Kaksi luettua tarinaa: kirjavinkkaus Pirjo Tuomisen Linnat ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys

Pirjo Tuominen

Linnat

(Tammi 2005)

En muista aivan tarkkaan missä vaiheessa sain kipinän lukea enemmänkin Pirjo Tuomisen kirjoja, mutta mahdollisesti se tapahtui Satakunta-sarjan kirjojen kanssa. Olen aina rakastanut Suomen historiasta kertovia romaaneja, ja jos historia on nivottu yhteen sukutarinan kanssa, olen takuulla myyty. Tuomisen kirjoissa minua viehättää se uskomaton kyky luoda historia kuvin lukijan silmien eteen. Tarkka ajankuva ja elävä historia henkilöiden kautta ovat parasta Tuomista!

Romaanissa Linnat Tuominen kertoo kuitenkin oikeasti eläneideiden henkilöiden tarinaa. Yhden suvun vaiheita Suomessa, missä elettiin Venäjän vallan puristuksessa.

           Bengt Magnus Björkman oli aikansa suurimpia liikemiehiä, joka rakensi elämäntyönsä ruukkien ja taitavien liiketoimien ympärille. Poikiensa, Ludvigin ja Larsin, suhteenkin hänellä oli omat suunnitelmansa, mutta jokainen tekee elämässään omat ratkaisunsa vanhempiensa toiveista ja unelmista huolimatta - niin myös huikentelevaista elämää viettävä Ludvig ja sotilasuran valinnut Lars, jonka unelmat loppujen lopuksi kuitenkin ovat lähempänä isän tulevaisuuden näkymää ruukkien ja nousevan teollisuuden parissa. 

             Kirjan päähenkilöksi nouseekin nuori, vähän epävarma Lars Björkman, joka ensin etsii itseään miellyttäen isäänsä ja kunnioittaen hänen unelmiaan ja toiveitaan, mutta vähitellen huomaa löytäneensä oman tiensä ja omat unelmansa lähempää kuin olisi arvannut. Suuri rakkaus, onni ja ilo, mutta myös suru, epätoivo ja kaiken voittava sinnikkyys ja tahto risteilevät Larsin elämässä vuosien kuluessa. Romaani kuljettaa lukijaansa vuosikymmenten matkan vaatimattoman sotilasuran tehneestä pojasta aina suureksi ja kunnioitetuksi patruunaksi, jonka pyrkimys parempaan ja suurempaan jatkui läpi hänen elämänsä.

♥♥♥½
+ Sujuva kerronta ja historian elävävyys tarinan 'lavasteena', tosipohjainen sukutarina taustalla, konstailematon, mutta silti vivahteikas kieli
- vuodet kuluivat loppua kohden nopeampaa tahtia, kun olisin halunnut lukea vähän tarkemmin myös siitä ajasta, kun ruukit ja maatilat pyörivät ja elämä oli hetken aikaa helppoakin 

__________________________________________________

Tommi Kinnunen

Neljäntienristeys

(WSOY 2014)

En yleensä ole kovin hanakka lukemaan Finlandia ehdokkaita tai voittajia, mutta muutama poikkeus on mahtunut joukkoon. Tämä Tommi Kinnusen kirja on yksi niistä. Olen aina ollut jotenkin kierosti kiinnostunut tarinankerronnasta, missä kuljetetaan tarinaa monen ihmiset näkökulmasta. Siinä samat hetket saavat aivan erilaiset sävyt, kun niitä katselleen monen ihmisen silmin.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kertoo neljän ihmisen tarinan läpi vuosikymmenten. Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin elämäntiet punoutuvat yhteen, mutta ovat silti erillään toisistaan syystä tai toisesta. Jokaista tarinaa yhdistää kuitenkin jatkuvalta tuntuva taistelu nimetöntä ja näkymätöntä kummajaista vastaan - jotkut kutsuvat sitä elämäksi. 

           Jo muutaman ensimmäisen luvun jälkeen minulle tuli lukiessa painava ja raskas olo, mutta ei huonolla tavalla. Kirjan tunnelma ei ole mitenkään hilpeä tai hauska, mutta siinä on kummallista lämpöä kaiken sen vaikean ja raskaan seassa. Erityisesti kaksi kirjan kohtaa saivat minussa aikaan lämpöisen olon:

"Maria nosti taikinakannun ja kaatoi siitä pannun seitsemään syvennykseen. Taikinan reunoihin syntyi kaunis pitsi ja huumaava rasvan tuoksu levisi asuntoon. Mariaa nauratti. Hän käänsi lätyt taitavasti veitsen kärjellä, antoi niiden paistua toiseltakin puolelta ja nosti ne halkinaiselle lautaselle hellan reunalle. Niiden väliin hän sirotteli sokeria."

Luin tämän kohdan joskus puolen yön maissa peiton alla ja voitte uskoa miten kovasti minun rupesi tekemään mieli lettuja! Jotenkin tässä kohden yhdistyi Marian onni minun onneeni. Meidän äitikin on aina tehnyt maailmasta pikkuisen paremman paikan paistamalla meille lettuja, jos maailma on murjonut ja potkinut nivusiin. Ah.

"Miehen nauru on kirkas eikä hän saa sitä katkeamaan.

- Mitä minä sinulle tekisin, vaikka sattuisin saamaan kiinni? Sellaista mitä ei jo ole tehty?  

Onni irrottaa kahvasta. Häntäkin hymyilyttää jo.

- Jos sitä olisi vielä tarjolla jotakin uutta?

Mies päästää äänekkään tyrskäyksen. Ilo kuplii oven läpi ja tarttuu Onniin.

- Taitaisin minä olla saamapuolella, mies hekottaa ja vetää ilmaa sanojen välissä.

Miehet ulvovat yhdessä oven molemmin puolin ja nauru kimpoilee porraskäytävän seinillä. Vatsaan sattuu. Onnin on pakko istuutua ylimmälle rappusella."

Tätä lainausta en voi kommentoida paljastamatta liikaa, mutta sen vain sanon, että tällaista sen pitäisi olla.

♥♥♥
+ monikerroksinen kerronta, rikas kieli, Kinnusen esikoisromaani!
- henkilöiden irrallisuus toisistaan, kun jokainen oli eroteltu yhdeksi osaksi