Maaret Kallion Mielen Työkirja: Vuosi mieleni kanssa

*lainaukset ovat Maaret Kallion kirjasta Mielen työkirja.

Ostin Maaret Kallion Mielen työkirjan viime vuoden alussa ja aloitin vuoden mittaisen matkani mieleeni. Olin juuri sellainen tyypillinen kehoaan huoltava ja treenaava ihminen, joka unohtaa täysin, että mieli on yhtä tärkeä osa hyvinvoivaa ihmistä kuin lihaskunto tai kestävyys. Ja ehkä juuri siksi olen tarttunut Maaret Kallion kirjoihin jo ennen tätäkin opusta: haluan oppia tekemään mielellekin hyvää.

" Ihmismieli on kuin suuri laiva.

 Se kääntyy hitaasti. "

Kirja on jaettu 12 eri osa-alueeseen, jokaiselle vuoden kuukaudelle omansa. Ainakin minun vuoteeni nämä jaottelut sopivat erinomaisesti. Silloin kun mieli oli levoton ja kiivas, käytiin kirjan kanssa läpi Lempeyden voimaa. Sitten kun tuntui, etten saanut otetta oikein millään, kirjan kanssa tutustuttiin mielen Lujuuteen.

Jokaisessa osassa on harjoituksia, joihin on varattu tilaa omalla tekstille. Nyt kun luen kirjan vuoden takaisia tunnelmia ja mielen liikkeitä, huomaan, että ehkä olen jotain myös saanut matkaltani mukaan. Ajatuksiin on tullut vähän enemmän armollisuutta ja lempeyttä, ehkä sellaista ulkopuolisen katsantoa.

" Läsnä olemisen taito on hunajaa mielen 

ja ihmissuhteiden hyvinvoinnille. "

Suurimpia ongelmiani olivat pysähtyminen omien ajatusteni kanssa. Huomaamaan sen, mitkä todella olivat omia ajatuksiani ja mitkä jonkun muun. Myös se, että kuunteleminen on hyvä taito ihmisten kanssa, mutta se on äärimmäisen hyvä taito itsensä kanssa. Usein huomasin, kun harjoituksia tein, että tosiasiassa voi mennä päiviä ja viikkojakin, kun en pysähtynyt itseni luo kertaakaan!

Eräs oma ajatukseni ja ehkä suurin oivallus oli, että hankalia ja vaativia tilanteita tulee väkisinkin eteen. Ne tulevat yhtä varmasti kuin muutkin tunteet tai ajatukset. Oivallukseni koski niistä selviytymistä. Se, että antaa niiden tunteiden tai ajatusten tulla, olla läsnä ja antaa niiden mennä. Sillä ne menevät kyllä ohi ♥
       Tämä on helpottanut minua monen vaikean asian kanssa. Muutama hengitys, keskittyminen tuntemaan juuri niitä tunteita, mitä kulloinkin tuntee ja pian huomaa, että se syrjäytyy pian uudella ajatuksella tai tunteella.
        Mikä vapautus!

" Tietoisuus omista tunteista 

ja taitavuus pysähtyä niiden äärelle 

                        ovat perustavanlaatuisia mielentaitoja. "

Toinen asia, jonka kanssa olen kamppaillut varmasti koko elämäni on tunteellisuuteni ja herkkyys asioiden suhteen. Itkun tai naurun pulpahtaminen pintaan pienimmästäkin liikutuksesta tai ilosta. Joskus varsinkin liikutus itkun muodossa on saanut osakseen kiusaantuneisuutta ympärilläni, ja ehkä juuri se on opettanut minua itseänikin jotenkin "varomaan" herkkyyttäni tietyissä tilanteissa.
      Tunnesäätely on termi, jota olen yrittänyt harjoitella nyt enemmän. Että tunteet pitää näyttää, mutta niiden voimakkuutta voi säädellä. Ainakin periaatteessa. Mieli ja sen oikukkaat mutkat ovat kyllä vaativampia kuin voisi kuvitella. Minä ainakin ajattelin, että olen elänyt oman mieleni kanssa 34 vuotta, että toki minä tiedän ja tunnen oman mieleni.
     Noup.
      Ei lähimainkaan. Tunnesäätely on yksi niistä asioista, joista minulla ei ole minkäänlaista otetta mieleni kanssa. Tai ptäisikö sanoa, että ei ollut ennen Maaret Kalliota. Nyt sentään olen sillä polulla, joka voisi viedä minua kohti tyyneytä ja rauhallista herkkyyttä ja vahvaa tunteikkuuta.
       Mahtavaa!

Tähän touhuun pätee sama asia kuin mitä kouluttajani sanoi ravintovalmennuksesta: ihminen omaksuu tietämättää asioita keskustelun lomassa, vaikka valmentaja ei huomaisi minkäänmoista muutosta asenteessa. Ihminen hyödyntää kuulemansa, kun on siihen valmis.
        Niin allekirjoitan tuon!
        Itse huomaan, että kun olen joka kuukausi tarkastellut mieltäni eri suunnalta, ihan kaikki asiat eivät ole tarttuneet aivokuoren pintaan ensimmäisellä kerralla. Mutta sitten on sellaisia asioita, joita huomaan tekeväni arjessa, joista voin kiittää ainoastaan Mielen työkirjaa.
        Kuuntelen ennen kuin sanon mitään.
        Kuuntelen enkä ehkä edes sano mitään.
        Annan tunteen mennä ennen kuin sanon mitään - jos sanon.
        Tunnistan tunteen ja sen lähteen paremmin. Joskus vain tilanne luo tunteen eikä sillä ole muuta merkitystä.
        Joskus hiljasuus on vahvempi voima kuin sanat.

" Elämä on aina suurempi 

kuin ihminen itse. "

Kirja toi myös esiin niitä vanhoja tunnettuja totuuksia, jotka olivat ihan hyvä jälleen tiedostaa. Palautumista pitää harrastaa koko ajan, ei vain lomilla ja viikonloppuisin. Yleensä olen juuri näin tehnyt. Sinnitellyt vapaapäiviin tai lomiin, kestänyt ja kärsinyt ja sitten huomannut, että loma menee pelkästään siihen, että on vain hurjan väsynyt siitä pinnistelystä.
       Nyt olen yrittänyt "lomailla" heti kun tulee sellainen hetki. Minuuttikin riittää, että ottaa vähän tilaa itsensä ympärille. Hengittää ja maadoittaa itsensä hetkeksi ennen seuraava starttia.
       Tein myös mahtavan listan asioista jotka kuormittavat ja jotka palauttavat minua. Huomasin, että jotkin asiat olivat kummassakin listassa. Tämä listaus kuitenkin auttoi minua huomaamaan, että jos elämässä on liikaa vain toisen listan asioita, ei mielialakaan ollut kovin hyvä. Levollinen tasapaino kahden listan välillä teki hyvää ♥

" Inhimillinen elämä on aina tasapainottelua

          kykenemisen ja kyvyttömyyden välillä. "

Riittämättömyyden tunne on ollut minulla aina. Ehkä se on peruja kahden sisaren kanssa elämisestä, joiden molempien päämäärätietoisuus oli vahvaa ja kurinalaista. Minusta tuntui aina, että se, etten minä aivan tiennyt mikä minusta tulee isona, ei oikein riittänyt kenellekään - ei edes minulle.
       Sitten lokakuussa kävimme kirjan kanssa läpi Lujuuden vahvuutta ja kirjoitin erään harjoituksen perään ajatukseni: riittämättömyys on hyväksi. Sen avulla valitsee mikä oikeasti on tärkeää.
       Ajatus avasi jälleen monta porttia sinne pimeisiin nurkkiin, missä ajatus riittämättömyydestäni on nämä vuodet majaillut.

Aloitin kirjan uudelleen tänä vuonna.

Olen vasta matkani alussa ja haluan jatkaa sitä hyvän ystäväni kanssa ♥ 

 

Pakkasvahtia ja yrityssuunnittelua

Plaah.
     Tein (tai ainakin yritin tehdä) aamupäivän liiketoimintasuunnitelmaa yritykselleni ja vilkuilin sivusilmällä myös talouslaskelman tekoa. Aloittavana yrittäjänä en voi kamalasti vielä tietää onko tämmöiselle liikeidealle kysyntää, mutta sitä vartenhan kai näitä suunnitelmia tehdäänkin, että tulee vähän konkreettista näkemystä siitä, että onko minusta tähän vai ei.
      Aivollisen urakkani jälkeen ansaitsin kuitenkin sitten kupin kaakaota ja muutaman rivin hyvää kirjaa. Tällä hetkellä on menossa Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä, joka sinänsä on varsin osuva kirja tähän elämäntilanteeseen...
      Elämääni kuvastaa tämä päivä muutenkin todella hyvin, kun aamusta kävin vaihtamassa pakkasvahdin pumppuhuoneeseen ja iltapäivän istuin muka viisaana tekemässä liiketoimintasuunnitelmaa. Ääripäästä toiseen. Toppahaalarista ja ruuvarista tietokoneeseen ja ruutulehtiöön.
       Jes!

Kovat paukkupakkaset ovat vaihtuneet ainakin hetkeksi pienempään pakkaseen (noin -13) ja hentoon lumisateeseen. Selvästikään välimuotoja ei ole. Joko on kovaa pakkasta tai kovaa lumisadetta. Piste.
      Tänään en kuitenkaan tehnyt lumitöitä vaan säästelen niitä sitten huomiselle. Satakoon nyt koko halunsa edestä! Ajelen sitten samalla kertaa kaikki. Kävin vain vähän taputtelemassa Massey Fergusonia vintissä ja puhelin sille rohkaisevasti, että pitäköön nyt vapaapäivän tänään, jos huomenna sitten taas jaksettaisiin yhdessä ♥
       Aamulla lämmitin tuvan suurta uunia, iltapäivällä laitoin takan lämmite. Ajattelin, että jos lämpö vähän siirtyisi tasaisemmin torppaan kun ei lämmitä kaikkea kerralla. Hyvin syttyi takan tuli, kun hetken aikaa istuin ja odottelin sen syttymistä ja tuijotin tulta ♥
        Terapiahetki samalla ♥

Kaksi aarretta kaupunkireissun tuliaisina ♥

Eilen ajelin kaupungissa. Isä oli edelleen sairaalassa, joten äidin kanssa ajeltiin asioilla Postissa ja kaupassa. Äiti on vähän arkeillaan talviajosta ja ei ole kamalasti ajellut isän uudella autollakaan, niin kävin sitten samalla keikalla palauttamassa isän auton kotiinsa ja ajelutin äitiä asioilla.
        Hyvänä tuurina sattui vielä iltapäivästä niin, että isäkin kotiutettiin kotiin toipumaan hetkeksi ja kävin heittämässä "taksikeikan" ennen kuin Miehenmurrikka nappasi minut töistä päästyään mukaansa.
       En ole taas piiiiitkiin aikoihin käynyt kaupungissa, mutta kun oli hetki ns. omaa aikaa, piipahdin tietysti kirjakaupassa. En ollut seurannut uutuuksien ilmestymisiä, mutta paremminhan ne tuolta kaupan hyllyltä näkeekin. Kaksi ihanuutta löysin aarteisiini lisää: Pirjo Tuomisen Opettajatar (taattua laatua historiahullulle lukijalle) ja Jojo Moyesin Kuinka painovoimaa uhmataan (toivottavasti taattua Moyes-laatua).
       En näköjään selviä kirjakaupasta ulos ilman, että pieni omaisuus jää sinne. Toivottavasti jälkeenjääväni osaavat arvostaa kirjoja yhtä paljon kuin minä ♥ Tuskin, mutta toivon sitä todella.

Eilen ajattelin, kun ajelutin vuoroin äitiä ja vuoroin isää, että tämmöistähän se sitten varmaan on. Myöhemmin. Sitten kun ovat jo vanhempia, avun tarpeessa enemmän. Siinä on hyvät puolensa ja huonot puolensa. Niin kuin kaikessa elämässä.
       Hyviin kuuluu ehdottomasti suhteen syvyys. Voin sanoa jo nyt, että minn suhteeni omiin vanhempiini on väkisinkin paljon syvempi ja monivivahteikkaampi kuin sisarillani, jotka näkevät äitiä ja isää paljon harvemmin.
       Ehkä myös mutkattomuus. Että voi sanoa vähän pahastikin ilman, että pitää pelätä, että suhde lapseen katoaa tai katkeaa suuttumuksen seurauksena. Sietokyky erilaisiin "räjähdyksiin" on suurempi. En voisi esimerkiksi kuvitella, että äiti tai isä voisi loukata minua niin verisesti, että kieltäisin niiltä mahdolliset lapseni tai niiden tapaamiset!
       Huonoihin kuuluu tietysti huoli ja murhe vanhempien selviämisestä ja pärjäämisestä. Kun asuu lähellä ei voi olettaa, että Helsingistä tultaisiin kurkistamaan onko kaikki hyvin. Kun asuu lähellä, tekee näitä piipahduksia tietysti enemmän ja pitää huolta enemmän. Luonnollisesti, mutta kasvattaa silti henkistä taakkaa enemmän kuin kaukana asuvilla sisaruksillani.
       Toisaalta niinhän se on ollut maailman sivu. Jossakin vaiheessa vanhukset ja vanhapolvi asuivat jopa saman katon alla koko elämänsä. Siinäkin hyvät ja huonot puolensa, mutta vanhuuden turva oli ainakain koko ajan läsnä. Ehkei ihan maailman helpointa enää nykyaikana kun jokainen perhekunta on tottunut omaan arkeensa.
        Huomaan pohtivani asioita kamalasti nykyään.
         Liikaa aikaa?
        Kenties.

Miehenmurrikka lähti tänään väsyneenä töihin. Kohta tulee väsyynä kotiin ja minulla on edelleen puolukkasurvos tekemättä meidän kaalikääryleisiin. Onnistuin ensimmäisissä kääryleissäni aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Hassua sanoa, mutta onnistuminen vaikkakin pienimuotoisessa ruuanlaitossa teki hyvää ♥ Opin edes jotain, vaikka taloushallintoa en vielä oikein sisäistäkään...
      Puolukkasurvosta tekemään.
      Nautitaan viimeisistä tammikuisista päivistä, mussukat! ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
maanantai 28.01.2019
547. juoksupäivä (201 vko)
- 3329.9 km
- 5 km minikylälenkki (32 min)
- jaloista puhti pois, piti hypätä kävelyyn välillä
- ei oikein lyhyt askelkaan auttanut
- ryhti jo parempi, että kai keskivartalossa jotain tapahtuu
- lantio hakee paikkaansa
- -17, aika kova pakkanen, tuli vähän kylmä..

Kuolevaisuus ja muita kriisejä

Palauttava ja rentouttava viikonloppu alkoi puoli kaksi perjantain ja lauantain välisenä yönä, kun äiti tuli herättämään ja sanomaan, että isä oli taas saanut kuumehorkan ja pitäisi lähteä päivystykseen. Nousin laittamaan auton lämmite, pakkasta oli kaksikymmentä astetta ja kun pihavalon hämärässä etsin pistoketta autosta ajattelin, että olenko todella ulkona puoli kaksi?! Pää oli kuin sumussa ja touhusin pelkästään vaiston varaisesti.
      Kolmen maissa seisoin sairaalan päivystyksen odotustilassa ja katsoin ympärilleni. Väsytti ja hermostuttikin. Isä otettiin osastolle ja vein äidin kotiin ennen kuin ajelin omaan kotiini. Tiet olivat autiot ja tyhjät. Viiden maissa tuli uni uudelleen.
      Ensimmäistä kertaa tänä talvena ajattelin lauantaiaamuna, kun lähdin lumitöihin viiden tunnin yöunien jälkeen, että nyt saisi lumi riittää. Maisemat ovat kauniit, lumi suojaa vesiputkia ja maata ja on kovin talvisen näköistä. Nyt saisi lumi riittää. Ensimmäistä kertaa ajattelin kun lumitöitä tein haukotellen ja uuvuksissa, että talvi alkaa riittää.
      En tiedä oliko se vain väsyneen mielen ajatuksia vai ajattelenko todella niin!
      Olen ollut koko talven niin ihastuksissani näistä lumista, kaunista maisemista, pakkasesta ja oikeasta talvesta!
      Vaadittiinko siihen vain yksi huono yö, niin kaikki on väsyttävää?!

Isä on edelleen sairaalassa. Tekevät kokeita verestä, kun eivät muka saa selville, mikä isälle näitä oireita tekee. Hemoglobiini oli alhainen, mutta sen melkein arvasi, kun on katsonut sitä nämä kuukaudet. Väsynyt ja vetämätönhän se on ollut koko ajan ja uni tulee, kunhan vain maate menee.
       Lauantaiyönä ajattelin viimeisiä kertoja.
      Hassua, miten päivystyksessä tulee aina mieleen vaan kuolema. Mistähän se johtuu?
       Mietin, että jos isä nyt kuolisi, mitkä olisivat viimeiset sanat, viimeinen yhteinen juttu tai viimeinen hetki isän kanssa. Viimeiset sanat olisivat olleet siinä tilanteessa: Jää sinä vaan tänne, ei tule liikaa porukkaa! Aika arkista, mutta toisaalta hupaisaa... Eihän sinne toiselle puolelle pääse mukaan, vaikka miten tahtoisi - ei Taivaaseen eikä päivystyspolin osastolle. Viimeinen yhteinen juttu olisi ollut omenan syönti perjantai-iltana. Äiti oli kuorinut puolikkaan omenan sekä itselleen että isälle, mutta minut oli unohdettu tyystin. Äiti oli vain sanonut, että ottaisin sitten samasta keosta isän kanssa. Sama pätisi myös viimeiseen hetkeen. Olin pitkästä aikaa niiden kanssa samalla sohvalla ja katsottiin dokumenttia Aristoteles Onassiksesta.
        Vaikka nämä eivät nyt onneksi olleet ne viimeiset asiat isästä tai isän kanssa, niin silti tuosta illasta jäi hyvä muisto. Sellainen lämmin ja hyvä, joka itkettää varmasti sitten kun on sen aika. Harvemmin sitä nimittäin tietää, että jokin hetki on se viimeinen jonkun ihmisen kanssa.
         Viettäisikö sen jotenkin eri tavalla, jos sen hetken tietäisi etukäteen? Ja miksi sitä ei viettäisi aina niin kuin jokainen hetki olisi toisen kanssa se viimeinen? Riitelisikö vähemmän tai sanoisiko toiselle vain hyviä asioita kiukuttelun sijaan?

Tänäkin iltana ärhentelin Miehenmurrikallekin puhelimessa. Ärsytti. Kaikki. Ja kuitenkaan en tiennyt, että mikä. Pääsyin siihen, että minulla oli nälkä ja keitin iltapalaksi itselleni pastaa. Nyt odotan vaikutusta.
       Olen nyt lähikuukausina käynyt läpi vähän ammatillista kriisiä, mutta tänään ajattelin kun makasin takan ääressä lämmittelemässä ja rentoutumassa, että mitä ihminen ajattelee siinä tilanteessa kun tietää loppunsa lähestyvän. Tuskin sitä, että olisi pitänyt ryhtyä yrittäjäksi. Luultavasti ajatus hipaisisi sitä, että tietääköhän ne tärkeimmät, että miten kovasti niitä rakastetaan? Onko sanonut sen niille, tehnyt jotain asian eteen tai vaikka vain näyttänyt halauksella, että välitetään?
        En nyt tarkoita sitä, että kaikki muu elämässä pitäisi lopettaa ja panna pillit pussiin ja keskittyä vaan tuijottamaan läheisiään ettei mikään arvokas hetki menisi ohitse. Tarkoitan sitä, että kaikki muu elämässä kyllä järjestyy, kunhan se tukiverkko ja taustavoimat ovat kunnossa. Että on joku tai jotkut, jotka ottavat kiinni vaikka suunnitelmat pyllähtäisivät.
        Minulla on se tukiverkko tuossa selän takana. Minun ei pitäisi pelätä astua johonkin uuteen ja pelottavaan. On ystäviä ja läheisiä, jotka kannustavat ja auttavat. Pitäisi vain uskaltaa ottaa itse se ensimmäinen askel...
       ♥ sisäinen voima olkoon kanssanne ♥

Pakkasta -25, tarpeeksi kylmä pohdiskeluille...

Pakkaspäivä ♥
       Aamutuimaan mittari näytti vielä -25, joten luultavasti -30 haamurajaa hätyyteltiin yöllä. Lumi narskui kengän alla ja poskipäät punehtuivat heti kun naaman ulos työnsi. Tämä on sitä oikeaa talvea ♥
       Tänään työntelin eilisen lumisateen tuotokset taas kerran pois teiltä ja poluilta. Alkaa minun lumelle varaamani alueet pienentyä uhkaavasti ja eletään vasta tammikuun loppua... Ja minä kun pidin itseäni vähän suuruuden hulluna, kun jätin lumelle niin isot alueet. Mikä moukka olinkaan!
       Kävelin tänään taas kameran kanssa vähän ulkona. Ihmeen hyvin minun Canonini kesti pakkasta, vaikka ensimmäisenä siitä hyytyvät patterit. Naapurin hevonenkin tuli silityksen kaipuussaan aidan viereen, mutta en päässyt silittämään kun lumivallia oli edessä sen verran paljon. Kuvan sain, kun hevonen kehtasi vähän aikaa poseerata. Sekin oli kasvattanut itselleen jo talvisempaa ja paksumpaa karvaa.

Iltasella lämmitin ulkosaunan ja viskoin vähän luntakin taas päälleni, vaikka ulkolämpötila oli jo kivunnut -24 asteen tietämille. Ehkä minä loppuvuodesta olinkin kipeä juuri sen takia, etten ollut itseäni altistanut kylmäkylvyille! Äidin mielestä asia on juuri päinvastoin, että kohta olen kipeä... Minulla on kuitenkin suuri usko ja luottamus kylmähoitoihin.

Tänään pohdiskelin taas omaa tulevaisuuttani.
       Olen ollut aina todella huono syöksymään spontaanisti yhtään mihinkään. Seurailen, odottelen ja katson rauhassa. On sitten kysymyksessä ystävystyminen, rakastuminen tai uusi elämän suunta. Ehkä kaikissa noissa on ihan hyväkin, että vähän tutkailee tilannetta, mutta toisaalta joskus on ihan hyvä, että ei ajattele kaikkia mahdollisia risteyksiä vaan lähtee reippaasti kulkemaan yhtä tietä. Nykymaailmassa kun se yksi tie ei enää ole pelkästään se valittu vaan yleensä se haarautuu moneksi jos niin tahtoo.
       Meidän suvussa ei ole oikeastaan kuin maatalousyrittäjiä. Korjaan. Ex-maatalousyrittäjä kokemusta, joten tämä minun mahdollinen yrittäjyyteni on täysin oman opiskeluni ja tiedonhaun jamassa. Toki aion hyödyntää oman kunnan neuvontaa, mutta tämä suunnittelu ja päättäminen siitä, että lähdenkö yrittäjän polulle on jo aikamoinen päätös - siis minulle, joka ylipäänsä päättää asioita pitkällä aika viiveellä. En edes tiedä onko minulla yrittäjälle sopivia luonteenpiirteitä?!
        Omasta asiastani olen kuitenkin innoissani ja haluaisin sitä jakaa muillekin.
        Ehkä minun pitäisi ensin aloittaa siitä.
        Baby steps.

Ja ehkä olisi aika kokeilla vähän jahdata muitakin pitkän ajan haaveitani.
      Kirjoittaminen on yksi niistä.
      Oma kirja joskus kenties.
      Ei sekään itsestään tule. Pitää harjoitella ja tehdä paljon töitä senkin eteen. Mutta joskus hyvä haave on parempi kuin huonosti toteutettu unelma. Ehkä minunkin jotkut haaveeni ovat parempia haaveina kuin mitä ne oikeasti olisivat. Ainakin ne ovat se eteen päin työntävä voima, vaikka niistä ei sitten koskaan muuta tulisikaan.

Tänään oli semmoinen pohdiskeluiden päivä.
        Lämmitin takkaa ja huolsin vähän lihaksia. On nyt jotenkin tukkoiset vähän joka puolelta. En tiedä onko huollon puutetta vai muuta tukkoisuutta, mutta aika jumissa ovat. Kuitenkin lämpimän takkatulen ääressä venyttely ja hieronta tekivät hyvää ja suunnittelin, että viikonloppuna otan siihen oikein aikaa ja venyttelen ja viruttelen kintut ja kropan oikein kunnolla. Rentoudun ja makoilen ja venyn ja vanun.
         Olen nyt alkuvuodesta vaihtanut vähän treeniviikon kulkua. Juoksen ma, ke, pe ja teen lihakuntoharjoituksia ti ja to (joskus la) ja useimmiten pidän la ja su vapaana kaikesta aktiivisesta treenistä (tietysti kävelyä, lihahuoltoa yms. mitä päiviin mahdollisesti sisältyy ilman ns. aktiivitreeniä).
          Ajattelin, että jos saisi kropalle tällä tavoin vähän lepoa paremmin ja sitä kautta pysyisin paremmin terveenä, kun kroppa ei käy ylikierroksilla ihan samalla tavalla. Myös viikonloppujen rauhoittaminen ihan vaan Miehenmurrikan kanssa yhdessä oloon tekee hyvää. Viikonloput kun ovat semmoista aikaa, että voidaan olla yhdessä kaiken aikaa. Henkistä palautumista fyysisen palautumisen rinnalla.
         Muutenkin olen huomannut pientä asenteen muutosta tänä vuonna treenin suhteen. Voitaisiinko puhua niinkin komeasta sanasta kuin armo.
         En ole nin ehdoton itselleni. Annan armoa välillä, vaikka vaadinkin itseltäni paljon. Toivottavasti nämä keinot parantavat vähän kropan vastustuskykyä ja pysyisin paremmin terveenä. Tulokset näkee tässä alkuvuodesta kun alkaa influenssakausi jyllätä todenteolla, että miten tässä sitten on onnistuttu!
          Toivottavasti pakkaset tappavat suurimmat pöpö-mörököllit jo heti alkuunsa.
          Paukkupakkasia, mussukat ♥

P.S. Jokainen saa vain sen määrän kannettavakseen mitä kestää... sanoisinko, että kohtuutonta!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA

keskiviikko 23.01.2019

545. juoksupäivä (200 vko)

- 3317, 7 km

- 7.2 km kylälenkki (49 min)

- juoksu kävelyä

- ei vaan jaloissa riitä puhti tai sitten on keuhko-osasto vielä ihan puolikuntoinen, ei vain kulkenut

- vasemman jalan lonkassa kiristelyä ja jumittelua

- muuten kintut ovat ok, kunnossa, ei vaan jaksa

- askel ja asento parempi

- pakarasta en tiedä...

- lantio kai jotenkin alkaa olla mukana hommassa

- -5, kiva pakkanen, mukava keli juosta, mutta tiet olivat sen verran pöpperöä, ettei askel pitänyt yhtään. Kengän nastat katosivat lumeen! Raskas keli juosta.

Palauttava päivä: hyvät unet ja lunta nivusiin asti ♥

Nukuin viime yönä todella hyvin.
     Syksystä asti jokin on koko ajan vähän häirinnyt untani - voisi sanoa kesästä asti. Uusi työ, kipeänä oleminen, opiskelu, kipeänä oleminen, stressi yrittäjyyteen ryhtymisestä (sekä hyvä että huono stressi). Asiat ovat vaivanneet enemmän ja vähemmän, mutta koko ajan uni on ollut jotenkin katkonaista, pätkittäistä, ei mitenkään palauttavan tuntuista, vaikka tunteja olisi tullut riittävästi.
      Ei määrä vaan laatu - tässä asiassa.
      Minä ajattelin, että pitäisi aloittaa unipäiväkirjan pitäminen. Ei niinkään nähdyistä unista vaan siitä miten valmistaudun ja miten nukun. Tietäisin vähän mitä teen oikein silloin kun nukuttaa hyvin ♥
     Pakkanen laski täksi päiväksi hieman ja postia hakiessa -17 asteen pakkanen oli melkein lauha ilma. Hassua, miten kylmä menettää puhtinsa, kun sitä on liikaa. Alkutalvesta tuollainenkin pakkanen olisi nipistellyt luuytimiin asti. Nyt kun on ollut melkein -30 monta päivää se tuntuu jo paljon vähemmältä.
      Kaikki on todellakin suhteellista.

Lähdin kävelylle kameran kanssa, kun sain talon lämpimäksi - tai ainakin uunin lämmitettyä. Näillä pakkasilla tuntuu, etten osaa edes lämmittää enää niin, että talo olisi lämmin.
       Metsätiellä kuuset olivat raskaan lumen kuorruttamina ja pilvinen sää teki kaiken valkoiseksi. Taivaankin. Huomasin ajattelevani, että talvinen metsä on aika hiljainen. Silloin tällöin joku tintti lensi ohi ja sirkutti mennessään, mutta ero on valtaisi kun kävelee keväällä tätä samaa tietä. Korvia huumaava konsertti rikkoo hiljaisuuden oitis! Nyt oli vain lunta, valkoisuutta ja suunnaton hiljaisuus.
      Ensin olin ajatellut, että kävelen vain vähän matkaa metsätietä ja käännyt takaisin. Kun tulin meidän metsän kohdalle ajattelin, että voisihan sitä oikaista meidän metsäkumpareen yli takaisin maantielle...
       Hyppäsin ojan yli ja sitten olikin jo liian myöhäistä katua tai perua ajatustaan. Pehmeä, valkoinen ja kylmä lumi ylettyi reiteen ja vei minut mennessään. Kiehtoi ajatus siitä, että selviäisin moisesta lumimäärästä toiselle puolelle metsää. Selviäväthän eläimetkin joka päivä.

Metsä oli kuin suurten hattivattien maailmaa. Pienet ja vähän suuremmat kuusen taimet nuokkuivat lumivaippansa alla ja tekivät itsestään ihan hattivattien näköisiä möhkäleitä. Olin vasta eilen lukenut kolumnin, missä kirjoittaja oli lähtenyt umpimähkään hiihtämään ja sattunut hiihtämään karhun pesän ohi. Katselin vähän sillä silmällä isompia möhkäleitä ja yritin muistella pitikiö karhun kanssa leikkiä kuollutta..?!
      Taimikossa upposin lumeen nivusia myöten ja jos joku metsäeläin katsoi minua kauempaa, se varmasti ihmetteli omituista menoani. Nauratti ja mitä enemmän nauratti, sitä vähemmän oli voimaa aina pungata itseään eteenpäin paksussa ja upottavassa hangessa. En ole pitkiin aikoihin ollut nivusia myöten lumessa! ♥ Sitä ei ihan joka päivä tapahdu pihatiellä!
       Mahtava olo, vaikka pitikin välillä huilata ja ottaa vähän vauhtia, että jaksoi ponnistella mäen päälle. Matka tuntui pidemmältä kuin kesällä, vaikka maasto ei kesälläkään ole mikään helppo kulkuinen.

Männikössä sattui silmiin sitten kauriin jäljet. Oli sekin poloinen uponnut aika syvälle, mutta sillä oli ollut poweria pomppia noinkin syvässä hangessa aina välillä! Täytyi vain ihastella jälkiä ja käyttää tilaisuus hyödyksi ja kävellä otuksen jättämää polkua. En tiedä helpottiko se kulkua nyt suuremmin, mutta olihan sitä valmista polkua mukava kulkea, ettei tarvinnut jokaista jälkeä itse tehdä.
         En nähnyt kun yhden tiaisen enkä saanut siitäkään kuvaa. Olisi ollut mahtava ikuistaa noihin maisemiin hirvi tai peura, mutta olisi pitänyt sitä varten olla metsässä varmaan monta päivää!
        Ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti.
        Alkumatkasta tuntui, että pohruaminen oli vaikeaa eikä jalkaa meinannut saada nostetuksi uutta askelta varten mitenkään, mutta kun aloin olla toisella puolella metsäistä mäkeä en edes huomannut enää pohruamistani vaan katselin lumista metsää ja sen rauhaa ♥
        Palautumista parhaimmillaan, sanon minä ♥

Iltasella kun lämmitin taas ulkosaunaa, ajattelin tulta tuijottaessani, että elämä muuttuu itsestäänselvyydeksi ihmisille - minullekin - tiettyjen asioiden osalta, jos niiden ääreen ei aina välillä pysähdy.
       Esimerkiksi saan joka päivä taloni lämpimäksi, omin voimin, omilla taidoillani. Talomme lämpiää kammareita lukuunottamatta puilla, joten tämä on keskuslämmitykseen verrattuna minusta saavutus. Kuinka monta kertaa kaupungissa tulee mietittyä sitä, että talo on lämmin kun sinne tulee töiden jälkeen. Täällä sitä miettii joka päivä, varsinkin silloin kun tupa on kylmä ja lämmitys vasta aluillaan. Silti, joka päivä saan talon lämmite ♥
      Toinen asia on ruoka.
       En ole kokki, mutta olen oppinut muutaman vuoden aikana tekemään hyvää ruokaa. Lähipiirissäni on ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka eivät todella osaa tehdä ruokaa, ei ruskeaa kastiketta tai kiusausta. En minäkään ollut ruuanlaittaja kun omilleni muutin, tänne maalle kaikkien kauppojen ulottumattomiin. Minusta on sellainen tullut vuosien aikana, kun on pitänyt miettiä vaihtoehtoja pinaattikeitolle. Olen nykyään järkevä kaupassa kävijä, kaukaa viisas ja tee monen päivän ruokalistoja mielessäni kun kerran kauppaan menen. Sorrun tarkoin mietittyihin heräteostoksiin (niin, sellaisiakin on ♥).
      Kolmas on lumityöt.
      Niitä tekee tietysti hyvin useat suomalaiset, varsinkin tänä talvena, tavalla tai toisella. Mutta kun mietin alkuvuosiani täällä, olen petrannut paljon. Ensimmäisenä talvena itkin joka ilta, kun näytti siltä, että yöllä tulisi lunta, koska tiesin, että aamulla lumityöt odottaisivat. En oikein osannut vielä käsitellä traktoria lumiaikaan, vaikka olenkin ajanut traktoria heti kun rattiin on tavannut. Lumityöt ovat kuitenkin vanhan traktorin kanssa haasteellisemmat, kun ei ole edes etukauhaa, millä nostaisi lumia vähän kauemmas.
       13 vuodessa olen oppinut paljon myös lumitöistä enkä todellakaan enää itke illalla aamuisia lumitöitä!

Tänään en siis pitänyt mitään itsestäänselvänä vaan olin kiitollinen kaikesta siitä, mitä elämässäni on. Mistä se rakentuu, mitä iloja ja mitä huolia, onnellisuutta ja murheita siihen sisältyy. Taitoja ja uusia asioita joita oppia.
       Metsäkävelyllä oli todellakin omituisia sivuvaikutuksia, mutta tarpeeseen tuli tämänpäiväinen pohdinta. Liian usein menee päivä niin ettei jää oikein pohtimaan mitä oikeastaan tekee. Sitä kutsutaan kai rutiiniksi. Rakastan rutiineja, olen oikea malliesimerkki rutineiden teosta, sillä päiväni yleensä menee aikalailla samalla kaavalla. Silloin tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksi.
       Toisinaan on kuitenkin terveellistä vähän aiheuttaa säröä rutiinin pintaan ihan vaan vaikka herätelläkseen itseään, että asioita voi todella tehdä vähän eri tavallakin - ainakin joskus!
       Pujahdin saunan päätteeksi hankeen. Kolmesti. Tällä kertaa yritin hengitellä rauhallisesti ja ottaa lumen kylmän sylin zeniläisellä tyyneydellä. Lauantaina se oli pikemminkin sellaista huihui-huutamista ja saunaan juoksemista ♥ Tänään onnistuin säilyttämään mielenmalttini paremmin, vaikka kylmää se oli tänäänkin. Teki hyvää kuitenkin ♥
        Ja tiedättekö.
        Onko sitten hyvin nukutun yön vai palauttavan metsälenkin ansiota, mutta minulla on paljon hyviä ja ratkaisukeskeisiä ajatuksia minun (mahdolliseen) tulevaan yrittäjyyteen. Luovuus syntyy levossa ja rauhassa ♥ Niin totta ♥
        Lumista yötä ja kirpeitä pakkaspäiviä!

Huopalapaset olivat ensimmäisellä metsäreissullaan ja lämpöiset olivat. Eivät ede säikähtäneet lumea, kun pohruamisessa piti ottaa vähän kädellä aina tukea ja turvaa milloin hangesta ja milloin kuusen taimesta ♥

 P.S.
Metsässä ollut kauris oli etsinyt ruokaa. Monta kuoppaa oli syntynyt polun varteen ja hyvin näytti vaisto kertovan missä se mustikkavarvukko oli, vaikka lunta oli melkein metri päällä! Luonto on viisas! ♥

 

Maanantai - ei mittään...

En jaksanut nousta täsmällisesti siihen aikaan, että olisin saanut punaisesta kuusta täydellisen kuvan. Vasta sitä viime kesänä kukuttiin samanmoisen näytöksen kanssa. Sen verran olin kuitenkin aamusta hereillä, ainakin puoliksi, että kävin nappaamasta tästä jo vähän pilkistävästä kuusta kuvan. Ikuistettu on. Seuraavan kerran saapi odotella kuun punertumista sitten 2025.
        Pakkasta on ollut tänäänkin ihan kiitettävästi. Mittari näytti aamusella -25 ja nyt kun vilkaisin iltasella mittariin, lukema oli sama. Kylmä yö tulee tästäkin. Taidan ottaa kaksi peittoa ♥

 Maisemat ovat tällä hetkellä huikaisevia. Lunta on rutkasti joka paikassa ja pakkanen narskahtelee kengän alla. En oikein osaa lämmittää niin, että talo pysyisi lämpimänä... pitäisi varmaan kohta lämmittää kaksi kertaa päivässä!
      Iltalenkkiä pakkanen ei kuitenkaan estänyt, vaikka jännittikin lähteä -20 asteeseen juoksu-kävelemään. Ei minusta vielä ollut koko matkaa juoksemaan, pakkasen ja keuhkojen kunnon puoleen, ihan tarpeeksi haastavaa oli näinkin! Silmäripset ja kulmakarvat olivat valkoisen huurun peitossa, kun kotiin pääsin ja vähän kävi reisiin kylmä, vaikka yritin miten kerrospukeutumista harrastaa. Olen vielä siinä hommassa aika hyvä, sillä kerrospukeudun ihan koko ajan, mutta näköjään jalkoihin olisi kaivannut reisien kohtaa vielä jotain lämmikettä. Varsinkin silloin kun heitti kävelylle välillä niin kylmä kävi kiinni rajummin! Selvisin kuitenkin lenkistäni voittajana ja istuin saunassa kuin kuin olisin kuulunut kalustoon. Istuin vain ja pää humisi tyhjyyttään niin kuin aina lenkin jälkeen ♥
      Talvi on ihan mahtavaa, pakkaset, lumi ja kaikki ♥
       Ei ole vielä tullut sitä kamalaa keväthuumausta, joka vie mennessään, vaan ihan oikeasti nautiskelen tästä talvesta ihan vielä täysin siemauksin!

Katsottiin lauantaina The Meg- elokuva. Siis se megalodon-haista tehty leffa. Tämmöselle hai-leffafanille suurin koskaan maapallon meriä asuttanut hai, joka syö ihmisiä, on ihan parasta! Ja leffa kyllä toteutti lupauksensa. Hai oli iso ja se söi ihmisiä.
       Elokuvasta intoutuneena tein sunnuntaina meille ruokaa lohesta - tai sanoin, että se on megalodonista niin maistui kaksinverroin paremmalta! Heh!
       Tänään olin vain tyytyväinen, että megalodonista jäi ruokaa tällekin päivälle, sillä tämä päivä meni kyllä ihan vaan palautumiseen. Mitään järkevää, iltalenkkiä lukuunottamatta, en tehnyt. Uunien ja takan lämmitykseen meni kaikki aika ja energia.
        Välillä on ihan hyvä, että päivään ei kuulu mitään erikoista.
        Että välillä on vaan ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
544. juoksupäivä (200 vko)
- 3310.5 km
- 7.2 km kylälenkki (48 min)
- juoksu-kävelyä
- nyt oli jo enemmän juoksua, mutta välillä heitin kyllä suosiolla kävelylle, ei vain powerit riitä keuhkoissa vielä siihen, että pistelisin menemään. Ehkä vähän ongelmaa tekee paksut tumpurat vaatteetkin, joita pitää päällä pitää näillä pakkasilla
- katsoin tänään taas vähän tekniikkakuvia ja yritin parantaa omaa juoksuasentoa pystymmäksi ja enemmän hallittuun kaatumiseen päin kun kasaan käpertymistä, mitä minulla tällä hetkellä on.
- askel hyvä
- ryhti kohtuullinen
- lantion tukea yritin pitää, en tiedä onnistuinko
- pakaroissa oli jotain toimintaa
- keuhkojen kanssa on edelleen hapenottokyvyn puutetta, kai ne jossain vaiheessa puhdistuu tuosta limasta
- -20, kova pakkanen, tuuleton ja kuutamo ilta

Viikko, jonka aikana tapahtui koko kuukauden edestä!

Toisinaan viikko menee nopeasti, vaikka mitään kovin suurta ei tapahtuisikaan. Sitten on niitä viikkoja, että ei ehdi oikein mitään muuta kuin niitä tapahtumia. Tämä viikko on ollut vähän sellainen. On ollut niin ikävä tätä jonninjoutavaa kirjoitteluakin tänne blogin puolelle. Kutsun tätä nykyään yksityisterapiaksi, sillä kirjoittaminen selkeyttää maailmaa ihan eri tavalla kuin että sitä vain pyörittelisi omassa mielessään. Siinä hommassa tulee yleensä vain iso paakkuinen pallo, joka tukkii kaiken!
        Ja vaikka kirjoitan joka ilta päiväkirjaa, tänne kirjoittaminen on terapiaa noin muuten. Päiväkirja on kuitenkin astetta henkilökohtaisempi. Tärkeää mielen tyhjennystä molemmat kuitenkin.

Tammikuu ei ole taaskaan hemmotellut meitä kamalasti auringonpaisteella. Lunta on tullut sitten senkin edestä. Nämä kuvat ovat viime viikonlopulta, sunnuntailta kai, jos oikein muistan, kun kävin katsomassa vähän rantalenkin vartta ja niitä kuuluisia heikkoja jäitä. Ei minua nyt muutenkaan jäälle saa, mutta vielä vähemmän tämmöisenä talvena kun järven päällä ei muuta olekaan kuin lunta!
       Todistettavasti aurinko kuitenkin on vielä olemassa, vaikka näissä kuvissa laskemaan päin. Eihän se kovin ylös vielä tähän aikaa kipuakaan, mutta olisihan se kiva, jos sitä välillä näkisi muutamaa tuntia kauemmin.
       Tälle viikolle oli loppuviikosta luvattu oikeaa lumikaaosta, mutta se taisi jättää meidän kolkan vähän vähemmälle kaaokselle. Ainakaan torstain lumen tulo ei tuntunut kuin erikoisen lumiselta päivältä, on niistä ennenkin selvitty ja selvittiin nytkin. En minä sitä sano, että se nyt mitenkään helppo homma olisi ollut, sai traktorilla työntää ihan tosissaan lunta pois tieltä ja poluilta, mutta ei onneksi tullut kuitenkaan sellaista määrää, että olisin täysin lannistunut.
       Miehenmurrikkakin pääsi töissä vähän vähemmällä, mitä alkuun pelättiin. Sekin stressasi lumentuloa koko viikon, mutta loppujen lopuksi taisi viikko mennä ihan hyvin. Ilman suurempaa pulssin nostoa.

Uudenvuodenlupauksiini kuului olla enemmän yhteyksissä ystäviini. Tämän lupauksen tiimoilta nähtiin Annin ja Aikun kanssa keskiviikkona. Tulivat tänne, kun olin viime viikolla kirjoitellut Annille, että en jouda kaupunkiin ajelemaan, mutta tänne päin saa aina tulla kyläilemään. Joten tulivat ja olikin kiva kun tulivat.
         Sitä aina unohtaa erakoituessaan, miten kivaa se ystävien näkeminen on! Nytkin jutut lähtivät liikkeelle juuri siitä, mihin ne viimeeksi jäivät, ja vaikka ollaan kirjeitä kirjoiteltukin niin näkemisestä taitaa olla jo kaksi vuotta. Oikeiden ihmisten kanssa ajalla ei vain ole väliä. Se ystävyys pysyy siinä silti, vaikka ei päivittäin nähtäisikään.
        Likoillakin oli kaikkea uutta ja mahtavaa tälle vuodelle suunnitteilla ja oli ihana jakaa myös omia suunnitelmiaa, vaikka ne varsin raakoja vielä ovatkin. Ei tullut kuitenkaan sellaista tunnetta näiden naisten kanssa, että minun suunnitelmiani olisi pidetty hulluina tai epärealistisina, kuten joidenkin tyyppien kanssa tuntuu, kun erehtyy kertomaan mitä haaveksii. Päinvastoin. Näiden naisten kanssa tuntui, että pystyisin mihin vain!
        Ystävät ♥

Torstaina täytti naapurin emäntä 50- vuotta ja kävin onnittelemassa häntä - tosin kutsumatta! Ei hän juhlia pitänyt, ei ainakaan nyt, harkitsee kuulemma sitten kesän korvalla jos jonkinmoiset pitäisi. Menin nyt kuitenkin, kun ei olla hänenkään kanssa nähty pitkiin aikoihin kunnolla. Eikä oikein nähty nytkään, kun siellä oli myös emännän siskontyttö sairaslomaansa viettämässä.
      Jokaisella perheellä on tietysti omat tapansa ja tottumuksensa, mutta minusta tuntuu vähän kummalliselta että reilusti kaksikymppinen likka notkuu siellä sairastamassa valmiin ruuan ja juoman ja sohvan kera. Varsinkin kun emännällä on ollut hyvin kiireinen alkuvuosi oman työnsä kanssa navetassa. Sanoi, että on suorastaan asunut navetassa koko tammikuun.
       Siskontytöllä oli selkä kipeänä ja vietti sairaslomaa siellä makaillen sohvalla siihen malliin, että tuskin selkä kuitenkaan kamalan kipeä oli. Sen verran olen meidän isän selkäkipuilua nähnyt, että kun selkä on oikeasti jumissa, niin on vain yksi tai hyvässä tapauksessa kaksi asentoa missä ihminen voi olla ilman että huutaa kivusta... Tämä neiti ei näyttänyt kovin vaivaiselta!
        Okei, pahasti sanottu, mutta tuli vaan sellainen kiukunpuuskahdus emännän puolesta... hmph!

Huopatöppösiin käyttämäni ohje löytyy täältä.

Tämmöiset töppöset olin neulonut emännän 50v lahjaksi. Viralliseksi lahjaksi ajattelin tehdä kesemmällä lampun jalan, kunhan vähän lämpenee, että pääsee sorvin ääreen, mutta nämä töppöset olivat tämän hetkinen muistaminen. Varsi on neulottu ihan normisti villasukan varreksi, mutta jalkaterän osuus on neulottu huopuvasta langasta ja on enemmän sellainen huopatöppösen tuntuinen ♥ Ihan kivat tulivat, vaikka olivatkin ihka ensimmäiset tämmöiset neulomukset! En tajunnut vaan ottaa kuvaa sukista ennen huovutusta, olivat nimittäin aika valtavat!
       Tuli vaan vähän semmoinen harmitus-olo kun olin ojentanut lämmöllä tehdyn lahjani päivänsankarille ja sain sitten kierroksen siitä, mitä hän oli muilta saanut. Listaan kuului hieno ja komea puinen lipastp, oikein sellainen vanha ja komea. Sekä talviaktiviteetteihin liukulumikengät. Niiden varjossa minun sukkani olivat aika vaatimattomat ja varmasti jäävät juuri siihen, mihin emäntä ne laski käsistään kun aukaisin pakettini.
       Yritin ajatella tässä(kin) asiassa niin, että ajatus on tärkein...

Vuorikauriit alkoivat lumisateiden jälkeen näyttää enemmän vuorilampailta...

Torstaina piti sitten jännittää vielä siskon puolesta, kun joutui umpisuolen leikkaukseen vähän yllättäen. "Onneksi" - jos noin voi asiasta sanoa - umpisuoli oli tulehtunut ei puhjennut. Leikattiin tähystyksellä ja pääsi eilen kotiin. Kyselin vähän, että miten lapset ottivat äidin sairaalakeikan, mutta onneksi niillä on sen verran hyvä vara-isä siellä kulmilla, joka pystyi toimimaan hetken niin äitinä kuin isänäkin ennen kuin isä ehti työreissultaan kotiin lasten luo.
         Kunhan nyt vaan toipuisi ja haavat paranisi hyvin ettei tulisi enää jälkikäteen mitään ongelmia. Kaikkea sitä osaa käydä... Niillä on ollut vähän epäonnea tuon terveyden kanssa muutenkin. Toivottavasti tämä olisi nyt se viimeinen takaisku tälle alkavalle vuodelle ja muu vuosi olisi terveysasioiden suhteen parempi.

 Minä olen päässyt tällä viikolla jo juoksemaan - tai no kävely-juoksua olen tällä viikolla vielä harrastanut, sillä limaa tuntuu olevan kurkussa edelleen ja tuntuu ettei hapenotto ole ihan sillä normilla tasolla vieläkään. Eihän tämä yskä ja sen jälkielämä ole kestänytkään kuin kohta neljä viikkoa! Onneksi yskää on jo vähemmän, kunhan nämä limajäänteetkin lähtisivät pois...
         Henkisesti lenkit ovat tehneet nannaa!
         Aloin olla jo henkisesti ihan kiehumispisteessä kun ei päässyt oikein mihinkään liikkumaan. Kävelyäkään ei kestä ihan loputtomiin, kun tykkää juoksusta. Nyt kun tällä viikolla olen käynyt kolme kertaa lenkillä niin alkaa taas olla oma itsensä, ainakin osaltaan! Miehenmurrikallakin on ollut helpompaa olla minun kanssani tällä viikolla ♥
        Miehenmurrikka osti minulle talven teille irtonastapohjat, kun nastaiset juoksukengät ovat minun rahoihini aika kalliit... Ihan hyvin ovat nämä irtomallisetkin pitäneet eikä ole jalat kipeytyneet, vaikka olen jostain lukenut, että niin saattaa käydä, kun nastat ovat niin paljon irti kengästä...
        Kunhan pääsen tavalliseen juoksuun käsiksi, niin sitten sen vasta huomaa miten paljon jalkoihin käy. Nyt kun olen välillä kävellyt ja sitten taas juossut niin kuormitus on ollut vähän kevyempää. Sen kuitenkin olen huomannut, että askeleessa on enemmän voimaa kun polkaisu ei anna periksi vaan työntää eteenpäin. Ei mene energia sutimiseen!

Eilen oli vain juoksu-kävely-lenkki vähän haastava kun pakkasta oli -20. Se nousi heti kun taivas selkeni. Nyt on ollutkin niin pilvistä kaikki päivät, että pakkanenkin on ollut maltillista. Mietin jo eilen illalla, että lähdenkö ollenkaan, mutta lähdin sitten kuitenkin. Tein vain pienemmän lenkin niin ei ehtinyt kylmä raapaisemaan kiinni. Hengitys vaan oli työlästä kahden huivin läpi...
       Pakkaskeli piristi kuitenkin. Tein eilenkin vähän lumitöitä pihamaalla ja oli mukava kun lumitöiden jälkeen askel natisi pakkaslumessa ♥ Tämmöinen se talvi kuuluu olla. Luminen ja pakkasta jonkin verran. Ei mitään -30 asteen pakkasta nyt välttämättä, mutta kunnollisesti kylmää kuitenkin.
        Ja maisemat ovat ihanat ♥

 Miehenmurrikalla oli täksi viikonlopuksi viikonlopputöitä, joten meidän viikonloppu kutistui aika pieneksi. Onneksi kuitenkin saadaan ottaa huomenna takaisin kaikki menetetty aika viikonlopusta ja sitten vaan nautiskellaan talvesta ♥

***

      
Minulla oli viikon aikana paljon sellaista ajatuksen päällä, että mietin kirjoitanko sitä puhinaa tänne vai en... jos sitten kirjoitan.
       Piti jälleen vähän laskea sekunteja kun tuli viikolla puhetta ravintovalmennuksesta ja sen tarpeellisuudesta. Yritin sanoa ystävällisesti, että en tyrkytä neuvojani enkä ohjeitani kenellekään, en katso kenenkään lautaselle syyttävä sormi pystyssä vaan minun puolestani ihmiset saavat syödä juuri sitä mitä haluavat. Jos he taas haluavat neuvoja ja ohjeita minulta, että miten saisivat omaa ruokavaliotaan paremmaksi, annan niitä enemmän kuin mielelläni, mutta silloinkin jätän sen viimeisen vastuun ihmiselle itselleen. En voi syöttää väkisin kenellekään lisää kasviksia tai marjoja tai kuituja jos ihminen ei itse oikeasti tahdo omaa ruokatottumuksiaan muuttaa.
         Huomasin sen jo opiskellessani miten arka aihe ruoka ja ruokavalio on ihmisille. Siinä mennään niin henkilökohtaisen äärelle, että pitää olla oikea puhumisen mestari, ettei sano vääriä asioita kun tarkoittaa niitä oikeita asioita.
          Suhtautuminen tämmöiseen ammattiin on kuitenkin jännä. Kaikkihan osaavat syödä, sitä kuulee eniten. Kyllähän sitä osataan syödä ja tiedetäänkin, että miten syödään hyvin ja terveellisesti, mutta kuitenkin jostain syystä lihotaan, voidaan huonosti, ollaan väsyneitä ja energiaa ei riitä muuhun kuin kyljen kääntämiseen.
         Jokuhan siinä kuitenkin mättää, siinä syömisessä.
         Olen puolustuskannalla, tiedän, juuri kun on asioista opiskellut ja itse on niin innostunut. Ei sietäisi yhtään vähättelyä tai aliarvostusta ympäriltä olevilta, kun voisi suoraan tarttua muutamaan epäkohtaan sanojien ruokavaliossa, jos vaan viitsisi ottaa asian esille. Se olisi vaan hyökkäys ja minä pyrin puhumaan asiani puolesta, en muiden mielipiteitä vastaan.
         Ruoka on tärkeä asia, siitä on tärkeää puhua.
         Sitä minä vaan tarkoitan.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
maanantai 14.1.2019
541. juoksupäivä (199 vko alkaa)
- 3291.1 km
- 7.2 km kylälenkki (55 min)
- juoksu-kävely
- eka lenkki melkein 3,5viikkoon ja tuntuihan se juuri siltä
- jalat olivat vähän jumissa
- askel hakusessa
- ryhti ja juoksuasentoa ei näkynyt missään
- lantio oli tippunut johonkin tauon aikana
- mieli oli hyvä ja innostunut, tästä se taas lähtee
- -6, kiva pikku pakkanen, kävelyosuuksilla tuli vähän kylmä...

keskiviikko 16.1.2019
542. juoksupäivä (199 vko)
- 3298.3 km
- 7.2 km kylälenkki (50 min)
- kävely-juoksu
- tuntui ettei powerit riitä oikein mihinkään
- välillä juoksu tuntui hyvältä, välillä taas jalat painoivat tonnin
- ryhti jo parempi, lonkankoukistajat vähän jumissa, askel lyhytttä
- lantio edelleen hakusessa, missä lie
- askel suht hyvä, nastapohjat tuntuvat toimivan ainakin askel energian puoleen
- jaloissa pientä tuntemussa, säärissä ja pakaroissa jumeja
- -7, pikkupakkanen ja tuuli kylmästi, talvijuoksu vaatii sisua

Perjantai 18.1.2019
543. juoksupäivä (199 vko loppuu)
-  3303.3 km
- 5km minikylälenkki (36 min)
- kävely-juoksu
- juoksu tuntui jo paremmalta, askeleen rytmi alkaa löytyä
- asento edelleen hankala, varmasti jumien takia edelleen vaikka olen pakaroiden triggereitä yritellyt painaa
- lantio edelleen poissa pelistä, samoin pakarat
- pakkanen teki juoksusta vaikeaa, piti hengittää monen huivin läpi, happi loppui
- olo kuitenkin hyvä, vaikka olikin vaikea juoksu
- -20, kova ja napakka pakkanen

Auringon pilkahduksia

Aurinko pilkahteli pilvien välistä tänään ♥
     Keli oli nollassa, mutta tuuli sen verran, että ei ihan shortseissa pärjännyt. Lunta oli tullut taas muutama sentti yön aikana ja niin se vaan lisääntyy, sentti kerrallaan tämänkin talven lumet. Naapurin emäntää näin, kun olin mättämässä lumia postilaatikon ympäristöstä (olen muuten ainut tästä lähinaapureista, joka ajattelee postimiestä ja viskoo lumia vähän postilaatikon ympäriltä...), ja hän oli jo sitä mieltä, että saisi lumi jo riittää. En jaksa olla ihmettelemättä sitä valitusta. Aina on jokin huonosti. Lumettomana talvena päivitellään liukkautta ja mustaa maata, lumisena talvena lumen määrää. Minusta tämä talvi on ollut mahtava! Luminen, kylmä(hkö) ja talvinen ♥
       Jätettiin tänään lumien tyhjennys katoilta sikseen. Isä on taas vähän toipilaana niin pidettiin lepopäivä sen homman osalta. Isä sai huilia ja minä ajelin sitten vain lumet pois pihamaalta tänään. Sen verran ulkoiltiin yhdessä, että laitettiin toinen poro tai siis vuorikauris paikoilleen kivikkoon. Haiku-kauris sai kaverikseen Kaiku-kauriin ♥ Kaksin aina kaunihimpi, vai mitä?

Tänään oli lenkkipäivä (tällä hetkellä vielä kävelypäivä).
       Oli ihan mahtavaa kävellä auringonlaskun aikaan kun joka puolella oli vain lunta ja punertavan oranssi taivas! Nyt vielä aurinko pysyi suhteellisen matalalla vielä, mutta ne illat ovat ihan huippuja sitten helmi-maaliskuussa, kun aurinko kipuaa jo vähän ylemmäs ja auringonlaskut ovat auringonlaskuja eivätkä tämänpäiväisiä pilkahduksia taivaanrannassa.
        En malttanut ihan koko matkaa kävellä vaan pinkaisin välillä aina juoksuun. En juossut kuin muutamia satoja metriä kerralla, sillä oikeasti en halua mitään jälkitautia keuhkoihin tämän yskän jäljiltä. Kunhan vähän kokeilin... Tällä viikolla on tullut käveltyä 21.6km. Ihan kivasti sairastelujen jälkeen.
        Tänään sain myös virallisen linsenssin koulutuksestani. Aika hienoa ♥ Tuntui hyvältä saavuttaa pitkästä aikaan jokin etappi, vaikka nyt ei puhutakkaan mistään tohtorin väitöksestä tai kymmenien vuosien opiskeluista. Minulle tämä oli kuitenkin varsin suuri saavutus, kun lähdin opiskelemaan niin monen vuoden jälkeen jotain aivan uutta ja ihmeellistä ja selvisin siitä hyvillä tuloksilla.
        Kohti uusia saavutuksia!
        Hurraa!

Valoisat vuorikauriit ♥

Tänään oli vähän pilvinen päivä. Pakkasta -10 ja ihan tuikea keli poskille ja hanskoissa oleville käsille. Tein tänään rästiin jääneet lumityöt heti kun tankkiin oli saatu löpöä ja nyt on piha taas ainakin hetken siisti ja lumeton... Ainakin huomiseen asti.
        Tiputeltiin isän kanssa tänään ison navetan katolta vähän lunta, kun kuurin ja navetan katon liitoskohtaan oli ehtinyt kertyä tuiskulunta ihan kiitettävästi. Ajateltiin, että on helpompi ottaa lumet pois katolta nyt kuin kerätä lumet ja romahtaneet kattotarpeet sisäpuolelta. Huomenna homma jatkuu jos keli sallii, tänään aloitettiin vähän myöhään niin tuli uupumus ennen kuin ehdittiin päästä edes kunnolla vauhtiin.

Naapuriin tuli pari vuotta sitten takapihalle talvivaloiksi valkeat porot. Äiti on siitä asti yrittänyt keksiä salamyhkäisiä tapoja käydä varkaissa, mutta ei ole vielä onnistunut poroja pihalle saamaan. Nyt kun talvivalot olivat kaikkialla ale-myynnissä niin ostivat kaksi poroa melkein yhden hinnalla. Pikkaisen isompiakin kuin naapurissa - öhöm!
        Tänään kun aukaistiin paketteja huomattiin, että toisen poron sarvi oli napsahtanut poikki. Muutama voimasana tässä vaiheessa isältä, mutta me muut pysyimme tyynen rauhallisina. Liimataan sarvi ja laitetaan ehjä ulos jo valmiiksi.
        Paketissa luki poro, mutta minä tein näistä veijareista vuorikauriita. Laitoin nimittäin ehjän "poron", jonka nimeksi annoin Haiku, kivikkoon seisomaan. Siitä se näkyy tuvan pöydän ääreen hienosti. Toinen, jonka nimeksi tuli Kaiku, korjattiin iltasella isolla määrällä kaksikomponenttiliimaa. Toivottavasti sarvi kestää siellä missä pitää eikä valahda nenään. Siskontyttö tosin olisi iloinen siitäkin, sillä kun on menossa yksisarvis-vaihe tässä fanituksessa ♥

Toivottavasti nyt ei vaan tapahdu mitään kamalaa kaatumista, kun on luvattu tuulisia päiviä. Siksi tuo kivikkoon laitto vähän epäilytti, että JOS ne kaatuvat niin murskaantuvat heti kivikkoon... Katsotaan nyt, kunhan saadaan toinenkin ehjäksi niin pitää vielä vähän asemoida vuorikauriitani paremmin ♥

Olen päättänyt ottaa puolen vuoden punnerrus-haasteen vastaan. Haasteen heitin itse itselleni, sillä olen yläkropastani ollut aina heikohko, vaikka olenkin repinyt leipäni ruumiillisella työllä. Nyt se muuttuu. Aion saada lihasta yläkroppaan sen verran, että onnistun punnertamaan tavallisia (eli miesten) punnerruksia ainakin viisi-kymmenen kesään mennessä. Tiedä sitten onnistunko, haaste nyt on ainakin heitetty ilmaan ja nyt ihan julkisesti se vielä kerrottu...

En ole kävelijä

Minusta ei ole kävelijäksi.
     Olen juoksija.
     Olen raivaaja.
     Olen Rocky Balboa.
     Mutta minä en ole kävelijä.
     Huomasin tämän asian viimeistään tänään, kun kävin sairastelun-jälkeisellä-kävelyllä ja tylsistyin vähän. Piti ruveta viihdyttämään itseäni mielikuvitus pedoilla, jotka väijyivät pimeässä metsässä ja syöksyisivät kimppuuni kun pohrustin metsätiellä vailla pakopaikkaa. Piti vähän pidätellä itseäni, etten olisi pinkaissut juoksuun, sillä keuhkot eivät yskän jäljiltä ole siihen vielä kykeneväiset, kun yskän rippeitä on edelleen... Vähän kuitenkin otin juoksuaskelia ja sydän hypähti jälleen ilosta ja tuntui kuin olisi tullut kotiin ♥ Juoksuaskeleet ♥
       Kävely on mahtava laji. Se polttaa rasvaa, nostaa kuntoa, vahvistaa verenkierto- ja hengityselimistöä, tukee lihaskuntoa niin jaloissa kuin selässäkin ja kaikkea muuta ja vähän päälle. Aivan mahtava laji, jota voi harrastaa heti kun ulko-ovesta astuu. Mutta ei minun lajini. Teen sitä nyt kun en vielä voi juosta, nautin siitä sillä tavalla kuin vain juoksija voi, mutta heti kun keuhkot ja kunto antaa myöten, vaihdan askellukseni juoksuun. Minut on tehty juoksemaan ja kävely on vähän kuin olisi lintu ja pitäisi siivet supussa.

 On tullut taas lunta. Sekä tänään että eilen. Traktorissa oli sen verran vähän bensaa, että piti vähän nuukailla lumitöissä tänään, mutta huomenna saan sitten ajella vähän rennommin paikat siisteiksi. Tänään piti heilutella vanhaa kunnon kolaa ennen kuin traktoria vähän pyöräytti pihassa.
      Konevoimaan tottuu todella nopeasti. Mutta ihan kiva, kun sellainen tuolla vintin ylisillä majailee. Tämän talven lumikuorma olisi ollut aika työläs hoitaa pelkällä kolalla. Senttimääräisesti meidän pihalla lunta alkaa olla kohta puolesta metristä 70 senttiin. Aika kivasti ♥ On ainakin talvista! Isä sanoi, että näin paljon lunta oli viime vuonna maaliskuussa...

Olen vähän nyt jumissa kaiken suhteen.
     Minun pitäisi ottaa yrittäjyys haltuun jonkinmoisella kurssilla ja katsoa tuleeko suunnitelmista tulevaisuudessa mitään vai pitääkö tässä vielä yrittää jotain muuta. Sitten pitäisi ottaa aikaa kirjoittamiselle. Saada ajatukset sen verran pysähdyksiin, että saisi luovuuden valloilleen.
      Koulun jälkeen tuntuu vain, että on paukut vähän kuin hukassa. En olisi arvannut, että moinen koulutus (joka ei edes kestänyt mitään vuosia vaan kuukausia!) kiskoo minut tällaiseen "puudutustilaan" että toipuminen kestää ja kestää - no okei, olihan tässä ihan oikeata tautiakin takana, mutta silti. Joulun jälkeen olen ollut henkisessä koomassa ja nyt pitäisi pikku hiljaa ruveta aukomaan tätä umpisolmua kohti kevättä.
       Tjaa.
       Katsotaan jos huomenna...