Hiljaisen viikon hiljainen tiistai

Aamusta tuntui niin erilaiselta, kun viime yö selvittiin yhdellä ylösnousemuksella ja koirakin oli suhteellisen rauhallinen ja nukkui melkolailla aamu kahdesta aamu kahdeksaan. Annoin sille sitten vähän ruokaa ja mentiin hetkeksi vielä sänkyyn köllöttelemään, mutta eipä se uni sitten enää tullut.
           Ei nimittäin ollut ylös eikä ulos mikään kamala kiire. Ulkona riehui kunnon räntäsademyrsky! Tuuli ja räntää vihmoi niin ettei olisi tehnyt mieli edes postia hakea.. Joka paikka oli märkä ja loskainen ja se minun juoksupäiväkin siirtyi suosiolla huomiseksi, kun haalari oli märkä jo postinhakureissulla niin en kyllä aikonut itseäni kipeäksi kehitellä juoksulenkilläkään!

Koira on ollut selän puoleen parempi tänään ja käveltiin jo melko reippaasti tuolla metsätien päässä. Tai niin reippaasti kun tämmöisessä kelissä on vain mahdollista kävellä! Nyt sitten vain taitaa vatsa vähän hylkiä kipulääkettä... oli nimittäin vähän vatsa löysähkönä aamusta. Olisi tehnyt mieli rikkoa jotain, sillä tätä juuri en tässä hommassa jaksa enkä kestä: yhden ongelman kanssa alkaa mennä paremmin niin toinen tulee heti niskaan! Kun selkä ja jalat saatiin paremmiksi, alkaa vatsa temppuilla!! Ei jaksaisi tätä oravanpyörää.
          Annoin tänä iltana sitten vain puolikkaan särkylääkkeen ja katson samalla miten koira suhtautuu särkylääkkeen vähentämiseen selänkin puoleen ja tietysti sitten sekin, että rauhoittuuko vatsa. Ensi yönähän sen sitten tietää taas, jos pitää moneen kertaa pompata ylös, että miten kipeä hauva on - vatsan tai selän puoleen...

En saanut tänään(kään) mitään tehdyksi. Vapaa-aika meni joko talon lämmitykseen tai nukkumiseen. Mitenhän minä jaksan kuukauden päästä mennä töihin töitä tekemään, kun kroppa on tässä kunnossa..
          Sain tänään muutaman pääsiäiskortin. Toivottavasti omanikin meni perille etteivät jääneet postin haaviin. Tuntuu hassulta, että eletään vasta tiistai-iltaa, kun minusta on jo ihan torstai.. Kai se johtuu tästä omituisesta päivärytmistä, mikä minulla on, ettei ole ihan päivistä selvillä. Näillä näkymin en ole saamassa pääsiäsivieraita tänne asti. Sisko lapsineen ja miehineen jäävät kai äidille ja isälle pääsiäislomaksi ja minä sitten käy siellä katsomassa, jos vaan jaksan. Onneksi ei ole tupa täynnä vieraita, kun en ole mitenkään kamalan sosiaalisella päällä tällä hetkellä. Mieluusti vaan otan pääsiäisenkin ihan iisisti ja rauhallisesti ja vaikka sitten nukkua tuhisen kaikki pyhät ja syön suklaamunia.
             Kenenköhän vatsa sitten olisi sekaisin?!

Elämäni sudoku ja ratkaisuyritelmät

Muutaman kerran käveltiin taas koiran kanssa yöllä ja pari kertaa säpsähdin hereille niin, että olin jo melkein vetämässä villapaitaa päälle kun huomasin, että koira nukkui täydessä unessa jalkopäässä. Alkaa päässä heittämään jo näköjään... Aamulla olisi väsyttänyt, kun koira alkoi olla jo aamupirteä ja kävi kyselemässä jo aamupalan perään. Olen monesti ajatellut, ettei minusta olisi äidiksi, kun olen jo neljän kuukauden yöheräämisten jälkeen ihan ihmisraunio...
          Yön aikana oli maa taas saanut valkean vaipan ylleen ja lisää tuli koko ajan. Kostean märkää räntäistä lunta, joka jäi maahan. Hain postin aamusella ja kenkien pohjiin tarttui lumi monen sentin kerrokseksi. Minua ei enää suututtanut eikä ärsyttänyt, se mitä tunsin on jotain niidenkin yläpuolelta, jokin sellainen suuri ärsytyksen tunne, jolle ei vielä ole edes nimeä.
           Miten pitkä voi talvi olla?!?
           En oikeasti enää kohta jaksa.

Aamusella laittelin uuniin tulet ja otettiin koiran kanssa aamupalat ja koiran nostin sängylle vetelemään aamu-unia ja kyllä siinä taisi jossain sängynreunalla uinahtaa emäntäkin. Ei tarvinnut kun pään laskea tyynylle niin uni tuli kuin nuijanukutuksella. En minä tätä menoa saa mitään aikaiseksi, kun päivät torkun ja yöt torkun. Onneksi ei ole isoa perhettä, jolle pitäisi leipoa pääsiäistä. En jaksaisi.
           Aamulenkillä käytiin jo vähän pidemmällä kuin eilen ja ajattelin siinä kun remmin päässä koiran kanssa räntäsateessa kuljin, että kun valittelin alkuvuodesta sitä, miten ikävää oli koiran löysän vatsan kanssa taistella, niin kyllä minä taitaisin tällä hetkellä ottaa löysän vatsan kuin nämä selkäongelmat. Pientä levottomuutta ja kummallisia läähätyskohtauksia lukuunottamatta tänään oli aika hyvä päivä kuitenkin, en vain oikein osaa nauttia enää paremmista päivistä, kun koko ajan odottaa että tapahtuu jotain huonompaa...

Iltapäivästä oltiin juuri saatu syötyä ja kiepsahdettu kyljellemme kun känny soi vaativasti. Tuntematon numero. Vastasin. Töistä soittelivat ja varmistelivat, että olen edelleen tulossa kesäksi jälleen työmaata koristamaan. Olen totisesti. Ihanaa kun sekin asia varmistui ja saa ruveta nyt odottelemaan sitten töiden alkua. Sen verran muutoksia on tulossa ensi kesäksi, että se työpari, jonka kanssa ollaan työmaasta vastattu, ei tänä vuonna töissä ole, joten sen verran vastuuta siirtyi minun harteilleni. Kerrankin näistä ei-niin-naisellisista leveistä harteista on jotain hyötyä! Pelottaa ja sitten taas olen aika innoissanikin siitä, että vihdoin saan näyttää sen, mitä tulee kun minut päästää irti... Onneksi työporukka muuten on tuttu ja turvallinen eikä tarvitse aloittaa opetusta ja töiden sisäistämistä ihan aakkosten alusta.
           Ehdin laskea puhelimen alas ja kääntää viltin kulmaa peitoksi, kun puhelin soi uudelleen. Entisen harjoittelupaikkani kollega soitteli ja kyseli halukkuuttani tehdä ns. keikkahommaa niiden piirissä. Niillä tuli täksi kesäksi jonkinmoinen pieni vaje työntekijöistä ja ei keksinyt lähiseudulta muita kykeneväisiä kyseiseen hommaan kuin minut. Sanoin, että keikkahommaan kenties pystyn jos ei omat viikonloppuhommat sitten aja päälle. Lupasin mennä keskustelemaan tarkemmin huhtikuun lopussa ja suunnittelemaan asioita vähän eteen päin... Eli näillä näkymin minulla ei taida olla kesällä ainuttakaan viikonloppua lomaa... hehe, noh ehkei se siihen mene, mutta hyvältä tuntui kyllä, että kysellään töihin kun nykyaikana työpaikka kuin työpaikka on sen seitsemän kiven alla.

Sitten kun en enää saanut unta otteeseen, päätin soittaa sille ystävälleni, jonka kanssa on tuntunut, ettei olla enää väleissä, kun en ole hänestä pihahdustakaan kuullut. Soitin ja hän vastasi ja taisin aloittaa puhelun sillä, että kysyin oliko hän vihainen minulle jostain (sillä nykyään tuntuu, että minulle ovat vihaisia kaikki... syystäkin varmaan, en tiedä...) ja ei kuulemma ollut. On ollut vain muuten vaikea alkuvuosi ja raskaat lähiviikot. En kysellyt enempää kun hän ei halunnut enempää kertoa, mutta sen puoleen olo keveni, ettei meidän väleissä ollut sittenkään mikään vialla. Se vain jäi puhelun jälkeen harmittamaan, että mikä voi olla semmoinen asia, jota hän ei halua kertoa, kun kuitenkin ollaan aikaisemmin puhuttu kamalasti kaikesta - vaikeistakin - asioista ja ollaan kerrottu paljon toisillemme. Kunnioitin kuitenkin sitä tahtoa, ettei hän halunnut asiaa minun kanssani jakaa, kun en oikein muutakaan voi...
          Ja sitten on vielä yksi murukulta oikein kovasti kipeä, keuhkokuumeessa, ja koko ajan sitäkin huolehdin, että saakohan se syötyä tai ylipäänsä tehtyä ruokaa, huolehtiikohan se tarpeellisesta juomisesta tai olisiko se muuten apusisarta vajaa...
          Puuh!
          Alkaa minun henkinen peräkärry olla aika täynnä ja raskas vetää. Ei jaksaisi enää yhtään mitään ylimääräistä lastia tai painoa lisää. Istuin tänään sängyn laidalla ja kuuntelin kun koira näki unia ja mietin, että missä vaiheessa minun elämästäni tuli tälläinen sirkus? Missä vaiheessa se hiljainen, melko järjestelmällinen ja vähän tylsähkö elämä heitti häränpyllyä ja siirtyi tähän jarruttoman mäkiauton kyytiin? Missä vaiheessa minulta meni jotain ohi?

Iltalenkillä kierrettiin koiran kanssa jo normi lenkki. Vähän se loppumatkasta tuumaili ja seisoksi, joten en tiedä oliko lenkki kuitenkin vielä vähän turhan pitkä, kun koiramurunen on vielä toipilas, mutta itse se kuitenkin halusi kävellä ja touhuta, joten pidän sitä jo parempana merkkinä voinnista.
         Koko ajan vaan päässä kaikuu se yksi ainut toive, jota olen kohta hokenut kuukauden verran: tulisi se kevät jo kunnolla! Saisi olla koiran kanssa huolettomammin ulkona, saisi vähän käsiä multaan ja pensaan leikkuisiin ja ajatuksia edes hetkeksi jonnekin muualle kuin näihin murheisiin... Tuntuu oikeasti, että minulle voisi kokeilla sitä päänsiirto-leikkausta, sillä oma pää räjähtää hetkenä minä hyvänsä!
           Bum!
          Jos pääsisi huomenna taas vähän juoksentelemaan niin saisi jonkun aivolohkon edes tyhjemmäksi, katsotaan nyt...

Virvon varvon

Kukaan ei käynyt tänään virpomassa, mutta toisaalta sain syödä itse suklaamunat. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.
         Yö oli jälleen vähän levoton, koiralla meni jo paremmin eikä tarvinnut kuin yhden kerran käydä ulkona ja yhden kerran sitten muuten vaan oli levoton, mutta minun yöuneni pilasi vanhempieni kuorsaus. Makasivat siskonpedissä tuossa nurkan takana ja valvoin melkein kolme tuntia, kun en saanut niiden kuorsaukselta unta. Koira nukkui jalkopäässä ja minua otti päähän. Vähättelevästi sanottuna!
         Ja aamulla sitten kun ajattelin, että lojoksimpas nyt vielä hetkisen niin kännykkä muistutti kesäajasta ja menetin sen tunnin sitten siinä... Aamulla minulle ei kannattanut sanoa yhtään mitään ennen kuin olin saanut lämpöisen voileivän suuhun, olin sen verran pahalla päällä.
         Harmaata ja märkää on ollut koko päivän. Oikein semmoista todella masentavaa keliä pidellyt ja jos ei juuri olisi aamulla käännetty kelloa kesäaikaan niin voisi luulla, että eletään syyskuuta.
         Iltapäivästä pyrähdin viiden kilsan juoksulla ja siihen hommaan tuo ilma oli aika hyvä. Semmoinen pieni kosteus ilmassa teki helpoksi hengittämisen ja juoksu muutenkin sujui ihan mukavasti. Kylkeen pisti kylläkin lopussa, mutta se talttui kyllä kun vähän hidasti ja venytteli. Ihme juttu kuitenkin...
        Nyt on taas talo hiljainen, kun viikonloppu vieraat hipsivät kotikonnuilleen alkuillasta. Jäätiin koiran kanssa kahdestaan ja pötkähdettiin hetkeksi sängylle katsomaan eilisiltana nauhoitettua Titanic-elokuvaa (ihan kuin en olisi sitäkin sataa kertaa nähnyt!). Noh, tällä kertaa jäi puolet näkemättä, kun nukahdin. Meinasi mennä koiruuden iltalääkekin sivu suun kun oikein otti uni otteeseensa.

P.S. Tuo kuva on aikaisemmilta vuosilta. En edes niitä pajunkissaoksia yrennyt hakemaan, puhumattakaan koivunoksista... 

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
48. juoksupäivä (16. viikkoa täynnä eli neljä kuukautta!!)
- 5.2 km uimarantalenkki (31min)
- juoksu kulki hyvin eikä jaloissa tuntunut mitään erikoisempaa koko matkalla
- kylkeen pisti loppumatkasta aika napakastikin, mutta pienen venyttelyn ja vauhdin hidastamisen jälkeen homma toimi taas hyvin
- ilma oli sateentuhnuinen, mutta sen verran mukavasti kostea, että oli helppo ja hapekas keli juosta, asvaltti oli kuiva ja hyvä
- rullailin ennen juoksua
- NELJÄ KUUKAUTTA JUOKSUA TAKANA!!

Parempi päivä

Yö oli kamalan levoton. Koira halusi monta kertaa ulos eikä sitten oikein tehnyt pissaa sen paremmin kuin muutakaan. Nukuin vain semmoisia pieniä torkkuja kun vähäinenkin rapsahdus herätti ja piti käydä katsomassa oliko se koira. Aamuyöstä olin sitten jo niin väsynyt, että itkettikin jo koiran olotila, vaikka ei se sen pahemmaksi ollut mennyt.. jotenkin vain väsynyt mieli tekee asioista niin julmetun suuria.
           Aamulla äiti oli laittanut sitten minun oven kiinni kunhan koira oli pompannut sängyn jalkopäädystä aamupalalle. Meikäläinen veti unia yhteentoista ja heräsin kun puhelimeen tuli viesti. Uni on merkillinen lääke siihen, miltä maailma näyttää. Toinen juttu, mikä helpottaa on se, kun väkeä on vähän enemmän kantamassa huolta ja jakamassa vastuuta koirasta. Sisko tuli käymään ja äiti ja isä viettämään viikonloppua, joten minä sain päiväkahvin jälkeen kömpiä rauhassa pienille päiväunille eikä tarvinnut säpsähtää heti hereille kun rapsahti, kun tiesi, että koiralla on silmälläpitäjiä. Eli tänään olo on ollut paljon parempi ja huomasin nauraneeni tänään pitkästä aikaan.

Isä teki ulkoportaille sellaisen luiskan, mitä pitkin koira pääsee paremmin kulkemaan, kun hauvan selälle nuo meidän portaat on vähän jyrkät ja hankalat. Nyt ei tarvitse enää koiruutta retuuttaa alas ja ylös, kun meidän karvaturri ei ole niitä tapauksia, jotka kamalasti tykkäävät auttamisesta tai tukemisesta. Liukkailla keleilläkin tuntui melkein rikolliselta, kun piti valjaslenkistä vähän kiinni, ettei koira liukastuisi...
          Sisältä puolestaan napattiin se sohva pois, missä koira on ennen nukkunut, mutta kun se ei enää siihen kunnolla päässyt niin ei haluttu, että se itsensä teloo siinä. Laitettiin vällyt ja pehmusteet lattialle odottelemaan, että koira suvaitsee ottaa paikan omakseen... Jääräpäinen on senkin suhteen ollut koko päivän ♥ reppana!

Tänään saatiin selvyyttä sitten siihenkin asiaan, että naapurin isännältä napattiin tuo pienempi vuokrapelto pois vuokrauksesta ja laitellaan siihen sitten kasvimaata ja nurmea ja mansikkaa ja mitä nyt laitetaankaan, niin ihan rauhassa.
           Ihanaa!
           Vaikka kesällä tuskailen takuulla sitä, että hommaa on pihassa enemmän kuin 24 tunnissa ehtisi tekemään, niin ihana päästä taas uuden alueen kimppuun. Saa tehdä taas raivausta ja istutustyötä oikein olan takaa! Kun sanoin tänään, että noinkohan me jo nyt saadaan se hullun maine, niin sisko tokaisi siihen, että hulluja oltiin jo tuon takapihalla olevan niityn jälkeen ja senkin jälkeen on tontti suurentunut kahteen kertaan...
           Rupesin heti suunnittelemaan kiviaidan perkuuta ja nurmikon tekoa ja mansikkamaan laittoa ja jos laittelisi sitten vielä jonkinmoisen koppulin tomaateille (jos saisi ne siemenet ensin itämään...) ja kasvimaata ja ... ja.... ja....
           Kukahan minunkin pihahommani ensi kesänä hoitaa, kun tämä emäntä kuihtuu työtaakkansa alle, hih! Haaveilu ja suunnittelu on kyllä osa minun kevättäni, vaikka suurin osa suunnitelmista jäisi sikseen. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
           Koko päivän on ollut harmaata ja iltapäivästä sitten rupesi satamaankin. Sitä sitten riittää ensi viikon alkuun asti ja masentaa jo valmiiksi kura ja märkyys ja pimeys. Kaipaan kesää koko ajan enemmän. Tai tulisi nyt edes se lämpö... sekin riittäisi jos ihan ei kesää vielä saisi...

Mieli maassa ...

Ei ole oikein ollut fiiliksiä kirjoitella. Ei ole ollut fiiliksiä oikein mihinkään.
        Käytiin keskiviikkona koiran kanssa päivystävällä eläinlääkärillä, kun takajalat menivät keskiviikko-iltana alta. Tai niin, että niistä meni voimat eikä koira oikein pysynyt pystyssä. Ajomatka lääkäriin meni itkiessä. Lääkäri sanoi, että heillä ei ole röntgeniä, mutta epäilisi ongelmaa selkärangassa. Kipupiikki niskaan ja kotiin. Onneksi olin soittanut omallekin eläinlääkärille ja varannut torstaille ajan.
         Ilta ja yö meni itkiessä.

Aamulla ajeltiin sitten omalle eläinlääkärille ja yö oli ollut niin vähäuninen, että ei paljoa tarvinnut kun itku tuli taas. Röntgenissä ei näkynyt selkärangassa kasvaimia tai muutakaan silmin havaittavaa muutosta, joten eläinlääkäri sanoi ongelman olevan hermotuksessa. Joku hermo on jumissa tai puristuksissa ja se aiheuttaa heikkoa askellusta takajaloissa. Odoteltiin melkein pari tuntia akupunktiohoitoa ja se ainakin sai koiralle hyvän olon, kun hauva meni ihan veteläksi ja haukotteli. Kipulääkettä kotiin.
         Iltasella käveltiin jo vähän paremmin ja painon varaus oli jo parempi, mutta aikamoista töpöttelyähän se kävely oli. Madalsin omaa sänkyä siskonpeti tasolle ja nappasin sohvalta ylimääräiset tyynyt pois, että koira pääsisi siihenkin paremmin.

Tänään koira on ollut vaisu ja uninen. Toivon vaan, että kipulääke pitää kivut poissa. Pikkusisko tuli käymään viikonlopuksi ja katsomaan koiraa. Pala nousi kurkkuun, kun sisko sanoi, että niin kauan kun koira saa kakan tehdyksi ilman suurempia ongelmia niin katsotaan, mutta kärsiä ei saa... Olen samaa mieltä, mutta jotenkin on kamalan vaikea kuvitella arkea ja päiviä ilman hauvaa. Itkettää jo pelkkä ajatus siitä.
        Kipulääkkeitä ja viikoksi ja jos vika on välilevyissä niin niiden pitäisi parantua kipulääkkeillä ja levolla, joten levossa olen koiraa yrittänyt pitää ja kantaa portaissa ylös sekä alas, ettei selkä rasittuisi. Kun tulisi lämpöiset kelit niin toinen saisi nukkua nurmella, mutta kun on nämä kirotut pakkaset ja ensi viikoksi on luvattu sateita niin ei ainakaan sää meitä suosi...
         Tunnelmat ovat täällä olleet siis pari päivää aika alamaissa. Tänään kävin pikaisella juoksulenkillä että sai vähän päähän ilmaa, kun tuntuu, että omakin nuppi on niin täynnä kaikkea surusta epävarmuuteen, ettei henkikään kulje!
         Juoksu ei oikein sujunut muusta kuin loppumatkasta. Puolen matkan maissa alkoi pistää kylkeen eikä se oikein rauhoittunut. Meni vähän juoksu pilalle...
         Blaah.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
47. juoksupäivä (16. viikko)
- 5 km kylälenkki (30min)
- jaloissa tuntui hyvältä ja hyvin kulki sen puoleen
- hengitys petti tällä kertaa (tai sitten alkuverryttely oli puutteellinen) kun kylkipistos vaivasi puolen matkan jälkeen melkein loppuun asti. Eikä helpottanut vaikka yritin painaa ja venytellä ja kävelläkin välillä
- muuten oli hyvä keli juosta, melko kuiva tie ja pikkupakkanen
- rullailin ennen ja sitten iltasella uudemman kerran

Taivaan sää-miehen tuuraaja työssään.

Olo on vähän unelias, kun viime yö meni ihan metsään... Koira kävi ulkona vain kerran ja nukkui kuin väsynyt lapanen loppuyön kiltisti ja paikoillaan, mutta minä en saanut unta enää yöheräämisen jälkeen ja sittenkin kun uni vähän tarrasi kiinni niin heräilin pitkin yötä. Aamusta olin sitten taas haukotteleva nahjus...
          Taitaa kevät virrata suonissa jo siihen malliin, etten osaa enää edes yöllä rentoutua!
           Pitäisi osata, sillä nämä yöheräilyt ovat kyllä vieneet vähän powereita päivästä.
           Niin. Tämä päivä.
           Voisin hyvin kuvitella, että Taivaassa sää-vastaava on talvilomilla ja tänään puikoissa hääräsi joku onneton tuuraaja, sillä taivas työnsi aivan kaikkea, mitä taivaalta nyt vaan voi tulla (paitsi kissoja, koiria ja vanhoja akkoja äkeet selässä)! Aamusta oli vielä jokunen sentti lunta maassa, mutta kun mittari näytti +5 jo aamusta ei ne kauan pihalla pysyneet.
            Aamusta tuli lunta, plus-asteista huolimatta. Iltapäivästä tihutti vettä, räntää ja jäisiä pisaroita. Ja iltasella sitten taas vähän lumen ja rännän sekasotkua. Siinä välissä paistoi aurinko, tuuli, oli pilvistä ja harmaata ja kylmää.
             Hyvinkin voin mielessäni nähdä tuuraajan painelemassa nappuloita ja vetelemässä erinäköisiä vipuja näiden sanojen kera:
             Oho...
             Ootappas... mikä se näistä oli?
             Eiku...
             Ei sekään...
             Entäs tämä!

Koiran kanssa heitettiin aamulenkki rannalla. Sielläkin oli kuraa ja loskaa, ja niin kuin nekin tiet olivat jo hyvät ennen näitä lumia! Koira nautiskeli ja minä väistelin lammikoita. Saatiin olla aika rauhassa, kun vain yksi auto kävi pyörähtämässä siinä laiturin vieressä. Hyvä niin, sillä harrastan usein näillä rantalenkeillä yksin puhelua. Jotenkin asiat selvenevät aivoissa paremmin ääneen sanottuna... ainakin se siltä tuntuu... hetken aikaa.

Iltapäivästä oli oman lenkin vuoro sitten.
           Onneksi satuin lähtemään juoksemaan siinä välissä kun taivaalta pilkisteli aurinko. Kylätie oli loskassa ja lumessa ja oli vähän hankala etsiä jalalle semmoista paikkaa, missä tossu ei olisi kastunut. Läts ja lits! Laitoin musiikkia korviin oikeastaan vasta toista kertaa juoksu-urani aikana. En ole oikein tottunut siihen, että korvissa jumputtaisi musiikki juostessa, kun on pitänyt kuunnella pulssia ja hengitystä. Nyt se kuitenkin vei ajatuksia vähän pois siitä, että en tarkkaillut jokaista ruumiin liikettä ihan semmoisella vainoharhaisuudella, mitä olen muutamina juoksukertoina tehnyt.
             Jaloissa ei tuntunut kipua ollenkaan, mutta viimeisen vähän jyrkemmän alamäen kävelin kuitenkin, kun vasen polvi oli sen tuntuinen, että en halunnut sitä ehdoin tahdoin rasittaa, vaikka kipua ei ilmennytkään. Ihana oli juosta kuitenkin niin, että ei tarvinnut kinttuja varoja tai kipuja kuunnella! Siksi kai juoksukin kulki suhteellisen hyvin.
               Hengityskin pelasi ja ryhti pysyi siihen asti hyvänä ennen kuin väsähdin. Sitten huomasin, että keskivartalokannatus romahti ja tuli taas vähän sellainen "istuva" juoksuasento... Lihakset, lihakset, lihakset!
              Olo oli kuitenkin hyvä juoksun jälkeen, mutta sitten taisin syödä liikaa, kun nyt on ollut koko illan ihan semmoinen pallomainen olo. Maha painaa tonnin! Yritin iltapalaksikin syödä vähän ja kevyttä, mutta ei olo ainakaan vielä ole parantunut... pööööööh!

Muuten tämä päivä oli yhtä saamaton töiden suhteen. En edes imuria saanut kaivetuksi kaapista, että olisi pölyhuiskat saaneet kyytiä talon nurkista! Hohhoijaa! Olen aina valittanut, että pitäisi olla piika, mutta näköjään minä tarvitsisin sittenkin pehtoorin, joka potkisi minuun vauhtia...
          Toivottavasti tänä yönä saisin vähän paremmin nukuttua. Alkaa taas silmänaluset olemaan kuin panda-karhulla!
          Haukotus.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
46. juoksupäivä (16. viikko alkaa..)
- 7.2 km kylälenkki (43min)
- juoksu kulki hyvin ja jalatkin tuntuivat hyviltä. Vasta viimeisellä puolella kilsalla vasen ulkosyrjä ilmoitti sen verran itsestään, että kävelin viimeisen alamäen, mutta muuten sain juosta koko seitsemän kilsan matkan.
- vauhtikin pysyi tällä kertaa sen verran tasaisena, ettei tullut väsymystä kesken kaiken
- hengitys pelitti hyvin, mutta ryhti lopahti kun väsyin loppumatkasta. Meni vähän myttyiseksi.
- tiet olivat sohjoiset ja lumiset kylän puolella, mutta asvaltilla oli kuivaa ja hyvä juosta.
- rullailin ennen ja jälkeen lenkin ja ei tunnu enää niin paljon kipupisteitä kun ensimmäisten rullailujen jälkeen. Pitäisi vaan varmaan hankkia kuviorulla, kun tuo alkaa olla liian pehmeä...
- keli vaihteleva, +7, aurinkoista, pilvistä ja pientä tihkua, kaikkia vuorotellen. Yhteenvetona ihan kiva juoksukeli, mutta en osannut pukeutua oikein, kun tuli hurja hiki.

Talvi nro. 2

Uusi lumi vanhan surma.
         Katinkontit ja kissanviikset!
         Jo yöllä kun laskin koiran pissalle niin lunta oli maassa jo senttejä. Aamulla vastassa oli luminen maisema ja lisää tuli taivaan täydeltä. Ei hyvä. Jotenkin tämä ei nyt mene niin kuin pitäisi, ei ollenkaan. Naapurin emäntä myhäilee varmasti tyytyväisenä nojatuolissaan, kun tuli silloin muutama viikko sitten sanoneeksi, että kyllä se lumituisku vielä tulee... Tekisi mieli kolata kaikki oman pihan lumet niiden pihalle sulamaan!

Käytiin aamulenkillä tuossa metsätien laidassa ja koirakin oli selvästi hämmentynyt tästä toisesta talvesta. Yritin sille selittää, että tämä on vain muutaman päivän juttu, mutta kun en oikein uskonut itsekään sitä mitä sanoin niin en tainnut kuulostaa kovinkaan vakuuttavalta...
           Minua masensi.
           Ruuan jälkeen olisi pitänyt tehdä jotain järkevää, mutta en tehnyt. Ei tehnyt yhtään mieli olla järkevä, ahkera ja muutenkaan aikaansaapa. Kevätmieli jäi totaalisesti lumen alle. Nukuin vähän viime yön tunteja taas takaisin ja niin nukkui kyllä koirakin. Oli taas semmoinen olo, että olisi tehnyt mieli laittaa ovet lukkoon ja vaaleat kevätverhot ikkunoiden eteen ja linnottautua torppaan niin kauaksi, että nämä lumet sulavat ja saan takaisin keväisen ja ihanan kuivan pihani.

Minulla oli samanlainen olo tänään kuin tuolla alppiruusulla lumen alla...

Iltalenkillä lunta oli jo 10 cm ja ajattelin, että satakoon nyt vaikka metrin niin lumikolaa en enää vintilt alas kanna! Minun talveni loppui jo ja siihen on luonnonkin taivuttava - ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin ennemmin.
          Tänään on ollut sitten synkkien ajatusten päivä.
          Mielentila on ollut valkeasta lumesta huolimatta musta kuin nokipojan poski. Ne pienimmätkin murheen jyväset ovat itäneet jättiläispuiksi ja varjostavat mieltä koko latvustollaan. Huomenna olisi juoksupäivä taas. Voi tulla mukava lenkki, jos lunta on nivusiin....
           Ei naurata.
           Yhtään.

Päivä pidempi yötä - vihdoin!

Nostin tänään puolen kahdeksan maissa aamupalan saaneen koiran sänkyni jalkopäähän ottamaan vähän vielä aamu-unta ja kiepsahdin itsekin vielä peiton alle lämpimään. Kylläpäs unta riittikin. Seuraavan kerran nostettiin koiran kanssa päätä vasta 11 maissa...
            Vaikka unta ei voi varastoon nukkua, niin näköjään sitä velkaa kuitenkin on...
             Onneksi se eilinen kamalan kylmä tuuli oli vähän jo täksi päiväksi tyyntynyt ja ulkona oleminen oli jo siedettävää. Eilinen viima puski toppatakin läpikin luihin asti, vaikka oli villapaita välissä (kyllä, olen jälleen palannut toppatakki-habitukseen, vaikka niin ehdin jo tottua kevyempään pusakkaan...). 
             Käytiin koiran kanssa rantalenkillä, nyt kun kerran selvittiin tuulestakin. Käveltiinkin aikamoinen lenkki ja vähän loppumatkasta jo huolestuin koiran jaksamisesta, mutta reippaastihan hauva käveli, haisteli jokaisen männyn ja kanervikon siinä mennessä. Laiturin kupeella eräs pikku tyttö kuiski koko ajan isälleen, että "kato koira! Onkohan se kiltti? Saakohan sitä silittää?". Ajattelin, että jos tyttö ei itse sitä kysy, niin minä kysyn, että haluaako se silittää meidän koiraa. Onneksi isä tajusi olla lapsensa tulkkina sen verran, että kysyi minulta, onko meidän koiran vihainen ja saako sitä silittää. Nauroin vain, että ei meidän koira enää jaksa vihainen olla ja saa silittää. Hymyilytti sen tytön ilo, kun se upotti kätensä meidän koiran tuuheaan niskavilloitukseen! Ja koira nautti silityksestä, ihan kuin ei olisi ikinä sitä silitelty ♥

Jäät olivat jo pusertuneet rantaan pienelle rutulle, vaikka sulaa ei oikein missään näkynytkään. Tämä ilmiö on selitettävissä kuulemma jään sulamisessa syntyvällä jään laajenemisella... (älkää kysykö...)

Sitten oli vuorossa oma lenkki.
          Rehellisesti vähän pelotti lähteä lenkille, kun pelkään, että heti ekassa mutkassa alkaa joka kohtaa koskea... Ei saisi ajatella niin, koska silloin myös varoo kroppaa eri tavalla. Tänään kuitenkin jalat tuntuivat jo alusta asti ihan erilaisilta kuin muina kertoina, mutta kun siirsin asentoa hieman etunojaan enemmän niin huomasin, että vauhtikin kasvoi... Liikaakin, sillä hengitys oli kaikkea muuta kuin rauhallista ja tasaista, pikemminkin sellaista puuskutusta ja hapen haukkomista, mutta kun jalat veivät piti vain yrittää pitää keuhkot mukana.
           Katsoin eilen semmoisen juoksu expertin videon missä se antoi ohjetta IT jänteen kipuilun kanssa toimimiseen ennen kuin kipu menee siihen, että juoksu pitää lopettaa täysin:
- jalan pitää koskettaa maata lantion takana eli siis kun askel osuu maahan niin paino jalalla olisi mahdollisimman vähäinen. Tähän auttoi kyllä tämänpäiväinen asennon korjaus hieman eteenpäin. En tarkoita mitään hurjaa etukumaraa, mutta niin että lantiosta lähtien liike on jo valmiiksi eteenpäin.
- lantion piti olla vähän kuin kupissa eikä niin, että alaselkään muodostuu notko. Tämä juttu minulla on ollut tosi vaikea saada toimimaan. En näköjään tunne omaa lantiotani tarpeeksi että saisin tuntuman, että milloin lantio on pystyssä... Alavatsalihakset jännittyvät siinä oikeassa asennossa, joten sen kautta yritin hakea oikeaa kulmaa lantiolle.
- lantion piti olla myös suorassa eli se ei saisi painua askeleen mukana alemmas. Tätä minulla on silloin kun alkaa väsymään. Luovutan ja sitten huomaan että lantio alkaa keinumaan. Tänään yritin korjata tätäkin. Vatsa- ja selkälihakset ovat huonot, se on suurin syy miksi en jaksa pitää ryhtiä ja asentoa sopivana
- ja sitten oli ehkä jännin ohje: hiljaisuus. Kun juoksu on hiljaista niin silloin juoksee hyvin. Eli kun askeleista ei kuulu kuin pieni tumpse niin juoksee kevyesti ja oikeassa kulmassa. Sen huomasin tänään varsinkin soratiellä, että kun jalka osui maahan vain hipaisten uuteen ponnistukseen niin ääntäkään ei kuulunut pientä raapaisua enempää!
              Juoksun jälkeenkään eivät jalat olleet kipeät, mutta rullailin ja hoidin lihashuollon silti niin kuin ennenkin. Ihanaa, kun tämä kova homma lihasten kanssa taitaa sittenkin tuottaa tulosta sen suhteen, että jos saisin kivut talttumaan ennen kuin ne menevät pahemmiksi.
               Olen rullaillut nyt viikon ja kyllä sen huomaa niin kipupisteiden vähenemisenä, että jalkojen verenkierron paranemisena. Jotenkin on ollut ihanan lämpöiset jalat koko viikon! Pitäisi varmaan harkita käsienkin rullausta, jos vaikka paranisi niidenkin verenkierto...

Kotihoito välineet: foam roller, tennispallo ja kuminauha.

Ruuan jälkeen sitten olinkin taas kuin vanha lapanen nurkassa. Semmoinen leijuvainen, kylläinen, lämmin ja rento olo. Juoksupöhnä kuorrutettuna hyvällä ruualla. Iltasella vielä tein vähän lihashuoltoa ennen kuin kömmin - taas - saunan lauteille nauttimaan. Olen taas melkein joka päivä tällä viikolla saunonut, mutta aina se on yhtä mukavaa. Juoksupäivä iltoina se vaan saa minut sitten niin pehmeäksi vetelykseksi, että hyvä kun jaksaa kättä nostaa iltapalan jälkeen.
          Koira on vedellyt unia koko illan. Taisi se aamuinen lenkki oikeasti olla vähän pitkä... Onneksi tuo väsymys taitaa olla ns. hyvää väsymystä, kun sitä toisenlaistakin väsymystä on näinä kuukausina ollut, kun koira on ollut kipeä ja vetämätön.

Väsyttää jo pelkkä katsominen.... *haukotus*

Oman mielen päällä on parikin asiaa... tai siis pyörittelen niitä samoja murhehia kuin ennenkin, kun ne eivät suostu mihinkään häviämään tuolta päästä. Epätietoisuus on pahinta. Se, että ei tiedä missä mennään. Minusta sekään ei ole niin paha, että toinen sanoo, ettei jaksa olla minun kanssani enää, mutta jos kaikki jää roikkumaan ilmaan vailla selitystä tai syytä, niin se minua nakertaa sisältä kuin nälkäinen hiiri näkkäriä! Jotenkin on helpompi selvitä sydänsuruista, kun ne tietää sydänsuruiksi, mutta miten selvitä jostain semmoisesta, mistä ei tiedä mitä se on.
          Olen liian äkäinen laittaakseni viestiä ja minulla on liian ikävä, että olisin laittamatta.
          Olen ollut tässä ristiriitaisessa tilanteessa NIIN monta kertaa aikaisemmin, että en enää jaksaisi.
          Voi kun oikeasti olisi semmoinen nappula, mistä saisi väännettyä tunteet nollille...

Vetelyksen kintut

Äsken iltalenkillä saatiin lunta niskaan.
          Taitaa se takatalvea tehdä kuitenkin, vaikka miten olisi tapellut vastaan. Olkapäät ja koiran turkki olivat ihan valkeat lumesta, kun tultiin pois. Mielestäni meillä oli kuitenkin sopimus Äiti Maa Emosen kanssa, että pakkanen menettelee, mutta lumi ei. Minä pidin kiinni sopimuksesta, Äiti Emonen ei.
           Vein lumikolan jo kesää pakoon, toivottavasti en tarvitse sitä huomenna....

P.S. Eilen oli muuten Kevätpäiväntasaus eli tänään oli jo päivä pidempi yötä. Hurraa! Nyt vaan pitäisi kevään tehdä kunnon pesäero talveen eikä mitään tällaisia lumia enää... Uskomatonta ajatella, että tästä lähtien joka päivä on valoisampi toista! Ihanaa, ihanaa, ihanaa!!!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
45. juoksupäivä (15. viikko loppuu)
- 7.2 km kylälenkki (43min)
- jaloiss tuntui hyvältä ja ei oikeastaan kipuja missään vaiheessa. Sen verran kuitenkin säästelin jalkoja vielä tällä lenkillä, että kävelin jyrkimmät alamäet, kun IT jänne kenkkuilee pahiten alamäkijuoksussa. Pienissä alamäissä ei tosin ollut ongelmaa, mutta en halunnut ottaa riskiä
- asentoa korjasin hieman eteenpäin kallellaan ja se antoi juoksuun vauhtia ja jaloille tilaa tulla vähän suorempana ja taaempana maahan, auttoi ainakin maakosketuksen minimoimisessa
- hengitys ei kestänyt vauhdin mukana yhtään. Puuskutin ja läähätin ja se oli semmoista haukkomista koko hengitys. Menin liian kovaan kun otti huomioon hengityskapasiteetin eli hengitys oli kai tänään se ongelma alue ja toinen oli liiallinen vauhti
- rullailin ennen ja jälkeen lenkin ja ainakin tennispallo jalkapohjan alla - hieronta auttoi todellakin takareiden kireyteen! Merkillistä, mutta niin totta!
- keli oli ihan hyvä, kylmä tuuli oli puuskaista ja aina vastaista, joten vähän pääsi kylmä sisälle takin alle, mutta ei niin että olisi vilunväreitä tullut, -3 astetta, kuivat ja kovat tiet
- juoksun jälkeen oli jälleen pitkästä aikaa oikein hyvä, lämmin ja kevyt olo. Olin niin iloinen, että jalat ainakin tämän lenkin jaksoivat valittelematta. Jospa ne siitä vahvistuisivat! ♥

HRRRRR!!!!

Todiste siitä, että meidän nurkilla ainakin pyöri töyhtöhyyppä. Tämän päivän jälkeen en ole enää varma... en ole varma edes siitä, että pyöriikö näillä nurkilla enää emäntääkään, sillä niin KYLMÄ keli tänään oli !!
          Mittari näytti vain muutamaa pakkasastetta, mutta tuuli teki olotilasta napapiirimäisen. Jääkarhut, pingviinit ja jäälohkareet vain puuttuivat!
          Minua laiskotti.
          En tehnyt mitään.
          Syytän siitä kylmyyttä.

Auringonpimennys

 Hassua sinänsä, että ensin olen kamalan innoissani siitä, että pitkän talven jälkeen aurinko paistaa kirkkaasti silmiin ja lämmittää kasvoja ja luminietoksia ja koiran selkää, mutta sitten olen yhtä innoissani kun se aurinko pimenee!
            Tänään oli osittainen auringonpimennys ja bongattiin se kiikareilla ja erivärisillä alustoilla.
             Ne, jotka uskoivat muumeja ja nokesivat lasinpalan ja katsoivat sillä auringon katoamista, ovat nyt sokeita. Sillä auringon katsominen ilman asiallista suojausta aiheuttaa silmävaurioita. Meillä ratkaisu oli kiikareiden läpi suodatettu pieni auringon kuva paperille tai muulle alustalle. Aika hyvin se sen näytti, vaikka vähän suurempaa olisi ollut helpompi kuvata.

Vähän yli 11 auringonpimennys alkoi ja vähän yli 12 se oli täydellisimmillään - tai niin täydellinen kuin osittainen auringonpimennys vaan voi olla. Ihmeen vähän se maisemaa kuitenkin pimensi, kun luulisi että jos 80% auringosta on piilossa niin olisi ainakin hämärää, mutta maisemat olivat enemmänkin kuin joskus alkuillasta, vähän semmoinen hämärähkö...

Aikamoinen viikko avaruuden ihmeistä kiinnostuneille, kun ensin oli revontulet ja tänään auringonpimennys! Hauskaahan tämmöinen on minustakin, vaikka en nyt ihan harrastaja olekaan. Seuraavaa pimennystä saakin odotella sitten kolmisen vuotta, mutta sekin taisi olla vain osittainen. Olisi tänään pitänyt olla Färsaarilla, missä pimennys näky täydellisenä. Aina väärässä paikassa väärään aikaan!
          Tänään laskeutui naapurin isännän pellolle lauma joutsenia. Onneksi pellolla ollut vesi oli jo vähän imeytynyt, sillä en haluaisi irrottaa joutsenen jalkoja jäästä föönillä lämmittäen. Aikamoista mekkalaa ne siellä pitivät, joku riita kai laskeutumispaikasta, kun ei ne siinä kauan tepastelleet. Vähän ovat aikaisessa, kun kaikki on vielä niin jäässä. Tuskin pellostakaan mitään syötävää vielä irtosi.

Iltapäivästä kävin juoksulenkilläkin ja tällä kertaa jalat tuntuivat molemmat olevan puusta. Melkein alkukilsojen aikana jo tuntui ensinäkin vasemman polven tutussa ulkosyrjässä, mutta myös oikean polven alareunassa... Ei kipu niin suurta ollut, mutta häiritsevää. Kilsoja ei tullut kuin se 5 joten ihan kamalasti en jalkoja rasitellut, mutta kropassa tuntui kuin olisin juossut vähintään 20 km! Voih... Menee nämä kevätaurinkoiset juoksukelit ihan hukkaan kun ei voi oikein nauttia menosta. Kasvoista kyllä näkee, että aurinkoa vasten juoksee, kun pisamia tulee nenän päälle ja poskipäihin, mutta muuten on vähän juoksuilo jossain kengän alla. Toivottavasti tämä ei kestä loppuelämää. Naurettiin yhdenkin murusen kanssa, joka on ollut kyllä korvaamaton tuki tässä minunkin juoksu-hommassani, että sitten kun täyttää 50 niin alkaa juoksu kulkemaan! Lohdullista....
           Iltalenkki käytiin heittämässä koiran kanssa rannalla. Tällä kertaa saatiin olla ihan rauhassa ja ihan yksin, ei ollut ristinsielua missään jos ei lokkeja oteta lukuun. Koirakin jolkotteli jälleen mukavan oloisesti ja haisteli reunoja ja varvukkoja. Ja minä nautin siitä, että järvi näytti jo siniseltä (vaikka se varmaankin oli vain heijastusta taivaansinestä).
            Ihanaa, voitteko uskoa, että kohta on kesä! Tai otetaan se kevät sitä ennen!

Eilenkin oli niin hyvä mieli siitä meidän "likkojen" tapaamisesta, että piristi päivää melkein yhtä paljon kuin auringonpaiste! Aamulla oli vielä semmoinen olo, ettei olisi millään jaksanut mennä katupölyn peittämään kaupunkiin, mutta sitten kun paikan päälle pääsi ja halattiin naisten kanssa pitkästä aikaa, niin huomasin nopeasti miten mukavaa oli vaihtaa kuulumisia ja jutella kaikenlaista. Käytiin kahdessakin kahviossa ja ekassa join NIIN hyvää kaakaota, etten ole varmaan ikinä niin hyvää juonut... Nams!
          Ehdin kotiin, kun toinen ystävättäristäni laittoi viestin, että tapaaminen oli piristänyt häntä mahdottomasti, kun oli ollut pitemmän aikaa jo vähän alla päin... Tuli niin hyvä olo! Omaa aikaa tapaamiseen kului vain kolme tuntia ja jo siinä ajassa sai toisen mielen piristymään ja voimaan paremmin. Hyvä, kun tuli lähdettyä. Sovittiin, että vielä tässä keväällä mennään katsomaan elokuviin se Armi Ratiasta kertova elokuva Armi elää!. Ajankohtaa ei vielä sovittu. Se pitää kuulemma jokaisen suomalaisen naisen nähdä...

Iltasella sitten siivosin - taas - torpan viikonloppu kuntoon ja tuntuu, että kevät toi mukanaan myös tämän jatkuvan imurin jatkeena olemisen. Koiran tassuissa tulee kuivaa heinää, ihmisten kengissä tulee hiekkaa ja kuivaa heinää ja jostain muualtakin sitä heinää ja hiekkaa ja soraa tulee, sillä imuri rapisi tänäänkin kuin olisin imuroinut hiekkarantaa!
         Istuin illalla saunassa, venyttelin jalkojani ja ajattelin kesää ja sitä, miten kivaa on, kun se kaikki on vielä edessä päin. Kesä, lämpö, ensimmäinen uintikerta, kesäillat ja vapaat lauantait riippumatossa (jos saan sen ostettua...).
          Fiilis on hyvä.
          Pitää varmaan lopettaa tällä kertaa tähän ennen kuin fiilikset muuttuvat toiseen suuntaan...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
44. juoksupäivä (15.viikko)
- 5 km kylälenkin lenkki (27min)
- jo lähtiessä tuntui jalat vähän omituisen nahkeilta, vaikka olin venytellyt ja rullaillut ennen lenkkiä ja yrittänyt aukoa vähän lihaksia
- taisin taas juosta kamalan lujaa, kun se PitääPystyäPuhumaanPuuskuttamatta-sääntö ei toiminut. Hengitys oli vähän semmoista nopeaa ja pinnallista, mutta kun kaikki keskittyminen meni jalkoihin
- jaloiss tuntui jo kilometrin jälkeen jo vähän tuntemuksia ja sitten 3-4 kilometrin kohdalla piti jo vähän miettiä missä asennossa jalat tuntuivat parhaimmilta
- vasemmassa polvessa kipu tuntui vähän alempana ja oikeassa polvessa takapuolen jänteissä ja etupuolella polvilumpion alla tai viistosti sivuttain
- asentokin oli mitä oli, ei jaksanut siihen kiinnittää huomiota vaikka olisi pitänyt
- kotona rullailin heti lenkin jälkeen ja iltasella iltatreeni ja polven vahvistusharjoituksia ja venytyksiä.
- nyt kintut ovat niin "moukaroidun" tuntuiset että katsotaan nyt mitä huominen tuo tullessaan
- keli oli mahtava, aurinkoinen, mutta kylmähkö tuuli teki vähän ikäväksi poistulomatkan +3, aurinkoinen ja vän tuulinen
- jälkeenpäin kylläkin hyvä ja mukavan onnellinen olo! kaikesta huolimatta

Kaksi luettua tarinaa: kirjavinkkaus Pirjo Tuomisen Linnat ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys

Pirjo Tuominen

Linnat

(Tammi 2005)

En muista aivan tarkkaan missä vaiheessa sain kipinän lukea enemmänkin Pirjo Tuomisen kirjoja, mutta mahdollisesti se tapahtui Satakunta-sarjan kirjojen kanssa. Olen aina rakastanut Suomen historiasta kertovia romaaneja, ja jos historia on nivottu yhteen sukutarinan kanssa, olen takuulla myyty. Tuomisen kirjoissa minua viehättää se uskomaton kyky luoda historia kuvin lukijan silmien eteen. Tarkka ajankuva ja elävä historia henkilöiden kautta ovat parasta Tuomista!

Romaanissa Linnat Tuominen kertoo kuitenkin oikeasti eläneideiden henkilöiden tarinaa. Yhden suvun vaiheita Suomessa, missä elettiin Venäjän vallan puristuksessa.

           Bengt Magnus Björkman oli aikansa suurimpia liikemiehiä, joka rakensi elämäntyönsä ruukkien ja taitavien liiketoimien ympärille. Poikiensa, Ludvigin ja Larsin, suhteenkin hänellä oli omat suunnitelmansa, mutta jokainen tekee elämässään omat ratkaisunsa vanhempiensa toiveista ja unelmista huolimatta - niin myös huikentelevaista elämää viettävä Ludvig ja sotilasuran valinnut Lars, jonka unelmat loppujen lopuksi kuitenkin ovat lähempänä isän tulevaisuuden näkymää ruukkien ja nousevan teollisuuden parissa. 

             Kirjan päähenkilöksi nouseekin nuori, vähän epävarma Lars Björkman, joka ensin etsii itseään miellyttäen isäänsä ja kunnioittaen hänen unelmiaan ja toiveitaan, mutta vähitellen huomaa löytäneensä oman tiensä ja omat unelmansa lähempää kuin olisi arvannut. Suuri rakkaus, onni ja ilo, mutta myös suru, epätoivo ja kaiken voittava sinnikkyys ja tahto risteilevät Larsin elämässä vuosien kuluessa. Romaani kuljettaa lukijaansa vuosikymmenten matkan vaatimattoman sotilasuran tehneestä pojasta aina suureksi ja kunnioitetuksi patruunaksi, jonka pyrkimys parempaan ja suurempaan jatkui läpi hänen elämänsä.

♥♥♥½
+ Sujuva kerronta ja historian elävävyys tarinan 'lavasteena', tosipohjainen sukutarina taustalla, konstailematon, mutta silti vivahteikas kieli
- vuodet kuluivat loppua kohden nopeampaa tahtia, kun olisin halunnut lukea vähän tarkemmin myös siitä ajasta, kun ruukit ja maatilat pyörivät ja elämä oli hetken aikaa helppoakin 

__________________________________________________

Tommi Kinnunen

Neljäntienristeys

(WSOY 2014)

En yleensä ole kovin hanakka lukemaan Finlandia ehdokkaita tai voittajia, mutta muutama poikkeus on mahtunut joukkoon. Tämä Tommi Kinnusen kirja on yksi niistä. Olen aina ollut jotenkin kierosti kiinnostunut tarinankerronnasta, missä kuljetetaan tarinaa monen ihmiset näkökulmasta. Siinä samat hetket saavat aivan erilaiset sävyt, kun niitä katselleen monen ihmisen silmin.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kertoo neljän ihmisen tarinan läpi vuosikymmenten. Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin elämäntiet punoutuvat yhteen, mutta ovat silti erillään toisistaan syystä tai toisesta. Jokaista tarinaa yhdistää kuitenkin jatkuvalta tuntuva taistelu nimetöntä ja näkymätöntä kummajaista vastaan - jotkut kutsuvat sitä elämäksi. 

           Jo muutaman ensimmäisen luvun jälkeen minulle tuli lukiessa painava ja raskas olo, mutta ei huonolla tavalla. Kirjan tunnelma ei ole mitenkään hilpeä tai hauska, mutta siinä on kummallista lämpöä kaiken sen vaikean ja raskaan seassa. Erityisesti kaksi kirjan kohtaa saivat minussa aikaan lämpöisen olon:

"Maria nosti taikinakannun ja kaatoi siitä pannun seitsemään syvennykseen. Taikinan reunoihin syntyi kaunis pitsi ja huumaava rasvan tuoksu levisi asuntoon. Mariaa nauratti. Hän käänsi lätyt taitavasti veitsen kärjellä, antoi niiden paistua toiseltakin puolelta ja nosti ne halkinaiselle lautaselle hellan reunalle. Niiden väliin hän sirotteli sokeria."

Luin tämän kohdan joskus puolen yön maissa peiton alla ja voitte uskoa miten kovasti minun rupesi tekemään mieli lettuja! Jotenkin tässä kohden yhdistyi Marian onni minun onneeni. Meidän äitikin on aina tehnyt maailmasta pikkuisen paremman paikan paistamalla meille lettuja, jos maailma on murjonut ja potkinut nivusiin. Ah.

"Miehen nauru on kirkas eikä hän saa sitä katkeamaan.

- Mitä minä sinulle tekisin, vaikka sattuisin saamaan kiinni? Sellaista mitä ei jo ole tehty?  

Onni irrottaa kahvasta. Häntäkin hymyilyttää jo.

- Jos sitä olisi vielä tarjolla jotakin uutta?

Mies päästää äänekkään tyrskäyksen. Ilo kuplii oven läpi ja tarttuu Onniin.

- Taitaisin minä olla saamapuolella, mies hekottaa ja vetää ilmaa sanojen välissä.

Miehet ulvovat yhdessä oven molemmin puolin ja nauru kimpoilee porraskäytävän seinillä. Vatsaan sattuu. Onnin on pakko istuutua ylimmälle rappusella."

Tätä lainausta en voi kommentoida paljastamatta liikaa, mutta sen vain sanon, että tällaista sen pitäisi olla.

♥♥♥
+ monikerroksinen kerronta, rikas kieli, Kinnusen esikoisromaani!
- henkilöiden irrallisuus toisistaan, kun jokainen oli eroteltu yhdeksi osaksi

Vahingossa ahkera

Pitkästä aikaan nukuttiin koiran kanssa ilman yöpissakeikkaa. Minä vaan säpsähdin monta kertaa hereille, kun olin kuulevinani, että koira raapii ovea ja haluaa ulos, ja kun nostin pään tyynystä, koiruus nukkui pitkin pituuttaan sängyn toisessa reunassa vailla huolen häivää kuorsaten ja tuhisten. Alkaa yöherätykset jättämään jälkiä alitajuntaan, kun kuulen omiani...
            Jälleen hurmaavan aurinkoinen aamu ja oikein pelkään niitä luvattuja ensi viikon sateita, kun kaikki on taas harmaata ja märkää. En tiedä oliko se suht hyvin nukutun yön vai kauniin auringonpaisteen ansiota, mutta aamulenkin jälkeen otin lapion ja tyhjensin kompostin. Vihdoinkin! Eihän siinä kauaa mennyt, mutta miten se onkin semmoinen homma, jota mieluusti siirtäisi tulevaisuuteen.
             Komposti on ollut ns. hiljainen melkein kaksi kuukautta, kun en ole todellakaan saanut sitä tyhjennettyä ja lämpötilakin siellä ehti laskea niin alas, että kaikki elollinen loppui (vähän niin kuin pieni maailmanloppu siis...). Nyt sitten yrittelen saada siellä taas jotain eloa aikaiseksi, lämpötilaa nousemaan ja kompostin pelittämään ennen kuin kesä ehtii tulla. Hyvin oli mullaksi muuttunut ruokajäte. Melkein olisi voinut suoraan nostaa kukkapenkin ravinteeksi, jos ei vain olisi ollut turhan tuoretta...

Kun henki oli päällä, ajattelin käyttää sen hyväksi. Kun olin saanut koiran kylläiseksi ja unille ja itselleenkin jotain apetta vatsaan, heitin eteisen ja kuistin matot pihalle ja siivosin molemmat oikein sillä lailla kunnolla. Pesin lattiat ja kaikki. Ihana tuoksu oli vielä äskenkin kylmällä kuistilla, kun lähdettiin koiran kanssa iltalenkille. Raikas männyn tuoksu.
          Pesin samalla pari koneellista pyykkiä ja ripustin toisen koneellisen narulle. Ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Noh, ne ovat edelleen siellä, pakkasyössä, kun eivät ehtineet enää ilta-auringossa kuivua. Ja jos eivät huomennakaan kuivu niin varmaan pitää silti vielä osa kuivatella sisällä. Innokkuudessa on huonot puolensa!

Sen verran intoa ja energiaa oli vielä iltasella, että pesin auton suurimmista kurakerroksista. Se oli semmoinen "pikapesu" mutta kuitenkin niin, että seuraava pesu olisi sitten vähän helpompi. Taas näkyi tietyissä kohdissa helmapeltiä pieniä ruostekukkia, joten kesällä on edessä jälleen pieni maalausoperaatio ja vahaus. Saisi menemään auton edes muutaman vuoden, ennen kuin hajoaa alta... Niin ja tuo kiilto on todella pelkästään ulkopuolista. Sisätilat ovat sikamaisessa kunnossa. Takapenkillä on uimarannallinen hiekkaa koiran jaloista ja etupenkinkin jalkatilassa on ainakin pieni hiekkalaatikollinen kuskin jaloista tullutta hiekkaa ja kiveä (!!). Noh, kunhan vaihdan kesärenkaat niin sitten saa sisäpuoli pienen puunauksen!
           Illalla oli komea auringonlasku, kun tein iltatreenejä. Rullailin lihakset läpi ja katselin äsken vähän tekniikoita rintarangan venytyksiin, kun tuntuu napsuvan jälleen jumiin tuolta lapaluiden välistä ja saa olla jatkuvasti oikomassa ja napsauttelemassa lukkoja auki. Joku lihas siellä kirraa koko pakettia sen verran vinoon, ettei nikamat pysy kohdallaan...
           Rappeutuva kroppa, näköjään, kun aina joku paikka jumittaa tai on kipeänä.
           Ja tämä alkoi heti kun täytti 30 vuotta. En olisi arvannut sen vanhuuden näin nopeasti alkavan...
           Varokaa vaan, nuoret ja notkeat. Vuodet vierivät yllättävän nopeasti.
           Kolmen ja puolen metrin huokaus.

P.S. Huomenna tapaan kaksi ystävääni ♥ Pääsen vähän päätä tuulettamaan ja puhumaan jonkun muunkin kanssa kuin itseni. En ole nähnyt kumpaakaan varmaan kolmeen kuukauteen, joten tekee ihan hyvää törmätä välillä, ettei unohda miltä toinen näyttää. Jos vaikka käytäisiin syömässä tai ainakin kahvilla... Vanhempani tulivat pidennettyä kevätviikonloppua viettämään, joten koiran vahditkin ovat paikalla ja ei ole minullakaan niin suuri hoppu kotiin. Piristävää jo pelkkä ajatus!

P.P.S. Tänä aamuna, kun tepastelin jälleen postilaatikolla, naapurin pellolla huusivat töyhtöhyypät. Joku oli kai laumasta hävinnyt, kun aivan selvästi lintuset huusivat "Viivi! Viivi!! Viivi!?" Joko tämä Viivi oli jäätynyt viime yönä tai sitten lähtenyt takaisin etelään - toivottavasti kuitenkin löysivät toverinsa..

Revontulien terveisiä

Tänä aamuna oli peitto sellaisessa mytyssä, että se lämmitti ainoastaan yläselkää ja siinäkin se oli semmoinen peittokeko ennemmin kuin peitto... Yöllä oli pitänyt taas seisoa haukottelemassa kuistin ovella kun koira-herra piipahti pissalla ja olin kai sitten ryöminyt vähän huolimattomasti peiton alle sen jälkeen niin peittokin oli kiepsahtanut ympäri pari kertaa...
           Aamu paistoi silmiin ja postinhakumatkalla aamutuimaan linnut jo sirkuttelivat siihen malliin, että niillä taisi olla jo haku päällä. Kylmä yö oli ollut taas, kun nurmi oli varjokohdista ihan valkea. Tänään oli agendassa käydä ainakin apteekissa, kun koiran maitohappobakteerit alkoivat olla lopuillaan enkä uskaltanut jättää niitä nyt välistä koiran nykyisen vatsan kanssa, joten käytiin aamulenkillä rannalla niin siitä sitten pääsi ajelemaan samoin tein kirkonkylän apteekissa käymään.

Aivan ihana keli taas kävelylle, mutta meidän oikopolku oli vielä harmittavan jäinen ja luminen ja muhkurainan niin koira oli vähän epävarma askelissaan. Takaisin päin mentiin sitten ihan tietä myöten, vaikka se olikin kamalan kurassa.
         Oikein ällötti, kun tultiin oikopolulta rantatielle ja ajateltiin käydä satamassa aurinkoa ottamassa, niin kaksi miestä istuivat farma-autonsa takaosassa, takakontti auki ja vaihtoivat saappaita kenkiin ja pilkkihaalareita pusakkaan. Toinen sanoi meidät nähdessään, että "siinä on narttu kiimassa, ihan on sen näköinen"... Jos kommentti oli kohdistettu koiralle niin metsään meni, sillä meidän koira on uros ja ei todellakaan ole juoksuja! Mutta taas jos kommentti oli tarkoitettu minulle, niin olisi tehnyt mieli listiä mies siihen paikkaan, pilkkoa kilon palasiksi ja syöttää niille kaloille, jotka olivat verkoista poimineet!
           Niin viaton sielu en ole, ettenkö olisi tietoinen, että joillakin miehillä sattuu päässä olemaan enemmän tyhjää kuin toisilla, mutta olisi voinut tämä ukko sanoa sanottavansa kaverilleen eikä niin kuuluvasti, että minä sen kuulin. Olin pukeutunut kotoisesti rönttövaatteisiin, lököttäviin tuulipuvun housuihin ja tuulitakkiin enkä todellakaan ollut sen näköinen, joka olisi voinut miehistä mielikuvitusta villitä!
            Yökötti sen verran, että yritin viipyä laiturilla sen aikaa, että miehet olisivat lähteneet, mutta turha toivo sekin! Piti mennä vielä niiden ohi kertaalleen, mutta nyt saatiin mennä ilman ääliömäisiä kommentteja.  Tiedän olevani vähän herkkä nostamaan piikit pystyyn näiden ukkojen kohdalla, joiden mielestä naiset ovat vain arvottomia esineitä, vaikka pitäisi vaan aina muistaa, että semmoiset äijät ovat vain munattomia reppanoita, joiden hommat eivät tosi tilanteessa suju enää mitenkään!

Apteekki-keikan jälkeen annoin koira-murulle ruuan ja lähdin itse juoksemaan.
           Aivan huikaiseva keli juosta kun lämpötila oli +7 ja aurinko porotti niin, että takissa ja lämpökerraston paidassa tuli ihan hiki. Juoksin tänään kylälle 5 kilsan lenkin, kun piti vähän katsoa tuon polven perään, että missä kohtaa se alkaisi itsestään tiedottamaan. Juoksin melko reipasta tahtia ja tällä kertaa juoksin niin kuin juoksin, miettimättä kamalasti asentoja tai ryhtiä. Vähän enemmän nojasin eteen päin ja ainakin se vauhtia antoi! Polvessa tuntui ensimmäiset juilimiset ihan viime metreillä eli siinä samoissa kohdin kuin muulloinkin, noin 5 kilsan kohdalla. Harmitti, mutta minkä tälle voi kun vähän kerrassaan jalkaa vahvistaa. Rullailin lenkin jälkeen ja huomasin kyllä, että vasemmassa jalassa oli kipeitä kohtia kun taas oikean jalan rullailu ei aiheuttanut irvistelyjä... Jatkanpa siis rullailua, jos arat paikat vähentyisivät.
            Suuret saavutukset jäivät tänään taas vähäisiksi, kun iltalenkillä kipristeli puolestaan vatsaa niin, että olin melkein kaksin kerroin lopulta kun pihamaalle asti päästiin. Rojahdin hetkeksi pihalle kantamaani puutarhatuoliin ja vähän aikaa vatsaa tasoittelin. En tiedä mikä vatsaan iski, mutta jotenkin ei yllättänyt enää yhtään! Tätähän tämä on ollut koko talven!! Jos ei ole koira kipeä, niin joku on kuolemassa tai omat paikat repeää kahtia!! Ei jaksa yllättää enää mikään!!

Tämän minä sain sitten tehtyä, kun vatsakipu helpotti. Minulla oli ollut tulilatvan pistokkaita vedessä jo toista viikkoa ja aika komeat juuret olivat siinä ajassa kasvattaneetkin. Nyt sitten oli aika vihdoin saada mokomat multiin. Yllättävän hankalaa se sitten olikin sulloa pienet nykeröt purkkiin niin, että tilaa olisi kasvaa, mutta mieluusti niin, että juuret jäisivät mullan alle...
           En tiedä tuleeko näistä nyt mitään, mutta oli ihanaa pitkästä aikaa tonkia multaa ja istuttaa kukkasia. Piti vain pitää tiukasti muovihanskat käsissä, kun kynnen vierustat on taas melkein joka sormesta auki, enkä halua mitään multabakteeria veren kiertoon enää näin kevään iloksi!

Iltasella istuin saunassa ja tuijotin pihalle. Kello oli seitsemän illalla ja piha oli vielä suht valoisa. Ihanaa! Oikeasti on kevät ja valo tulossa! Vihdoin viimein! Ja vaikka ensi viikonlopuksi on luvattu jo lunta ja pakkasta paljon, niin tuskin nyt enää mitään nietoksia tulee (eihän?)....
         Iltasella kun päästin koiran iltaruuan jälkeen iltaseikkailulle pihamaalle niin taivaalla näkyi REVONTULIA!! Wautsi wau, minkä näköisiä! Vihertäviä laineita pitkin taivasta ja sitten ne vaihtuivat sellaisiksi kellertävän punertaviksi. Muutaman kerran olen revontulia nähnyt aikaisemminkin, mutta nyt olivat kyllä niin komeita. Ihan kuin jostain scifi-leffasta tai jostain avaruus-dokumentista. Jos minusta ei olisi tullut puutarhuria, olisin halunnut astronautiksi! Mikä olisikaan hienompaa kun leijailla painottomassa pimeydessä ja ympärillä olisi samanlaisia ihanuuksia joka puolella: räjähtäviä tähtiä, mustia aukkoja, galakseja ...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
43. juoksupäivä (15. viikko alkaa...)
(olen tainnut juosta viikko 13. kahteen kertaa, mutta juoksupäivien kanssa tämä olisi sitten jo 15. viikko kuitenkin...)
- 5 km kylällä (25min!!!)
- en miettinyt juoksutekniikkaa tai ryhtiä tms. yhtään. Juoksin vain. Vauhti oli kohtuullinen, kun ajattelin testata polvea lyhyellä matkalla
- hengitys meni varmaan vähän sille puolelle ettei ollut enää niin kovin tehokasta, yli sen puuskutus rajan
- polvi antoi oireen lopussa, vähän ennen sitä 5 kilsan täyttymistä eli samassa kohden kuin aikaisemminkin. Harmitus...
- keli oli UPEA! Aurinko porotti naamaan ja selkään niin että oli ihan kamala hiki lämpökerraston kanssa! +7 astetta on liikaa näköjään niille kahdelle, lämpökerrastolle ja juoksutakille
- rullailin ennen ja jälkeen lenkin

Saamattoman saavutukset

Aurinkoisesta aamusta huolimatta minulla oli tänään vähän käynnistysongelmia. Diesel-moottori ilmeisesti sittenkin... Ja oikein nauratti aamusella se, että olen tartuttanut tämän aamun torkku-syndrooman koira-muruunkin melko sitkeästi. Toisaalta yölliset pissakeikat voivat tietysti vaikuttaa - molempiin.
           Ajattelin aamulenkin jälkeen, että voisin vähän karsia jo syreenipensaita, kun näyttävät olevan taas täynnä juurivesoja ja muutenkin oksisto on vähän sekainen. Hain päiväpostin tai siis olemattoman päiväpostin ja tuumasin, että taidan sittenkin ensin soittaa kaverille ennen kuin ryhdyn karsimaan puskia. Sijaistoimintoa, jota yleensä harrastan siivoamisen kanssa... Kaveri ei kuitenkaan vastannut, joten istuksin sitten pihalla aurinkoa ottaen eli en saanut aamupäivästä aikaiseksi yhtään mitään!

Olin koiran seurana hetken aikaa pötkölläni sohvalla ja otin vähän takaisin yöllisiä heräämisiä, kun puhelin soi kammarissa. En ehtinyt vastata ja juuri kun sain luurin kouraan tuli viestikin, missä kaveri ilmoitteli vain, että soitti kun minä olin soittanut ja että ei ollut kuullut, kun oli tehnyt kuulosuojaimet päässä töitä ja että kuulosuojaimet menivät korville takaisin eli toisin sanoen turha soitella...
         Soitin samaiselle kaverille viime viikolla, ihan vaan kuulumisia kyselläkseni ja silloin hän oli miehensä kanssa autokaupassa, kun miehellä oli lomaviikko. Silloin lopetin puhelun lyhyeen ja sanoin vaan, että soitellaan joku toinen päivä. Sitä päivää tai semmoista hetkeä ei kaverille tullut koko viikkoon, joten tämän päiväinen soitto tuntui jo sitten vainoamiselta, kun jälleen vastaus oli tuota sorttia.
          Toinen samanmoinen tapaus oli tänään myös erään toisen tapauksen kanssa ja iltapäivästä kun tein ruokaa ja toivoin todella, että hyvä ruoka tekisi paremman mielen, ajattelin, että miksi keskityn sellaisiin kavereihin, jotka ovat kavereita vain silloin kun heille sopii? Silloin kun niillä menee huonosti ja elämä lyö avokämmenellä naamaan, niin he odottavat, että minulta löytyisi jonkinmoinen olkapää tai kuunteleva korva ongelmille ja elämän kamaluuksien kuunteluun, mutta sitten kun heidän oma elämänsä on mallillaan niin silloin siihen ei mahdu myöskään ystävien ongelmia, saati pelkkiä kuulumisia.
            Ja tiedättekö?
            Ei ole kamalan kauan, kun kirjoitin IHAN samantyyppisestä asiasta.
            Ehkä minun todella olisi keskityttävä sellaisiin ystäviin, jotka ovat lähellä, tukena, turvana ja olemassa kun on suurin hätä ja isoin onni, olivatpa ne kummalla puolella hyvänsä.
            Tuli vaan paha mieli taas näistä muka-ystävien tyylistä tehdä asia minulle selväksi. Harmitti jo senkin puoleen, että päivä oli niin ihanan kaunis ja aurinkoinen ja lämmin ja minulla oli paha mieli...

Ruuan jälkeen minulle iski sitten se tekemisen kipinä eli näin ollen ruualla on väliä (muistakaahan se lapsoset!)! Tiskasin tiskit pois ja sitten vetäisin punaiset verhot tuvan ikkunoista. Sen verran verhojen vaihdossa oikaisin, etten vielä pessyt ikkunoita, mutta pesen ne sitten kun kaikki lumi ja kura ovat vaihtuneet keväiseen nurmeen, sillä saisin pestä ne kohta uudelleen kun kuiva maa pöllyttäisi ne kuitenkin viirukaisiksi kunhan kevät oikeasti alkaa.
          Tuvan ilme keveni kummasti jo pelkillä verhoilla, vaikka muuten vähän kaaosmainen tila tuvassa vallitsikin tänään. Imuria näytin pikaisesti, mutta ei se paljoa asiaa parantanut. Kevätvalo on armoton ja näyttää aivan kaiken pölyn ja lian mitä lattialla on. Puuh.

Vähän jo odottelen sitä, että tupa on remontoitu ja saisi hankkia vaikka uuden sohvan tai nojatuoleja tupaan. Niin ja kirjahyllyn. Semmoinen iso ja ihana olisi juuri passeli tuohon tuvan yhdelle seinälle, mutta semmoista rohjoa ei kannata sisälle raijata ennen remonttia. Uudet sohvat kyllä hankin vaikka omalla rahalla, otan sitten ne mukaan jos jossakin vaiheessa minut heitetään talosta kadulle. On sitten ainakin sohvat - niin ja se kirjahylly...

Uudelta puolelta nappasin punaisen paksun maton jo pois, kun se oli niin joulunpunainen. Vaihdoin hetkeksi ihan tavallisen maton lattialle, vaikka huomasin iltatreenin aikaan, että se onkin aika kova treeni alusta...auh! Se vaaleampi kevätmatto on kuitenkin vielä äidin 'pesulassa', kun äiti lupasi sen pestä niiden pesuhuoneessa, joka on vähän isompi kuin tuo minun suihkuni lattia. Tuo väliaika-matto saa välttää siihen asti, että kura-ajat ovat ohi ja valkoinen matto saa luvan tulla tilalle.
          Kävelin tänään kahdesti kompostin ohi ja se suorastaan huusi tyhjentäjäänsä. Se on kyllä semmoinen homma, mistä osaan näköjään luistaa päivä toisensa jälkeen, mutta kyllä se näillä keleillä olisi hoidettava niin ei tarvitsisi palella sitten kun siihen homman ryhtyy. Miten se onkin NIIN vaikeaa ottaa lapio käteen, tyhjentää komposti ja olla tyytyväinen itseensä. Hommaan menee puolisen tuntia, ongelmien kanssa kolme varttia, joten aivan täysin suuri urakka se ei ole... Olen vain saamaton!

            

Jään muljahteluja

Eilisiltana ehti pää koskettaa juuri ja juuri tyynyyn, kun tämä emäntä jo nukkui. Ja unta riitti pitkälle aurinkoiseen aamuun. Rakastan sunnuntaiaamuja!
           Käytiin koiran kanssa aurinkoisella aamulenkillä rannassa, ajettiin Suomen Armeija poteroistaan ja vallattiin lenkkipolut jälleen itsellemme. Aika paljon oli ihmisiä liikkeellä muutenkin eväiden, kameroiden ja pilkkivälineiden (!!) kanssa. Vesi jo muljahteli jään alla ja se kuulosti siltä, ettei minua ainakaan olisi enää saanut kamalan pitkälle rantaviivasta astelemaan. Jotkut huimapäät retkiluistelivat jäällä, vaikka avonaista vettä näkyi jo kauempana ja jään pinnallekin oli jo vähän vesialtaita noussut.

Me nautiskeltiin koiran kanssa pelkästään maakrapuina auringosta ja lämmöstä. Jätettiin pilkkimiset ja jäällä luistelut niille, joilla on kiire kuolla ennenaikaisesti ja kivuliaasti hukkumalla. 
          Ihan reippaasti koiruus käveli ja oli selvästi innoissaan "uusista" hajuista, mutta kotona huomasi, että aamulenkki taisi olla äkkiseltään vähän pitkänpuoleinen, kun hauva kömpi sohvalle ja lojui siinä melkein loppupäivän pienessä auringonläikässä, joka paistoi ikkunasta suoraan siihen kulmaan sohvaan, missä koira-muru nukkui. Melkein tulin kateelliseksi siitä unen lempeydestä, joka koiralla oli... Sohvapotaatti ♥

Iltapäivästä lähdin juoksulenkille. Ekaa kertaa kokeilin alkuverryttelynä vaahtomuovirullalla rullailua eikä se nyt ainakaan pahaa tehnyt. Jalat liikkuivat hyvin ja vaikka tietty vaikutus oli hurmaavalla auringollakin niin kyllä se juoksu muutenkin teki iloiseksi.
          Viiden kilsan kohdalla vaan se vasemman puolen polvikipu alkoi tuntumaan. Ei niin kovana kuin viime viikolla, mutta sen verran kuitenkin että välillä piti kävellä. Otti muuten aika tiukille keskeyttää juoksu ja siirtyä hetkeksi kävelyyn. En ole tehnyt sitä melkein 10 viikkoon! Ajattelin kuitenkin, että mieluummin minä tässä vaiheessa vähän kävelen ja säästän polvea kuin etten enää koskaan juokse... Asiat on laitettava suuruusjärjestykseen ja joskus otettava järki kauniiseen käteen näiden asioiden kanssa - minunkin! Harmitti vaan hitosti, sekä kipu että kävely!
            Kotona suihkun jälkeen rullailin vielä lihakset, kun ne kerran olivat vielä lämpöiset ja toivottavasti pikkuhiljaa lihaskalvot ja kireät paikat vähän aukeisivat ja helpottaisivat jalkojen oloa. Pitää varmaan kuitenkin antaa rullailulle aikaa enemmän kuin päivä...

Iltasella ruuan jälkeen ajattelin, että pitäisi mennä ottamaan komeita ilta-aurinkokuvia, kun aurinko oli korkealla ja ilta näytti siltä kuin joskus kesällä kello yksitoista illalla... tiedättekö se hiljainen ja ihana iltahetki kun päivä alkaa olla ohi, mutta silti kaikki on kesken ja seikkailuja vajaa... ♥
         Rakastan näitä kevään ensimmäisiä hetkiä!
         Niin, siis se valokuvaus. Se jäi haaveeksi, sillä minä roikale rojahdin hetkeksi pitkälleni ja ajattelin, että vähän oikaisen juoksujalkojani ja annan vatsalle aikaa sulatella mehukkaita kyljyksiä... Nuupahdin unille, taisi mennä kolme varttia ja sitten olikin jo vähän myöhäistä valokuville. Jospa sitten huomenna...
          Nyt aion kömpiä peiton alle ja lukea muutaman luvun kirjaa ennen kuin uni taas vie minusta voiton.

P.S. Jos unohdin eilen kirjoittaa, niin eilen kun menin lämmittämään saunaa niin pellon reunasta lähti kirkuen lentoon ensimmäinen töyhtöhyyppä. Aikainen veijari, kunpa vain ei olisi liian aikainen...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
42. juoksupäivä (13 viikkoa täynnä)
- 7.2 km kylälenkki (45min)
- ensimmäinen "rullailu" alku- ja loppuverryttelyksi
- juoksu tuntui alkuun hyvältä ja huomaan, etten osaa edes enää jakaa voimiani koko matkalle vaan kiihdyttelen alussa ja sitten loppumatkasta ei jaksa kuitenkaan pitää samaa vauhtia yllä
- nyt yritin pitää juoksuryhdin ja asennon ohjeiden mukaisena ja yllättävän vaikeaa se olikin
- vasen polvi vihoitteli 5km jälkeen ja sen verran että kävelin kahteen otteeseen loppumatkasta
- hengittelin hyvin, olisi kai pitänyt lämpöisestä kelistä huolimatta, ottaa jonkinmoinen kauluri mukaan kun tuntui että vähän sai puuskuttaa kylmää ilmaa keuhkoihin varjopaikoissa
- keli oli upea! Aurinkoinen ja suhteellisen lämmin, +7 astetta, tiet kuivat, mutta nyt kyllä kiinnittää huomiota näiden teiden kaltevuuteen. Piti juosta tien keskellä että sai juosta tasaisella maalla..