Huh hei huvitusta ja syksyn tuulia puimurin keltaisin värein!

Sunnuntai-ilta jälleen. Kyllä menee nämä vapaat sellaista haipakkaa ohi, että hyvä jos perässä kestää! Pitäisi näin syksymmällä olla tuplasti enemmän viikonloppua kuin keväämmällä. Vaikuttaa jo nämä iltaiset hämäryydet ja pimeydetkin jaksamiseen ihan eri tavalla kuin keväällä tulviva valo ja aurinko.
        Eilen oli Miehenpuolen syntymäpäivä ♥ Olin tehnyt sen piirakan täytekakuksi ja vein sen aamupäivästä päivänsankarille pusujen ja halausten kera. En tiedä kumpi maistui paremmalta - piirakka vai pusut. Oltiin suunniteltu huvipuistopäivää synttäreiden kunniaksi ja eräänlaiset kesänlopettajaisetkin ne taisivat samalla olla. Poitsu otti koulukaverin mukaan niin me selvisimme sitten helpommalla, kun ei tarvinnut kaveriksi lähteä härveleiden pyöritykseen. Käytiin yhdessä hullunmyllyssä ja se riitti, että oli pää sekaisin koko päivän. En ymmärrä, mistä nuo pienet ihmiset on oikein rakennettu. Oltiin huvipuistossa seitsemän tuntia ja koko ajan ne kieppuivat jossain ja yleensä väärinpäin!

Tässä hurjassa härvelissä "nautiskelimme" yhteisestä laatuajasta.

Kummitusjunassa käytiin, kun kaksi lippua ostettiin molemmat Miehen kanssa niin ei jäänyt sitten turhaan toinen käyttämättä. Muuten sitten katsottiin ja voitiin pahoin poikien puolesta, kun ne juoksivat laitteesta toiseen.

Jo iltapäivästä luvattu Rauli-myrsky antoi oireita ja yksi laite oli suljettuna koko päivän kovan tuulen vuoksi. Onneksi päivä muuten oli ihan täydellinen. Aurinkoinen ja poutainen. Syötiin ranskalaisia välillä, että jaksettiin ja kun ilta alkoi viiletä, oikaistiin autolle päin ja kohti kotia. Matkalla piipahdettiin vielä iltaruualla ABC:n tiskillä.
        Mies sanoi siinä ruokailun yhteydessä että vähän vilutti. Kipeän oloinen oli Miehenpuoli muutenkin, kun päästiin autolle ja olin melkein varma, että kuumetta oli melko paljon. Posket helottivat kuumina ja silmistä näki heti, että kipeäksi se reppana oli tulossa - tai jo tullut!
       Tänä aamuna kun kyselin vointeja niin kuumetta oli 38 ja olo kaikkea muuta kuin hyvä.
        Niin olin vähän ajatellutkin.
        Yskää oli ollut jo aiemmin ja siitä jo osasin ennustella, että kohta paukkaa flunssa tai ainakin kuume päälle. Sen verran stressaava on nämä lähikuukaudet ollut, ettei kroppa ihan kaikkea kestä. Hyvänä puolena on se, että kroppa kuitenkin laittaa sitten pakkolepoon näiden kuumeilujen kanssa, kun ei muuten osaa löysätä ja ottaa rennosti. Nyt on sitten pakko maata ja jos ei muuten, niin minä ainakin pidän huolen siitä, ettei liian aikaisin palloile ylhäällä eikä ainakaan työmaalla!
        Tänään ajattelin, että nämä hetket ovat yksi pahimpia tässä ei-yhdessä-asumisessa. Kun toinen on kipeä, niin ainut paikka missä haluaisi olla, olisi toisen luona. Siinä toisen vierellä tuomassa juomista ja laittamassa jotain syömistä, että toinen saisi vain levätä ja toipua. Huomenna pääsen paapomaan kunhan selviän työpäivästä. Ostan troppeja ja ruokaa, niin Miehenmuru saa rauhassa vaan maata ja nautiskella siitä, että joku pitää huolta ♥

Eilen kävi tutut sahurit sahaamassa meidän puukasan pienemmäksi. Aikamoinen kasa polttopuuta jälleen. Oikein kauhulla odottaa, mihin ihmeeseen saadaan taas tämäkin määrä mahtumaan ensi keväänä! Kaikki paikat puuta puolillaan. En tosin valita. Parempi näin päin, kuin että pitäisi talvella haalia risuja metsästä, että pysyy torppa lämpöisenä.
      Korjailtiin purut ja puumurskeet isän kanssa talteen ja siistittiin samalla puuntekolanssi. Minä olen kuin pula-ajan kasvatti, mitä tulee puun hyödyntämiseen. Otin purun kukkapenkkien katteeksi ja puunmurskeen pensaiden alusiksi. Jonkun kasan peitin pressulla ensi kesää varten ja kaksi purusäkkiä otin talteen katon alle. Ei mene ainakaan puu hukkaan tässä talossa!

Tänään oli aurinkoista, vaikka edelleen pienet rippeet eilisestä myrskystä velloivat vielä ilmassa. Puruhommat olivat... hmmm... mielenkiintoisia näin kovalla tuulella. Levisivät oikein hyvin vasta haravoiduista kasoista! Haravoija tykkäsi! Koko pihamaa oli kyllä kuin myrskyn jäljiltä aamutuimaan kun verhon aukaisi. Mitään suurempaa tuhoa ei ollut syntynyt, mutta oksaa ja lehteä oli ihan tarpeeksi. Syyshortensian kukkatertutkin olivat lennelleen pitkin pihaa ja näyttivät ihan lumipalloilta. Muutama auringonkukkakin oli kaatunut, mutta onneksi korkeimmat olivat selvinneet tuulesta.
        Huomiseksi on puolestaan luvattu monsuunisateita ja peiteltiin puukasa parilla pressulla ihan jo huomista silmällä pitäen. Minäkin ajoin nurmen tänään niin ei tarvitse ikkunassa itkeä nurmen kasvua, kun sataa niin ettei sekaan mahdu!
        Pelko persuuksissa taisi olla naapurin isännilläkin kun keltaiset puimurit ilmestyivät pelloille. Puitu vilja ja katkenneet oljet tuoksuivat. Syksy on tulossa kovaa vauhtia. Nämä tuoksut ovat ensimmäisiä merkkejä siitä.

Pienempänä tehtiin aina oljista pieniä linnunpesiä ja viskottiin toisiamme sänkipaakuilla. Naapurin isäntä on oppinut ja tällä kertaa murskasi oljet pellon pintaan. Ei päässyt naapurin likka sotkemaan olkia... Häijy mies.
        Sänkipelto on kyllä kaunis. Melkien yhtä kaunis kuin keväinen oraspelto kun vilja on nilkan korkuista ja koko aurinkoinen kesä edessä. Salaa kaipaan jo syksyäkin, vaikka kesänlapsi sielun syövereitä myöten olenkin. Syksyssä on kuitenkin oma tunnelmansa ja taikansa. Tätä syksyä odotan todella kovasti senkin suhteen, että saan olla Miehen kanssa oikeasti yhdessä. Avoimesti ja oikeasti. Viime syksynä piti vähän vielä himmailla sen suhteen, kun porukat eivät tienneet meistä ja muutenkin meidän suhde oli niin alussa, että se oli sellaista 'katsellaan-mitä-tästä-tulee'- aikaa. Nyt saan pitää Miehenrohjaketta kuin omaani! ♥ Ihanaa!

Iltasella kävin lenkillä, kun olin saanut ruohon ajetuksi. Juoksi kulki ja oikeastaan halusinkin kokeilla, mikä on tämän typykän vauhtitaso kesän jälkeen. Kuten olen sanonut, vähän oikullinen kesä treenienkin suhteen, mutta siihen nähden kunto on kyllä aika hyvä. Juoksin tänään uuden ennätyksen peruslenkkini suhteen ja tuntui oikeastaan aika hyvältä, että kintuissa kuitenkin powereita riittää. Pientä tottumista kuitenkin vaatii tämä tuleva syksy. Kesäillan ihanan vaaleat ja valoisat lenkit vaihtuvat pimeisiin iltajuoksenteluihin ihan näillä hetkillä. Otsalampun kajossa juoksemiseen ja hämärässä kuoppien väistelyyn... Motivaatiota pitää löytyä erityisesti näiden kolmen seuraavan kuukauden ajaksi.
       Iltasella soittelin Miehelle ja kyselin kuulumisia. Kipeä oli Kultamuru vielä. Voi kun olisi jo huominen niin pääsisi hoitamaan... Harmittaa kun toinen ei ole vieressä vahdittavana ja sylissä toipumassa. Huomenna sysään kaiken hellyyden sitten Mieheen koko kuormallisen verran ♥♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
247.juoksupäivä (88vko)
- 1558,8 km
- 7.2 km kylälenni (39min !!! ENNÄTYS !!!)
- juoksu kulki heti sitä tahtia, että jaloissa tuntui hyvältä ja vauhtikin oli kohtuullinen
- askellus ja ryhti olivat kunnossa ja siksi kai juoksukin kulki erinomaisesti, rullaavasti ja helposti
- kelikin oli suht kylmä, että senkin vuoksi piti vauhti pitää suht kovana
- jalat eivät oikeastaan väsähtäneet edes loppumatkasta, mutta ryhti läsähti jalkojen päälle viimeisillä sadoilla metreillä. Lihaskuntoa pitäisi ehtiä taas tekemään niin saisi senkin puolen kuntoon.
- +10, vähän tuulinen ja kylmähkö keli juosta, hämärää

Rakkautta ja lämpöä laiturilla

Nukuin huonosti. Osasin vähän odottaakin sitä eilisen ajatustornadon jälkeen, mutta kyllä tässä alkaa pikku hiljaa olemaan kai jonkinmoista työuupumustakin, kun moneen kertaan yössä pomppaan ylös sillä mielellä että myöhästyn töistä... Ja kello näyttää kahta.
        Ei hyvä.
        Minulla oli tänään terapiapäivä. Aikku-parka joutui taas terapoimaan minua aamuvarhaisesta lähtien kun purin mieltäni jälleen päivän töiden lomassa. Naureskelin jo Aikulle, että sen pitäisi ottaa näistä terapia-istunnoista tuntitaksa. Löisi leiville. Oikeasti terapia ei ole mitenkään harhaanjohtava nimitys meidän juttutuokioista. Tänäänkin aivopoimut järjestäytyivät ihan eri muotoon kun sai näkökantaa toiselta ja kun toinen vähän herätteli taas katsomaan asiaa eri vinkkelistä kuin mitä itse aina tuijottaa.
        Parasta kuitenkin oli se, kun viisas terapeuttini sai minut tajuamaan, että se mitä OIKEASTI haluan on se, että saisin Miehen ja kodin yhtä aikaa. Että saisin olla Miehenpuolen kanssa kotona, tehdä ja touhuta eikä tarvitsisi aina lähteä johonkin muille maille, että Murun kanssa saisi olla. Yksinkertainen ajatus, mutta miten monen poimun alta sekin ajatus oli kaivettava ennen kuin tämmöinen röhvänä sen tajusi!

Töiden jälkeen tavattiin Miehen kanssa satamassa, meidän majakan juurella ja istuttiin laiturilla pitkän aikaa kylki kyljessä, sydän sydämen vieressä. Puhuttiin ja pussattiin, ja tuntui että vaikka toisessa oli kiinni kuin siiamilainen kaksonen niin olisi vain lähemmäs pitänyt päästä.
       Uitin varpaita kylmähkössä vedessä ja kalaparvi kävi tämän tästä katsomassa olisiko varpaista välipalaksi. Ahvenkalat näyttivät kuitenkin paljon paremmilta jalkojen alla kuin hait tai pirajat... Varpahat säästyivät tällä kertaa.
       Tähän mennessä minä olen ollut meistä se, joka on haaveillut isosti, mutta Mies yllätti minut tänään kun istahti viereen ja sanoi, että meillä pitäisi olla kesämökki mihin lähdettäisiin perjantaisin puuhastelemaan puusavotan ja muiden mökkihommien pariin. Tuntui hyvältä, että Mieskin uskaltaa haaveilla minun kanssani tulevasta ja kuitenkin ihanan arkisista asioista. Etelän matkastakin puhuttiin ja suunniteltiin yhteistä lomatiliäkin, mihin kerättäisiin aina matkakassaa valmiiksi. Minulle ei voisi käyttöoikeutta tiliin antaa tai se olisi aina tyhjänä... nimimerkki: kirjoja rakastava herkkusuu ♥
       Oli ihana muutenkin olla Miehen kanssa ilman näitä tämän kesän vaikeuksia ja haasteita. Istuttiin laiturilla pitkästä aikaa kahdestaan, sillä lailla kuin meidän pitäisi aina toistemme kanssa olla, omia itsejämme iloisten juttujen ja naurun kera, paljon suukkoja, halauksia, läheisyyttä ja lämpöä ♥ Siinä me ollaan parhaimmillaan ja se myös osataan parhaiten. Jotenkin vain unohdettiin se tuossa kesän aikana, että onni on tässä näin. Meissä. Kuten Juha Tapio laulussaan sanoo: "Voiko onni olla tässä, kun ollaan vaan eikä pyrkimässä sen suurempaa?" Kyllä voi. Ja jos minulta kysytään, niin se on juuri sitä parhainta onnea. Ihan vaan tämä tässä, lähellä, sylissä, suu vasten suuta ja sormet toistensa lomassa, käsi kädessä, silmissä onni ja rakkaus toista kohtaa ja se ihanan lämmin ja pehmoinen tunne, että vihdoin viimein on löytänyt oman paikkansa tässä suuressa maailmassa ja että saa jakaa sen ihmisen kanssa, joka on puuttuva puolikas omasta sydämestä ♥
        
Kotona paistoin Miehenrotjakkeelle "synttärikakun" eli suolaisen purjo-kinkkupiirakan. Ei ollut kuulemma niin makean perään, mutta piirakka maistuisi. Toivottavasti maistuu, en ottanut koepalasta paistoksesta joten maku on yllätys minullekin.
       Tänään oli kotonakin ihana olla. Sain olla hetken aikaa täysin yksin ja laitoin kotiin tullessani uunin päälle ja tein samalla piirakkaa. Tuli rätisi uunissa ja kun piirakka paistui kannoin puita halkolaatikkoon. Tunsin oikeasti puhdasta onnea siitä, että sain taas tehdä näitä kotihommia, puuhastella nurkissa, lämmittää torppaa ja nauttia olotilasta, joka oli sekoitus jotain ihanaa, onnellista ja iloista!
       Ajattelin niitä iltoja, kun kantelen puita tupaan ja mies istuu sohvalla käsi kantoliinassa ja toipuu olkapääleikkauksesta. Tai niitä aamuja, kun lunta on tullut metri ja raivaan posket punaisina väylää pihamaalle samaan aikaan kun mies nukkuu toipilaana peiton alla kipulääkkeen kera.
       Kamala sanoa, mutta odotan sitä että toinen on toipilaana ja saan passata ja hoitaa.
       Olisikohan tässä taas terapian paikka? 
       Hih ♥

P.S. Kävin iltajuoksulla ja tulipa taas huomattua, että pitää pikku hiljaa totutella niin mieli kuin kroppakin syysjuoksuun. Oli jo aika hämärää ja viileää juoksennella, vaikka juoksu itsessään sujui oikein hyvin ja sain pään tyhjennettyä viikon töistä ja käännettyä nupit kohti ihanaa viikonloppua ♥ 

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
246. juoksupäivä (88vko)
- 1551.6 km
- 5km minikylälenkki (30 min)
- juoksu kulki alusta asti kuin ajatus. Vauhtiakin pystyin pitämään mukavasti.
- loppumatkasta ryhti lösähti jälleen keskivartalosta ja paino tipahti kinttujen päälle
- askellus ja hengitys olivat kuitenkin hyvin reilassa ja toimivat pitkin matkaa
- juoksutempo oli myös hyvä ja jotenkin tuntui, että vauhtiakin olisi ollut enemmän vaikka se ei kamalasti ajassa sitten loppujen lopuksi näkynytkään
- juoksun jälkeen oli hyvä ja energinen olo. Onnellinenkin.
- ihana laji!
- +16, pilvinen, vähän sateinen ja pimeä ilta

"Oothan tässä vielä huomenna..."

Pieni purkautuminen seuraa...
      Nähtiin tänään Miehen kanssa töiden jälkeen ja oltiin vähän "salaa" yhdessä ennen kuin Miehen piti hakea Poika kavereiltaan. Varastettiin iltapäivästä muutama tunti meille kahdelle ♥
       Puhuttiin jälleen siitä, että suhde on kahden ihmisen juttu. Sitä ei voi yksinään hoidella - ei ainakaan kovin kauan eikä menestyksekkäästi. Ja minusta on tuntunut, että sillä aikaa kun Mies on ahdistunut milloin mistäkin tilanteesta, on syynä ollut sitten epävarmuus tai mustasukkaisuus tai menettämisen pelko, niin minä olen yrittänyt rämpiä suhteessa yksin.
        Kun ajattelen meidän kesää niin päällimmäisenä fiiliksenä nousee pintaan se, että olen selitellyt itseäni, tekemisiäni ja sanomisiani jatkuvasti. Olen ollut kuin mikroskoopissa koko ajan ja huomaan, että se on vaikuttanut minuun niin, että alan suhtautumaan omiin tekemisiini ja sanomisiini jotenkin kriittisesti. Sitä en ole tehnyt varmaan viiteen vuoteen... Olen pikkuhiljaa saanut koottua itseni kokonaiseksi, itsenäiseksi ja vahvaksi naiseksi, jonka nahoissa on ollut ihan huippua elää! Olen nauttinut suunnattomasti liikunnan tuomasta itsevarmuudesta, siitä tyytyväisyydestä jota olen itseäni kohtaa tuntenut ja siitä, että vihdoin hyväksyn itseni täydellisesti juuri sellaisena kuin olen, vaikka virhekohtiakin löytyy niin osaan katsoa itseäni jo lempeämmin, armollisemmin ja tykätä siitä naisesta joka olen.
        Ainakin ennen tätä kesää.
        Miehen pelko menettämisestä, siitä että meidän väliin tulisi joku tai jokin toinen/muu, epäilyt siitä rakastanko sittenkään tarpeeksi tai rakastanko ylipäänsä ja epävarmuus minusta ovat tehneet minusta ihan vauhkon! En enää tunnista itseäni tästä ihmisestä, jota katson silmiin aamuisin.
         Tämä nainen on alkanut itsekin jo epäilemään kaikkea mitä sanon ja kaikkea mitä teen.
         Alan selittelemään tekemisiäni jo valmiiksi kun tiedän, että jossain kohdassa sekin tulee vastaan.
         Tunteet viskovat laidasta laitaan minuuttien sisään.
         Tunnen olevani kuin labrarotta, jota tarkkaillaan koko ajan ja tehdään omat päätelmät käytöksestä, vaikka ne päätelmät olisivat yhtä kaukana todellisuudesta kuin Aurinko on Plutosta!
         En osaa enää antaa selviä mielipiteitä tai sanoa niitä oikealla tavalla. Ennen jokaista vastausta mietin, miten minä tämän sanon, ettei sitä tulkita väärin tai anneta jotain virhemerkityksiä ja jo siinä vaiheessa mennään metsähallituksen puolelle niin että puskat rytisee!
         Ei pitäisi miettiä, ei pitäisi epäillä itseään vaikka toinen niin tekisikin.

Tämäniltainen kummallisuus oli asia yhdessä nukkumisesta.
       Meillä on varmaan yhden käden sormilla laskettavissa meidän yhteiset yöt ensimmäisen seurusteluvuoden aikana, joka on todella vähän. Ehkä siihen vaikutti sekin, etten ollut tehnyt selvää seurustelustani kenellekään ja porukat eivät tienneet suhteestani (kunnolla) ennen kesää, vaikka toki olivat jotain aavistelleet. En ehkä viime talvena senkään takia pitänyt yökylää sopivana kun suhde ei ollut vielä sillä tavalla "avoin" että oltaisiin reilusti oltu yhdessä kaikkien valvovien tahojen alla.
         Toinen asia on tämä torppa, joka ei ole minun. Kotinani minä tätä pidän ja kyllähän isäkin sitä on sanonut, että minun kotinihan tämä on, mutta kun ei ole kuitenkaan oma. Tänne on kaikilla vapaapääsy kysymättä sen suuremmin lupaa. Se on ollut minulle ongelma aina: minulle tämä on koti, samalla tavalla kuin siskoille niiden kodit ovat omia koteja, mutta tässä minun tapauksessani minun kotiini voi tulla kutsumatta kuka hyvänsä niin pitkäksi aikaa kuin tahtovat. Minulla ei ole sanavaltaa siihen. Eikä sillä tavalla myöskään omaa elämää niin vapaasti kuin tahtoisin.
           Tietyllä tapaa on vähän nolottanutkin, että tämän ikäisellä naisella ei ole edes omaa kotia (eipä taida olla ainut nolouden aihe, ei minulla ole kunnon työtäkään joka elättäisi pidemmän aikaa minut kunnolla...). Jotenkin se, ettei voi Miehelle tarjota edes sellaista taloa, jossa voitaisiin olla aidosti YHDESSÄ, pariskuntana, harjoitella meidän arkea, tuntuu todella nololta. Mies on sosiaalinen kuin lauma saukkoja eikä hänelle olisi mikään ongelma, vaikka puoli sukua asuisi yläkerrassa ja valtaisi kolmanneksen alakerrastakin, mutta minua se häiritsee. Olen vihdoin löytänyt elämälleni suunnan ja siihen elämään Elämäni Miehen, jonka kanssa tahtoisin jo aloittaa elelemään omaa arkea ja meidän elämää, mutta en aina tahtoisi lähteä kotoa että saan Miehen kanssa olla kunnolla yhdessä. Vuoden olen ajellut miehen luo ja takaisin, ja se väsyttää jo, kun mieluusti yhdistäisi kotona olemisen ja Miehen kanssa olemisen...
           Kolmas asia on oma arki.
           Minulla on ikävä iltoja, kun lojoksin sohvalla, katsoin jotain omaa sarjaa tai lueskelin kirjaa tai vain muuten nautin kotona olemisesta ja joutenolosta. Koko kesänä minulla ei ole oikein ollut näitä hetkiä enää ollenkaan. Silloin kun en ole Miehen luona iltojani, minulla on töitä tai sohvan valtaa joku perheenjäsenistä. Oma aika on ollut minulle aina kovin tärkeää ja olen nauttinut suunnattomasti siitä, että saan olla ihan rauhassa, yksin ja tehdä juuri sitä mitä haluan. Nyt oma aika on kutistunut illalla kirjan lukemiseen juuri ennen unta ja sekin on ollut lähiviikkoina vain muutamia kymmeniä minuutteja, kun olen ollut niin lopen uuvuksissa... Viimeksi taisin heinäkuussa riehaantua samasta asiasta, kun tuli se 'break-point'. 
          Olen erakkoluonne. Tarvitsen rakkauden lisäksi myös omaa tilaa eikä se tarkoita, ettenkö rakastaisi myös niitä hetkiä kun toinen on läsnä. Tiedän ja tunnen itseni sen verran hyvin, että olen parempi ihminen jos saan olla välillä ihan rauhassa. Olen silloin myös parempi osa parisuhdettakin. Tämä luonteenpiirre vain vaatii vähän joustoa toiselta puolelta, varsinkin kun Mies on sitä lajia, että tykkää yhdesää touhuta ja olla. Olen yrittänyt selittää, että yksinolontarpeeni ei ole tykkäämättömyyttä vaan se osa minua, joka pitää minut järjissäni. Ja tällä hetkellä on taas se olo, etten itse hallitse arkeani yhtään vaan se hallitsee minua.
           Siksi kai skitsoilin tänäänkin ja sotkin ja sekoilin yksinkertaisen asian takia.
           Yhdessä nukkuminen.
            Kaipaan sitä joka ilta. Olen tännekin sitä ikävää vuodatellut tämän tästä.
            Minulla siirtymävaiheet eri asioille on vain pidempiä. Siskot ovat marisseet siitä jo lapsena, kun kaikki muutokset olivat minulle mörköjä. En vaihtanut edes huoneessani järjestystä koko lapsuusaikana ja jo sängyn vaihto aiheutti sen etten nukkunut moneen yöhön ja loppujen lopuksi sänky piti vaihtaa takaisin vanhaksi sängyksi... Muutokset ovat olleet aina vaikeita. En osaa käsitellä niitä niin nopeasti. Yhdessä nukkuminen on asia jota kaipaan todella kovin, varsinkin kun on NIIN kauan nukkunut yksin, mutta sitten se toinen puoli on juuri siinä samassa asiassa eli siinä, että olen nukkunut niin kauan yksin. Minun "tilaani" pitää vallata vähitellen, ja mieluiten vielä niin, että minä teen siihen aloitteen. Jos Mies ei olisi tänä iltana ottanut puheeksi yhdessä nukkumisen vähyyttä, olisin varmasti ihan muutenkin ensi talvena pyytänyt Miestä tänne useammin arkea harjoittelemaan. Nyt tästä tuli taas semmoinen peikko pensaaseen, joka nostaa minut heti takajaloilleen...
            Hohhoijaa.
            Nukahdin iltasella, vaikka lupasin Miehelle vielä soittaa. Ja kun olisin sitten soittanut, niin Mies oli nukahtanut. Olisi pitänyt päästä puhumaan tästä, sillä asia velloo nyt kuin purjetta vailla oleva vene puhurissa minun mielessä ja ajatuksissa.
           Toivon todella, että kun työstressi vähän helpottaa ja pääsen edes hetkeksi huilimaan niin tämä meidänkin suhde vähän rauhoittuu. Tämä kesä on ollut ihan mahdoton ja jotenkin pitelemätön. Kipuilua ja toiseen tutustumista ja minun osaltani myös seurusteluun tottumista - teen tätä ensimmäistä kertaa elämässäni enkä ole kovinkaan hyvin arvosanoin tähän mennessä pärjännyt, vaikka olen yrittänyt todellakin parhaani.
            Sanotaan, ettei pitäisi jättää selvittämättömiä asioita yön yli...
            Nyt tajuan miksi.

Elekee kehtoo vehtoo!

Nukuin tänään melkein-pommiin. Kello soi normaalisti, minä heräsin normaalisti, mutta sitten ajattelin, että vähän aikaa lepuutan selkää ja silmiä vielä ennen kuin kiepsahdan pystyyn... Noh, sitten kohta kiepsahdin pystyyn vähän nopeammin, kun kello oli jo ties mitä. Onneksi syön aamupalaksi puuroa, ei tarvinnut kamalasti pureksia kun vetäsin aamupalat kitusiin ja lähdin sumuiseen aamuun ajelemaan. Kylmähkökin aamu oli, vaikka aurinko paistoikin sumuverhon läpi...
        Niin syksyistä.
        Aikku ansaitsisi jonkun kunniamerkin tai ritariksi lyömisen siitä hyvästä, että kuuntelee minua. Paasasin taas koko aamun omia juttujani ennen kuin päästin meidät pahasta ja työn ääreen. Aikku on hyvä kuuntelija. Ei tyrkytä ohjeita eikä kauhistele, kuuntelee ja kertoo mielipiteensä turhia tunteilematta. Usein antaa minulle myös aihetta ajatella asiaa toiselta tai kolmanneltakin kantilta.
        Kesän loputtua minun pitää varmaan kustantaa Aikulle muutama terapiatunti minun paasausteni takia. Poloinen on joutunut kuuntelemaan minua pian neljä kuukautta viitenä päivänä viikossa. Oiva rangaistus kenelle hyvänsä!
        Meillä oli tänään sisäpihan portin kimpussa ensin yksi maalari ja loppupäivästä kaksi. Meitä säälitti aamulla, kun mies vaan paiski töitä eikä pitänyt edes kahvitaukoa. Vettä hörppi pullostaan henkensä pitämiksi. Tarjosimme aamukahvit ja kävi ilmi, että miekkonen olikin savolainen. Kieroudesta en tiedä, mutta murre oli yhtä pitkää kuin leveääkin!
         Minä olen umpikarjalainen. Äiti ja isä ovat karjalaisia. Äidin vanhemmat olivat karjalaisia ja isän äiti jopa luovutetun Karjalan puolelta, joten voisi melkein sanoa, että olen karjalaisempi kuin karjalanpiirakat ja karjalankarhukoira. Savolainen maalari joutui kahvikuppinsa lisäksi kahden karjalaisen naisen puhetulvan keskelle ja mies hörppäsikin kahvinsa nopeasti ja sanoi mennessään.
         "Muali kuivuu."
         Nauraa hekoteltiin Aikun kanssa loppupäivä ja leikittiin savolaisia.

Nurmea ajaessa huomasi, että syksy tulee oikeasti. Lehtiä, sieniä ja rusehtavia pientareita näkyi jo joka paikassa. Leikkurin alle silpoutuneet sienet tuoksahtivat ihan sienisalaatin huonommalta versiolta.. Eikä taivaskaan samanlainen ole, harmaata on tullut sinisen joukkoon ja pilvissäkin näkyy jo syksyn kuulasta tummuutta. Kesä alkaa olla oikeasti ohi... jälleen kerran.
         Eilen kävin pitkästä aikaa ihan vain puhtaasti kävelemässä herra seurassa. Mies ja Pieni Mies mukanani käveltiin lentokentän reitti ympäri. Ei edes tehnyt mieli ottaa juoksuaskeleita, kun vatsa oli kääntynyt juuri ennen lähtöä ihan sekaisin. En tiedä mikä siihen taas iski... En edes muista milloin olisi ollut vatsan kanssa sellaista, että olisi voinut syödä ihan mitä haluaa.
         Lenkki oli mukava ja vaihteeksi oli mukava kulkea sitä vauhtia, että ehti nauttia maisemistakin. Juostessa ne vilahtavat nopeammin ohi. Juteltiin Miehen kanssa työpäivästä ja vähän vaisunlainen oli avecini eilen. Toisinaan toivoisin, että Mies puhuisi murheensa minulle heti kun ne päälle tulevat eikä "suojelisi" minua niiltä. Enemmän minä harmittelen sitä, että huomaan Murua vaivaavan jokin, eikä siitä kuitenkaan puhuta.
         Kertomalla murheet puolittuvat ja ilot kaksinkertaistuvat.
         Puhdas fakta.
         Että lenkistä olisi maksimaalinen hyöty, syötiin aherruksen jälkeen lettuja. Minä tein taikinan, Mies paistoi. Häiritsin paistamista minkä ehdin hellyydellä ja haleilla, sen minkä "Securitasin" silmä vältti. Pieni mies piti tarkasti silmällä minua, etten pomppaisi sen näkymättömän rajan yli, mikä on viritetty minun ja Miehen väliin hänen toimestaan.
         Sanonpa vaan, että onneksi evoluutio ei ole vielä tuonut meille silmiä selkään!
         Kotimatkalla ajattelin, että miten nopeasti toisesta tulee osa arkea ja osa elämää. En minä enää osaisi ajatella itseäni tai arkeani ilman Miestä, vaikka aina se ei niin mutkatonta ja helppoa olekaan. Miksi olisikaan? Eletään kuitenkin sitä aikaa meidän parisuhteessa, kun toiseen tutustutaan, opitaan tapoja ja kasvatetaan luottamusta. Ei sen helppoa pidäkään aina olla, muutenhan siinä ei oltaisi tosissaan.
          Näin iltaisin kaipaan tuttua selkää viereen sänkyyn tuhisemaan. Haaveilen aina siitä tulevasta illasta, kun kirjoittelen jotain pientä vielä pöydän ääressä ja Mies makaa punaruudullisen peiton alla ja kuorsaa hiljaa. Oma olisi möykky peiton alla ♥
           Se olisi meidän arkea. Meidän iltaamme. Meidän elämää. Meidän rakkautta.
           Yhteistä.
            Nyt minun pitää kuitenkin ryömiä peiton alle ihan yksin, kirjan kera korkeintaan. Vieressä, sängyn toisella reunalla on iso tyynykasa. Huono korvike oikean Miehen muotoisen selän rinnalla. Pitänee kuitenkin kelvata täksi illaksi...

"Kaipaus on sydämen tapa kertoa, että olet elossa."

P.S. Kävin tänään juoksemassakin normi lenkin ja hyvää teki ♥ Puhdisti sielua ja päätä ja laittoi vähän aineenvaihduntaan vauhtia. 

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
245. juoksupäivä (88vko)
-1546, 6km
- 7.2 km kylälenkki (41min)
- juoksu kulki hyvin ja rennosti
- jaloissa oli ytyä ja jaksamista eikä oikeastaan hyytynyt edes ylämäissä
- ryhti, askellus ja hengitys toimivat hyvin ja varsinkin askellus alkaa olla kohdillaan. Lyhyt ja tehokas.
- keli oli vähän kummallinen, aurinkoinen, viileä ja tuulinen. Lenkki kelinä kuitenkin ihan hyvä, kivan raikas eikä liian kuuma.
- lenkin jälkeen hyvä olo ja rento fiilis. Pää tyhjä huolista ja murheista.

Minulla on ikävä ♥

On taas ollut koiraa ikävä enemmän.
      Koko ajanhan minulla on tyhjä kohta sydämessä, mutta näinä päivinä on taas ikävä koskenut enemmän. On ollut yksinäinen ja tyhjä olo. Olen istunut melkein joka ilta koiran haudalla, vienyt kynttilän ja puheskellut kaikesta. Sitä minulla on eniten ikävä.
       Koiralle puhumista ja sitä katsetta, kun selvästi huomasi, että hauva ymmärsi joka sanan ja otti sanattomalla tavallaan osaa minun puheisiini, olivatpa ne sitten murheita tai iloja.
        Kaipaan sitä, että kun tulin töistä kotiin, koira oli vastassa ja jos päivä oli mennyt huonosti se fiilis loppui siihen, kun sai vähän aikaa halia ja painaa posken pehmoista turkkia vasten.
        Medän yhteiset lenkit olivat sitä 'meidän aikaa' kun saatiin touhuta ihan kahdestaan. Koira nuuski pientareita ja minä nautin siitä, että sai höpötellä koiralle omiani ja olla sen kanssa ihan kahdestaan. Hymyilin siihen aikaan paljon enemmän. Katselin koiran touhuja ja hymyilin hyvin useasti sen hassun näköiselle naamalle sen jälkeen, kun koiruus oli työntänyt puolet päästä lumihankeen tai saanut katajasta neulaset turkkiinsa.

Kaipaan meidän iltoja kun köllittiin vastakkaisilla sohvilla. Koira toisessa ja minä toisessa. Koira nukkui ja minä katselin sydän onnea ja rakkautta tulvillaan sitä pientä olentoa, joka oli niin riippuvainen minusta, mutta todellisuudessa minä tarvitsin koiraa enemmän.
          Hauva teki minusta paremman ihmisen.
          Olen oikeasti sitä mieltä, että koiran mukana minusta kuoli kaikki pehmeä ja hyvä, mitä minussa oli. En ole koiran kuoleman jälkeen löytänyt itsestäni samanmoisia kohtia enää enkä varmaan löydäkään. Menetin parhaan ystäväni ja se raapaisi minuun sellaiset jäljet, että ei semmoista pakkelia löydykään, että ne haavat paikkaisi.
          Löysin villakangastakistani koiran karvan viimeeksi kun vetäisin takin päälleni. Valkea ja vähän kihara karva oli taskun reunassa eikä se ollut ainoa. Annoin niiden olla. Enää ei talosta löydy mitään sellaista mikä kertoisi siellä olleen koiran. Uudistettu tupa hävitti kaikki viimeisimmätkin merkit koirasta. Uusi lattia ja uudet seinät. Ei näy edes sitä tummaa jälkeä koiran omassa kulmassa, mikä syntyi kun koira käydessään maate nojasi seinään aina vähän...
           Istun iltaisin kynttilän kera pitkän aikaa koiran haudalla ja toivon, että näkisin edes unta... Minulla oli tänään niin ikävä meidän valkomustaa otusta ja tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin pitkiin aikoihin.
           Miksi jätit minut tänne...
           Minulla on ikävä ♥

Kissan viikset ja katin kontit!

Viikko voisi alkaa vaikka tiistailla tai torstailla. Ei varmasti olisi yhtä vaikeaa kuin nämä maanantait! Aamullakin kun kello piipitteli riemukkaasti vähän yli viisi, mutisin sille peiton alta että "ooppa hiljaa!". Ei olisi millään jaksanut nousta vaakatasota pystysuoraan, mutta kuten eräs pieni ihminen tokaisu osuvasti: tämä on sitä aikuisen naisen elämää!
          Viikonloput vierähtävät tässä vaiheessa kesää nopeammin kuin alkukesästä. Sunnuntaina tässä torpassa vietettiin 40-vuotis hääpäivää, vaikkakin juhlat eivät paljoa eronneet normaalista arjesta. Sulho oli vaitonainen kun kysyin, että juhlitaanko hääpäivää myöhemmin. Jotain on isä-parkakin oppinut. Erehtyi sanomaan vajaat kymmenen vuotta sitten, että kun hän täyttää 60 niin lähdetään käymään New Yorkissa. Puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan. Enemmän kai leikillään. Pikkusisko puolestaan uskoi tosissaan eikä antanut isän enää perua lupaustaan. Nyt isä on paljon varovaisempi sanomisissaan...
            Otin äidistä ja isästä hääkuvaa vastaavan kuvan 40 vuoden yhdessä olon jälkeen.
             Äidin kommentti oli, että kyllä on vanhan näköstä sakkia!
             Ei lisättävää.

Tadaa! Sain ensimmäiset tomaatit omista tomaatinretkuleista. Kolme punoittavaa poskea näkyi, kun sunnuntaina vähän harvensin lehtiverhoja raakileiden ympäriltä. Pitäisi kuulemma laittaa omena tomaattien kanssa kämppikseksi, että kypsyisivät. Tomaatti erittää jotain kypsytystä jouduttavia höyryjä, etyleeniä. Kyllä meidän pappa olisi nyt ylpeä, kun en olekaan niin onneton tomaatti-peukalo kuin luulin!
         Jippie!
         Eilen vietettiin taas laatuaikaa Oman Miehenmurun kanssa. Käytiin ensin vähän tankkaamassa evästä pikaisesti pikaruokaravintolassa ja sitten Muru vei minut autoajelulle. Olen kuullut, että pariskunnilla on erilaisia paikkoja, missä puhutaan päivän ja arjen asiat läpi. Toisilla se on ruokapöytä, toisilla sauna, toisilla sänky ennen unta. Meillä se taitaa Miehen kanssa olla auto. Olen huomannut, että puhutaan aika paljon kaikenlaisista asioista autossa istuessa. Pidettiin toisiamme kädestä (Mies piti myös ratista...) ja puhuttiin ♥ Radiosta tuli uusintana Suomen Suurimmat Häät, joita radiokanavilla vieteltiin viime perjantaina ja minuun taas osui ja upposi papin pitämät puheet rakkaudesta ja parille omistettujen rakkauslaulujen sanat. Ihan kaikkea höttöistä ja pehmeää en Miehelle sanonut, kun olin jo lauantaiyönä säikäyttänyt poloisen hää-, lapsi- ja koirahaaveineni, mutta naiselle tyypilliseen tapaan vähän värittelin kulmia vaaleanpunaisiksi ♥
          Kierreltiin Saimaa ympäri ja varsinkin Puumalassa näkyi semmoisia kalliomuodostelmia tien varrella, että piti pysähtyä ja napata muutama kuva. Ihan kuin jossain Kanadan kalliovuorilla - tai jos ei nyt ihan niin melkein...

Oli meillä Miehen kanssa toisenlainenkin keskustelu lauantai-iltana ja meni kyllä pitkälle aamuyön puolelle. Top3 aiheet olivat mustasukkaisuus, epävarmuus ja muutokset meidän suhteessa. Itkuksi se minun osaltani meni, sillä tietyt sanotut asiat mursivat kyllä paloja minun sydän-parastani, mutta kipeästi minäkin asioita esitin ja sanoin. En ole koskaan osannut oikein ilmaista itseäni puhuen ja usein ilmaisu jääkin sen verran vajaaksi, ettei toiselle jää hirveästi mahdollisuutta ymmärtää asiaa oikein.
        Puheista tuli ilmi sekin, että minun työyhteisössäni eräät tahot ovat maalailleet mustin värein minun kuvaani muille. Sanoneet asioita kuin tuntisivat minut hyvinkin ja kertoneet minusta epäilyksiään muille. Se tuntui epäreilulta, sillä minulla ei ole ollut minkäänmoisia mahdollisuuksia puolustautua tai kertoa omaa kantaani. Enemmän se kuitenkin suututti ja itkettikin. Tänäänkin vetistelin Aikulle asiasta ja vaikka Aikku ei mikään halailija-tyyppi olekaan niin se tuli istumaan viereen ja sanoi, että välitänkö oikeasti siitä, mitä minulle täysin yhdentekevät ihmiset sanovat? Olen "tiltannut" päätäni iltaisin Kosto-tv-sarjan dvd-boxin kanssa ja voisi luulla, että sen vaikutuksesta minulla olisi jo kostokaavio valmiina, mutta kun ajattelin asiaa matkalla töistä kotiin, tajusin mitä Aikku oli tarkoittanut. Minulla on ihmisiä ympärillä, jotka TODELLA tietävät millainen minä olen ja mitä en ole, minulla on ystäviä, jotka välittävät ja rakkaita, jotka tykkäävät. Puhukoot! Kertokoot mitä haluavat! Sellaiset ihmiset, jotka todella haluavat oppia tuntemaan minut, luovat omat mielipiteensä minusta sen kautta millainen minä olen heidän kanssaan tai heitä kohtaan.
         Miehenmurun kanssa käyty keskustelu ei ollut mitenkään helppo, mutta olen niin iloinen, että meillä on tällainen suhde, missä voidaan puhua semmoisistakin asioista, jotka vähän nipistelevät sydäntä ♥ Ja kai se vähän puhdistaa ilmaakin, vaikka mistään ilmiriidasta ei ollutkaan kyse. Asioiden selvittelyä pikemminkin.
         Ja sunnuntaina kun sitten käytiin tuolla autoajelulla, huomasin jälleen miksi minä olen saanut juuri tämän miehen rinnalle kulkemaan. Nappasi kainaloon, katsoi sieluun asti sinisillä silmillään ja hymyili sitä hymyä, joka on vienyt minulta jalat alta jo kymmenen vuotta ♥ mutta ennen kaikkea, se Miehenrotjake näkee minut sillä tavalla kuin ei kukaan toinen ole vielä nähnyt. Omanaan, vaikka tulisi mikä!
          Kunhan Mies unohtaa pelästymisensä hää- ja vauva-uhkailustani, niin uskallan taas sanoa, että minä olen suunnitellut tätä meidän juttua elinkautiseksi, pallo jalkaan ♥♥
          Onneksi tämä pallo sattuu olemaan näin mahdottoman mukava!

Kotona ajoin nurmikon. Isä auttoi onneksi ja tuntui, että ajo meni tänä iltana todella sujuvasti ja nopeasti. Unohdinkohan jonkun hehtaarin? Tuli hyvä mieli.
       Kaipaan jo lomaa.
       Huomaan, että ärsytyskynnys alkaa olla aika matala.
       Tänään kävin aamusta jelppaamassa Pääkallopaikalla hautapaikkojen etsinnässä. Ollaan uuden pomon kanssa käyty hommaa läpi oikeastaan koko kesä ja olen yrittänyt upottaa kaiken sen mitä minä tiedän, pomon päähän. Tänään minun mittarini pomppasi punaiselle, kun pomo katsoi kuin lehmä uutta porttia, kun lähdettiin hautapaikkoja mittaamaan! Tuntui NIIN turhauttavalta, että olen onnistunut kesän aikana saamaan aikaiseksi vain sen, että olen itse ihan uuvuksissa. Olen pomppinut kuin pajulintu sinne tänne ja luullut auttavani ja olevani tarpeellinen, mutta tänään huomasin, että olen ollut vain typerä. Ei minun panostani arvosteta, ei edes välitetä siitä, mitä olen yrittänyt tehdä. Minua on vain pomputeltu sinne ja tänne, koska olen pomppinut.
        Kaipaan jo lomaa.
        Sanoinko sen jo?
        Isä laittoi saunan päälle, että pääsen nurmenleikkuun jälkeen lämmittelemään. Tuli lämmin olo. Minun ihmisiä. Niitä, jotka tietävät ja tuntevat minut ja tykkäävät minusta niin maan pirusti!
       Viis muista!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
sunnuntai 21.8.2016
244. juoksupäivä (87vko)
- 1539,4 km
- 5km suopohjien lenkki (34min)
- juoksu oli semmoinen pikaiseksi yritetty, mutta ei siitä ihan semmoinen tullut. Loppui vähän powerit kesken.
- tiepohja oli vähän epätasaisen ja teki askeleista arkoja
- ryhti vähän läsähti tai ainakin uhkasi läsähtää eikä juoksu niin helppoa ollut kuin olisi voinut
- mukava kuitenkin pikamatkaksi
- keskivartalo ja kinttulihaksia pitäisi ehtiä treenaamaan nyt kunnolla..
- lämmin keli, +22 ja hikinen keli juosta

Tähkäpäällä paikattu auto ja pullollaan oleva sydän rakkaudesta ♥

Tiedättekö Disneyn piirretyn Kaksin karkuteillä?
      Ei se mitään, vaikka ette tietäisikään. Tässä tulee juoni lyhykäisyydessään: moderni kertomus vanhasta sadusta nimeltä Tähkäpää, naispääosa ei vain ole avuton prinsessantypykkä vaan itsenäinen ja rohkea pakkaus, jonka kanssa prinssi on lievästi sanottuna ongelmissa. Prinsessan on vaikea pyytää prinssiltä apua, vaikka tosi asiassa kaipaa tämän jelppiä vähän siinä ja tässä. Satu päättyy hyvin ja loppuratkaisu on hyvinkin ennalta-arvattava, mutta sehän saduissa onkin niin ihanaa!
      Minun päiväni oli vähän samanmoinen tänään.
      Nukuin ja hyvin ja pitkään ja ajattelin, että kun aamupala oli hotkaistu niin tekisin ainakin yhden koko kesän roikkuneen homman pois alta: pesisin, vahaisin ja paikkaisin auton.
      Hyvä ja kunniakas idea, mutta eihän se ihan taas niin mennyt kuin pienessä päässä kuvitteli.
      Auton takaoven alareunan pyöräkaaresta löytyi tämmöinen, kun vähän "pieniä ruostetäpliä" hioin:

Oh no!

Auto oli kolmisen vuotta sitten paikattu TÄYSIN samasta kohtaa erään paikallisen pajan toimesta ja olen saanut joka vuosi hioa ja maalailla ruostetta piiloon samaisesta kohdasta. Tänään siihen kuitenkin tuli ihan reikä... Istuin auton vieressä ja tuijotin reikää, johon mahtui sujuvasti puukon kärki. Ajattelin, että olisi pitänyt nukkua koko päivän...
        Tähkäpää istui tornissaan ja mietti, miten sitä pyytäisi apua tornin juuressa istuvalta prinssiltä.
         Tämä rinsessa otti luurin ja soitti.
         Parin tunnin päästä prinssi asteli mukanaan kassi täynnä pakkelia ja hiopaperia ja auttamisen halua. Tuntui äärettömän hyvältä, kun on vihdoin elämässä semmoinen ihminen, joka auttaa, koska haluaa, eikä sen takia että olisi pakko. Avun pyytäminen on vain minulle välillä hyvin vaikeaa, kun tämä Prinsessa on ollut mie-ite koko elämänsä - välillä pakosta ja välillä silkasta tottumuksesta. Aina on itse tehnyt ja touhunnut.
          Täytyy myöntää, että kummalliseltakin tuntui kun toinen tuli ja rupesi auttamaan ja tekemään kuin omaansa, mutta kummallisuus oli lähinnä hyvänoloista ja ihmeellistä. Oli mukava puuhastella yhdessä, vaikka minun roolini olikin korjaus-operaatiossa pelkästään assistentin vaativa tehtävä, Mies hoiti likaiset hommat.

Paikka syntyi nopeasti ja siitä tuli kuin uusi. Kestäisi nyt vuoden niin ensi kesänä saisi sitten perehtyä tähän hommaan vähän aikaisemmin ja paremmalla ajalla. Nyt vaan painaa syksy ja katsastus päälle niin piti saada auto kuntoon.

Sillä aikaa kun Mies kuivatteli ja maalaili paikkaus kohtaa, minä vahasin auton muualta. Sain juuri kiillotettua kyljet kun sadekuuro yllätti ahkerat tekijät ja vähän aikaa kun värjöteltiin aitan rapulla niin mentiin sisälle kahveelle välillä.  Tässä kun kirjoitan niin tajusin, etten ottanut valmiista työstä edes kuvaa, mutta ei sitä harjaantumaton silmä edes erottaisi. Ja auto on muutenkin taas ihmiskelpoinen, kun imuroin iltapäivällä sieltä kolme ja puolikiloa hiekkaa pois ennen muuta remonttia. Nyt kelpaa ajaa taas vähän aikaa puhtaalla autolla.
         Hurraa!

Kun auton oli saatu kuntoon, käytiin Miehenrotjakkeen kanssa koeajamassa isän "mopoauto". En ollut vielä sillä ajellutkaan ja kyllä on huvittava tapaus! Naurettiin Miehen kanssa, että tässä autossa sitä voi todella sanoa, että sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää - kun sitä takaosaa ei olekaan!
         Käytiin rannalla ihailemassa auringonlaskua ja seistiin sylityksin punertuvan taivaan ja hiljaisuuden keskellä. Älyttömän hyvä, lämmin ja rauhallinen olo oli siinä Miehenpuolen sylissä. Tuntui, että siihen minä kuulun ja siihen minä jäisin vaikka iänkaikkisuudeksi.
         Minut voisi käyttää oppimateriaalina kurssilla "Tältä näyttää rakastunut nainen". Olisin tyyppiesimerkki, oikea perikuva! Ja miten onkaan viereen löytynyt niin miunmallinen isäntä, kainaloon sopiva ja ihana katsoo sitä sitten mistä suunnasta hyvänsä!

Päivä painui auringon mukana illan puolelle ja tuntui niin syksyltä, kun ilta oli jo viileämpi. Ei ainakaan vielä tullut niitä luvattuja elokuun helteitä, mitä povattiin tälle viikonlopulle ja alkuviikolle - tai sitten ne teki ohimarssin tästä meidän tontin yli! Vallan mahdollista...
         Yksi syksyn merkki on pelloille ja pihamaalle nouseva sumu. Tänään sateen takia sumu on varmaan kaksinverroin pahempaa/parempaa, kun tuntui että piha peittyi sumuverhoon täysin. Oikeasti salaa tykkään tästä kesä-syksystä. Kun ei olla enää kesän puolella mutta ei kunnolla vielä syksyn puolellakaan! Välitilassa.
         Vai johtuukohan hyvä mieli tänään jostain ihan muusta kuin sumusta? ♥
         Miehestä, korjatusta autosta, yhdessä tekemisestä ja rakastumisesta yhä uudelleen samaan mötkäleeseen ♥


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
perjantai 19.8.2016
243. juoksupäivä (87vko)
- 1534,4 km
- 5km minikylälenkki (27min)
- juoksu kulki todella hyvin, olisi kai kulkenut pidemmänkin lenkin, mutta kello oli aika paljon ja muutenkin oli pitkä viikko takana. Otin vähän iisimmin ja tietysti silloin homma kulki paremmin, tyypillistä.
- jaloissa oli powereita ja muutenkin juoksu oli taas semmoista leppoisan mukavaa ja helppoa. Ei mitään vääntämistä
- Keli oli sateen jälkeen kostea, hapekas ja suhteellisen lämminkin, mukava juoksu keli
- ryhti, askellus ja hengitys pelasivat hyvin yhteen ja varsinkin huomaan, että kun saan ryhdin pysymään, juoksu helpottuu heti. Jalat pääsevät liikkumaan oikein ja helposti. Keskivartaloon vaan "korsettia" kuntoon!

♥ Onnellinen nainen ♥

Hyvänmielen postaus.
         On nimittäin tällä emännällä nyt jotenkin kamalan iloinen ja hyvä olo ♥ En tiedä mistä syystä, siis virallisesti, mutta kai tämä koko elämäntilanne tällä hetkellä tuntuu hyvältä ja olen onnellinen.
         Töissä kantattiin hiekkakäytäviä ja kun homma on mielekästä, aikakin menee suht nopeasti. Ja tänään paistoi jopa aurinko, vaikka vähän ihmeteltiin moista Maa Emosen erhettä. Hyvältä se kuitenkin eilisen sadepäivän jälkeen tuntui.
         Kotona ajoin oman nurmen ja siitäkin tulin niin hyvälle tuulelle, että voi että ♥ Tuli kaunis piha ja siisti nurmi, joten nyt saa taas sataa muutaman päivän jos niin haluaa. Kävin iltasella saunassa ja ajattelin, että vitsit tuntuu tämmöinen päälle kolmekymppisen naisen elämä hyvältä! Ei ole sen ihmeellisempää, mutta jotenkin nyt tämä normi arki tuntuu todella hyvältä ja kun on edessä vielä kaksipäiväinen viikonloppu täysin ilman töitä niin sekin tekee hyvää.
        Ja Mies ♥
        Sehän se suurin syy on tähän iki-virneeseen.
        Mie olen siitä miehenrotjakkeesta NIIIIIN onnellinen, että olen niin "siirappisen onnellinen" että sormista sokerimassa tippuu. Ja miten kauan mie sitä miestä odotin ja toivoin omaksi. Joskus kannattaa uskoa rakkauteen silloinkin, kun ei löydy pimeästä minkäänmoista valonkajetta tai uskoa siihen, että joskus vielä oman kullan kainalossa nautiskelee.

P.S. Lehmän mullikat ovat kadonneet läheiseltä niityltään... tuskin kuitenkaan karanneet... kai... ehkä...

P.P.S. Onkohan minun onnellisuuteen syynä minun äsken syömäni mansikka-punainenviinimarja-banaani-smoothie ♥ Suosittelen!

Mistä tätä vettä riittää?!?

Tiedättekö sanonnan "jäi toisten housujen taskuun"?
       Minulle tapahtui se tänään ihan oikeasti.
       Nimittäin minulta jäi työmaan avaimet kotiin tänä aamuna. Huomasin asian vasta kun kurvasin autolla työmaan pihaan ja kopasin auton konsolilta avainten normaalia paikkaa. Eipä löytynyt. Olin laittanut tänä aamuna toiset housut, kun satoi niin kovin, että sadevaatteiden alla olisi mukava jos housut olisivat vähän "löysemmät" kuin mitä farkut ovat ja tietysti avaimet jäivät farkkujen taskuun eilisen jäljiltä.
       Ei auttanut muu kuin käydä hakemassa Pääkallopaikalta avaimet lainaan. Pomoa vähän hymyilytti, mutta lupasin kyllä palauttaa avaimet - jos en hävitä niitä...

Satoi ihan KOKO PÄIVÄN.
     Kotiin tullessa sanoin kotiväelle (jotka tietysti olivat olleet koko päivän mukavasti sisätiloissa), että tämä on kyllä ammatinvalinta-asia... Valitettavasti. Olo oli kuin vesisaavissa uineella rotalla... Voikohan ihminen kutistua jos likoaa tarpeeksi vesisaavissa? Toivottavasti. Olen nimittäin suurentunut parilla kilolla alkukesän jäljiltä. Syytän kyllä niistä kiloista meidän uutta pomoa, joka aina käydessään tuo meille herkkuja... liian mukava pomo näkyy siis naisten vyötäröissä. Todistettu asia.

Pitäisi ruveta taas lämmittämään takkaa. On vähän semmoinen fiilis taas torpassa näiden sateiden jälkeen, että pieni lämpö sisällä ei olisi pahitteeksi. Tänään en jaksanut siihen hommaan vielä paneutua, mutta jos huomenna tuikkaisi tulet takkaan kun tulen töistä. On vaan niin luksusta herätä semmoiseen taloon, missä leijuu pehmeä lämpö ♥ Salaa jo odotan tuvan lämmitys kautta (eli syksyä ja talvea toisin sanoen, mutta en huutele sitä vielä kovin julkisesti, kun virallisesti elokuu on kesäkuukausi...). Ystäväni sanoi taas päinvastoin, että kohta PITÄÄ taas ruveta lämmittämään. Niillä tosin lämmitys toimii kattilan kautta eikä uunin kuten minun torpassani. Ehkä se lämmitys prosessi sitten on vähän erilainen ja tunnelmaltaa köyhempi, tiedä tuosta. Minä kuitenkin odotan tulen ritinöitä takassa ja leivinuunissa. Odotan. Odotan. Odotan.
        Nukuin töiden ja ruuan jälkeen taas muutaman tunnin. Olo on kyllä ihan toisenlainen, kun saa vähän otettua unta. Eli kyllä pitäisi huolehtia riittävästä unen saannista ihan koko ajan. Nytkin yritän oikeasti päästä ajoissa peiton alle että olisin huomenna edes vähän virkeämpi.
         Alkuillasta lähdin lenkille.
         Olen nyt yrittänyt harjoitella taas motivaation saamista juoksuun. Tiedän kokemuksesta, että mukavassakin lajissa tulee välillä niitä hetkiä kun ei viitsisi eikä jaksaisi. Huomasin vain tuossa tuonnempana, että tällä kertaa minun motivaationi puute johtuu tavoitteiden puutteesta. Ennen oli tavoitteena 10km tai 15km juoksua, mutta nyt olen vähän unohtanut laittaa tulevaisuuteen tavoitteita. Ei ole oikein syytä haastaa itseään. Tänään sitten päätin taas vähän haastaa itseäni ja kuntoani ja yrittää piristää treenausta vaikka kelit eivät enää niin piristäviä olisikaan. Tämäniltainen lenkki sujuikin oikein hyvin. Oli oikein mukava juosta, vaikka sadetihnua satoikin koko ajan. Oli ainakin kostea ilma ja hyvä hengittää. Vähän tuli vain kuuma kun olin varautunut kylmempään keliin... En vain uskaltanut topissa juosta, kun oikea puoli hartiasta on vieläkin vähän kipeä. Hyvä fiilis jäi lenkistä ja se jo itsessään lisäsi motivaatiota juoksuun. Jes!
        Eilen vietettiin Miehen kanssa mukava ilta yhdessä. Tuntui kuin olisi palattu niihin meidän alkumetrien fiiliksiin, kun oli oikeasti lämmintä ja pehmeää yhdessä. Tänä kesänä on ollut vähän kivikkoisempaa aikaa meidän suhteessa, mutta tuntui ihanalta, että pohjimmiltaan se meidän rakkaus ei ole muuttunut mihinkään, vaikka välillä se onkin kaiken kiireen ja stressin ja väsymyksen alla mytyssä. Eilinen oli taas hyvä muistutus siitä, miten ihanaa on, kun vieressä on ihminen, jonka kanssa on kaikin puolin hyvä ja turvallinen olla ♥ Rakastan. Yhä ja vieläkin ja edelleen. ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
242. juoksupäivä (87vko alkaa)
- 1529.4 km
- 7.2 km kylälenkki (43min)
- juoksu tuntui alusta asti vaivattomalta ja mukavalta, jalat veivät eikä tuntunut olokaan raskaalta
- yritin pitää ryhdin hyvänä ja sekin auttoi siinä, ettei kroppa lösähtänyt jalkojen päälle vaan pysyi ryhdissä ja jaloille jäi tilaa.
- askellus, ryhti ja hengitys toimi tällä kertaa hyvin ja juoksu oli suhteellisen kevyttä ja hyvävauhtista. ei mikään huippujuoksu, mutta hyvä perustreeni. Ajallisesti en ole paljoa vauhtia saanut kiristettyä, mutta jospa sitä syksyn aikana innostuisi vähän haastamaan myös nopeudessa
- keli oli mukavan kostea, lämminkin, ehkä liiankin lämmin varustukseen nähden
- fiilis oli hyvä juoksun jälkeen ja ainakin motivaation kannalta nämä juoksut ovat tärkeitä!
- hurraa!

Harmitusta ja harmautta unen kera!

Olen loman tarpeessa. Pitäisi kai karata Bahamalle ja istua palmun alla ja peittää jalat hiekkaan ja unohtaa arki ja työt. Nimittäin tänään olen saanut nukkua ja nukkua ja nukkua ja heti on olo paljon enemmän oma itsensä kuin näin päivinä yhteensä! Olen vain uuvuksissa ja väsyksissä ja jotenkin täysin täynnä kaikkea sitä hulahulaa, mitä työmaalla tällä hetkellä on. Ja huomenna alkaisi jälleen uusi viikko...
        Kilometrinen huokaus.
        Torstaina käytiin Miehen ja Pojan kanssa katsomassa kesäteatteriesitys. Viimeinen tänä kesänä (ei siis ollenkaan liian myöhään oltu liikkeellä...eihän?). Oltiin hyvissä ajoin, kun en tiennyt millainen kansan vaellus siellä olisi, kun kuitenkin oli viimeinen mahdollinen ilta, kun sitä pääsi katsomaan. Pekka Puupää-näytelmä oli vuorossa tällä kertaa ja tarpeeksi hauska ja höpsö näytelmä kesäteatteriin - ja miksei kyllä ihan kaupungin teatteriinkin, kun näköjään ihmisiin vetoaa tuollaiset hölmömmät esitykset. Ei niistä taidepläjäyksistä tajua normimatami mitään! Kevyttä kansalle, siinä olisi ainakin yksi lääke teattereiden rahapulaan.
        Näytelmä oli mukava, keli vain vähän viileä. Mies eikä Poikakaan olleet ennen käyneet kesäteatteriesityksessä ja olin etukäteen infonnut, että lämmintä päälle, kun istumisessa tulee kuitenkin kylmempi kuin vaikka kävellessä. Silti Poika valitteli viluaan jo puolessa välissä näytelmää. Ja johan se ilmoitti ennen kuin ainuttakaan vuorosanaa oli sanottu, että "jos minulle tulee tylsää, voin nojata sitten tähän tolppaan". Harmitti kovin, kun olin ajatellut keksiä jotain uutta ja mukavaa tekemistä porukalla ja sitten heti asenne on se, että illasta tulee tylsä... Minulta alkaa loppumaan keinot.

Eilen puolestaan oli jälleen viikonlopputöitä. En olisi millään jaksanut enää lauantaiaamulla nousta, mutta kun kello soitti 06.20 niin noustava oli. Harmaa ja kamalan syksyinen aamu jo... En minä syksyä vastaan ole, mukava vaan kun tulee taas syksykin, mutta aamut alkavat olla vaikeita pimeyden ja synkkyyden takia. Ja varsinkin, kun on muutenkin jo valmis talviunille, niin heräämiseen tarvitsee energiaa ihan toisella tavalla.
         Työpäivä tuntui pitkältä kuin nälkävuosi ja tuntui, että aika mateli. Miksei aika matele silloin kun on jotain mukavaa tekemistä? Universumin suuria kysymyksiä. Kun pääsin kotiin, niin kiepsahdin ruokapöydän kautta unten maille. Nukuin kaksi ja puoli tuntia ja raahustin (verbi kuvaa todella hyvin liikkumistani) saunaan unieni jälkeen. Teki hyvää istua kuumassa saunassa koko päivän viileässä tuulessa oleskelun jälkeen. Hartiatkin vähän taisivat saada kylmää tai sitten nukuin huonossa asennossa, sillä oikea puoli jumittaa ja on kipeä... Tämäkin vielä.
          

Syksyistä maalaismaisemaa

Isällä on ollut VÄHÄN ongelmia autonsa kanssa oikeastaan koko kesän. Auto nykii ja nostaa kierroksia kuin tyhjästä ja välillä uhkaa sammua ihan tuosta noin vain.
         Torstaina se sitten sammuikin.
          Neljän ruuhkaan ja poliisivoimia tarvittiin että saivat auton käyntiin ja korjaamolle. Suuttumus näkyi ja kuului isän kasvoilta. Autoa on käytetty huollossa vähän väliä. Välillä huollon jälkeen auto pelittää päivän, toisinaan vain pari tuntia ja aina sama vika. Nykii ja nykii vaan. Korjaamon ukot lähtevät pian varmaan hermolomalle, kun näkevätkin, että meidän auto kurvaa pihaa...
          Isällä on ollut Toyotalta laina-auto aina silloin lainassa, kun oma auto makaa lasareetissa. Torstaina tämänkertainen laina-auto aiheutti hilpeyttä. Toyota Aygo. Pieni kuin pippuri ja sai kyllä hersytettyä meiltä äidin kanssa hyvät naurut, kun kyselin pilke silmäkulmassa, että käykö se 2-tahti bensalla... ♥ Ihana pieni nysä, oikein semmoinen tättärä mutta hyvin kuulemma siihen istumaan mahtuu etupenkille, kunhan ei katso olematonta takapenkkiä. Sitä ei nimittäin todellakaan tässä mallissa ole... Naureskeltiin, että kerättyjä marjojakin saa vain ämpärin kerrallaan vietyä kaupungin pakkaseen, eheh!
          Noh.
          Itku pitkästä ilosta, kuten sanotaan. Katsotaan nyt miten isän auton käy.
          Tänään oli sadepäivä. Oikein kunnolla tiputti taivas vettä. Riittävästi.

Lojoksin koko päivän. Nukuin ja söin ja iltasella käväsin lenkillä. Ei lenkki oikein sujunut. Jaloissa oli taas powerit vähyksissä vaikka mielestäni olin syönyt hyviä hiilareita pari tuntia ennen... ei aina kulje - näköjään. Huono lenkki vaan aiheuttaa kiukkua ja suuttumusta, sitä oli havaittavissa jo lenkin aikana, kun välillä pakotti olotila ihan kävelemäänkin, että sai homman kasaan. Siinä vaiheessa itku ei aina ole kovinkaan kaukana. Ei oikein annan luonto periksi siihen, että pienellä, ns. perusmatkalla ottaisi kamalasti kävelyaskeleita enää tässä vaiheessa juoksu-uraa...
      Ei aina toimi. Ei vaan mahda mitään.
      Hartiat vieläkin vähän jumissa tänä iltana, joten istuin saunassa ja lämmitin lämpötyynyä harteille. Ei taida oikein auttaa. Toivottavasti saisi edes nukuttua ettei menisi yöunista taas osaa kääntymisiin... Pitää ryhtyä pukeutumaan poolopaitoihin ja pitkälahkeisiin välihousuihin (... ihan kuin en olisi jo viikkoa niihin pukeutunutkin... nimimerkki: vilukissanen).

Sumu nousi jo pelloilta pihamaalle tänä iltana. Syksy tulee eikä mahda mitään. Tulisipa nyt ainakin semmoinen kuulas ja kaunis syksy, että saisi nauttia viileistä ja raikkaista päivistä ja hehkuvista väreistä ♥ semmoista odotan nyt!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
241. juoksupäivä (86 vko)
- 1522.2 km
- 5 km mäkilenkki (40min)
- kuten jo ajastakin huomaa, niin ei ihan priima lenkki...
- jalat olivat voimattomat ja vauhti onneton, ihan kuin olisi liisterissä polkenut
- ryhti, askellus ja jalat - ei mikään pelittänyt
- syytä en tiedä. Välipalasta/ruuasta 2h ja silloinkin söin hyviä hiilareita antamaan energiaa
- hapekas ilma juosta sateen jälkeen, huippu keli juoksemiseen, ei ainakaan kelistä ollut kiinni...
- ärsytti ja suututti!

Tuuli vie, tuuli tuo!

Tänään tuuli ihan mahdottomasti - taas!
       Tänä kesänä olen taas huomannut miten erikoisia nykyilmastot ovat. Aurinko paistaa kuumasti ja polttavasti silloin kun paistaa, mutta samoin sade on semmoista räväkkää ja tulvantekijäistä, kun sataa. Tai kun on kylmää niin on kylmää ja kuumaa kun on kuumaa. Väli-ilmastoja ei enää ole!
        Kastuttiin aamukahvin jälkeen ihan täysin, kun taivas työnsi vettä kuin olisi joku koski auennut taivaan reunalta. Naurettiin Aikun kanssa, että voiko näin paljon edes sataa, kun pisarat ropsuivat sadevaatteiden päälle. Tolkuton keli!
        Kuitenkin melko työteliäs päivä. Saatiin paljon aikaiseksi, vaikka keli ei meidän puolella ollutkaan.

Eilen illalla tuntui kummalliselta kun Mies ei soittanut normaalia iltapuhelua enkä minäkään soitellut enkä laittanut edes viestiä. Sain paljon omia rästihommia tehtyä, mutta olo oli silti todella kummallinen, kun kuitenkin ollaan totuttu siihen, että iltasella puhelimessa jutellaan.
      Yöllä nousin melkein joka tunti lähteäkseni töihin (...olisko työstressi päällä?) ja aamulla oltiin sitten taas väsyneitä. Paapatin Aikulle töissä meidän tilannetta Miehen kanssa, koska puhumattomuus oli alkanut oikeasti häiritsemään miuta.
       Mies soitti kuitenkin iltapäivästä ja kyseli itsekin, että onko kaikki hyvin meillä kun ei eilen puhuttua. Vakuutin, että on. Ei vain satuttu puhumaan eilen ja kun ei mitään riiitaakaan ole ollut niin kaikki hyvin ♥ Olo keveni kyllä aika paljon sen jälkeen kun Miehen kanssa puhuin vähän aikaa. Huomasin senkin, että miulla oli ollut sitä aikamoinen ikäväkin...

Kotona ei tullut mitään heinäroinan haravoinnista, mitä eilisestä nurmenleikkuusta jäi, kun tuuli niin mahdottomasti. Joten nappasin trimmerin ja trimmailin talojen reunukset ja kukkapenkkien edukset siisteiksi ja voi kun tulikin siistiä ja nättiä. Vielä kun ehtisi/jaksaisi perata vielä kerran ainakin kukkapenkit hyviksi, niin piha olisi mleko valmis syksyasuun.
       Aika puhki sitä alkaa olemaan tässä vaiheessa kesää. Ei oikein jaksa mitään ylimääräistä tehdä. Ei ainakaan siellä missä haluaisi eli kotona. Jotenkin... ärsyttää sekin. Aamulla ajattelin että pitää taas olla 8 tuntia työmaalla ennen kuin pääsee kotiin... ei paras mahdollinen ajatus aamulla ennen töitä.
        Nytkin pitäisi olla jo nukkumassa ennen kuin taas pitää herätä ylös.

Kävin iltasella uimassa ihan vaan sen takia, että olisin päässyt isoihin aaltoihin tuulen takia... Rantaan kun pääsi niin edessä avautui tyyni järvi. Pientä väreilyä vetten päällä. Höh. Ja vesi oli ky-ky-kylmää! Ihan kohta en kuitenkaan ole vielä valmis talviturkkia pukemaan ♥ On tämä uiminen sen verran hurmaavaa puuhaa!
         Näihin kuviin. Näihin tunnelmiin.
         Öitä, möllykät!

Kasvimaa vai kasveja maalla?

Luvassa herkempiä lukijoita järkyttäviä kuvia kasvimaasta.
       Miten tästä...

.... tulee tämmöinen?? Parissa kuukaudessa!?

Kasvit ovat saaneet vettä ja lämmintä tasaisin väliajoin ja sen kyllä huomaa! Rikkaruohot ovat vallanneet käytävät ja HYÖTYkasvien välit. Hyvä että porkkanat ja punajuuret erottuvat. Eilen isä kitki suurimmat rikkaruohon kurkkujen ympäriltä, että tänä vuonna saataisiin ainakin edes niitä, mutta muuten taitaa olla kasvimaan raivaus aikamoinen savotto!

Porkkana... luultavasti.

Punajuuri-parat...

Kasvimaan toivo - avomaakurkku. Jippie!

 Jotenkin sitä JOKA VUOSI ajattelee kauniisti, että tänä vuonna hoidan kasvimaata säntillisesti ja ajallaan, kitken moneen kertaan ja kitken ennen kuin niitä ehtii edes tulla, möyhennän ja kastelen kunnolla.
        Öhöm.
        En saa muutamaa hernettä enempää, kun en kastellut itämisvaiheessa enkä kitkenyt taimivaiheessa
        Retiisit kasvoivat umpeen, kun en harventanut niitä - enkä syönyt pois väleistä valmiita.
        Auringonkukat sentään kasvavat! Hurraa! Ja niiden sato taitaa jäädäkin ainoaksi sadoksi täysin omista kasvatuksista... Säälittävää!
        Katsotaan nyt saanko minä jostain semmoista kiukkua ja puhtia, että saisin vähän kasvimaata raivattua, mutta se puhti taitaa tulla liian myöhään - jos tulee ollenkaan!

Enni Mustonen: Ruokarouva

Enni Mustonen

*** RUOKAROUVA ***

Otava

Ruokarouva on Enni Mustosen neljäs osa Syrjästä katsojan tarinoita-sarjasta. Edellisessä kirjassa Ida Eriksson (Emännöitsijä) oli Albert Edelfeltin taloudenhoitajana ja elämä kuljetti aina Ruotsiin asti. Ruokarouvassa Ida palaa Suomeen leskenä, joka aikoo tehdä oman tulevaisuutensa omin voimin ja pyrkiä kohti parempaa kaikella sillä, mitä elämä on opettanut ja antanut.

Olen ehkä puolueellinen antamaan tuomiota kirjasta, koska olen Enni Mustosen kirjojen vankkumaton kannattaja ja onnellinen lukija. Niissä on jotain, mikä vetoaa minuun kirja toisensa perään. 

       Ruokarouva erosi edeltäjistään ehkä eniten sen suhteen, ettei siinä enää ollut niin kiinteästi taiteilija-taloa tai taiteilijoiden elämää kuvattu. Kirja keskittyi enemmän Idan omaan arkeen ja omiin pyrkimyksiin uuden kartanon rouvana ja täysihoitolan pitäjänä. Tykkäsin tästä näkökulmasta. Ja tietysti 1900-luvun alku vuodet ovat aina kiehtoneet minua kirjojen juonikuvioiden taustalla, joten siinäkin suhteessa kirja oli minusta ihana ja onnistunut. Ehkä jotenkin mielyttävämpi kuin aikaisemmat kirjat juuri sen takia, että minua kiinnosti enemmän Idan oma elämä kuin taiteilijoiden viinanhuuruiset kekkerit.

Mustosen vahvuuksia on minusta erityisesti vahva historian tietämys. Kerronta soljuu eteenpäin ja kohta huomaa, että on keskellä täysihoitolan arjessa ihan kuin seisoisi itse siellä majoittuneena vieraana. Kaikki on elävää ja sujuvaa ja aitoa. 

       Suosittelen kirjaa sellaisiin syksyisiin iltoihin kun ikkunan takana puhaltaa syystuuli ja sohvan kulma on vapaa ja aikaa on ylen määrin. Tämä kirja vie mennessään menneeseen ja tuo hyvän mielen ♥

Surullinen ja sekava viikonloppu ja umpiväsyneen viikon aloitus

Tänään on maailman ylikulutuspäivä. Olemme siis kuluttaneet tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat loppuun. Seuraavat kulutukset ovat lainaa luonnolta (lue lisää WWF:n sivuilta ). Oikeastaan on aika hurjaakin ajatella, että luonnonvarat eivät ehdi uusiutua nykykulutuksella. Sehän tarkoittaa sitä, että luonnonvara-parat ovat jatkuvasti kakkosena... Ei hyvä.
      Minulla oli kolmen päivän vapaa viime viikonloppuna ja silti tänä aamuna ajattelin, että ei jaksaisi mitenkään lähteä työmaalle ahertamaan. Motivaatio, inspis tai työinto, mikä lie, oli tiessään. Väsymystähän se on, mutta nyt tänä vuonna väsymys tuli kuukautta liian aikaisin.
      Lauantaina oli mummon hautajaiset.
      Yritin selvitä ainakin kappeliin asti suhteellisen kasassa, mutta jo matkalla kappelille piti välillä pyyhkiä kyyneliä poskilta. Kappelilla ei sitten tarvittu muuta kuin nähdä arkku, joka kannettiin sisään ja kuulla urkumusiikkia. Itku oli valmis. Pappi puhui vähän turhankin juhlallisesti ja kristillisesti mummon makuun. En tiedä olisiko mummo pitänyt siunauspuheesta taivasmatkoineen kaikkineen, mutta eipä siinä voinut keskeytellä ja sanoa, ettei meidän mummo tuollaisesta perustaisi.

 Muistotilaisuudessa parhaimman puheen piti mummon sisko, joka vähän avasi meidän mummon taiteellista puolta ja sitä, mistä se juontaa juurensa. Mitään henkilökohtaista hän ei halunnut kertoa, ne hän jättäisi itselleen muistoiksi. Sen mummon sisko kuitenkin sanoi lopuksi, että kamala ikävä on. Ne olivat läheisimmät sisaret niiden neljän tytön katraasta. Soittivat joka ilta ja Eila kävi mummoa katsomassa hoitokodissa aina kun mummo sitä sinne pyysi (tai siis huusi, kun koski..) - oli yö tai päivä. Sääliksi kävi niin kovin...
        Minulle ikävä iski vasta kotona. Semmoinen lohduton ikävä, että en näe mummoa enää koskaan. En koskaan voi sanoa hänelle mitään eikä mummo koskaan enää puutu minun miesasioihini kysymällä ja utelemalla.
        Kokeiltiin tänä viikonloppuna Miehen kanssa yhdessä asumista täällä meikäläisen katon alla. Miehellä oli perjantaina ja lauantaina töitä. Perjantaina Mies tuli suoraan töistä minun ruokapöytääni ja sanoi, ettei olekaan valmiille ruualle tullut muutamaan vuoteen (!). Lauantaina olin sopinut, että soitan, kun lähden mummon muistotilaisuudesta ja kun sitten soitin niin Mies oli ottanut muutaman lonkeron ja ei ollut ajokunnossa. Pyysi hakemaan, sillä mielellään tulisi illaksi minun luo. Näin punaista! Itsekästä ja omahyväistä käytöstä, kun tasan tarkkaan tiesi miten vaikea ja raskas päivä minulla oli ja sitten pitäisi vielä herraa palvella ja hakea se kotoa ja niin TYPERÄN asian takia kuin juomisen!!
        Myöhemmin ajattelin, että olisi pitänyt kieltää tulemasta, mutta vähän aikaa kiukkusin ja sitten lupasin hakea. Mies kuitenkin soitti vähän myöhemmin että alkometrin mukaan onkin jo ajokunnossa ja voi ajella itse. Sanoin, että iso ihminen tietää rajansa ja juomisensa. En jaksanut todellakaan holhota sen enempää, kun suututti muutenkin koko käytös! Ja pahinta oli, ettei Mies edes ymmärtänyt heti miksi olin niin kovasti suuttunut... Suutahdin kun pääsin eroon hautajaisvaatteista ja kauppatavaroista, ja oikeasti huusin...
         Muutenkin yhteisasuminen ei ollut aivan niin seesteistä kun luulisi. Mies lupasi muuttaa tapojaan syytöksien ja epäilyjen suhteen, mutta niin sitä vaan tuntui olevan edelleen ilmassa... Oli meillä hyviä hetkiä, onneksi enemmän kuin niitä vaikeampia. Käytiin uimassa ja saunassa melkein joka ilta ja nukuttiin toistemme kainalossa ♥
          Täytyy vain sanoa, ettei minusta ainakaan vielä ole täysin muuttamaan saman katon alle. Siedätyshoito ei ole kuitenkaan pahaksi.

Ja kun kolme päivää "lomailee" niin hommat kasaantuvat.
       Tänään piti tehdä sitten taas kolmen päivän hommia pois rästistä. Ajoin nurmen heti kun pääsin työmaalta pois. Onneksi isä oli taas jelpannut vähän talon reunuksia ja rakennusten läheltä eikä mennyt ihan iäisyys siinäkään puuhassa. Ehdin vielä iltalenkillekin, kun se kolmas kerta jäi viikonloppuna heittämättä.
         Lenkki alkoi niin nahkeasti, että ajattelin ettei taida tulla mitään, mutta kun vauhtiin pääsi niin sittenhän sitä mentiin oikein pitemmän kaavan mukaan. Oli taas semmonen olo, että ihanaa kun omin jaloin pääsee liikkellee ja vielä niin ettei se edes tunnu kovin rankalta. Tämän illan juoksu oli rento ja mukava ja sellainen taas, että olisi voinut juosta koko illan!
         Äiti keräsi tänään jo viinimarjoja. Alkavat tippua puskista maahan - ainakin osa, niin pitää saada äkkiä ämpäreihin. Minullakin olisi vielä mustikkakeikka heittämättä. Jokohan se on liian myöhäistä?
         Meidän pomokin sai viime viikolla kauan odotetun lapsensa. Tyttö tuli. Naurettiin Aikun kanssa, että onneksi se sai sen, eihän tämmöistä jännitystä olisi kauaa enää kestänytkään, kun koko seurakunta odotti lasta kuin omaansa! Pitäisi vaan nyt keksiä, mitä ostaisi tuoreelle isälle varpajaisiin. Se on jo kolmatta kertaa isä, joten ei mitään vauva-opasta enää tarvitse.. Kunhan nyt mietiskelen.

Ensimmäiset syyssadon molluskat.

Tänään oli taas niin kovin syksyistä jo. Vaikka oli lämmintä, kun aurinko paistoi, niin varsinkin tuuli oli jo ihan erilainen kuin joskus keskikesällä tai juhannuksena. Siinä on jo kylmyyttä ja viileyttä. Ja viljakin alkaa kellastumaan molemmin puolin taloa, molemmilla naapureilla. Kohta varmaan puimureita peruutellaan jo liiteristä pihalle huoltoon, että pääsee sitten ajoissa pelloille. Omaa kasvimataani katsoin tänään, kun ajoin siitä vierestä ruohoa. Olen tänä vuonna kasvattanut rikkaruohomaata! Ei sieltä näkynyt kuin auringonkukat pari metrisinä kaiken rikkaruohon keskeltä. Huh hei!
        Mistähän sitä saisi kaksitoista tuntia lisää aikaa kaikelle tälle syksytyölle?
        Jos jollakulla on ylimääräistä lähettäkään mieluusti tänne päin!
        Kitosh!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
239. juoksupäivä (86 vko alkaa)
- 1512.2 km
- 9.2km uimaranta-harjumetsätie-suopohjientie-kylälenkki (54min)
- alkuunsa tuntui kuin juoksusta ei tulisi mitään, mutta parin kilsan jälkeen alkoi jalat tuntumaan ihan erilaisilta
- oli mukava juosta ja hengitys tasaantui rauhalliseksi eikä jaloissa tuntunut suurempaa väsymystä
- ryhti pysyi hyvänä ja energian kulutus oli aika minimaalista niillä askelpituudella ja ryhdikkäällä asennolla.
- keskivartalo kuitenkin kaipaa pientä korsetin kiristystä, kiloja on tullut pari ylimääräistä jenkkakahvojen kohdille... ei hyvä
- keli oli aurinkoinen, vähän tuulinen ja viileä, mutta ei kylmä. Mukava keli mukavalle juoksulle, +18
- ja olo lenkin jälkeen mahtava
- huomasin kyllä senkin, että mitä enemmän on ajatuksia ja mietteitä, sen pidemmän lenkin pää vaatii... tänään oli sitten noin 9kilsan lenkin verran ajatuksia...