosin kodin viikonlopuksi ja sytyttelin siivouksen päätteeksi tupaan muutaman tuikun ja ikkunaan sen (tähän mennessä vielä) ainoan jouluvalon, jonka jo salaa ripustelin ja istahdin sohvalle. Tuli rätisi hellassa ja koti oli puhdas, hiljainen ja täynnä rauhaa.
      Kaipasin todella tämän päivän seesteisyyttä ja kiireettömyyttä.
      Tein iltakävelyn sateessa, tuulessa ja sumussa, ja nautin joka askeleesta. Teki hyvää ♥
      Ajattelin tänään, että pitkästä aikaa minulla on jotenkin vapaa olo töiden suhteen. Olen puurtanut kymmenen vuotta ajatellen vain sitä, miten voisin olla enemmän hyödyksi ja avuksi, mutta nyt kun huomasin, että työni arvostus tai ylipäänsä minun arvostukseni työmaalla on aika vähäinen, tuntuu hullulla tavalla jotenkin vapauttavalta. Että entä jos katsoisikin jo vähän toisaallekin, näkisi muitakin polkuja välillä kuin sen, mitä olen talsinut kuin ravihevosen laput silmillä? Entä jos kääntäisi uuden sivun elämässään ja kokeilisi siipiä jossakin ihan muualla? Tai että edes uskaltaisi miettiä sitä vaihtoehtoa, että työpaikka löytyisi muualta kuin mitä olen haaveillut ja odottanut?
       Ehkä minusta on tullut rohkeampi.
       Tai ehkä minusta on tulossa rohkeampi.
       Ehkä se, että minun elämässäni on nyt Mies, melkein-oma-Muksu, koti ja kokonainen elämä, on tekemässä minut rohkeaksi naiseksi, joka löytää oman tiensä, vaikka se ei olisikaan se, jota kohti olen kulkenut pitkän aikaa. Ehkä nyrkin isku vasten kasvoja, joka tuo työpaikka-härdelli minulle oli, teki hyvää. Aukaisi silmät näkemään muitakin ovia ja avasi ikkunoita muillekin maisemille.
       Minulla on elämässä niin paljon hyviä asioita. Rakkautta, iloa ja naurua. Perhe, ystäviä. Löydän kyllä paikkani jossakin vaiheessa myös työelämän kanssa, kunhan uskallan vain ottaa sen ensimmäisen askeleen tutulta polulta vähän syrjään...
       Tänään olen ollut onnellinen ♥

Meniköhän vähän överiksi...?!

Aamulla satoi vettä ja minulla oli silmät turvoksissa eilisen itku-illan jälkeen. Uni kuitenkin auttoi tälläkin kertaa ja maailma näytti paremmalta - ainakin sielun ja sydämen puoleen, ulkona maailma ei ollut enää niin mukavan näköinen. Nurmi näkyvissä jo monessa paikassa ja lumi pikemminkin lumisohjoa.. Minun oma loskakaaos.
       Laitoin uunin lämmite ja ryhdyin tekemään sitä, mikä tekee pahankin mielen paremmaksi - näpertelemään ja askartelemaan. Kuten eilen kirjoittelin, minulla oli visio lasipullon valoista, mutta ei se ihan niin yksinkertaista ollutkaan... Kahden tunnin näpräämisen jälkeen lattia oli täynnä rautalankaa, palleroisia valoja ja välineitä. Ja minulla oli luovuudessa lukko.
       Ostamani rautalanka oli liian ohutta että olisin voinut sitä vääntää erilaisiin asentoihin lamppujen kera ja sen kiinnittäminenkin osoittautui vähän monimutkaisemmaksi kuin luulin. Laitoin patterit valoihin ja napsautin ne päälle, ainakin jotain näkyvää sain aikaiseksi aamupäivän ahertamisesta.
        Hurraa! Räystäistä vesi virtasi ja minä istuin tuvan lattialla väsäämässä jouluun valoja ♥ 

 Tungin sitten jotain pehmustekäärettä pulloon, nappasin isän varastoista. Joskus on hyvä homma että isä on ollut sellainen hamsteri, joka on säilönyt kaiken! Kokeilin kyllä senkin, että saan sen vielä pullosta poiskin eli se ei ole sinne jäävä loppuelämäni ajaksi. Sitten yritin kieputtaa pallonauhat mukavasti levälleen, mutta ei sekään nyt ihan niin helposti sujunut, kun pullon suu oli niin kapea eikä oikein mikään väline mahtunut tökkimään piuhaa kauemmas.
        Siitä tuli minun Joulumaa-pulloni. Lumisade puuttuu ♥

 

Kun sitten sain jonkinmoisen version valoista pulloon, oli kuistin ja "Beetlehemin tähden" vuoro.
        Ripustelin tähden ikkunaan ja oikein hymyilytti, että nyt taisi mennä överiksi.... !
        Hassuinta oli kuitenkin se, että illan mittaan, kun kävelin puusylyksen tai roskapussien kanssa kuistin kautta, niin tähti vaikutti jo lähes siedettävältä ja kohta se tuntui jo hyvältä siinä ikkunassa. Hurjan isohan se on ja varmasti älytönkin, mutta jotenkin ehdin tottua siihen järjettömyyteen tämän illan aikana...
       Eikä se oikeastaan muualle näy kuin meille. Tieltä päin sitä tuskin edes huomaa... Mutta älytön se on! Ei mikään ihme emännältä, jolla on jo Mahdottomuuden Niitty ja Älyttömyyden Pelto. Nyt samaisella emännällä on sitten Hulluuden Tähti ♥

Vaikka iltainen vesisade ei kamalasti houkutellut lenkkipolulle, ajatukset ja pää vaati irtiottoa ja pään selventämistä. Lenkki oli aika rankka. Päivän aikana satanut vesi oli tehnyt tiet liukkaiksi ja askeleet lipsuivat koko ajan eikä oikein löytynyt pitävää maata jalkojen alle... Sain tehdä tuplasti töitä, että pääsin eteenpäin. Ehkä ihan hyväkin, kun pää oli turvoksissa lähipäivien ajatuksista. Nyt pää on jo kevyempi ja olo parempi, vaikkakin väsynyt.. Sai jättää harmittavat ajatukset lenkkitossun alle ja pitää kiinni vaan niistä hyvistä ja ihanista ajatuksista ♥
         Tänään yritin soittaa yhdelle ystävälleni. Olisin ihan vaan jutellut ja kertonut kuulumisia ja kysellyt hänen vointejaan. Hän ei kuitenkaan vastannut ja viesteihinkin vastailu on ollut vähän niin ja näin. Tänään vain tulin jälleen ajatelleeksi miten tärkeää on pitää sellaisia ihmisiä lähellä, jotka tuovat iloa ja naurua omaan elämään ja jättää sitten sellaiset ihmiset vähemmälle, jotka eivät muuta tee kuin tuovat harmitusta ja harmautta.
         Miehenmuru on semmoinen tyyppi, jota ilman en voisi elää ♥ Mies tuo minun elämääni rakkautta, iloa ja naurua ihan mielettömästi ja minun on niiiiiin hyvä olla hänen kanssaan. Nyt kun ollaan taas tällä viikolla oltu enemmän erossa, niin pelkkä iltaisin puhuttu puhelu lämmittää sydäntä ja mieltä ihan tavattoman paljon. Ei olla aina juttutuulella tai hyvällä päälläkään, mutta toisen äänen kuuleminen auttaa aika tavalla siihenkin! Olen niin onnekas, että minulla on Miehenmörri vierellä; semmoinen ihminen, jonka kanssa olen onnellinen ja jota saan rakastaa joka päivä enemmän ja enemmän ♥
          Ja toinen tapaus, joka on lähipäivinä tuonut hymyn huulille, on siskontyttö, joka oppi tällä viikolla ryömimään ja nyt tyttö on jo niin voimiensa tunnossa, että nousee jo tuoleja vasten ja ottaa tukea velipojan parkkitalostakin yhdellä kädellä äitinsä kauhuksi...! Se on kyllä semmoinen ilopilleri joka kuvassa, että pitäisi sydämen olla graniittikiveä, jos niitä kuvia katsoisi hymyilemättä! Hurmaava tapaus!

P.S. Katolta tippuu lumet. Jytinä vaan kuuluu... Talvi kaikkoaa...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
275. juoksupäivä (100vko)
- 1741,7 km
- 7.2 km kylälenkki (46min)
- liukas ja loskainen keli teki lenkistä raskaan ja vähän haastavan, jokainen askel vei enemmän energiaa kun jalka ei saanut kunnon pitoa liukkaalla
- ryhti pysyi ja tasapaino sen mukana hyvin
- hengitys oli rauhallista ja loppumatkasta olin tuntevinani jo semmoista "juoksu-flow":ta menemisessä, kurkku on edelleen vähän omituinen ja juostessa tuntuu välillä että lima tukkii ne vähäisetkin ilmatiet...
- jalkoja piti seurailla tiiviisti liukkauden takia ja askel pitää lyhyenä, vihaan näitä liukkaita ja loskaisia kelejä, keväällä sentäs alkaa olla valoisaa näiden kelien saavuttua, nämä syysloskat ovat raivostuttavia!
- +2, vesisadetihkua ja liukasta, märkää ja pimeää
- Hyvä olo kuitenkin juoksun jälkeen, pää sai tarvitsemansa huilin ja tyhjennyksen. Ihana laji!
     

Valo-askartelun tarpeita, ikioma Beetlehemin tähti ja rakkaudenlämpöinen iltakävely ♥ .... ja iltaiset itkut ja päänsärky.

Pahalta näyttää lumien puoleen. Harmitti kun heti aamusta mittari näytti vähän yli nollan ja lumi alkoi muuttua nuoskaksi. Kohta on taas pimeää ja musta maa, jos se tätä pitelee viikon verran. Ehdin jo tykästyä valkeaan maahan ja valoisaan, jouluiseen maisemaan.
        Minulla oli tänään kaupunkipäivä ja kävin tuhlaamassa Iskussa vihdoin ja viimein sen viimeisenkin lahjakortin rippeet. Ei siellä mitenkään kamalasti mitään talvisia sisustusjuttuja ollut, mutta kaksi tyynyä ostin. Niitä kun ei voi koskaan olla liikaa! Sisustussuunnittelija-siskoni voisi sanoa, ettei minulla ole värisilmää ostosteni kanssa ja ettei ostamani tyynyt sovi tuvan sävyihin, mutta ne nyt olivat mukavin ostos jonka kaupasta löysin, kun en viitsinyt mitään lasivaaseja ostaa.

Epäsopivan väriset tyynyt ja valo-askartelua...

Samalla kävin ostamassa tuohon isoon lasipulloon valoja, joita varmaankin yritän huomenna laitella vähän muotoonsa rautalangan kanssa. Katsotaan nyt saanko minä niistä mitään aikaiseksi vai oliko idea hyvä vain teoriassa. Ostin tällä kertaa nyt paristo/akku valorihmoja niin saan siirrellä putelia minne haluan eikä ole niin valjastettu sähköpistokkeisiin. Minulla on hieno visio, mutta en ole ihan varma saanko sitä toteutettua sellaisena kuin mitä se aivokuorella on.
      Kävin hemmottelemassa itseäni ja söin Rossossa pizzan. Kun laskun maksettuani kiitin tarjoilijaa siitä, että hän oli niin iloinen, tarjoilija vähän hölmistyneenä kysyi, että miten niin iloinen. Ajattelin, että justiinsa juu! Kerrankin kun sanoo jotain semmoista, mistä voisi toinen tulla hyvälle mielelle, niin toinen ei sitten ymmärrä mitä minä tarkoitan. Yritin siinä sitten jo vähän nolostuneena selitellä, että niin kun ei aina asiakaspalvelijat jaksa niin hymyillä ja muuta sekavaa... Ei kai olisi pitänyt aukaista suuta ollenkaan!

Toinen ostokseni oli paperitähti kuistille. Olin mitannut kuistin ikkunan välin ja ajattelin semmoisen tähden sinne ostaa, mutta eipä löytynyt 50cm tähteä joten piti ostaa metrinen! Puolet lisää! Kuvasin nyt tähden tuvan ikkunassa, kun en jaksanut enää yöllä viritellä tähteä oikealle paikalleen. Ainakin näihin ikkunoihin tähti on vähän suuri... Pitänee katsoa sitten tuolla oikealla paikallaan, miltä minun Pohjantähteni näyttää.
      Pieni pelko on kyllä sitten jouluna siitä, että Maria ja Joosef seuraavat tähteä minun kuistilleni... Mutta eipä kai kuisti sen pahempi paikka ole lapsen syntymälle kuin tallikaan, vai mitä..?!
      Kaupunkipäivän päätteeksi lähdettiin Miehenmörrikän kanssa kävelylle. Kumpikin kaipasi ulkoilua ja toistensa seuraa. Monen monta päivää ollaan oltu taas erossa toisistamme ja tuntui hyvältä ihan vaan pitää toista kädestä ♥ ja kävellä pitkin kaupungin jo jouluvaloihin pukeutuneita katuja.
       Yritin minä Junioriakin saada kävelyreissulle mukaan, mutta hän oli riehunut koulussa jo sen verran että powereita ei enää iltalenkille riittänyt. Lenkin jälkeen pelattiin kuitenkin muutama matsi keilailua Wii:llä. Oli mukava viettää Juniorinkin kanssa aikaa, kun tuntuu, että aika harvoin pääsen luomaan jonkinmoista polkua nuoren miehen sielunelämään. Kuuluu kai ikääkin, mutta minunkin kai pitäisi tehdä vähän enemmän sen eteen, että poika tutustuisi ja oppisi tuntemaan minut sellaisena kuin olen - kenties joskus pitämään minua edes sellaisena luotettavana aikuisena, jos äitipuolena pitäminen tuntuukin vaikealta. Itse kuitenkin tykkään miehen alusta kovasti ja moneen kertaan olisi tehnyt mieli mennä ja rutistaa... Hillinnyt olen kuitenkin itseni - ainakin vielä...

P.S. Postista tuli jo punaiset kuoret joulukorteille. Ajattelin että olisiko pitänyt tänään ostaa jo joulupostimerkit kun kävelin postin ohi, mutta taidan ensin tehdä pientä laskelmaa siitä montako merkkiä tarvitsen ennen kuin menen tiskille ostoksia tekemään... Joulun aikaa ♥

P.P.S. Niin ja sitten... Sain iltasella soiton etten saanut sitä työpaikkaa. Se meni toiselle hakijalle, joka yllätysyllätys oli mies. Perusteluja päätökselle en saanut, mutta se oli ollut kuulemma yksimielinen, joten mitäpä sitä sitten perustelemaan. 
      Itkin itselleni pään kipeäksi. 
      Pettynyt olen. Äärettömän pettynyt, surullinen, vihainen ja jotenkin pystyn kuvittelemaan miltä Hillary Clintonista tuntuu! Kymmenen vuotta tein töitä sen eteen, että kun työpaikka tulee hakuun niin ei voitaisi kahta sanaa sanoa sen suhteen, ettenkö ansaitsisi paikkaa. Kymmenen vuotta kehitin itseäni, opettelin sellaisia taitoja, joita työssä vaaditaan, tulin hyväksi ja taitavaksi, rakastuin siihen työhön mitä tein. Kymmenen vuotta olin ahkera, tunnollinen ja ajattelin, että kunhan nyt jaksan ja kestän kaikki vähättelyt ja solvaukset niin jossakin vaiheessa se maksaa itsensä takaisin sillä työpaikalla, jota haluan...
        Ei se kuulkaa niin mene tässä elämässä, en tiedä meneekö se seuraavassakaan elämässä sen paremmin. Isä sanoi, kun soitin tuloksesta, että päätökseen ei vaikuta enää itkut eikä kapinointi, ei selän takana puhuminen eikä edessä päin hapannaaman näyttäminen, vaikka miten suututtaisi ja kiukuttaisi!
        Kyllä minä sen tiedän, mutta kieltämättä tekisi mieli mennä sinne pomon toimistolle ja iskeä maahan joku perintövaasi ja huitaista pöytä tyhjäksi ja sanoa, että "alotappa ite kaikki alusta joka ikinen vuosi, kymmenen vuoden ajan, niin tiedät miltä minusta tuntuu!"
       En mene iskemään vaasia lattialle enkä huitaise läppäriä pöydältä. Mutta ne tekevät siinä virheen, jos luulevat, että unohdan tämän tai olen niiden kumipallona koko loppuikäni. Tässä vaan menee nyt vähän aikaa kun korjailen itseni teipillä ja liimalla kasaan... jälleen kerran.
      Katsoin iltasella Kennedyt-minisarjaa ihan vaan, että muistaisin, että elämä voisi mennä vielä vähän huonomminkin... 

Talven valoja

Ei näkynyt eilisiltana superkuuta täällä päin isänmaata. Pilvipeite oli vahvasti tiellä. Pakkasella pysyttiin kuitenkin vielä tänään, niukasti, mutta kuitenkin. Harmittaa jos tulevat plussakelit vievät kaikki lumet, kun nyt vihdoin saatiin maa valkeaksi hyvissä ajoin.
        Laitoin talon lämpiämään eli takkaan ja uuniin tulet ja lähdin koluamaan aitan peräsiä ja nappaamaan sitä vanhaa AIV-rehun säilöntäainepulloa hyppysiini. En tiedä miksi, mutta siinä oli pohjalla vettä ja vesi oli jo hileinä, joten jouduin raahaamaan sen ensin suihkuun. Pesin ja lämmitin jäähileet pois ennen kuin pääsin huuhtomaan ja kuivaamaan sitä kunnolla. Ihana luomus ♥ On siinä joku lasinpuhaltaja saanut puhaltaa, liekö pyörtynyt työnsä päätteeksi. Meillä näitä pulloja on kolme ja yksi sinne aitan uumeniin jäi myöhempää käyttöä varten.
        Kotoa ei löytynyt sopivaa valoketjua omiin suunnitelmiini, joten kun seuraavan kerran kiepsahdan kaupungissa, pitää tuoda jotain valkeaa ja mukavannäköistä ketjua pulloon. Nyt vain kokeilin valoefektia väliaikaisella ratkaisulla ja mukavasti suurikokoinen lasimöhkäle toisti valoa nurkkaa.
       Kunhan saan sen valmiiksi, niin siitä tulee hieno! ♥

Ulkokuistillekin sain sypressiin vähän valoa, kun kieputin ketjun sen ympärille. Vielä kun kuistille hankkisi sen ison paperitähden niin sen valaistus olisi valmis. Uudet pinnat, valkea tupa ja tilava kuisti antaa minulle valtavasti vapautta ja kokeilumieltä, nyt kun jaksaa oikeasti miettiä jouluvalaistustakin. Viime jouluna olin vain tyytyväinen, että tuparemontti valmistui ainakin suurimmalta osin jouluksi... Ei siinä oikein ehtinyt joulumieltä valoista saada. Nyt otan sen vahingon takaisin moninkertaisena!

Ilta pimeni nopeasti ja minulla oli tänään juoksupäivä. Olin vetemässä juoksunuttuja niskaan, kun juoksukaveri kävi jo pihalla kyselemässä: hurjan iso rusakko tepsutteli pihan poikki ja kurkisti ikkunaan, että ollaanko sitä valmiita! ♥
       Sain sitä vastoin lumituiskun seurakseni. Koko alkuillan oli tuuli navakoitunut ja kun lähdin viiden maissa juoksemaan niin tuulen sekaan ehti jo luntakin! Jalalle sai hakea vähän pitävää hankea tienreunasta, kun tie oli ajettu niin liukkaaksi joka kohdasta ja lauhtuva keli oli vähän auttanut autoja siinä. Hyvin lenkki kuitenkin meni ja oikein nautin, kun pääsin maantien pimeydestä kylätielle, missä tuikki valoja milloin missäkin.
       Lämmin sauna teki kyllä hyvää lenkin päätteeksi ja olisin kai voinut painua suoraan yöunille saunanlauteilta. Nälkä ulvoi vatsassa kuitenkin siihen malliin, että jotain oli saatava juoksujaloille etteivät ihan kuihtuisi energian puutteeseen!
        Iltasella laitoin tuikut palamaan, kahmin jo ensimmäisen jouluvalon ikkunaan (tosin siitä oli yksi lamppu palanut eli vajaalla valolla mennään hetki!) ja neuloin Miehenmurrikalle sukkaa. Siitä tulee todella minun näköiseni, malli muuttuu sitä mukaan kun teen sitä ♥ Tuleekohan siitä sukka ollenkaan!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
274. juoksupäivä (100 vko alkaa)
- 1734, 5 km
- 7.4 km kylälenki (43 min)
- hyvältä tuntui juoksu, vaikka välillä huivi suun edessä ahdisti enemmän kuin auttoi. Kylmän kelin huonoja puolia
- ryhtiä yritin jälleen vääntää paremmaksi ja kyllä kai se juoksun helppoudesta päätellen oikeaan suuntaan menikin
- askeleet pidin lyhyenä liukkauden ja myös tehokkuuden takia, hyvin onnistuin siinäkin
- jalat jaksoivat yllättävänkin hyvin, kun ottaa huomioon tämän sairastelujakson ja kaiken!
- -2 pakkasta, lumituiskuinen ilta, tiellä oli vähän juoksupaikan hakemista, muuten hyvä keli juosta!

Puuhakasta viikonalkua

Tänään torppa on ollut oikea puuhamaa! Touhua on riittänyt ja emäntä yrittänyt väsyttää itsensä ihan kunnolla - oli nimittäin se viime iltainen c-vitamiini granaattiomena-pommi pikkasen liikaa ja pyörin kuin hyperaktiivinen hyrrä koko alkuyön. Ei vain uni tullut kun energiaa riitti.
        En siis suosittele c-vitamiinia ainakaan kovin suurina määrinä nautittuna ihan iltasella.
        Aamusta tuli semmoista pientä ja kevyttä lumisadetta, joka oikeastaan jatkui koko päivän. Kun olin varautunut kunnon kahden hiutaleen lumituiskuun, tämänpäiväinen hentoinen leijailu oli tervetullut ihanuus ♥ Teki heti rauhallisen fiiliksen ja tunnelman.
        Lämmitin torpan taas lämpimäksi ja siivosin viikkosiivouksen. Iltasella olikin sitten taas ihana kölliä sohvalla ja katsoa puhdasta ja siistiä tupaa. Ihan parasta hyvänolon saamista tuo siivous! Ja melko helppoakin vielä.
        Katselin jo vähän valmiiksi huomista projektia, nimittäin jouluvalojen laittoa sisätiloihin. Olen pahasti myöhässä normivuosiin nähden, kun minulla on jo kuistilla palanut valot tähän aikaan ainakin kuukauden ja nyt siellä ei vielä ole mitään (okei, ajattelin sinne tänä vuonna isoa paperitähteä, jota en ole vielä ehtinyt ostaa, joten kuistin valaistus tai sen uupuminen on ymmärrettävää). Äidillä ja isällä oli isoon, vanhaan rehunsäilöntäaine-pulloon tungettu valoja ja aion vähän apinoida niitä ja tehdä omanlaiseni pullovalaistuksen, kunhan raahaan sen pullon ensin tuolta aitan perukoilta päivän valoon. Katsotaan nyt mitä saan aikaiseksi...

Iltasella lähdin kävelemään ja kävelinkin sitten koko metsätien, kun kerran nutut laitoin niskaan. Vaikka huomenna onkin juoksupäivä, niin ajattelin, ettei kävely niin kovin käy kropan päälle etteikö sitä voisi välipäivinä tehdä. Melkein puolitoista tuntia kävelin ennen kuin tein pilates-treenin ennen saunaa.
      Metsässä oli hiljaista ja hämärää. Metsäneläimiä en nähnyt, mutta jälkiä oli vallan mahdottomasti! Oikeastaan en nähnyt mitään muuta kuin postiauton ja senkin näin vasta kun olin jo kotiportilla... Kyllä on hiljainen tämä meidän kylä talvi-iltana!
      Kävellessä sai miettiä taas omiaan. Ehkä vähän liikaakin. Tuli Miehenmurrikkaa ikävä, kun viimeksi käveltiin Miehen kanssa käsi kädessä ja nyt sai pohrustaa ihan yksikseen... Onnellinen minä kuitenkin olin ♥ Kaikesta mitä minulla nyt on. En voisi toivoa enempää.
       Tällä viikolla pitäisi tulla soitto työpaikastakin. Joko sain sen tai sitten en saanut. Kieltämättä molemmat vaihtoehdot ovat pyörineet päässä ja välillä olen ihan varma, että ne ottavat minut ja sitten taas valahdan siihen toiseen reunaan, että mitä minä sitten teen jos ne eivät valitsekaan minua... Miten minä kestän katsoa sitä touhua sen jälkeen, kun tiedän, että en kelvannut?! Äiti sanoi silloin kun tulin työhaastattelusta, että olethan sinä näinä vuosina tottunut pettymyksiin, mutta ehkä juuri sen takia minun toiveet niin korkealla ovatkin! En jaksaisi enää rämpiä ylös sieltä pettymyksen pohjamudista, kun sen olen muutaman kerran jo tehnyt. Jossakin vaiheessa tulee vain raja vastaan, ettei enää siedä sitä, kun tietää että ansaitsee parempaa..
       Tällä hetkellä voin vain odottaa tuloksia ja toivoa, että ne vihdoin tajuaisivat mitä niiden silmien edessä on ollut kymmenen vuotta.

Söin iltapalan ja katsoin viimeisen leffan viidestä elokuvasta, jotka ostin. The Longest Ride - Elämänmittainen matka, perustui Nicholas Sparksin romaaniin ja ne jotka olette lukeneet Sparksia tiedätte, että mies on aika tyylilleen uskollinen kirjasta toiseen. Katsottava leffa oli tämäkin ja laittoi ainakin vähän ajattelemaan sitä, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää.
      Itse olen ainakin huomannut sen, että kaikki hyvä elämässä on aika pieniä juttuja. Arkisia onnenhetkiä. Ja kun ne hetket saa vielä jakaa semmoisen ihmisen kanssa, joka on rakas ja oma, niin onni on heti moninkertainen ♥ Yksin saavutetut voitot ja kunniat eivät oikeasti maistu miltään. Ne menettävät merkityksensä aika nopeasti, mutta jos elämässä on sellainen ihminen, jonka kanssa on hyvä olla ja jota on helppo ja hyvä rakastaa, niin joka päivä on arvokas ♥
      Pitää vaan herätä huomaamaan, että elämän parhain aika on juuri nyt - tässä ja tällä hetkellä!
      Nautitaan siitä!

P.S. Kohta on taas aika juhlia itsenäisyyttä ja kaikkea sitä, mitä se merkitsee. Postilla on tänäkin vuonna jälleen Kiitos-kampanja sotaveteraanien ja sotaleskien ilahduttamiseksi. Kirjoittamalla postikorttiin tai kirjeeseen kiitokset ja terveiset, ilahdutat Itsenäisyyspäivänä jotakuta sotiemme sankareita, joiden ansiosta saamme elää ihanassa, vapaassa maassa ♥ 
          Kirje tekee hyvää ♥