Vappujänis

Ensimmäinen työviikko (vaikkakin vajaa sellainen) onnellisesti ohi ja hengissä selvitty - lähes..!
        Aamulla oli vähän epävakaista sään puoleen, mutta kun päästiin kello yhdeksään niin pilkistelihän se vähän lupailtu aurinko jo pilvien raosta. Meillä olikin aamusta työsopimusten kirjoittamista ja sen takia piti kurvata heti työpäivän aluksi Päämajalle eikä omalle tontille. Nyt on sitten selkänahka virallisesti myyty seurakunnalle...
         Päivä oli vähän lyhyempi, joten päästiin hyvissä ajoin viettämään vappua. Kotisilla jaksoin ainoastaan syödä ennen kuin uni kaappasi mukaansa. Vähän osasin odottaakin, että eka viikko ottaa vähän voimia vähemmäksi, mutta tämmöinen kylmä ja melko sateinen viikko teki sen sitten entistä paremmin.
         Minulla oli tarkoitus iltasella mennä vielä lenkillekin, mutta torkut virahtivat ja ajattelin sitten, että juoksentelen huomenna, kun on vähän energisempi olo.
         Illalla pihalle, pelottavan lähelle omenapuita, ilmestyi pupunen (tai kenguru...). Siinä se pyöri ja hyöri ja söi makuultaan eikä tuntunut olevan mihinkään kiire. Lopuksi pieni kuvakollaasi iltatreeneistä:

Voi että tätä vettä !!

Ensimmäinen työviikko ottaa luulot pois tälläkin kertaa.
       Jos erehdyin muistelemaan, että ulkotyö on pelkkää aurinkoa ja lämpöä, niin tämä viikko täräyttää minut näköjään takaisin maanpinnalle seisomaan tukevasti kahdella jalalla. Tänään nimittäin liottiin vesisateessa niin, ettei tainnut olla kuivaa kohtaa edes sielussa!
        Aamusta vielä piti poutaa, ja hyvä kun piti, sillä saatiin kanervat ja havut kerättyä. Aamukahvin aikaan se sitten alkoi ja iltapäivästä ei meinannut enää sekaan sopia. Meillä on vielä työmaan sosiaalitiloissa vähän huonot kuivatusmahdollisuudet ja sadetakit roikkuvat mikä missäkin aina tauon ajan, että vähän edes kuivuisivat, mutta viimeisen tauon jälkeen piti kyllä jo vetää kylmän kosteat sadevaatteet niskaan...
          Sadepäivän jälkeen on väsyneempikin, vaikka tekisi aivan samaa hommaa kuin poutapäivänä. Kai elimistö joutuu sitten tekemään jotain ylimääräistä lämmittääkseen kehoa, sillä kun pääsin kotiin niin olisin voinut rojahtaa tuohon takanedusmatolle ja nukkua aamuun asti! Heitin ensimmäisenä vaatteet narulle kuivumaan ja sitten kuivaa ja lämmintä ylle. Tuntui, että kylmä oli mennyt luihin ja ytimiin asti..

Piti itseään ihan vahtia etten 'oikaissut jalkojani' ruuan päätteeksi, sillä oli tarkoitus saada siivous pois alta jo tänään niin ei tarvitse enää huomenna työpäivän jälkeen enää imuriin tarttua. Pientä itsekuria kyllä vaati se, että nappasin imurin mukaani oitis ruuan jälkeen, sillä veri olisi vetänyt viltin alle ja unille. Otinpa ne pienet torkut sitten kun torppa tuoksui puhtaalta, uuni oli lämmitetty ja takankin vetoa sai pienentää. Lämmitin tänään kaikkea mahdollisia, mitä tässä talossa voi lämmittää: uunia, takkaa ja saunaa!

En tiedä tarvitsenko huomenna kanootin, että pääsen töihin, sillä edelleen vettä tulee niin, että maisema on harmaan verhon peitossa. Tekee hyvää nurmelle... ja tälle emännälle tulee pian kiire saada leikkuri ajokuntoon... Ääks!
        Onneksi huomenna on töissä vähän lyhyempi päivä niin pääsee viettämään vappulomaa pikkaisen aikaisemmin. Lauantaina onkin sitten taas töitä, mutta olen kyllä varsin tyytyväinen jo tuosta yhdestäkin vapaapäivästä tuossa välissä.

Autuas tyhjyys...

Juuri nyt pää on niin tyhjä kaikesta, että tämä olotila tuntuu varsin hyvältä. Olen nimittäin niin väsyksissä, etten jaksa edes ajatella. Tämä tilanne on aina se minun viimeinen mahdollisuus, kun pää alkaa olla ylikuormitettu ajatuksilla niin ainut keino "buutata" kone on sen täydellinen ylikuormitus ja tämä tyhjä olo.
        Töissä kyykky-harjoitteet jatkuivat ja mukavasti käy pakaroihin. Uusia ja piilossa olleita lihaksia löytyy sieltä, missä niitä ei ennen ole huomannutkaan! Tänään keräiltiin sitten talviset havut ja kanervat haudoilta pois ja kun kärrien kanssa, käsipelissä niitä viedä retuutettiin niin tiesi taas tehneensä.
         Keli oli edelleen vähän sellaista epävarmaa harmautta ja silloin tällöin auringon pilkahduksia, ettei oikein tiennyt, aikoiko se sataa nyt vai kohta. Meidän tontilla kävi tänään porukkaa Pääkallo paikaltakin ja saivat kaivetuksi yhden haudankin viikonlopulle. Hyvä niin, sillä olen töissä lauantaina ja suntiona olo alkaisi käymään tukalaksi jos ei hautausmaalta hautaa löytyisi...

Ilta-aurinkoa

Meillä meni Matin kanssa taas päivä oikein ratevasti ja muutaman kerran oikein huvitti se, miten paljon meillä on yhteistä, vaikka sitä ei millään muotoa uskoisi kun meitä katsoo. En tiedä onko tunne molemmin puolinen, vai ajatteleeko mies, että on siinä omituinen naiseläjä, mutta ainakin minusta tuntuu hyvältä, että työkaverina on semmoinen tyyppi, jonka kanssa ei tarvitse tuppisuuna olla tai puhumista keksiä.
           Kotisilla laittelin taas uunin lämmite ja söin. Piti vähän ruoka-annosta ottaa pienemmäksi, kun olin alustavasti ajatellut käyväni juoksulenkkiä kokeilemassa illemmalla, niin ehtisi sitten ateria sulaa ennen lenkkiä. Ruuan jälkeen oikaisin hetkeksi pötkölleni, mutta ei siinä oikein unta ehtinyt ottaa. Kunhan lojoksin ja venyttelin vähän jalkoja kun jomotti saappaiden pito...
           Lenkillä kävin metsätiellä. Suhteellisen hyvässä kunnossa oli tie, alkupäässä vähän löllöä. Kyllähän se hengityksessä tuntui, että ei ihan täysillä uskaltanut hengitellä, mutta yllättävän hyvältä juoksukeikka tuntui, kun ajattelin, että kunto on romahtanut nolla pisteeseen. Iltasella oli vielä niin komea keli, kun se sateen uhka oli vaihtunut ihanaan ilta-aurinkoon. Oli oikein nautinto juosta sellaisessa iltaisessa kelissä, missä jo vähän oli koleuttakin mukana, mutta juuri sopivasti.

 Iltalenkillä huomasin mikä onni tämä täysin tyhjä pää on. Ei ollut niitä jumalattoman painavia ajatuksia pääkopassa rullaamassa edes takaisin. Oli vain täysi hiljaisuus ja tyhjyys. Juoksukin kai auttoi asiaa, kun sai purettua vähän päätä hiekkatien mutkiin. Jäljelle jäi vain ikävä.
           Tämä kuvatus menee nyt nukkumaan.
            Helrei!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
59. juoksupäivä (21. viikko)
- 5 km metsätien pikkulenkki (30min)
- yskätaudin jälkeiseksi juoksuksi mainio
- jaloissa oli poweria ja muutenkin askel oli kevyt ja lennokas
- hengityksessä tuntui selvästi se, että keuhkoissa jotain limaa vielä vähän oli, mutta ei kuitenkaan yskittänyt enää tänään pahemmin
- ryhti ja asento pysyivät melko hyvin. Vatsalihaksia pitäisi vähän taas jaksaa tsempata
- +8, ilta-aurinkoinen ja hapekas keli, ihana juosta

Alku aina vähän hankalaa...

Herätyskello ei ollut työläisen puolella vaan soi vaativasti kello viisi eikä hellittänyt ennen kuin nousin. Oli taas yskä pitänyt ylhäällä kolmen maissa ja kun muutenkin jäi unet vähäisiksi, niin olisi kyllä sen puoleen uni maittanut aamutuimaan... Aamupala ja autoon. Linnut sirkuttelivat pensaissa ja puissa niin, että korvissa soi! Ihanan kuuloista, kun talvella oli niin hiljaista.
         Pelottava sumu leijui koko aamun taivaan ja maan välissä. Sellainen juupas-eipäs-sadetta-niskaan-sumu. Nämä on niitä päiviä, kun ei oikein osaa pukeutua muutenkaan, saati sitten että pitäisi änkeytyä sadevaatteisiin kaiken muun lisäksi - ei houkuttele! Työmatkallakin tehtiin taas siltaremonttia ja kuten viime kesänäkin, niin jonottelin jälleen siltätyömaalla muutaman minuutin mennen tullen. Vieläköhän sitä ensi kesäksi sattuisi joku silta löytymään minun työmatkani varrelta (kyselee nimimerkki "Kuinka osaan mennä töihin ilman siltatyömaita?")
          Työkaveriksi sain Pääkallopaikan toisen konemiehen, Matin (heh), joka ei kuulemma oikein tiennyt oliko komennus ollut rangaistus vai palkinto... mukavaa vaihtelua kuitenkin, miehen mielestä.
          Joka paikka oli risua ja oksaa ja lehteä ja myyrän kekoja täynnä, ja tämä ensimmäinen työpäivä on aina se lannistavin, kun tuntuu, että miten tästä koskaan saadaan sellaista hautausmaata, missä ihmiset tykkäävät käydä.         

Punarinta pihasyreenissä.

Aloitettiin kynttilöiden keruulla ja kylläpäs niitä taas riittikin. Yllättävästi niistä vaan säkkejä kertyi, vaikka luulisi, että eihän se nyt kamalasti ole jos haudalle yhden tai kaksi kynttilää tuo... sitten kun niitä hautoja on tuhat tai kaksi niin tilanne on jo ihan toinen.
            Ollaan Matin kanssa tultu aina hyvin juttuun minun 9 vuoden työurani aikana, mutta oikeastaan tänään tehtiin KOKO päivä kahdestaan töitä ja se sujui vielä paremmin kuin odotin. Puhuin paljon sellaista, mitä en kamalan monen kanssa pysty puhumaan ja puhuttiin paljon sellaistakin, joka toi toista lähemmäs, vaikeitakin asioita elämästä. Ja se mikä tuntui erityisen hyvältä niin mies sai minut nauramaan, oikeasti, enkä muista milloin viimeeksi olisin nauranut sillä tavalla, että ilo olisi todella tullut pelkästään ilosta. Ajattelin kotimatkalla, että kun Matti on kuulemma "luvattu" työkaveriksi täksi viikoksi ja ensi viikostakin puoliksi, niin mies tuntee minut pian paremmin kuin minä itse!

Syreenipensaat, joille tarttis tehdä jotain...

Kotona kyllä huomasi ensimmäisen päivän uupumuksen. Lämmitin uunin, otin ruokaa ja lojoksin kintut suorina huilimassa. Iltasella sitten rippasi vähän vettä, mutta eipä tuollaista ripsausta taitaisi voida sateeksi kutsua, kun kyse oli pisaroista...
          Oli kuitenkin melko outoa tulla töistä kotiin, kun hauva ei ollutkaan vastassa ensimmäisenä.. Sama homma aamullakin, kun yleensä koira on aina uneliaana nostanut päätä sohvatyynyltä, kun olen kömpinyt haukotellen aamupalalle kello 5 jälkeen niin nyt en nähnyt ensimmäisenä unista koirannaamaa vaan pimeän ja hiljaisen ja yksinäisen tuvan. Olisin tarvinnut tänään erityisesti sitä vierihoitoa, että olisin voinut mennä töiden jälkeen vähäksi aikaa halailemaan koiran pehmeää turkkia vasten... Nyt olo oli vain kertakaikkisen yksinäinen ja surullinen ja ontto. Ikävä on ♥
           Lämmitin saunan iltahemmotteluksi ja taitaa jo yskäkin hellittää, vaikka vähän vielä kurkussa jotain ylimääräistä onkin. Saisi jo loppua! Tekisi mieli juoksemaan...

Vaatehamsteri kätköillään

Nyt tiedän mistä olen yskäni saanut.
          Äidillä on sama röhä ja kun tänään puhuttiin, niin tauti iski päälle samaan aikaakin. Ainut yhtäläisyys meillä oli viime sunnuntai. Itämisaikakin (2-3 pvää) sattuu kuvioihin. Käytiin nimittäin äänestämässä! Sama äänestyspaikka ja varmaankin sama koppi, sama kynä ja samat pöpökset! Taitaa olla vihonviimeinen kerta kun minä menen äänestämään - tai ainakaan käytän niiden kyniä!
           Tänään satoi koko päivän.
           Ihan koko päivän.
           Tänään olisi pitänyt olla tämän viikon kolmas juoksupäivä, mutta en vielä uskaltanut mennä tämän yskän kanssa hankkimaan mitään keuhkoödeemaa tai keuhkokuumetta. Tämän juoksemattomuuden huomaa kyllä siitä, että tällä viikolla on pää ollut kuin turvoksissa kaikista ajatuksista, mieli on mennyt alas ja alemmas eikä ole oikein löytynyt mitään väylää, että olisi saanut vähän "päästellä höyryjä" vaikka vähän olen yrittänyt kävellä, ulkoilla ja puuhastella joka päivä. Tänäänkin iltasella piti lähteä kävelemään sateeseen, kun pää oli kuin tonnin kuula, kun olin ollut koko päivän sisällä.

Vaihdoin aamulla lakanat ja pöllyttelin peitot ja tyynyt ulkosalla. Tällä kertaa kiepsahdan iltaunille punavalko-raidallisen peiton alle!
          Ja sadepäivän touhuksi otin sitten vaatekaappien kevätsiivouksen. Siivoan aina silloin, kun pää on sekaisin ja toivon, että konkreettinen siivoaminen auttaa. Eikä se oikeasti auta, mutta kai siinäkin on se itse järjestely ja siistiksi laittaminen se hoitava osio, vaikka ajatuksia se ei päästä poistakaan eikä sekavaa ja eksynyttä oloa.
          En ole koskaan ollut mikään vaatteiden suur-ostaja. Yleensä olen saanut siskojen vanhoja nuttuja ja vain muutamia vaatekappaleita, kuten farkut, hienommat mekot ja hameet, topit ja villanutut, olen itse ostellut. Silti tänään kun rupesin raivaamaan noita hyllyjä niin ihmettelin, että kenen kaapeilla minä oikein olen! Minulla on 2 ½ vaatekaappia ja yksi henkarikaappi ja silti tuntui, että mistähän minä raivaisin lisätilaa kaikelle sille nutulle, mitä kaappien kätköistä paljastui! Myönnetään, suurimman tilan veivät villapaidat. Niitä on varmaan kaksikymmentä, toinen toistaan ihanimpia! Semmoiset ns. arkivaatteet, joita käytän päivittäin mahtuisi varmaan yhteen kaappiin...
            Lajittelin vaatteet roskapusseihin meneviin ja kierrätykseen meneviin - ja tietysti kaappiin meneviin! Minun vaatevarastoni hupeni kolmella pienellä muovisäkillä. Kaksi menevät jossain välissä kierrätykseen ja yksi roskiin. Jotenkin arvasin, että vaikka olin päättänyt kohdella ja katsella vaatteita julmalla silmällä niin jokaisesta retkusta löytyikin jokin hyvä piirre ja se jäi kaappiin. Toivotonta.
             Loppupäivästä, kun olin kuusi tuntia tehnyt tätä vaatehumppaa, tuntui, että jos olisin mitannut silloin kuumeen, olisi se jo rikkonut mittarinkin! Iltasella piti todella päästä välillä pihalle ja metsätielle kävelemään, kun raidat ja pilkut pomppivat jo silmissä!

Pakkailin talvivaatteita peräkaappiin ja viikkailin pipoja ja hanskoja koriin, kun käteen sattuivat talviset nahkarukkaset. Vetäisin niistä lapaset pois ja en tiedä miten ne sattuivat niin lähelle kasvoja, että rukkasten tuoksu seisautti minut niille sijoilleen. Istuin lattialla, kaapin ja sängyn välissä, ja haistelin rukkasia, jotka tuoksuivat ihan talviselle ja lumiselle koiralle ♥ Ikävä pulpahti pintaan heti ja itkeä tihrustelin siellä lattialla ja rutistin rukkasia rintaani vasten...
          Oikeastaan mikään jokapäiväinen esine tai asia ei enää oikein tuoksu koiralle, joten hajumuistoja en kamalasti enää päivän mittaan saa. Esineitä muuten on vielä omilla paikoillaan ja annan niiden ollakin niin kauan kunnes niiden pois laittaminen tuntuu normaalilta, vielä se ei siltä tunnu. Minulla on ikävä koiran tuoksua ja kai siksi noiden rukkasten tuoksu toikin muistot mieleen entistä vahvempina. Olen monesti ajatellut sitäkin, kun löydän paidasta koiran karvoja, että milloinhan ne katoavat. Milloinhan puen päälle paidan, missä ei enää näy ainuttakaan koiran karvaa. Imuroidessa vielä niitä matoista löytyy ja se tuntuu jotenkin hyvältä...
           Tänä iltana on ollut taas vaikeampaa ikävän kanssa.
           Iltalenkiltäkin kun tulin, ajattelin kun laittelin haalaria naulaan, että pitää ehtiä pyyhkimään koiran jalat ennen kuin se menee pomppimaan puhtaaseen sänkyyn... ja sitten muistin, että ei ole enää tassuja, mitä pyyhkiä.
            Tämä on välillä samanlaista kuin tökättäisiin puukolla samaan reikään aina pienin väliajoin. Se, kun tajuaa, että sitä kaveria ei enää ole siinä, sattuu joka kerta yhtä paljon, vaikka sen pitäisi helpottaa...



P.S. Huomenna alkaa työt. Kello herättää viideltä ... tai saa sitä ainakin yrittää...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
- ei juoksentelua tänäänkään

Kylvöjä

Muutaman kerran yöllä yskä herätti, mutta muuten ei ainakaan pahemmaksi ole mennyt tämä köhä. Pikemminkin vain ärsyttävää köhimistä...
         Päivä oli keväisen aurinkoinen ja suhteellisen lämmin, kun ei tuullut. En saanut tänään mitään aikaiseksi, vaikka koko päivän pihalla olinkin. No sen verran puuhastelin, että sain laitettua tomaatin ja paprikan siemenet multaan. Tomaattien kanssa taidan olla pahasti jo myöhässä, mutta paprikoilla ei vielä niin kiire ollut. Katsotaan nyt kuinka moni niistä tulee edes taimelle...

Marjapuskien ruiskutusta harkitsin koko päivän, mutta kun huomiseksi on luvattu kunnon sadetta niin ajattelin, että menisi vaan hukkaan - tälläkin kertaa. Noinkohan minä saan niitä ruiskuteltua ollenkaan... Pieni epäilys alkaa herätä, kun kohta on pensaissa jo lehdet!

Kävin vähän kävelemässä tulevalle uudella alueella, olen nimennyt sen Päättömäksi Pelloksi, koska sitä se juuri on! Hirveä alue ja koko ajan vaan on semmoinen olo, ettei siihenkään taida se mansikkamaa mahtua... (!!)
       Edelliseen postaukseen laitoinkin tämän päivän piristyksen - västäräkin. Siinä se keikutteli pyrstöään pihamaalla, auringonläikässä ja tsirputteli keväisesti. Muutama perhonenkin on nähty, mutta niistä en ole saanut kameralla kuvaa! Taitaa se kevät tulla, tänäkin vuonna...

Tulevat taimet peiton alla lämpöisessä.

Västäräkki Vääräsääri

Jo taittui talven valta
tuo raskas, ankara,
ja taasen kaikkialla
soi laulu riemuisa.
Nyt luonto vihannoipi
ja lintuin laulu soipi.
Oi päivyt armahin
sua riemuin tervehdin!

Oi kevät armas poista
nyt mielen murheisuus.
Sä lämmitä ja loista,
luo mulle mieli uus.
Luo mieli aurinkoinen,
niin taas ma laulaa voinen:
Oi päivyt armahin
sua riemuin tervehdin!

(Kevätlaulu, Otto Kotilainen, mukaellut Linda Kunnas)

P.S. Västäräkki bongattu. Västäräkistä vähäsen...

Paha yskä ja yhä pahenee!

Kurkkukipu muuntautui eilen yskäksi ja nyt ollaan köhitty kuivaa, ärsyttävää yskää niin että ohimoissa jyskyttää. Okei, mieluummin minä yskän otan kuin nuhan, että sen puoleen en valita kohteluani. Ja koputan puuta samalla...
          Eli nämä päivät olen ottanut lunkisti. Tänään piti tosin siivota vähän taloa, mutta muuten olen vain syönyt ja levännyt. Kuumemittari näytti tänään iltasella vähän lämmön puolta, joten senkin suhteen olen yrittänyt olla hissukseen, ihan kuin en olisikaan, ettei tämä tauti mene pahemmaksi...

Eilen aamulla näytti maa tältä ja räystäistä tippui vesi lorisemalla. Taputtelin jälleen olkapäille itseäni, että laitoin alkuviikosta nuo vesiastiat tuonne pihalle! Nyt ne ovat kaikki täynnä hyvää kasteluvettä tuleville taimille ja kukille.

 Lumi suli kyllä iltapäivään mennessä pois, mutta taivaalta tuli taas kaikkea mahdollista kuurottain. Iltasella kävin sitten kummallisessa poutaisessa välissä vähän kävelemässä, kun koko päivän kökötti sisällä niin pää meinasi haljeta. Kävelin metsätiellä ja yritin iloita keväästä, linnuista ja tuoksuista. Vähän väkinäistä se oli edelleen, mutta muuten kävely teki hyvää.

Eilisiltana minulla oli semmoinen pohjakosketus ajatusten ja tunteideni kanssa. Tuntui niin pahalta olla minä. Siis en nyt tarkoita mitään sen vakavampaa, mutta jotenkin tuntui eilen siltä, että minä en ole tällainen. En tunne itseäni enkä ole sellainen kuin olen tottunut olemaan. Olo kai oli semmoinen yhdistelmä tätä kaikkea mitä näihin viikkoihin on sisältynyt, mutta eniten kai juuri se, että kevät on ollut iänkaiken se vuodenaika, josta olen pitänyt erityisesti. Se, joka tuo valoa ja lämpöä ja intoa ja iloa pitkän talven jälkeen. Nyt se kaikki puuttuu ja tuntuu, että se sama musta olotila, joka oli viime talvena jatkuvasti päällä kaiken kamalan takia, saa vain jatko-osan tästä keväästä.
             Yritän olla iloisempi, nauraa enemmän, olla onnellinen pienistä jutuista, olla vähemmän surullinen, ajatella positiivisesti, ajatella iloisempia asioita, ajatella niitä asioita, jotka ovat hyvin, mutta... SE EI TOIMI! Jotenkin odottelin jo tätä tautiakin saapuvaksi, sillä kun tuntee kroppansa 30 vuoden kokemuksella, niin tietää mitä se kestää ja mitä ei, ja minulla oli semmoinen fiilis oman kehoni kanssa, että ei tämmöinen ylikuormitus voi kauaa kestää - eikä kestänytkään!
            Juoksuunkin tulee väkisin nyt muutaman päivän tauko, sillä mitään jälkitautia en aio lenkiipoluilta hakea ja huomasin juoksustakin, että sekin alkoi mennä vähän yli, kun tänään mietin harmissani, että pitäisikö sittenkin lähteä juoksemaan niin ei jäisi juoksukerta väliin... JA KUUMEMITTARI NÄYTTI LÄMPÖÄ !! Siis haloo !! Eli ehkä tämä pakko-huilitauko tekee kaikin puolin minulle hyvää. Katsotaan nyt onko suhteellisen hyvästä peruskunnosta se hyöty, ettei tauti menisi kamalan pahaksi tai ettei se kestäisi loputtoman pitkään. Pitäisi olla nimittäin maanantaina työkuntoinen...

Kun olen kipeä, haluaisin aina silloin olla lapsi.
         Kai siihen oloon liittyy se, että silloin joku (yleensä äiti) piti "parempaa" huolta, kävi tuomassa mehua tai lääkettä tai kylmää käärettä, kyseli vointeja ja hoivaili. En nyt tarkoita, että tämän ikäisenä tarvitsisin enää äitiä sängyn viereen kädestä pitämään, mutta olisi mukava, että olisi vaikka se oma puoliso, joka pyörähtäisi välillä näyttäytymässä ja pussaisi kaikista tautipöpösistä huolimatta keskelle suuta ja toisi iltateen sairaspedin ääreen ja kiepsahtaisi itsekin pitämään potilasta sylissä.
          Yksin sairastaminen on kurjaa. Yksin sairastaminen nostaa kuumemittariinkin ainakin 5 asteen lisäkuumeen ja yskäkin tuntuu irroittavan keuhkot rinnasta. Yksin sairastaminen kestää pitempään ja silloin myös jälkitautivaara on suurempi. Yksin sairastaminen varmaan tappaakin potilaita useammin.
          Näin ainakin oma diagnoosini sanoo...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
- ei juoksentelua minkäänmoista

Kurkkukipua kevääseen

En taidakaan luopua vielä toppahaalareista.
           Heräsin nimittäin yöllä siihen, että kurkku oli kamalan kipeä, hyvä jos nielaisemaan pystyi. Imeskelytablettien kanssa mentiin aina sen verran, että niiden vaikutus loppui ja taas kipu herätti. Onneksi aamusta sitten vähän sai unen päästä kiinni paremmin. Kipukin oli parempi aamusella, mutta koko päivän on ollut semmoinen "turvonnut" olo kurkussa ja saa olla rykimässä koko ajan, kun tuntuu, että siellä jotain olisi ylimääräistä. Nuhaa ei ole eikä muutakaan, kuumeenkin mittasin parikin kertaa tänään, mutta ei ollut sitäkään. Nenäkannuttelun aloitin kuitenkin aamusta ja toistamiseen nyt illasta, sillä mitään supernuhaa en tähän väliin halua... Jospa nenäkannun ennaltaehkäisevä vaikutus jelppaisi. Ainakin se helpottaa nukahtamista, kun hengitystiet on auki.
              Mietin vaan, kun aamuteetä join, että miun kroppa taitaa olla saanut tarpeekseen ja heittää nyt jonkun pöpön päälle, että kierrokset vähän vähenisi. Henkinen uupumus teettää sitten näitä fyysisiä vaivoja ilmeisesti.

Tänään otinkin sitten vähän iisimmin, vaikka ulkona olisi ollutkin ihan kiva pihatyöilma - ehkä vähän liian tuulinen haravoinnille. Lepäilin ja söin ja yritin pitää itsestäni huolta. Se on vähän unohtunut näiden viikkojen aikana...
           Se viimekesäinen koiravahtimme, joka hoiti meidän koiraa silloin kun oltiin pikkusiskon häissä, soitti ihan vaan kuulumisia kyselläkseen aamusella. Itkuksi meni taas, kun sanoin, että meidän koira kuoli pääsiäisenä. Itkuksi meni kyllä toisessa päässäkin, sillä se tapaus on koiraihminen jos kuka ja tykkäsi meidän koirasta melkein kuin omastaan... Olen minä monesti ajatellut, että olisi pitänyt viestiä laittaa, mutta kun se asia on ollut niin vaikea ja surullinen, niin on vaan mieluummin käpertynyt näihin omiin oloihinsa ja kertonut asiasta vain pakon edessä...

Kun kuumetta ei iltasellakaan ollut, niin päätin lähteä rantalenkille. Siellähän se vasta tuulikin, vaikka olinkin pakannut itseni lämpöisiin nuttuihin, niin silti tuntui, että tuuli meni läpi. Yksinäiseltä nämä lenkit tuntuu, kun ei voi naureskella koiran touhuille ja nuuskimisille... Ja silti minä teen näitä meidän yhteisiä lenkkejä, että kai ne kaikessa yksinäisyydessään ja surullisuudessaan auttaa jotenkin. En tiedä.
           Iltasella istuin saunassa ja hengittelin lämpöistä höyryä keuhkoihin. Ei kurkku vieläkään oikein hyvän tuntuinen ole, mutta katsotaan nyt mitä yö tuo tullessaan...Toivottavasti ei nyt ainakaan menisi pahemmaksi. On töiden alkua ja kaikkea tässä...
            Huomiselle on luvattu kevätmyrskyä. Saa luvan kanssa istua takan ääressä tai viltin sisässä.

Kivikkoista...

Minun pitäisi kai vähitellen luopua toppahaalaristani.
       Vetäisen haalarin ylle aamuisin, kun haen lehden ja iltaisin, kun lähden iltalenkille. Iltaisin se on kyllä vielä ollut tarpeen, kun alla ei yleensä ole kuin pyjama ja villapaita... Tänä aamuna vain naapurin rehukuski katsoi kummastuneen näköisenä, kun talsin postilaatikolle paksu ja iso ja painava haalari harteillani. Eipä ollut emännällä kylmä ainakaan!
         Aamusella vilutti ja ajattelin, että noniin, nyt minä sitten saan sen kevätflunssan kaiken hyvän lisäksi, mutta sitten se meni ohi, kun join vähän lämmintä teetä ja heräsin. Kai se oli vielä unenjälkeistä kylmyyttä tai sitten olen tulossa kipeäksi pitemmällä juoksulla... Vannomatta paras.
          Torstaiksi on luvattu jälleen vettä, joten pihahommien puoleen pitäisi saada taas töitä eteenpäin. Tämä kevät on kyllä aivan mahdoton minun osaltani!
          Tänään oli kuitenkin agendassa kiviaidan raivaaminen saunan toiselta puolelta, minun "edenistäni" eli tulevasta hedelmätarhastani (jos mansikat ja mustikat säilyvät elossa sinne asti..).

 Laiskuus näyttää tältä.
        Tämä kiviaita on ollut perkaamatta varmaankin pari vuotta ja heti se on tämän näköinen kun hetkeksi selkänsä kääntää! Miten helppo olisi trimmerillä huitaista kivikko molemmin puolin, kun kuitenkin käyskentelen koneen kanssa ihan tuossa vieressä "Golgatan kukkulalla" heinän niitossa, mutta jotenkin on helpompaa muka olla huitaisematta ... ja sitten löytää eräs kevät tämmöisen takkutukan edestään! Minkä taakseen jättää, sen edestää löytää, uskokaa vain minua!
          Tänään oli kyllä luonto taas minua vastaan. Sen aikaa kun ajelin trimmerillä ilma seisoi kuin Saharan autiomaassa, ei tuullut eikä lehtikään heilahtanut, mutta heti kun ryhdyin haravoimaan kuivuneita heiniä kasaan niin jopas se sitten intoutui tuulemaan ja levittelemään kasoja pitkin ja poikin. Hermostuin ja äyskin ja rettelöin - niin, mitä vastaan? Tuulta? Tämän kylän Don Quijote!

Tällaiseksi se sitten tuli. Alkupäähän kasvaa takuulla uutta horsmaa ja heinää, kun imeytyskentän yhteydessä kaivurimies heitti mullat kivikon päälle. Nytkin siihen jäi niin hyvät heinätuppaiden alut, että takuulla se kasvaa komeasti ensi kesänä heinikkoa! Loppupäästä kuitenkin paljastui kivikot ihan mukavasti. Nyt kun vaan eräs puutarhurinkuvatus saisi itsestään sen verran irti ensi kesänä, että viistäisi heinät kivikon reunasta säännöllisin väliajoin....
           Sitten vähän raivasin mansumaata ja otin mustikoilta suojat pois. Nyt ne sitten tietysti syödään maan pintaan asti, mutta sitten ei voi mitään. Ei niitä huppuja voi lopun kesää niiden päällä pitää!

Tässä kunnossa on minun mansikkamaani talven jäljiltä. Karmaiseva sotku!!

Ja tällaiseksi minä sen onnistuin saamaan. Toivottavasti pienet mansikat selviävät kesään asti...

Laatikoiden multa oli pahaenteisen oloista. Varmaankin koivun juuret saavat jostain pujahdettua tiensä laatikoihin ja kohta ne sitten vievät kaiken voiman ja veden minun mansikoiltani. Ehkä vähän huono paikka mansikoille muutenkin, mutta kun... Nytkin kun ajateltiin laittaa muutama rivi mansikkaa tuohon "uudismaalle" niin luin jostain, että perunalla ja mansikalla on yhteisiä tauteja. Hienoa! Eipä niitä sitten laitellakaan ihan vieretysten. Tuskin edes samalle pellolle...

Pitää sitten vaan vaalia näitä onnettomia mansikanreppanoita, jos ne vaikka innostuisivat kasvattamaan rönsyjä niin saisi vähän taimia lisää... Paljastin ne nyt kuitenkin lehtien ja neulasten alta, toivottavasti kiittävät minua satoisella kesällä. Nams!

Tietyissä paikoissa nurmi jo vihertää siihen malliin, että pitäisi saada leikkuri ajokuntoon, että voisi kurvaista pihamaalle juuri silloin kun siihen tulee aihetta. Akku on ladattu, mutta se kököttää vielä pöydällä. Ehkä sitten sateisena päivänä maltan jälleen paneutua leikkurin keväthuoltoon...
          Ne traktorin jäljet, jotka painautuivat tuohon etupihalle viime syksynä sähkömiesten kaivurista, niin niissä ei heinä kasva millään. Taitaa olla siemen vanhentunut, kun ei edes oraalla ole ja heitin siemenet jo kauan aikaa sitten... Onhan tässä satanutkin välillä, että pitäisi olla saatu kosteutta ja valoa, mutta ei kai se sitten idä. Vanha siemen. Kallis siemen.
          Kävin iltasella juoksulenkillä. Tällä kertaa kiersin koko kylän lenkin eli sen 7km pyrähdyksen ja aika lailla onnistunut juoksukeikka tänään. Ulkoilutin samalla uusia nuttuja, jotka tuntuivat hyviltä. Ei tullut hiki eikä kylmä, oli juuri sopivasti päällä ja siksi kai jaksoi juostakin aika hyvin koko matkan. Pää puhdistui ja ajatuksetkin saivat vähän happea. Mukava reissu kaikin puolin - varsinkin kun lenkin jälkeen pääsi kuumaan saunaan istuksimaan ja pesun jälkeen rojahdin hetkeksi takan ääreen varmistamaan, että se syttyi, ja lukemaan postilaatikosta löytynyttä kirjettä ystävä-muruselta ♥ Tuli kyllä se kirje tarpeeseen. Oli ihana saada lukea ystävän kuulumisia ja vielä semmoisen ystävän, jonka tietää seisovan minun rinnallani ja tukena kuin kestopuutolppa - säässä kuin säässä!

Lenkki, sauna ja iltapala tekivät tehtävänsä ja olin kuin vanha, väsynyt lapanen iltasella.
          Iltalenkin tein keväisessä hämärässä ja kuuntelin kevätillan ääniä ja itkeskelin. Se taitaa olla jo osa iltarutiinia, itkut iltalenkillä. Kai se sitten jotenkin aivoja putsaa ennen unta.. tai en tiedä, kun unet ovat kuitenkin niin kamalia!
           En oikein pärjää tämän surun kanssa.
           Luulin pärjääväni paremmin.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
 58. juoksupäivä (20.viikko alkaa)
- 7.2km kylälenkki (45min)
- juoksu kulki hyvin ja jalatkin tuntuivat lämpöisiltä 
- hengitys onnistui melkolailla hyvin, vähän yritti puolessa välissä jotain suoliston kohdilla pistellä, mutta se meni ohi ennen kuin kunnolla alkoikaan, kai siellä sitten ruoka velloi vielä sen verran raskaasti..
- asento ja ryhti pysyivät myös kohdillaan eikä edes väsyttänyt niin, että olisivat pahasti repsahtaneet
- uudet juoksuvaatteet käytössä ensi kertaa! IHANAT!
- rullailin ennen ja jälkeen, sauna juoksun päälle
- keli mainio, +8, pieni tuuli, pilvipoutaa, kuivat tiet
- 20. viikko alkoi. 10. viikon kohdalla ajattelin, että 20. viikolla sitä juostaan sitten jo 20km... ei ehkä juosta kuitenkaan...

Jos yhden toiveen vain saisin...

Heräsin tänään omia aikojani jo kuuden maissa ja olisi kai silloin pitänyt nousta ylöskin, sillä kun pujahdin takaisin peiton alle ja unten maille pariksi tunniksi niin sitten en meinannut päästä ollenkaan ylös. Minulla varmaan toimisi se sovellus, että kello herättäisi minut sitten kun uni olisi kevyintä... siinä olisi tietysti vaarana se, että se olisi vasta tuossa puolenpäivän tietämillä...
            Toistan itseäni kun sanon, että nukuin huonosti. Tai siis näin niin huonoja unia, ettei se unelta edes tunnu. Aamuisin olen ihan väsyksissä pelkistä unista...
            Minulla oli tänään töihin liittyvä kokous iltapäivästä ja olin ympännyt samaan päivään kampaajankin. Sain tämän peikkotyttöpään siihen malliin, että kehtaa työmaalle ensi viikolla mennä (kamala miten lähellä sekin jo on...). Kokous puolestaan käsitteli keikkahommien palkkausta. Jonkinmoista ennakkovaroitusta olinkin jo kokouksen aiheesta saanut, mutta eihän palkanalennukset koskaan mikään mukava aihe ole. Pitää kuitenkin saada saman työn palkat yhtenäisiksi ja meidän keikkahommia tekevien palkat olivat liian korkeat verrattuna muiden, samaa hommaa tekevien ja vakituisten palkat. Ymmärrettävää sinänsä.
             Törmäsin vähän hämmentävään tilanteeseen, kun yksi 'keikkalainen' olikin semmoinen, jolle olin aikoinani pitänyt puutarhakoulun puolesta näyttökoetta, tai pikemminkin ollut valvojana siinä. Tästä on jo monen monta vuotta, mutta silti tämä kyseinen nainen tuli melkein heti minun luo sanomaan, että aikoo nyt kiittää minua, kun olin kuulemma kokeissa sanonut, että pitää luottaa itseensä ja siihen mitä tekee. On kuulemma siitä lähtien yrittänyt muistaa sen omissa töissään... Häkellyin vähän, mutta toisaalta tuntui todella hyvältä, että edes jollekin on jäänyt joku minun sanomiseni noin hyvin päähän - ja että se on vielä ollut avuksi! Aika hienoa oikeastaan...
              Aina sanotaan, että negatiiviset asiat jäävät päähän iäisyyksiksi soimaan, mutta näköjään osaavat myös ne positiiviset sanomiset jättää omat jälkensä.

Kevätillan hämärää...

Kotona olisi kai pitänyt saada jotain viisasta aikaiseksi, mutta kun sinne asti ehdin ja sain ruokaa lautaselle niin ei minusta enää ollut rehkimään. Huonosti nukuttu yö painoi ja selvästi tämmöiset sosiaaliset päivät vievät energiat täysin, kun muutenkin tuntuu, että kasassa pysyminen vie jo voimat päivisin...
           Ja tänään vielä törmäsin semmoiseen mieheenkin, josta olin jo päättänyt olla välittämättä, kun sen kanssa olemisesta ei jää kun särkynyt sydän jäljelle. Mutta eipä miehen tarvinnut kun katsoa tutusti ja sanoa jotain mukavaa, niin huomasin hymyileväni, vaikka olin vannonut, ettei se mies enää vaikuta minuun sillä tavalla...
           Kun piipahdin tänään apteekissa niin olisi pitänyt kysyä, että löytyisikö sellaista lääkettä, joka auttaisi tähän oloon... Otin hyllystä lämpötyynyn, mutta tuskin se auttaa kumpaakaan vaivaan: valtavaan suruun tai tähän älyttömään typeryyteen, kun entiset mustelmat ja arvet eivät opeta mitään vaan pitää ehdoin tahdoin repiä sydän jälleen niin pieniksi paloiksi, ettei ehjää saumaa saa enää aikaiseksi!

ja yksinäinen kylätie.

Illasta olikin sitten taas vaikeampaa surun kanssa, kun oli jälleen semmoinen keväinen ilta, joista haaveiltiin talvella. Aika valoisa, melko lämmin ja pelloilla tirskuivat kuovit ja töyhtöhyypät.
           Tuli jälleen niin epäreilu fiilis siitä, ettei saatu nauttia koiran kanssa näistä keleistä ja näistä illoista, joita odotettiin NIIN KOVASTI silloin kun talvi oli pimeimmillään eikä valonpilkahdustakaan näkynyt kaiken sen sairastelun keskellä... Nyt kun koira olisi saanut makoilla pitkälle iltaan pihanurmella ja oltaisiin saatu kävellä kevätillassa iltalenkkiä kahdestaan, niin nyt minä kävelen ypöyksin kaiken sen keskellä, jota odoteltiin monen monta kuukautta.
            Itkin itseni lopen uupuneeksi iltalenkillä ja silmistä löytyy jälleen punaiset reunat ja huomenaamulla ne ovat jälleen turvoksissa.. Luin jostain, että itku kertoo surun hyväksymisestä ja siitä, että on toipumassa. En tiedä kuka sen artikkelin oikein kirjoitti, mutta ei tämä olo kamalasti siltä tunnu, että olisin toipumassa eikä nämä ajatukset kerro siitä, että olisin hyväksynyt menetykseni, kun itken ja raivoan jollekin näkymättömille voimille tästä kaikesta!
             Jos saisin yhden toivomuksen, ei sitä tarvitsisi miettiä kovinkaan kauaa...

Harmaa ja sateinen vaalisunnuntai

Tästä päivästä tuli mieleen aivan joku syyskuun päivä. Aamusta lähtien. Harmaata ja pientä sadetta koko ajan. Ei olisi oikein jaksanut nousta peiton altakaan kun kuuli miten ikkunalautaan ropisi pisarat...
        Lämmitin torpan lämpöiseksi ja hyppäsin jälleen autoon. Kävin täyttämässä kansalaisvelvollisuuteni ja kävin piirtämässä äänetyslappuun numeron. En ole oikein koskaan ollut kovin innostunut äänestäjä, mutta sen verran olen Suomen historiaa lukenut, että tiedän, miten kovasti entiset sukupolvet ovat tapelleet naisten äänioikeudesta. En halunnut olla käyttämättä tätä oikeutta.

Sitten menin "vaalikahveille" vanhemmilleni, missä majailivat tällä kertaa molemmat sisarenikin. Olipas taas mieltäylentävät pöytäkeskustelut. En tiedä onko se lapsuudenkodin vaikutusta, mutta aina tuntuu, että taantumus tulee siinä pöydän ääressä ja välillä tuntuu että oltaisiin taas jotain nahisevia teinejä. Tai sitten isolla siskolla oli vaan riitely-kiintiössä vaje, joka piti hoitaa... Leikin sitten pienen miehen kanssa, mutta kun sitä pitivät tahallaan hereillä yli nukkuma-ajan, että nukkuisi sitten kotimatkalla, niin leikit menivät vähän kaikki kitinäksi. Olisi tehnyt mieli kitistä itsekin.
          Kun isosisko perheineen lähti. Mummola hiljeni rauhalliseksi ja mummo ja vaari väsähtivät lehden ääreen. Sohvan nurkasta kuului vain lauseita, jotka alkoivat "pitäisi"... Kai ne äänestämään raahautuivat, en tiedä, lähdin kotiin ettei menisi yhtä myöhään kuin viimeksi.

Mielessä oli kuuma kaakaomuki ja lämmin peitto, mutta joku draivi ajoi minut kuitenkin ensin viiden kilsan juoksulenkille. Ihmeellisen kuiva sauma sattuikin siihen aikaan kun minä lenkillä olin, aurinkokin yritti vähän tietä valaista, mutta heti kun selvisin lenkiltä saunan lauteille niin rupesi satamaan ja sitä sadetta tässä edelleen katsellaan, neljä tuntia myöhemmin.
           Iltalenkillä tuuli aika kovaan. Jospa se vaikka toisi vihdoin sen lämpöisen tuulahduksen tännekin päin Suomea...
          Pelkään vähän käydä nukkumaan. Nyt on jo monena yönä unet olleet sellaisia, että herään älyttömän surullisena, jopa itkeneenä... Viime yönä näin unta koiran lopettamisesta. Uudelleen ja uudelleen käyn läpi joka yö näitä juttuja, kun toivoisin, että edes öisin saisin olla koiran kanssa hyvällä mielellä ja onnellisena ja iloisena. Ei. Koko ajan vaan niitä tuskaisempia hetkiä käyn uusintana läpi. Aivan kuin en kävisi niitä päässä läpi muutenkin, päivisin, hereillä ollessani...
            Nyt en oikein tiedä uskallanko ummistaa silmiä enää...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
57. juoksupäivä (19. viikkoa takana)
- 5km pieni kylälenkki (30min)
- juoksu kulki suht hyvin
- pieni palleapistos puolen välin maissa, meni ohi asennon korjauksella ja ryhdin parantamisena
- vähän taisin juosta lyssähtäneessä istuma-asennossa
- keli ihan hyvä. Pilvipoutainen ja +4 astetta. Vähän ehti ripata vettä kun olin jo omalla pihatiellä
- rullailin ennen, unohdin rullailun jälkeen päin...

Koirankokoinen kaipuu

Näin taas aivan levottomia unia. Koko ajan joku on kateissa tai etsin enkä löydä... Ahdistavia unia.
           Tänään piti sitten oikeasti tarttua lapioon ja haravaan ja mennä pihamaalle töihin. Kukaan ei näköjään ole edelleenkään pihatöitäni tehnyt, joten minun täytynee tarttua toimeen sitten itse. Ihan kiva sää oli heti aamusta, aurinkoinen, mutta ei kovinkaan lämmin. Tuuli oli aika kolea ja melkein tuli vilu jos pysähtyi.
            Taapersin kukkapenkkien kimppuun ja ensimmäisenä potilaana oli tuo etupihan puolipyöreä penkki, jonka ne sähkömiehet pilasivat syksyllä, kun vaihtoivat sen tolpan. Ei sieltä montaakaan kukkamöykkyä hengissä löytynyt, mutta ainakin jonkinmoinen alku penkille edes.

Siirsin kivikasan vuorostaan nurkkaan, kun se viime vuonna oli kukkapenkin keskellä. Minusta se vei vähän tilaa kukkasilta, joten katsotaan nyt miten kivikasa toimii uudessa paikassa. Alppiruusukin selvisi talvesta, vaikka en ollut sitä mitenkään suojannut (hups!). Kaadoin sille vähän lämmintä lannoitevettä, kun olin saanut kukkapenkin valmiiksi. Toivottavasti toipuu talvesta... Niinhän tässä yrittää toipua muutkin.
          Kunhan vähän tulee tuosta poistettavasta kukkapenkistä vähän versoa ylös niin katson sitten siirränkö jonkun kukkasen vielä tähän penkkiin, mutta tilaa nyt ainakin jäi. Ärsyttävä vain tuo elämänlanka-köynnös joka kuristaa kaikki kasvit tässä penkissä eikä sitä saa pois millään... Osuva nimi kasvilla!

Kepit kertovat hajamieliselle puutarhurille, että tähän on laitettu kukkia...

Ja lopuksi laittelin vähän harsoa istutusten suojaksi, etteivät loputkin kuolisi.

Ja ihan kuin en olisi muuten asiaa muistanut, niin kukkapenkin reunasta löytyi koiran tassunjälki, kun se oli mennyt talven loskakeleillä pissimään minun alppiruusuni juurelle... Ikävä kaihersi rinnassa muutenkin, kun koko ajan silmä haki koiraa makoilemasta pihamaalta tai odotti, että se olisi mennyt haukkumaan olemattomia tiellä kulkijoita. Yksin olin. Täysin yksin. Ikävä vain roikkui takin helmassa tiukasti ja raskaasti.
          En hennonnut edes tasoittaa jälkeä mullasta vaan se on edelleen siinä ja häviää sitten kun häviää...

Välillä piti käydä syömässä ja vaikka olisi ruokaunet maistuneet niiiiin hyviltä, niin takaraivossa jyskytti tieto huomisesta kokopäiväisestä räntäsateesta. Tiskasin äkkiä ja palasin puskien ja kukkapenkkien kimppuun. Ruuan jälkeen purin kellarin muovituksen ja toivoin, ettei sinne nyt enää sataisi sisälle mitään tai saisin selkäsaunan isältä... Oli muuten ihan kivaa tuulessa taitella pressuja yksikseen. Aina joku kulma karkasi...
         Ranne tuli ihan kipeäksi kun napsin saunan kivikon reunasta pensashanhikki-pensaat tapilleen ja tietysti sellaisilla pienillä saksilla, kun ne (muka) olivat talon terävimmät. Lopulta piti kuitenkin hakea saha, että sai homman tehtyä. Ihan siisti reuna tuli, mutta pikkasen epäilen, että nouseeko sieltä mitään uutta kasvua..

Laitoin saunan päälle ja se olikin sitten kylpemistä vaille valmis, kun sain hommat pihalla tehdyksi. Kellokin näytti puolta seitsemää, joten ihan hyvä aika pistää stoppi pihatöille tältä päivältä.
          Olikin ihanaa kylpeä taas ulkosaunassa, vaikka siellä lämpöisessä se sitten purkautui jälleen se koko päivän kaihertanut koira-ikäväkin. Joka päivä tulee vastaan hetkiä, kun kaipaa koiraa jalkoihin pyörimään tai viereen kyhnäämään. Viime keväänäkin näitä hommia tehtiin silitystaukojen kera, kun koira kyllästyi siihen, että möyhentelin kukkapenkkejä alvariinsa. Sitten se välillä tuli istumaan viereen ja vaati silitystä tasaisin väliajoin. Nyt olisin antanut mitä vain, että olisin saanut koiraa silitellä. En olisi kukkapenkkejä edes tehnyt vaan halinut koiraa!
           Koko ilta olin sitten taas kuin siiville lyöty.
           Ei kamalasti tarvinnut mitään ajatellakaan, kun itku tuli ja ikävä ja suru.
           Voi kun saisin koiran edes kotiin...
           Ikävä on kova ♥