Välitalvi tähän väliin...

Huone oli pimeä, kun aamulla möngin peiton alta näkyviin ja aukaisin silmät uuteen päivään. Sielu ja sydän painoivat tonnin verran kun ajattelin, että ei taas sateinen ja harmaa päivä. Pehmoiltiin Miehenmurrikan kanssa vähän aikaa viestitellen aamusella ennen kuin nousin ja vetäisin verhot ikkunasta.
      LUNTA!
      SATOI LUNTALUNTALUNTA ♥
      Ja maisemat olivat valkoiset ja taivaalta tippui lisää lapasen kokoisia hituleita! Metsä hehkui sadoissa harmaan sävyissä ja portailla oli monen monta senttiä valkeaa hankea. Pomppasin sängyn reunalle kuin uutuudenpinkeä kumipallo, vetäisin nutut niskaan ja säntäsin aamupalalle. Hehkuttelin aamupalalla isälle lumisadetta kuin viisivuotias paita nurin päin ja tukka hassallaan, niin isä-pappa totesi aamulehtensä takaa, että "jäi auto peittämättä, vaikka olin ostanut uuden peitteenkin. Aina sama juttu." 
      Minun lumen-juhlinta-geenini ei siis tule näköjään isäni puolelta... 

Eilen oli työpäivä ja koko työmatkan kotoa asti jankutin itselleni, etten halunnut nähdä ketään työmaalta. Harmitti ja suututti ja suretti se työhomma-kuvio vielä niin kovasti, että en ollut varma pystyisinkö hillitsemään itseäni minkään tunteen suhteen...
       Noh, eihän maailma niin toimi.
       Kun ajoin työmaan pihaan, pomo tuli autolla vastaan ja peruutti sitten tien päähän, kun huomasi, että tulin, pysäytti auton ja toivotti huomenet. Huomasin heti, että työpaikka-polemiikki oli siinä meidän välillä puhumattomana möykkynä kuin solmu kalasiimassa, mutta mies ei ainakaan aloittanut sitä solmua aukomaan. Selvästi sitä kuitenkin harmitti meidän välillä oleva möykkysolmu ja kyllä se minunkin oloani hiersi, kun muuten ollaan tultu hyvin juttuun. Minä se sitten aloitin ja totesin, että saivat uuden työntekijän sitten. Pomo vilkaisi minua ja oli selvästi pahoillaan, kun minulla nousi pala kurkkuun ja kyynel silmään. Minua nolotti etten pystynyt asiasta edelleenkään keskustelemaan ilman kyyneliä...
        En minä enempää asiasta halunnut tietää, kysyin vain, että ajatteliko se tosiaan niin, että olin ollut se huonompi vaihtoehto kuin mitä tämä paikkaan valittu hakija oli. Napakasti tuli, ettei ajatellut, mutta hänkään ei kaikkeen voi vaikuttaa. Sanoin, että se riitti minulle. Paikka oli täytetty sillä ihmisellä, jonka olivat sinne valinneet ja siihen minä tyydyn, vaikka pirusti harmittaakin.
         Kun ihan mielenkiinnosta vielä kysyin, että montako naista paikkaa haki, niin pomo virnisti ja sanoi, että yksi sitkeä tapaus.
         Virnistin takaisin. Minä ja viisitoista miestä. Ei huono!
          Jälkeenpäin ajattelin, että hyvä se vaan oli, että saatiin homma puhuttua pois pöydältä, kun näköjään se kumpaakin painoi. Heti oli olo kevyempi ja parempi ja sai asian jotenkin kunnolla päätökseen.
         Työpäivä muuten meni hitaasti kuin etana liisterissä. Olin vähän ruosteessakin, vaikka muistin minä olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin jotenkin tuntui, etten ihan ollut tässä ajassa. Selvisin minä siitä kuitenkin kunnialla.

Ehdin juuri ja juuri kotiin, kun piti lähteä meidän kylän hirvipeijaisiin.
      Isä istui jo sohvalla ykköset niskassa kun romusin kotiovesta sisään, heitin vähän jotain apetta mahaan etten kiukkuilisi peijaisväelle heti kun sisälle pääsisin ja sitten kurvailtiin kylätalolle. Piha oli muuttunut hetkessä mutavelliksi. Kuivaa kohtaa ei oikein löytynyt ja naurettiin isän kanssa, että kantajathan täällä pitäisi olla!
      Keitto oli hirviän maukasta ja väkeä oli paljon. Naapureiden kanssa istuttiin samassa pöydässä, joten sosiaalinen piiri ei kamalasti laajentunut, mutta mukavaa oli kuitenkin. Arpoja ostettiin kannatuksen vuoksi 3 ja sanoin myyjillekin, että ottakaa nyt nämä minun arpani niin voitan edes joskus jotain.
       Eivät nostaneet.
       En voittanut.
       Hirvimiehille meni kaikki voitot.
       Sopupelin makua!
      Iltasella olin sitten niin lopen väsyksissä, että lojoksin jalat pitkinä ja neuloin Isännälle sukkaa ja tilttasin aivoja samalla hulinapäivästä katsomalla Titanicia. Tällä hetkellä sukassa on menossa kantapää ja kokeilin uutta mallia vahvistettuun kantapäähän. Kiertäen vahvistettu kantapää. Tuli siitä jotenkin tiiviimmän näköistä. Toivottavasti on kestävä ja lämminkin ♥

Tänään iltapäivästä taivas repesi - kirjaimellisesti!
        Lumisadepilvet olivat toisella laidalla ja kirkas sininen talvinen taivas toisella. Olisi ollut hauska nähdä tuo reuna avaruudesta käsin, sillä niin selvä ja jyrkkä raja se oli! Kiertelin ja kävelin kamera kourassa pitkän aikaa ja napsin kuvia lumisen valkeista maisemista. Aurinkokin pilkahti ehkä kaksi ja puoli minuuttia pilven reunan takaa ja valaisi metsänreunat ihanasti ♥
        Voi, kun nyt tulisi pikkupakkanen, vähän lunta ja aurinkoisia päiviä. Saisi talven tuntua ja joulun tunnelmaa ihan eri tavalla. Naapurin emäntä sanoi, että lehmätkin olivat katsoneet kuin pöllö aurinkoa, kun ne oli laitettu ulos käpsehtimään harmaan, märkään talvipäivään. Lämmin keli, mutta ei kuitenkaan nurmi kasvanut mihinkään! Merkillistä!

Kävin juoksemassa vuorostaan ennen ruokaa, kun yleensä kyttään aina ruuan jälkeen hyvää aikaa lähteä. Tänään oli plussana se, että ei tarvinnut pimeässä juosta, mutta tiet olivat ihan kamalassa loskassa. Askeleet lipsuivat ja sohjoontuivat sohjon keskelle ja piti käyttää energiaa ihan eri tavalla, että pääsi eteenpäin.
       Olin ehtinyt kipittää Tappavan Ylämäen laelle ja juhlinut sisäisesti sitä, että taas selvisin hengissä siitä noususta, kun auramies pyyhkäisi minulle vähän parempaa väylää juosta - tai niin ainakin luulin! Liukkaammaksihan se tie siitä tuli kun aura oikein hiersi sohjoisen lumen tien pintaan kelmuksi...
        Kiva juoksu kuitenkin, kun piti vähän tapella mennessään ♥ Ja ruoka maistui makeammalta kun oli saanut vähän reuhtoa!

Talo hiljeni taas illaksi, kun vanha polvi lähti kaupunkiin viikoksi. Äiti sanoi aloittavansa jo joulun laittoa perunapiirakoista ja isällä taisi odottaa pihalla lumityöt. Minulle olisi tulossa Oma Isäntä puolestaan tänne päin talon vartijaksi ♥
      Hämärä marraskuinen ilta, oma kulta kainalossa ja kroppa tuuletettu juoksulenkillä ja täytetty hyvällä ruualla. Eihän onni muuta vaadi ♥

P.S. Vielä ehditte ilahduttaa veteraaneja postikortille. 23.11 viimeistään kun laitatte kortin menemään niin teette jonkun tätä maata puolustaneen miehen tai naisen hyvin iloiseksi ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
276. juoksupäivä (100vkoa täynnä)
- 1748,9 km
- 7.2 km kylälenkki (45 min)
- jalat jaksoivat hyvin, vaikka askel piti pitää lyhyenä kun tiet olivat loskassa ja lumessa
- hengitys sujui jo paremmin kun alkaa varmaan kurkussa ollut virus talttumaan. Välillä piti hengittää huivin läpi ja välillä sitten taas tuntui että ilman saa paremmin happea
- en osaa edelleenkään juosta hartiat alhaalla ja rennosti, pitää nostella niitä korviin asti...
- ryhti säilyi, vaikka loppumatkasta piti oikein miettiä, että oikaise ryhti, oikaise ryhti.. helpottaa vaan juoksua tavattomasti
- liukkaalla juoksu teki pohkeet kipeiksi ja huomasin sen jo juostessa, että ihan eri tavalla varoo askeleitaan esim. mutkissa ja ylämäissä
- Ihana olo juoksun jälkeen! IHANA LAJI!
- +2, hyvä keli juosta, vähän tuuli vastaan loppumatkasta, loskaa ja märät tiet