2.5 km juoksemista!

Yö meni rauhallisesti. Ei tarvinnut nousta minun eikä koiran, enkä ihmettele. Koira oli niin poikki eilisen kokemuksen jäljiltä, että kokonainen yöuni teki hyvää. Aamusella ei tehnyt kuin pissit ja pelotti oikein 11 maissa soittaa eläinlääkärille kuulumisia, sillä en olisi millään halunnut raahata sitä enää sitä nesteytystä kokemaan, vaikka hyvin tiedän että se auttaa...
             Eläinlääkäri sanoi, että kun juo ja pissaa niin hyvältä kuulostaa eikä tarvitse tänään tuoda lääkäriin nestettä saamaan. Olin niin iloinen ja pidin kyllä päivän mittaan huolen siitä, että sain ujutettua joka ruuan seassa desin tai kaksi vettä kuin huomaamatta koiraan. Sitten se vielä itsekseen joi kupista juomisensa, joten toivottavasti ei nyt ainakaan tänään oltu kuivumispisteessä!
            Huomasin tänään kyllä itsestäni sen, että nyt kun tietää mikä koiralla on ja miten sitä pitää hoitaa niin semmoinen kamala pelko, jännitys ja epävarmuus on vähän rauhoittunut ja tilalle tullut kamala väsymys. Tottakai edelleen olen huolissani koirasta ja tarkkailen sitä jo ehkä liikaakin kaiken varalta (ainakin koira alkaa olla sitä mieltä, että on kuin joku tarkkailuvanki kun roikun perässä koko ajan!). En edes enää muista millaista oli olla ns. huoleton tai huolettomampi koiranomistaja...
             Onneksi kuitenkin parempaan päin ollaan menossa - toivottavasti.

Iltapäivästä piti käydä lenkillä. Lumisadetta tuli sakeanakin pyrynä ja oli vähän ikävä juosta sirisilmin, mutta muuten oli ihanan kevyt ja hapekas ilma. Kokeilin, että mihin kintut pystyy ja ajattelin, että jos jaksaisi juosta puolet matkasta eli sinne missä yleensä olen kääntynyt takaisin. JA JUOKSIN MYÖS! 2.5 kilometriä yhtä soittoa ja suhteellisen mukavasti askel nousi koko matkan. En tosin olisi jaksanut toista samanlaista matkaa takaisin, mutta vitsit tuuletin kyllä kääntöpaikalla!!
            Okei, ei ehkä mikään maratooni, mutta juoksupäivänä oli vasta nro 10, joten aika hyvin kuitenkin tämmöiselle sohvaperunalle! Toisen puoliskon tulin sitten juoksu-kävelyä ja siinäkin pyrin vain tasaamaan kävelyllä hengitystä ja muuten laittamaan juoksuaskelia toisensa jälkeen.
             Odotan malttamattomana kevätkelejä jo, kun pääsee juoksentelemaan ihan oikeesti (toivon mukaan) jo silloin. Että voi päättää että käympäs tuolla ja sitten vaan juoksee ja käy! Ja 2.5 kilometriä on suurinpiirtein matka minun uimarannalle, joten ensimmäinen tavoite on saavutettu puoliksi. HURRAA!

Aloitin vähän palapeliä tänään. 1500 palaa ja ihana piirroskuva. Maisemapalapelitkin on ihan mukavia, mutta nämä piirroskuvat ovat minusta ihanan selkeitä sen puoleen, että tulee nopeammin onnistumisen iloa! En vielä ehtinyt montaakaan palaa löytää, mutta jo vähäinenkin aherrus teki hyvää pääkopalle. Palapelit ovat aina rauhoittaneet minua. Kai se johtuu siitä, että siinä saa uppoutua täysin ulkopuoliseen maailmaan ja pää saa levätä arkisista huolista. Ihanaa puuhaa kuitenkin.
           Iltasella pyöräytin pihaa vielä traktorilla kun päivän aikana lunta ehti tulla aikamoinen kerros pihamaalle. Nyt sai jo vähän työnnelläkin kun maa oli sen verran lumettunut. Melkein pääsin/jouduin autoakin vetämään ojasta, kun nuorempi nainen oli hurauttanut tuohon meidän pellon laitaan autonsa ja nuoret miehet olivat tulleet auttamaan ja tulivat kysymään apua jos semmoista tarvittaisiin. Huvitti sekin, että kun nuorimies tuli traktorin luo niin se aloitti juttunsa niin että "tuo emäntä onnistui ajamaan ojaan.." mutta kun huomasi, että toinen emäntä istui traktorin ratin takana, jäi ne emäntä-vitsit siihen! En minä sitten ehtinyt apuun kun saivat työnnettyä sen penkasta pois ja sillä hyvä.
            Alkaa tämä vuosi vedellä viimeisiään ja minä myös tämän päivän osalta. Otin jo tunnin unet tuossa iltapalan jälkeen ja "katsoin" samalla Ice Age 2! Hihi, yhtä hyvä se oli kuin joskus muinoin ensimmäisen kerran katottuna ... tai siis ainakin ne kohdat, jotka tänään katsoin ...



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
10. päivä (4. viikko)
- 5km metsätielenkki (36 min)
- juoksu-kävelyä, tosin toinen puolikas (2.5km) meni jo juosten!! ja toisen puoliskon tulin juosten-kävellen takaisin
- hengitys onnistui hyvin ja kroppa muutenkin tuntui, että pelitti
- polvissa tuntui pientä paineen tunnetta alussa eli toimiva alkuverryttely uupuu meikäläiseltä edelleen!
- askel lyhyt ja matala, toimi hyvin
- 2.5km meni suht kevyesti, tosin en olisi voinut kuvitella kääntyväni ja juoksevani takaisin yhtä kyytiä, ei niinkään jalkojen vaan hapenottokyvyn takia. Jalat olisivat jaksaneet, keuhkot ja sydän eivät vielä
- lumisadetta ja -5 pakkasta, pakkanen hyvä, lumisade ei antanut kasvojen oikein rentoutua...
- tossu kastui sivulta kun pompin raiteiden yli paksussa hangessa
- hyvä juoksu ja olen ylpeä itsestäni!

Paukkupakkasta ja eläinlääkäri-itkua

Alan olla aika väsynyt.
            Viime yönä nousin umpiunesta ylös, vetäisin villapaidan päälle ja lähdin katsomaan koiraa, joka selvästi kuului taas raapivan tuvan ovea sen merkiksi, että ulos olisi päästävä. Ehdin hellan kulmalle kun näin, että koira nukkuu sikeästi omalla sohvalla eikä ollut ollenkaan sen oloinen, että olisi pitänyt pakkaseen päästä... Hiippailin takaisin sänkyyn, kuuntelin vähän aikaa tapahtuuko tuvan puolella mitään ja sitten nukahdin. Aamulla oli muistikuvia muustakin yötarkastus-hiipparoinnista, mutta en ole enää varma mikä on unta ja mikä todellisuutta.
             Aamulla soitin eläinlääkärille ja saatiin iltapäiväksi aika.
             Ehdittiin hyvin lämmittää torppa ja käydä vähän ulkoilemassa kaaaaaamalan kylmässä pakkaskelissä ja vähän piti ehtiä syödäkin ettei tarvitse tyhjällä vatsalla mennä - kummankaan! Pakkasta tosiaan oli liki -20 heti aamusta ja sitä riitti koko päiväksi. Aamuisella lenkillä koiruuskin jo nosteli kinttujaan, että kai pakkanen vähän puraisi anturoitakin. Kieltämättä näpit olivat kylmissään, vaikka pidin lapanen+rukkanen-yhdistelmää käsissä.

Sinänsä pakkanen tuntuu hyvältä. Tämänpäiväinen napakka pakkanen erityisesti tuntuu siltä, että kaikki mahdolliset flunssapöpöt ja muut sairasitiöt kuolivat kyllä kerralla. Heti huomiseksi se tosin lupasi lauhtuvaa, melkeinpä vesisadetta, joten suuri ei ollut näiden paukkupakkasten ilo tällä kertaa. Kaunista kuitenkin oli, kun aurinko paistoi kaiken päivää kirkkaalta taivaalta. En vain ehtinyt ottamaan kunnon huurteisia ja pakkasenkylmiä kuvia ennen kuin aurinko painui jo metsän taakse. Ei se vielä kovin korkealle nouse...

Iltapäivästä mentiin sitten eläinlääkäriin ja ei tarvinnut kuin ajaa auto parkkii niin koira tiesi mihin tultiin ja pisti jarrut pohjaan. Yritin hehkua positiivista energiaa, kun meidän koira ainakin vaistoaa meikäläisen mielialat jo ennen miuta enkä todellakaan halunnut lisätä koiran paniikkia näyttämällä, että vihaan sitä paikkaa yhtä paljon kuin sekin!
            Verikoetta otti ensin harjoittelija, joka ei ihan onnistunut ja sitten tökittiin toistamiseen, joka onnistui sitten jo paremmin. Tutkittiin ja paineltiin. Kun eläinlääkäri kysyi ruokailusta ja kun kerroin, että olen antanut samaa ruokaa kuin ennen, mutta pienempinä annoksina ja maitohappotabletteja tuplamäärän, niin lääkäri tokaisi, että "sinähän olet tehnyt juuri niin kuin pitää, ethän sinä meitä tarvitsisi mihinkään".
            Siihen loppui se reippaana olo.
            Lääkäri vain totesi asian eikä arvannut miten hyvältä se miusta tuntui, kun melkein viikon on tuntunut olo kirotun avuttomalta ja lisänä siihen vielä pikkusiskon pienimuotoinen arvostelu viikonloppuna koiran ruokailusta ja muusta sellaisesta. Kyyneleet tulvahtivat silmiin heti ja lääkärikin huomasi liikutukseni ja sanoi sitten vielä, että hän ymmärtää miten stressaavaa on hoitaa sairasta koiraa pyhien yli..
             Kokosin itseni rippeet ja lääkäri sanoi, että haimatuloksia odotellessa hän kyllä laittaisi vähän nesteytystä meidän koiralle kun ripulia on jatkunut näinkin kauan. Paksuhko neula työnnettiin löysiin kohtiin nahan alle ja suolaliuosta sen mukana. Ette arvaa miten pahalta tuntui katsella sitä touhua, saati ajatella miten ikävältä nestepatti tuntui nahan alla. Piikkejä pisteltiin niskavilloihin, perskannikoihin, kylkiin... Ja koira ulisi ja riuhtoi minkä jaksoi. Kolmasosan hoitaja sai nestettä menemään ensimmäisellä kerralla ja sen jälkeen odoteltiin haiman tuloksia.
               Positiivinen haimatulehdusarvo.
               Koira-parka sai rasvattoman dieetti-määräyksen, varalle purkillisen suolistoantibiootteja ja lopuksi lääkäri sanoi, että loput nesteestä pitäisi vielä koiraan saada, että ei ainakaan olisi sitten hengenvaaraa sen takia. Koira hoitopöydälle, yksi lääkäri, kaksi hoitajaa ja minä pidimme koiraa kiinni, että nestepussi saatiin loppuun ja nestepaukamat koiran nahan alle! Oma sielu oli kyllä niin riekaleina kun kotiuttamisohjeiden jälkeen päästiin pois ja autolle. Koira oli kipeä joka kohdasta, kun yritin nostaa sitä autoon. Tassussa oli verikoe-pistos ja muu kroppa oli täynnä niitä nesteytyksen pistoja. En oikein tiennyt mistä ottaa kiinni.
              Kotimatkalla itketti ihan älyttömästi.
              Huomasin jälleen, että sillä hetkellä kun pitää olla rohkea ja vahva, niin pystyn pitämään asian ylempänä ja unohtamaan omat fiilikset, mutta sitten kun "kriisi" on ohi, niin tunteet tulee pintaan älyttömän nopeasti ja vahvasti. Koko kotimatkan piti kuitenkin sen verran keräillä jälleen ajatuksia ja pitää sen aikaa tunteilut kurissa, kun soitin pikkusiskolle ja kerroin koiran kuulumiset. Se on vielä pahempi, kun oma koira on kipeä ja itse on satojen kilometrien päässä. Siksi yritin kertoa lääkärissä käynnin niin selvästi ja tunteilematta kuin pystyin ja olin kyllä ylpeä, kun itku tuli vasta kun olin painanut punaista luuria.
              Isän soittaessa en ollutkaan enää sitten niin kovapintainen.
              Ja iltasella kun menin lämpöiseen suihkuun niin itkeä vollotin niin, että pää tuli kipeäksi. Ja ihan kuin se itku nyt tässä kamalasti auttaisi, kun koiraa pitää vaan hoitaa niillä ohjeilla mitä on saatu, niin hyvin kun ikuna pystyy. Onneksi meidän koira on reippaampi kuin emäntä ja iltapala meni sutjakkaasti suuhun ja vettäkin juotiin vaikka nestettä oli mennytkin ihon alta elimistöön melkein puoli litraa. Onneksi toipujana meidän koira on nopeaa sorttia, toivottavasti tälläkin kertaa. Viime keväisestä leikkauksestakin koira taisi toipua nopeammin kuin minä, ja tässä on vähän sama juttu. Minä olen ihan palasina ja koira punnertaa ylös, vaikka piikkiä on pistelty turkkiin enemmän kuin tilaa olisi ollut!

Sen verran voimille reissu kuitenkin otti, että unta koiraherra on vedellyt kotiin päästyään koko ajan. Minäkin olen niin loppu, että kohta saadaan olla molemmat nesteytyksessä rinnakkaisissa pedeissä! En tiedä onko tämä olotila sitten jo sitä, kun epätietoisuus muuttuu tiedoksi ja väsymys puskee yli koko voimallaan, kun kroppa vähän antaa jo löysiä...
           Minä olen halinut koiraa kovin, kovin varovaisesti kaiken iltaa ja varonut silittelemästä niitä kohtia, mihin pisteltiin, mutta enemmän sekin taitaa olla miun sielun hoitoa kuin koiran. Koira tuskin kamalasti perustaa halaus-hoidosta. Minä puolestani tarvitsisin sitä todella. Isoa, lämmintä, lohduttavaa halausta ja kenties sitä lämpimää syliä, mistä löytyisi olkapää, jota vasten saisi itkeä kollottaa niin paljon kuin lystäisi...
           Mikä ilta!
           En kyllä unohda tätäkään loppuvuotta ihan heti.

Nyt koira-reppanainen nukkuu jälleen miun sängyssä pitkin pituuttaan ja näkee unia. Toivottavasti hyviä unia. Ja toivottavasti yö menisi hyvin ja alkaisi jätöksetkin olemaan parempia, sillä kun huomenna pitää soittaa eläinlääkärille koiran kunnosta haluaisin sanoa, että kaikki näyttää jo paremmalta. Muuten on huomenna edessä toinen nesteytyskerta, enkä tiedä selvitäänkö me kummatkaan siitä enää toistamiseen... Ensi viikolla kuitenkin pitää vielä ottaa kontrolli-verinäyte ja katsoa miltä haima-arvot näyttää. Sitä ennen mennään näillä hoito-ohjeilla ja ruokailun tarkkailulla.
            Nyt taidan ottaa karvaturrista mallia ja painua pehkuihin.
            Nyt minusta saisi kuvan sanakirjan sivulle, missä selitetään, mitä tarkoittaa rättiväsynyt.

Suuren väsymyksen sunnuntai

Aamukuudelta värjöttelin jälleen pakkasessa koiran kanssa ja ajattelin, että kunhan arki koittaa hankin ajan lääkärille. Koira alkaa olla poikki ja niin on emäntäkin näiden herätysten kanssa ja iltasella koiralla teki jo kipeää tarpeiden tekeminen selvästi. Miten se muuten sattuukin, että eläin sairastuu pitkien pyhien aikaan? Eli huomisaamulla rimpauttelen eläinlääkäriin ja hankitaan kyllä joku apu tuohon vatsaan - vaikka sitten ne antibiootit, jos siellä sittenkin jokin tulehdus on!
              Tämä päivä on taas mennyt sitten univelkaa vähentäen. Sisko miehineen vielä pyöri vähän aikaa jaloissa ennen kuin pakkasivat kimpsut ja kampsut ja lähtivät vielä päiväksi äidin matalan majan suojiin nautiskelemaan.

Tänään on ollut aika napakka pakkaspäivä (-15) ja satanut koko ajan semmoista höytyväistä pakkaslunta. Äsken iltalenkillä ajattelin, että pitäisi uudeksi vuodeksi vähän kai kolata pihaa puhtaaksi, vaikka lunta ei senteissä paljoa olekaan.
          Huomasin, että lämmitin tänään liian vähällä puumäärällä. Sama homma aina syksyllä, kun alkaa pakkaset eikä ole lämmitellyt kun nollakelin mukaan taloa, niin äkkiä pitääkin puumäärää lisätä muutamalla puulla normaaliin määrää. Noh, koiralle tietysti tuo 20 asteen tienoilla roikkuva sisälämpö on ihan hyvä, kun on paksu turkki ja sen semmoista. Mutta isossa tuvassa nuo asteet tuntuvat vähän vähiltä ihmisruumiissa. Joten huomisaamulla sitten lämpiää tuvan uuni muutamalla puulla enemmän.
          En tiedä johtuuko tämä väsymyksestä vai muuten vain ruumiin tilasta, mutta tänään on taas ollut itku tuossa pintakudoksissa. Ja tämä olo tuo sitten jälleen mukanaan kaikki muutkin lieve-tunteet kuten ikävän, kaipuun ja yksinolemisen.
           Nämä tunnemyrskyt korjautuisivat varmaankin kunnon yöunilla...

Arjen juhlaa

Arki alko meidän torpassa aika juhlavasti, kun nukuttiin molemmat - koira sekä emäntä - pyöreät kymmenen tuntia ilman herätyksiä tai ulosvientejä! Koira itsekin oli niin erilainen, kun oli saanut kunnon yöunet ja touhusi virkeänä aamupalansa ympärillä. Samoin oli emännän mieli korkealla ja hymyilytti pelkästään se, että unta oli tullut kerrankin tarpeeksi!
           Pienestä se onni on kiinni.
           Ja kun aamuinen aurinkokin oli aivan mahtava postinhakureissulla, niin meidän lauantai ei oikein olisi paremmin voinut alkaa. Tuikkasin halot uuniin ja laitoin tulta perään, tein aamupalan ja annoin kuuselle vettä. Kohtuudella sekin vaan vettä juopottelee päivän aikana, mokomakin kuusi!

Tänään pikkusisko miehineen oli tulossa tänne suunnalle yökylään, kunhan nyt selvisivät omasta aamustaan äidin helmoissa. Oltiin juuri aikeissa lähteä koiran kanssa aamupäivälenkille kun ne sitten ilmestyivät pihamaalle. Vähän aikaa koira jaksoi halia tulijoita, mutta sitten kyllä rutiinit taisivat voittaa, kun tuli tuijottelemaan minua siihen malliin, että eikös me lähdetäkään?!
              Lenkin jälkeen oli oman lenkin vuoro.
              Siskon mies on juossut jo pidemmän aikaa ja kyselin sitten vaivihkaa vähän vinkkejä juoksuasennosta ja askelten sijoittamisesta, mutta hän kuulemma juoksee aika pitkälti "omalla tyylillä" eikä ole minkään juoksukoulun kasvatteja eikä oikein sen puoleen osannut askeleista sanoa mitään. Lantion asennosta sain vähän havainnollista esimerkkiä ja kun kokeilin ns. pystympää lantiota juoksun aikana niin kai se vähän askellusta helpottikin. Muutenkin oli sopiva pikkupakkanen ja kevyttä lumisadetta, joten aivan tosi hieno keli juosta (ja kävellä välillä..). Polvetkin tuntuivat jo paremmilta se antoi toivoa siitä, että ehkä minunkin polveni tottuvat liikkeeseen!
               Kun tulin lenkiltä, sisko istui sohvalla koiran kanssa ja huuteli, että miksi liikkua kun aktiivirannekkeen mukaan hän on kuluttanut monta sataa kaloria pelkästään istumalla! Olin ostanut rannekkeen sille joululahjaksi ja sisko kuulemma vähän epäili toimiiko ranneke varmasti. Iltasella se sitten tuli sanomaan, että kai se ihan oikein näytti, kun oli jostain katsonut kalorinkulutuksen omapainoiselle naiselle, joka ei päivän aikana tee mitään. Lohdullista sekin tietysti, että elämä jo yksistään kuluttaa kaloreita...
                Kaloreista puheen ollen.
                Illalla oli pizzaa ja minä tein lupaamani 'Hot' n Cold'-jälkkärin eli jäätelöä ja uunikuumia muffinsseja! Aika hyvä yhdistelmä sanoisinko ja vielä kun jätski onnistui tällä kertaa aika hyvin, niin jälkiruoka oli ainakin minun mielestäni varsin onnistunut lopetus varsin hyvälle pizzalle! Namskis!

Iltasella lämmitin ulkosaunan ja istuin lauteilla niin kauan että muistutin grillivarrasta. Hangessakin kävin pöllyttelemässä puuterimaista pakkaslunta ja ekalla kerralla meinasi jäätyä jalkapohjat! Tepastelin pitkän aikaa saunan puolella paikallani ja yritin saada niitä lämpimiksi kun oikein pakotti lumen kylmyys. Sitten kun veri rupesi kiertämään niin olo oli ihan mahtava! Nyt sitten iltapalan jälkeen olo on niin vässähtänyt että ei tarvitse tänä iltana paljoa unta huhuilla! Tarraa kiinni heti kun tuonne sänkyyn vaan pääsen.
           Ihanaa on, että koira tulla nyhjäisi itsensä miun sänkyyn iltaunia vetelemään, vaikka sisko miehineen istuivatkin vielä tuvan puolella tv:tä katsellen. Kai se tuttu luo tiettyä turvallisuuden tunnetta koirallekin. Ainakin karvaturri kuorsaa minun sängyssä varsin onnellisen näköisenä.
           Ihana on!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
9. päivä (3.viikko)
- 5km metsätielenkki (43min)
- juoksu-kävelyä (juoksua kai enemmän)
- pidin askeleen edelleen matalana ja lyhyenä, toimii
- lantiota yritin saada kohdilleen ja kokeilin eri asentoja, jossain kohdin tuntui hyvältäkin, mutta sitten keskittyminen herpaantui
- hengityksessä kokeilin pidempää hengitystä, mutta se nyt ei vielä ihan istunut pakettiin
- polvissa tuntui lumpion alapuolella ja sivuilla, mutta ei häiritsevästi (iltasella jo paljon paremmat kuin viimeeksi)
- pakkasta -8 ja pientä lumisadetta
- tienpohja vähän kalteva ja hankala, muuten hyvä
- juoksu tuntui hyvältä ja suht helpolta!

Tapaninpäivä: tapansa kullakin!

Ennen joulua toivoin rauhaa ja hiljaisuutta omaan jouluuni ja niitä olen saanut.
             Tänäänkin ollaan nyhjätty koira-murun kanssa ihan kahdestaan ja ruokailua lukuunottamatta peittojen alla. Koira on ollut toipilaana ja minä ihan vaan empatiasta nukkunut siinä sivussa myös!
             Aamulenkillä käytiin Tapaninpäivän kunniaksi ihan rannassa asti ja ihanasti paistoikin juuri lenkin aikoihin aurinkokin pilvien raoista. Oli ihana talvinen pakkaspäivä ja taidettiin nauttia molemmat kävelystä - tosin eri syistä. Koiruus löysi jonkun toisen koiran hajuja meidän kävelylenkin varrelta ja ei minusta sen jälkeen piitannut lainkaan, vaikka yritin aloittaa minkä keskustelun hyvänsä. Ja minä puolestani nautin pakkaslumisista maisemista! Kaikki oli kuin harsojen peitossa, kun kevyt lumihöytyvät olivat puissa ja varvukoissa.

Rannassa oli jo vähän jäätäkin. Toisella puolella ihan jääkenttänä rannan tuntumassa, mutta toisella puolella oli jäälohkareet vielä aallokon mukana huojumassa. Tuuli puhalsi kylmästi selältä päin, jäisesti jos niin voi sanoa. Näpit jäätyivät jo pelkästään kuvia ottaessa, puhelimesta puhumattakaan!

Tänään vielä syötiin jouluruokaa, mutta huomenissa on sisko miehineen tulossa yökylään ja sisko jo kyseli, että mitäs täytteitä haluaisin pitsaan eli taitaa olla jouluruoka saavuttanut lakipisteensä ainakin joidenkin syöjien suussa! Ihan mukavaa vaihtelua pitsa onkin, en minä sillä, ja saunapäivään se sattuu oikeinkin hyvin. Ja hyvään seuraan!
             Taidan huomenna lämmittää taas pitkästä aikaa ulkosaunankin, kunhan nyt saan vain vedet kannetuksi ensin. On pitänyt kantaa jo monta päivää, mutta aina se pimeys tulee niin äkkiä ettei sitten enää huvita pimeässä ruveta vedenkantopuuhiin. Huomenna jos saisi aikaiseksi valoisaan aikaan senkin homman hoidettua niin sitten saisi iltasella nauttia ulkosaunan lämmöstä ja lumihangen kylmyydestä. HRR!

Iltalenkillä törmättiin naapurin emäntään ja taisin jutella vähän liian kauan iltaisessa pakkasessa, kun meidän koiraherra pisti juoksuksi lenkin päätteeksi. Taisi tulla kylmä. Nyt on vähän morkkis siitäkin... Toivottavasti ei tule kipeäksi enempää, mitä jo on. Yritin kietoa sitä viltin sisään ja pitää vähän aikaa uunin päällä lämmennyttä peittoa päällä, mutta eihän se niistä perustanut ja huonoa omaatuntoani minä siinä yritin peitellä enemmän kuin koiraa..
             Välillä vaan tuntee itsensä niin avuttomaksi kun koira on kipeä ja sairastaa. Se ei voi sanoa mihin koskee tai koskeeko mihinkään. Nytkin olen ihan neuvoton kohta siitä, mitä koiruudelle antaa kuppiin ruokaa kun mikään ei tunnu auttavan eikä jelppaavan vatsaa. Lääkärikeikka odottaa kyllä ensi viikolla jos tämä ei tästä muuksi muutu. Tämä stressaa jo minuakin kun toinen on koko ajan kipeänä, vaikka muuten onkin oma itsensä, jaksaa lenkkeillä, syö ja juo hyvin.

Huomenna ajattelin vähän leipoa jälkiruokaa. Kylmää ja kuumaa samalla lautasella. Oma tekemää jäätelöä muffinssin kera! Katsotaan nyt löytyykö joku hyvä ja maukas muffinssi ohje ja ehdinkö tehdä jäätelön ennen ruokaa, mutta tämmöistä olisi suunnitelmissa.. Katsoin nimittäin eilen taas nauhalta Sokerileipuri leipoo-ohjelmaa ja siinä tehtiin vaniljajäätelöä ja jouluista omenakuppikakkua. Okei, ehken nyt ihan samantasoiseen tulokseen pääse kaikkine karamellikoristeineen, mutta omanlaiseni annoksen jos saisin niin hyvä olisi.
               Toivottavasti pakkanen pysyisi alta viidentoista asteen niin pääsisi taas huomenna lenkille... polvia kiduttamaan!

Joulupäivä: pää hetkeksi jouluvällyjen alta esiin!

Tervehdys täältä joulun vällyjen välistä!
            Tuntuu oikeasti, että olisi humahtanut kerralla johonkin pehmeään ja lämpöiseen, kun on saanut olla jo kaksi päivää jotenkin niin erillään muusta maailmasta. On vain vetänyt viltin reunaa ylemmäs, syönyt jouluruokia, lämmittänyt uunia ja takkaa ja välillä lakaissut (ihanan kevyttä) pakkaslunta portailta. Pakkasia on ollut jo ihan kunnolla. Tänä aamuna mittarissa oli jo -14 ja se jo tuntui talviselta lukemalta! Posket punoittivat pelkästään roskapussinvientireissun jälkeen. Nyt pitäisi saada tämmöisillä pakkasilla vähän petivaatteita ulkoilemaan, mutta kuka sitä jouluna kotitöihin tarttuu...
             Aatosta vietin aamupäivän oman torpan sisällä, lämmittelin ja puuhastelin kotihommissa. Sitten kävin vielä viemässä muutamat lahjat ennen kuin suunnistin äidin ruokapatojen ja joulupöydän ääreen. Vähän tarkalle meni ajoitus, mutta ei ollut vielä höyryäviä laatikoita nosteltu pöytään, joten kai sitä voisi sanoa 'sopivaksi ajoitukseksi'. Aaton alkuilta meni syöden ja sitten remusin siskonpojan kanssa. Minä leikin milloin minkäkin kanssa ja poika katseli vierestä. Taisi hullu täti vähän ujostuttaa. En ihmettele.
               Iltasella jaettiin sitten lahjat ja minä sain olla pukkina ja siskonpoika aputonttuna. Poika kantoi kaikki lahjat omaan kasaan ja äimisteli lahjojensa määrää! Me keräiltiin sitten myöhemmin omat lahjamme vaivihkaa pojan keräämästä kasasta pois... Ehdoton hittilahja oli vaarin ja mummon antamat lumilapio ja katuharja. Kyllä tuli talo puhtaaksi sen illan aikana, kun poika lakaisi kuusesta lähtien kaikki nurkat ja tasot! Semmoinen ikiliikkuja se kyllä on, pieni rimpula!
                 Miuta rupesi jo kahdeksan maissa väsyttämään ja toisaalta piti päästä koirankin kanssa ulos välillä ettei se ihan joudu jalat ristissä olemaan. Puolen 9 jälkeen olin taas kotisilla ja koira oli silminnähden iloinen minun tulostani. Se on vanhemmiten tullut hurjan paljon aremmaksi olemaan yksin kotisilla, vaikka varmaankin sen aika suurimmaksi osaksi menee nukkuessa. Otettiin iltapalaa ja minä ihastelin lahjojani.

Sain tänä vuonna paljon saunaan liittyviä lahjoja kuten kaksi pyyhettä ja saunapäänalusen koivutuoksun kera, joten olen kai tehnyt ystävilleni selväksi, että olen kova saunomaan! Oma lahjani oli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja kirjoittelen sitten jotakin kirjasta, kunhan ehdin sen lukemaan... toivottavasti ensi vuoden aikana kuitenkin! Ja siskolta sain kaksi lahjakorttia käsityökauppoihin, joista taidan ostaa ainakin muutaman lankavyyhdin. Ihania värejä nettisivujen mukaan! Niin ja tietysti suklaata, kun minut tietää.
          Joulupäivän ensimmäisillä tunneilla tulikin sitten vähän toisenlaista ohjelmaa kun koira aloitti oman ohjelmanumeronsa. Kolmen maissa piti käyttää sitä ulkona eikä se sillä keikalla tehnyt mitään. Sitten se ravasi kolmesta kuuteen minun kammarini ovella ja eteisen ovella vuoronperään ja aamulla olin sitten seitsemän maissa mattopyykillä pesuhuoneessa, kun koiran vatsa oli taas mennyt vähän pahempaan päin. Edelleen on matto kuivamassa saunassa... Pesin lattiat ja painuin silmät ristissä peiton alle. Unta ei ollut tullut kuin muutama tunti ja se näkyi. Koirakin rauhoittui aamusta nukkumaan ja uinuttiin melkein tunti vielä ennen kuin piti nousta lämmittämään ja aamupalalle.

Tämä joulupäivä onkin sitten mennyt nukkuessa ja alan jo epäilemään, että meidän koiran päivärytmi on mennyt sekaisin, että yö on päivä ja päivä on yö, kun se nukkuu sujuvasti päivällä monen monta tuntia, mutta yöllä pitäisi päästä ulos joka tunti! En vain tiedä miten kauan miun rytmit kestää tämmöistä...
              Lenkillä kävin melko kovasta pakkasesta (-13) huolimatta eikä se sitten niin pahalta tuntunut, kun juoksentelin taas metsätien suojissa, mihin ei tuulikaan käynyt ja hengittelin huivin kautta, etten vetänyt ihan raakaa pakkasilmaa keuhkoihin asti. Tällä kertaa madalsin ja lyhensin askeleita ja ajattelin, että harjoittelen 'lennokasta' ja korkeampaa askelta sitten kun kunto on kohdillaan ja kroppa tottunut juoksuun. Juoksu tuntuikin paremmalta ja polviin ei käynyt samalla tavalla jalan tömähdykset, kun askel oli matala ja osui aika hyvin keskijalan kohdille. Hengityskin onnistui ja toisinaan huomasin, että sain kropankin rentoutumaan niin että juoksu tuntui hyvältä. Ja jaksoin juosta - kamalasta yöstä huolimatta ja vähistä unista!
                Niin ja olin huomaavinani jo, että vaikka järki tappeli juoksulenkki vastaan argumentteinaan pakkanen ja väsy olo, niin kroppa vei ja mieli vikisi. Tämäkö on sitä, kun elimistö vaatii juoksua?
                Iltalenkillä viskoi vielä kevyttä pakkaslunta ja maahankin oli ehtinyt jo sataa sentin tai kaksi. Se on semmoista poispuhallettavaa höttöä, ihanaa! Ei ole niin raskasta eikä märkää ja antaa semmoisen ihanan hattaramaisen fiiliksen maisemaan.
                Rakastan joulua, rakastan näitä kiireettömiä päiviä ja rakastan lumimaisemia pakkasen vaalean taivaan kera!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
8. päivä (3.viikko)
- 5km metsätie lenkki (42min)
- juoksu-kävelyä (juoksua enemmän)
- pakkasta -13 (ei haitannut suuremmin)
- madalsin ja lyhensin askeleita reilusti ("askel meni postikortin yli, mutta kompastui sanomalehteen") ja se auttoi polvien iskuihin ja jaksamiseenkin
- hengitys onnistui hyvin (puuh-puuh-hii -tyylillä) tosin vatsahengitystä en aina muistanut tehdä...
- tienpohjakin oli nyt parempi ja juoksu-ura vähän leveämpi
- tämmöinen juoksutyyli käy säären etuosaan enemmän ja yritinkin venytellä niin ettei tulisi penikkaa jalkoihin polvien lisäksi!
- hyvä juoksu, josta jäi ja tuli hyvä mieli ja olo!

Hyvää Joulua !!

"Joulu on jo ovella.."

Aatonaaton yönä istuin jälleen ikkunan ääressä, viltti niskassa ja haukottelin niin, että naama ei riittänyt. Koira käveli jälleen pihamaalla pakkasessa.. huokaus.
            Aamulla löysin postilaatikosta naapurin tuoman joulutervehdyksen: joulukortin ja joulukarkkeja. Ei varmaankaan tule kyllä niiden kimppuun ensi hädässä riennettyä, sillä ne olivat liköörikarkkeja. Ei ihan suosikkipäästä minun konvehtimaustani, joten taidanpa säästää muille...
             Aamupalan jälkeen piti tarttua toimeen oitis, etten olisi sairastunut vätys-tautiin, joka helposti iskee aamuisin. Kuorin ja pilkoin porkkanat kiehumaan ja kiehautin samalla riisipuuron. Tein sen virheen, että tein riisit ennen porkkanoita ja jätin ne "hetkeksi" odottelemaan, että saan yhdistää ne tulevaan porkkanasoseeseen, mutta puuroriisi käyttäytyi kuin puuroriisi. Puuroutui kattilaan! No kun olin saanut käännettyä ja väännettyä porkkanat kuoliaiksi ja soossiksi asti, sekoittui vähän kitsaantunut riisi sinne ihan hyvin. Ja hyvältä se ainakin siinä "raakana" maistui kun vähän maistelin suolan määrää tarkastellen. En halunnut vielä tänään sitä syödä, joten viralliset maistiaiset saan varmaan joulupäivänä, kun huomenna olen äidin laatikoiden ääressä.
              Pidän itseäni melko siistinä ruuanlaittajana, mutta aikamoinen sotku oli laatikon teon jälkeen tiskialtaiden ympärillä! Hohhoijakkaa! Emäntä-piika-yhdistelmä käy joskus rankaksi niin kuin kaksoisroolit aina.

 Käytiin koiran kanssa aamupäivälenkillä, kun olin saanut porkkanalaatikon tehdyksi. Tyynellä puolella rantaa oli jo vähän jäätä rannassa. Järvi oli jäätynyt jännästi paloihin, mutta eiköhän tuohon nyt olisi jo jonkinmoisen pilkkireiän saanut aikaiseksi...?
               Tällä kertaa rannassa oli muitakin ja niillä sellainen isohko valkoinen koira, joka oli juuri sen näköinen, että jos se olisi saanut luvan, se olisi pistellyt poskeensa ensin minut ja sitten koiran. Hermostutti vähän, kun isäntä luotti siihen, että koira malttoi pysähtyä kun sitä käskettiin pysähtyä... Me lähdettiin nopeasti toiseen suuntaan, sillä vaikka meidän koira ei lajitoveriaan tainnut edes nähdä, niin ainakin nimen perusteella vastaan olisi tullut toinen uroskoira. Halusin välttyä siltä, että oltaisiin kokeiltu kumpi voittaa.
                 Autolle mennessä näin hassut jäljet lumessa. Koirakin niitä haisteli, mutta näkee kyllä selvästi, ettei meidän koiralla ole ollenkaan sellaista ajokoira-ominaisuutta, joka lähtisi riistan perään pää kolmantena jalkana. Paimen mikä paimen.
                 Hihi.Onkohan nämä tontun jäljet...?

Sitten oli vuorossa oma lenkki ja uusi lenkki metsätiellä.
              Ei sekään nyt mikään menestys ollut. Vähän hankala sielläkin oli juosta, kun se autolla ajettu ura oli vähän liian kapea, vaikkakin mukavan tasainen, ja sitten taas traktorin jälki olisi ollut tarpeeksi leveä, mutta epätasainen. Tällä kertaa yritin saada askelta kevyeksi niin, ettei se tömähtäisi maahan niin kovalla vauhdilla ja kovasti, ei ihan mennyt putkeen. Heti kun ryhdyin juostessa miettimään askelta, huomasin että koko kropasta katosi rentous ja jännitin ihan kaikkia lihaksia. Juoksin kuin pinokkio! Polviakin varoin selvästi, kun joka askeleella se tömähdys tuntui tuolla polven sisäsyrjällä ja tuossa edessä, luun päällä. Siksi kai lenkki menikin taas vähän kävelyksi... Aloitin kai sittenkin väärään aikaan juoksun, keväällä olisi ollut helpompaa ainakin juoksualustan suhteen.

Iltasella sitten (vihdoin viimein!) sain aikaiseksi napata silitysraudan kainaloon ja silitellä pois pyykkikorissa lojuneet lakanat. Vesipullollekin oli töitä, kun olivat aika rutussa lojuneet eikä pelkkä rauta saanut oikein ruttusia oikenemaan. Mukavaa puuhaa sinänsä, kohtuullisissa määrin. Tällä kertaa lisäviihdykkeenä oli Jouluradio, josta tuli joulumusaa koko ajan, ilman taukoja! Jihuu!
             Nyt alkaisi olla hommat tehty ja huomisesta lähtien sitten vaan nautiskellaan, syödään hyvin ja lojoksitaan kintut katossa! Ihanaa!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
7. päivä (3.viikko)
- 5km metsätielenkki (42min)
- hengitys ja juoksu eivät toimineet kuin muutaman kerran
- askel edelleen liian raskas ja käy kipeästi polviin
- polvissa tuntui "painetta" juostessa, mutta ei kovaa kipua
- en saanut pakaroita ja takareittä käyttöön ollenkaan!
- metsätie alustana vähän vaikea
- pakkasta -7 ja mukava juoksukeli
- milloinhan tämä muuttuu helpommaksi...

"Joulupuu on rakennettu..."

Vuoden lyhyin päivä.
           Ei olisi uskonut, kun aamusella tuijotti kaunista auringonpaistetta, joka valaisi pellot ja metsänlaidat. Pakkasta oli viitisen astetta ja hengitys huurustui kun oikein puhisi ja puhkui. Yökin oli rauhallinen eikä koira pyrkinyt ulos vaan nukkui kuin koomapotilas omassa nurkassaan ja kuorsasi. Yhtä lailla sitäkin väsyttää yöjuoksut näköjään kuin emäntäänsäkin ja tämän päivää se on kyllä nukkunut ja nauttinut joulun odotuksesta koko koiran mitalla!
            Minuun iski tonttuus ja paketoin lahjat ja paketit samalla kun uunissa paloi tulet ja torppa lämpesi. Olin ostanut kolme rullaa lahjapaperia ja ne meni kaikki. Oma lahja jäi vähän huonolle paperoimiselle, mutta se nyt saikin jäädä kunhan muiden lahjat menivät piiloon. Ihanaa puuhaa! En ole mikään huippuhyvä taittelemaan lahjakääröjen päitä, mutta tämän joulun ehdoton haaste oli pienen sisarenpojan puutraktori. Lahjapaperi repeili ja ei meinannut asettua millään... Kunpa kestäisi edes siihen asti, kun poika saa paketin käsiinsä ja repii sen auki.
             Noh, ei ollut kovin helppo paketoitava nuorten miesten paistinpannutkaan. Niistä paketeista tuli ihan joulukinkun muotoiset - kinkun, jossa on luu! Haasteita pitää olla.

Aamupäivälenkki tehtiinkin vaihteeksi metsätiellä. Nappasin kuurista mukaan sahalaitaisen sahan ja oikein huvitti varusteluni pelkälle päivälenkille. Ei minun tai koiran kimppuu kaikenmaailman puskaryövärit uskaltaisi käydä, kun on kunnon veitsi vyöllä! Oikeasti saha oli joulukuusen hakua varten. Ajattelin, positiivisesti latautunut kun olin, että kunhan menen ja nappaan tien laidasta (ja omasta metsästä, tietysti) kuusen ja kannan sen olalla kotiin.
                Mutta.
                Eihän se niin mene kuin elokuvissa - jouluelokuvissa varsinkaan!
                Ja kun on metsänomistajan tytär niin jonkinmoinen geenimuunnos on varmaankin syynä siihen, että tienlaidassa oli suorastaan täydellinen kuusi; tuuhea, tasapuolinen, tarpeeksi iso ja tumman vihreä. Mutta.... se oli niin suora, hyvärunkoinen, yksilatvainen, kasvoi hyvällä paikalla, missä muut puut eivät varjostaneet ja muutenkin täydellinen puu metsään jätettäväksi. Sen sijaan otin haavan katveessa kasvaneen, vähän toispuoleisen ja harvan kuusi-paran, mutta kun kannoin sen kotiin ja istutin joulukuusenjalkaan niin rakastuin epätäydellisen täydelliseen joulupuuhuni sydänjuuriani myöten! Ihana, ihana joulupuu!

 Iltasella piti sitten ripustella valot ja pallot ennen kuin edes harkitsin joulusiivouksen aloittamista. Sen verran puu jo rapisutteli neulasia, että olisi mennyt siivous hukkaan jos olisin jättänyt koristelun ihan illaksi, siivouksen jälkeen. Toivottavasti neulaset kestävät ainakin aattoon asti oksissa kiinni...
              Minun joulukuusen koristelut ovat olleet jo pitemmän aikaa varsin "laimeat" ja "köyhät". Laitan puuhun kaksi valoketjua ja muutamia kultaisia ja punaisia palloja ja valmis! Tykkään siitä, että kuusen oma väri, omat oksanmuodot ja puu ylipäänsä on pääosassa eikä nauhat, pallot ja ripsräps-koristelut. Nytkin harkitsin jo pelkkiä valoja, mutta ripustin nyt kuitenkin muutaman pallonkin...

Iltapäivästä laitoin kinkunkin paistumaan ja ajattelin totella vanhempiani (niin kuin kiltin lapsen kuuluukin, vai mitä viimeisiä ilkimystöitä kirjailevat tontut?!) ja paistaa kinkkua 85-asteiseksi eikä välittää ohjeiden 60min/kilo-ohjeistuksesta. Kinkku oli 115 asteessa melkein neljä tuntia, mutta herranjestas miten hyvää se oli, kun iltatreenin jälkeen otin huikopalaksi lämmintä kinkunkylkeä. Sopivan suolaista, ei liian murenevaa vaan kostean maukasta ja lämmintä! Siinä meni pala jos toinenkin, mutta syy siihen, miksi minulla ei ole valmiista kinkusta kuvaa, ei ole se, että olisin syönyt sen kerralla vaan se, että en yksinkertaisesti muistanut ottaa siitä kuvaa. Jospa huomenna... Onnistunut paistos kuitenkin ja nyt ei tarvita muuta kuin onnea huomisen porkkanalaatikon tekoon niin minun jouluni on täydellinen!

Siivosin vähän paremmin kuin mitä teen normaalisti viikolla, mutta kunnon suursiivous jääkööt sitten tuonnemmaksi kunhan kuusen saa ulos ja joulun vietetyksi ja uudet vuodet vaihdetuksi. Ensi vuoden puolella sitten joskus, kevättä odotellessa!
              Iltasella sitten istuin hyväntuoksuisessa ja hämärässä tuvassa ja olin niin onnellinen, että en meinannut mahtua nahkoihini. Touhukas päivä oli kiireinen, mutta antoisa. Lämpimän suihkun ja maukkaan iltapalan (kinkkumaistiaisten kera!) jälkeen rupesikin väsyttämään niin että jos olisin antanut luvan olisin nuupahtanut oranssin viltin alle jo kahdeksalta. Koiran kanssa kuitenkin käveltiin vielä iltalenkki ja nautittiin pakkasillasta. Huomiseksi on luvattu melkein -10 astetta.
               Hurraa!
               Koira nukkuu minun punaisella päiväpeitolla ja näkee unia. Liekö se sitten minua jahtaa... tai paistettua kinkkua?! On hyvä mieli, kaiken takia. Ei oikein muuta lahjaa jouluksi tarvitsekaan kuin tämmöisen olon. Että muutaman päivän elämä on pehmeää, punaisen lämmintä ja rauhallista.
                No okei, tietynmuotoinen syli olisi tietysti lahjatoiveissa heti toisena. Tänäänkin kun istuksin tuijottamassa hämärässä tuvassa kuusen valoja, tuli ikävä kuin huomaamatta sydämen vierustaan ja jäi roikkumaan. Yksi pieni hetki ja yksi pitkä halaus. Semmoisen paketin kun löytäisin joulupuun alta aattoaamuna... (vinkvink tonttuset!)


P.S. Jalka tai tarkemminkin vasemman jalkani polvi on ollut tänään jo aika hyvä. En nyt vielä juhli, kun tiedän kokemuksesta, että yksi hyvä päivä on joskus vain yksi hyvä päivä. Seuraavana päivänä voi mennä silkaksi kaaokseksi. Toiveissa kuitenkin on, että jalka ja sen lihakset ja jänteet alkaisivat pikkuhiljaa muotoutumaan juoksuintoni mukaisiksi. Tänään alkoi uusi juoksuviikkokin ja huomenna aion vaihtaa reittiäkin metsätielle, jos olisi vähän hellempi alusta jaloille kun tuo jäinen ja röpölöinen tienreuna... mutta siitä lisää sitten huomenna.

Kolme yötä Jouluun

Viime yönä oli jälleen herätys kello kahden maissa ja koira tepasteli pihavalon kelmeydessä pitkän tovin. Ei vatsa ihan löysällä ollut, mutta ei kyllä vielä ihan normaalikaan, vaikkakin parempi. Enemmänkin tästä yölenkkeilystä taitaa tulla kohta tapa, jonka aion kyllä kitkeä pois heti kun keksin, että miten! Alan olemaan niin poikki näiden yöherätysten takia, että tuskin tummat silmän aluset enää vaaleiksi tuleekaan!
              Haukotus!
              Tänään vietin lekottelu-sunnuntai - tai siis kävin sillä juoksulenkillä tietysti, mutta muuten en tehnyt mitään erikoista. Juoksulenkille meno jännitti, mutta ihan hyvin polvi käyttäytyi lenkillä vaikka tie oli kurjassa kunnossa. Pakkasen kovettamat rypyläiset tien reunat ja todella liukkaat tasaisen tien alueet! Eli juoksualuetta ei oikein löytynyt. Turhauduin todella. Juoksu ei kulkenut ja tekniikka oli hakusessa ja hengitin miten sattui. Suihkussa nojasin seinään ja annoin lämpöisen veden virrata niskasta lattialle asti ja mietin, että hyvä kun näitäkin päiviä on joukossa. Ei pääse nöyryys unohtumaan eikä se miten ihanan monimutkainen laji juoksu itseasiassa on ja miten monimutkainen kokonaisuus oma keho on.
               Paras pahin juoksupäivä siis!

 Kaveri toi joulukukan jouluntoivotusten kera. Ajattelin, että olisin laittanut niistä semmoisen jouluasetelman, mutta ei minulla oikein ollutkaan sitten mitään hyvää astiaa johon olisin ne voinut tökätä. Minulla kuljeksii nyt irtonaisina kukkasina pieni hyasintti (jonka pelkään kukkivan ihan kohta, sillä en kestä sitä hajua...), amaryllis ja joulutähti. Olisi ollut kiva yhdistää edes joulutähti ja hyasintti yksiin, mutta ehkä en sitten yhdistä. Saan sitten napattua hyasintin johonkin karanteeniin jos se rupeaa haisuliksi.
           Nyt olisi sitten kohta puoliin vähän pakko löytää se kuusi. Ajattelin, että kuusen haku voisi olla tiistaina ja samalla sitten siivoaisin kuusen tuomisen jäljet tai sitten haen sen jo huomenna ja teen porkkanalaatikon sitten vasta tiistaina niin ei tarvitse pakkaseen edes laittaa... Päättämättömyyden ihanuutta! Kinkun taidan paistaa kuitenkin jo huomenna niin saan herkutella sillä lämpimällä kinkulla jo iltasella (en malta odottaa!!!).

Ah ja ne lahjatkin pitäisi saada kääröihin... Miten tämä joulu nyt näin äkkiä tuli, hihi!
              Ainiin. Tänään kun käytiin rannalla niin lunta oli, mutta ei jäätä. Niin, eikä pilkkijöitä... Milloinhan ensimmäiset näkyvät? Hullut hurjat. Tuuli oli aika navakka ja kai se sitten Pohjoisnavalta tuo kylmiä kelejä meille. Johan tässä on niitä vähän ooteltukin... Tänäänkin oli koko päivän pikkupakkanen ja oli NIIN ihanaa kävellä ja puuhastella iltasellakin puidenhakumatkalla, kun ei kenkä uponnut sohjoon eikä nuttu kastunut vesisateesta. Tämmöistä sen talven kuuluu olla!
               Nyt aion kuunnella vielä iltasaduksi Kolme yötä jouluun-kappaleen ennen kuin menen nukkumaan. Hyvät yöt tontuille, täällä yritetään olla oikein kilttinä.



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
6. päivä (2.viikko)
- 4.2 km (36 min)
- juoksu-kävelyä (kävelyä enemmän)
- polvi ei pahemmin ärhennellyt matkalla, iltasella paikansin kipupisteen painaessa vasemman polvilumpion alapuolella, luukummun sisäsyrjällä (varmaankin joku jänne yrittää tottua liikkeeseen)
- askel tömpsähteli pahantuntuisesti kovaan maahan - pitäisi lyhentää askelta, että osuisi oikealla askelluksella maahan
- hengitys ja muukin juoksutekniikka hajosi tämän tästä
- yläkropan rentous puuttui täysin enkä saanut vietyä askelta pitkälle pakaroiden ja takareiden suurille lihaksille! 
- -3 astetta, tie muhkuraisen jäinen ja todella liukas, kunnon juoksualuetta ei ollut
- onneton juoksu kaiken kaikkiaan, mutta onneksi näitäkin on niin pääsee parantamaan seuraavaksi!!

Työpäiväuupumusta ja onnenhehkua illan hämyssä

Tiedättekö tunteen, kun heräätte kellon soittoon jostain REM-unen syvimmistä sopukoista eikä kroppa tottele käskyjä, joita unitunnelissa oleva pää yrittää sille käskyttää?
               Minä heräsin näin tänä aamuna.
               Käsi haki ja haki kännykkää yöpöydältä, että olisin saanut sen painetuksi torkulle, mutta ei oikein ollut koordinaatiot kohdillaan! Viimeeksi taisin nukkua yhtä syvässä unessa joskus heinä-syyskuussa kun töissä oli oikein tiukka jakso. Nauratti kuitenkin melkein ääneen, kun sain itseni puoli-istuvaan asentoon niin meidän koira-herra raahusti huoneeseen juuri samannäköisenä kuin mitä minä olin ollut kellon soidessa. Sekin parka heräsi kai koiranunestaan!
                  Työpäivä oli vilskeinen ja kiireinen ja iltasella piti vähän ottaa magnesiumia kun jalkapohjista veti taas suonta, kun koko päivän käveli ja juoksi korkeammat kengät jalassa. Tasamaantallaaja mikä tasamaantallaaja!
                   Töiden jälkeen tein tonttukierroksen ja vein lahjat ja kukat saajilleen. Väsytti armottomasti ja oli kamala nälkä, joten viimeiset joulutervehdyskäynnit olivat melkoslailla pikaisia. Kotisilla olin kuuden maissa, joten melkein 12 tuntinen päivä siitä lopulta sitten tuli.
                   Söin pureksimatta, kun oli NIIN nälkä.
                   Kävin suihkussa ja unohdin, että olinko pessyt jo hiukset, kun pää oli ihan tööt. Pesin ne kai sitten kahteen kertaan.
                    Ja söin iltapalaa koiran kanssa nyhjäten. Ihan oli sitä ikävä, vaikka vain töissä kävin. Voi että...

Ja Rakkaani Karvajalka, joka on ollut suurin juoksu-inspiraationi ja kannustava tuki ja turva, sai minut rauhoittumaan tuon jalka-probleemani kanssa. Sanoi, että ei pidä säikähtää pientä kipua tai arkuutta siellä ja täällä, kun aloitetaan ihan "tyhjästä". Keho vaatii aikansa tottua liikkeeseen ja liikutteluun, mutta maltti olisi ihan hyväksi alussa (mitä minulla ei näköjään ole...) ja varsinkin, kun pohjalla ei ole juoksua juuri ollenkaan ennen näitä viikkoja.
              Tuntui niin hyvältä!
              Ei pelkästään se, että ehkä juoksuhaaveeni elää sittenkin vaan se, että toinen rohkaisi ja tuki ja lohdutti. Se teki minun peloista ja harmista pikkuriikkisen ja palautti kasvoille sen innostuksen hehkun, mikä siellä on ollut pari viikkoa juoksun takia.
              Miten helppoa on rakastaa semmoista ihmistä.
              Nyt tämä onnellinen sielu kuukahtaa tähän jos en lopeta tätä jorinaa. Jotain tärkeää varmasti unohtui kirjoittaa, mutta palailen niihin huomenna tai milloin nyt seuraavan kerran täällä pyörähdän.
              Joulu on kohta täällä ja minulla on kinkku kuistilla.

Polvipaniikkia ja ensimmäisiä lahjapaperikäärösiä

Se mikä riemulla alkaa, se itkuhun päättyy, sanoo vanha kansa tai ainakin sen pitäisi sanoa.
             Eilinen riemu juoksemisesta vaihtui tänään sitten jo itkuun ja murheeseen siitä, etten koskaanmilloinkaanikinä saavuta niitä haaveita ja unelmia, joita olen rakennellut pikku hiljaa juoksun aloitettuani. Vasen polvi tai pikemminkin polven ympärys milloin mistäkin on ilmoittanut, että hänelle ei juoksu sopisikaan...
             Okei. Myönnetään. Olen lukenut netistä niin paljon erilaisia diagnooseja, että tunnen polvessa kipua milloin missäkin, riippuu mitä diagnoosia luen, mutta minulla oli nuorempana koripalloa harrastavana likkana vähän taipumusta polvien kipeytymiseen. Silloin se tietysti liittyi vähän kasvuunkin, kun parhaat kasvuvuodet pelasin jaloille rankkaa lajia ja sen takia taidan vähän hötky olla noiden kinttujeni kanssa.
             Olen tämän tästä päivän mittään itkeä tyrskinyt jo sitäkin, että ihanat juoksuvaatteet pölyttyvät kaapissa tästä lähtien ja se riemu ja nautinto, jonka sain jo juoksuista, on pelkkä muisto vain!
              Liioittelua?
              Kenties, mutta tämmöisiä ajatuksia päässä on tämän päivää pyörinyt ja ajattelin tulla tyhjentämään ne tänne niin eivät pyörisi enää unissa. Ehdin vain kuvitella itseni kesäkelissä juoksentelemaan onnellisena ja hikisenä kesän lämmössä...
              Tänään on satanut vettä, joka ei ole todellakaan lisännyt mielialaani värejä... Tekisi mieli sulkeutua torpan hämärään, ei vastata puhelimiin eikä avata ovea.

Sain paketoitua iltasella ne muutaman lahjukset, jotka huomenna vien saajilleen. Olipas mukavaa puuhaa hääräillä taas lahjapaperin ja nauhojen kanssa. Olispas vaan enemmän lahjoja paketoitavaksi! Korvatunturin tonttupaja menettää minussa hyvän paketointitontun!

Huomenna olisi taa pitkästä aikaa työaamu ja nytkin pitäisi olla jo nukkumassa ja näkemässä kauniita unosia, että jaksaa nousta pirteänä huomiseen aamuun. Ihmeellisesti sitä vaan jännittää edelleenkin, vaikka näitä töitä on jo sen verran tehty ettei enää pitäisi jännittää! Tämä on kai jonkinmoinen geenivirhe, että jännittää, vaikka miten varma olisi siitä, ettei ole siihen mitään syytä!
                Alkaa mennä teksti sen verran sekavaksi, että laitan pisteen tähän ja toivotan jouluisia illanjatkoja yökukkujille!

Vihdoin pakkasta ja iltaista suklaahimoa!

Kokonainen pakkaspäivä!
            Oli ihanaa kävellä pakkasaamussa koiran kanssa, kun poskia nipisteli muukin kuin irvistys ja ärsytys sadekelistä! Loska oli jäätynyt möykyiksi tielle ja koiralla oli vähän haastavaa kävellä, kun muutenkin ikä alkaa askelissa näkymään ja tuntumaan. Hyvin kuitenkin selvittiin, vaikka vähän apean oloinen hauva vieläkin vähän on, vaikka vatsa alkaa (taas muka) olemaan parempi ja sain jo ympättyä vähän kuivia muruja iltapalaan... Katsotaan kostautuuko se yöllä sitten?
              Nyt karvaturri vetelee taas sikeitä unia miun sängyssä poikittain, että kohta taas miun mahtuminen nukkumaan omalle paikalle on siinä ja siinä. Pikkuinen muru!

Kävin lenkilläkin taas tänään ja arvatkaapas kenen sielussa repesi riemu, kun huomasin että hittolainen, minähän jaksan juosta! Tietysti en vielä kokonaan jaksanut lenkkiä heittää juosten vaan kävelin vielä välillä, mutta ne yhtäjuoksua taitetut matkat vain pitenevät ja kävelyt vähenevät!
             Hurraa!
             Olin riemukas ja olo oli mahtavat kun tulin lenkiltä. Hattu oli yhtä hikinen kuin ennenkin mutta olotila muuten oli jotenkin voitokas! Ei ihme, että kaikki sanovat, että juoksemiseen jää koukkuun. NIIN JÄÄ!
             Suihkun jälkeen nautiskelin vähän takkatulen lämmöstä ja nostin hetkeksi rivakat kinttuni ylöspäin huilimaan. Aikamoiset jalat, ajattelin kun katselin niitä kinttuja, jotka ovat vieneet minua elämässä jo tähän asti. Aikamoiset!

Iltasella iski ihan kamala suklaanhimo kun katsoin nauhalta Sokerileipuri leipoo-ohjelmaa. Siinä leipuri taitaa olla tanskalainen nainen, joka tällä kertaa teki joulumakeisia suklaakuorrutettuja marsipaanipalloja ja kookostryffeleitä ja sitten vielä sitruunapikkuleipiä... Minulla on kaapissa jemmassa "joulusuklaat" eli muutama rasia ihania konvehteja, jotka on hamstrattu joulua odottamaan. Arvatkaahan vaan miten kovasti piti tapella äsken iltapalan jälkeen etten syöksynyt nappaamaan muutamaa suklaista herkkua jälkkäriksi?!
             En mennyt kuitenkaan!
             Olkaatte minusta ylpeitä!!

Itseään piti sen verran kiduttaa, että piti ottaa tv-ruudusta kuva näistä herkuista... NAMS!

Eilen ajattelin, että paketoin lahjat tänä iltana, mutta nyt ei kyllä tunnu siltä yhtään enkä halua pilata ihaninta osaa jouluvalmisteluista tämmöiseen ei-paketointifiilis-iltaan. Huomenna on kuitenkin pakko paketoida muutama paketti että saan ne lauantaina vietyä, mutta muut taidan jättää ensi viikolle. Nautiskeluun!
              Nyt väännän vielä muutaman pakettikortin, kun tuo koirakaan ei näytä siltä, että siirtyisi ihan näillä minuuteilla tuosta sängystä, joten en kuitenkaan pääse vielä nukkumaan. Askartelen nyt sitten iltani iloksi vähän...
              Jouluisia unia!



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
5.päivä
- 4.2 km (34min)
- juoksu-kävelyä (juoksua jo enemmän!!!!)
- hengitys toimi mainiosti ja auttoi selvästi jaksamaan pitempään
- Askellus hölkkää, jalan nosto vähäistä ja sen suhteen en parantanut tekniikassa
- liukasta ja muhkuraista
- vasemman polven etureuna vähän kipeä... liekö liukkaan kelin varomisesta, kun on niin omituinen lihas!
- riemukas ja hyvä olo jälkeen päin!! HURRAA!!

Syksyä joulukuussa!

Vaikuttaa siltä, että joulukuu tarjoilee meille nyt kaikki vuodenajat pienoiskoossa, sillä jos eilen oli keväinen päivä niin tänään hypättiin suoraan syksyyn! Vesi vyöryi niskaan harmaista pilvistä ja teki pahoja tuhoja lumipeitteelle, ja sieltä mistä lumi ei vielä näillä sateilla sulanut, teki vesi ne paikat todella liukkaiksi.
             Tänään oli aamusella sähköt poikki kolmisen tuntia, kun miehet vaihtoivat muuntajaa läheisessä tolpassa. Ilmoitus toki oli tullut jo viime viikolla, mutta ärsytti tehdä kaikki aamutoimet pimeässä, kun sitä luonnonvaloakaan ei vielä niin kamalasti sisään asti riitä. Jotenkin olen niin tottunut siihen, että aamusta saa tehdä askareita jouluvalaistuksessa ja kun ne puuttuivat, eron huomasi heti.

Viime yönä olin jälleen neljän maissa koiran kanssa ylhäällä, mutta ulkoilu oli kyllä tällä kertaa pelkkä turistikäynti. Ei tehnyt mitään vaan jäi sateeseen makaamaan. Minun huumorintajuni ei kukoistanut kyllä siihen aikaan kovinkaan iloisesti... Unta sai taas vähän aikaa odotella, kun sänkyyn taas pääsi. Alkaa ottamaan jo päähän nämä yökukkumiset!
             Alkuillasta rojautin sitten pöydälle piparkakkutaikinan ja napsautin tv:stä päälle Taru Sormusten Herrasta - Kuninkaan paluu elokuvan. Taikinaa tuli syötyä varmaan yhtä paljon kuin mitä jäi jäljelle paistoon menneitä pipareita! Nams! Se jos mikä on raakaravintoa!

Loppuillan tuvassa leijui ihana piparien tuoksu. Tiskasin leipoilujen jälkeen ja hain oranssin viltin ja kapusin sohvalle katsomaan leffan loppuun. Taisin kyllä jonkun taistelukohtauksen missata, kun torkahdin, mutta onneksi loppuratkaisu oli kuitenkin sama kuin muinakin vuosina. Hyvä voitti pahan!
             Porkkanalaatikon teolle taidan varata päivän ensi viikolta, kun ei sitten tarvitsisi tuotoksen niin kauaa pakasteessa kököttää. Tai jos ei laittaisi pakasteeseen ollenkaan, sekin on vaihtoehtona tietysti... Pomo soitteli tänään ja varmisteli työaikatauluja viikonlopulle. Ensin oli puhe molemmista päivistä, lauantaista sekä sunnuntaista, muta sunnuntain hoitaakin toinen, joten minulle jäi lauantain työvuoro viimeiseksi vuoroksi tämän vuoden puolelle. Oikeastaan ihan kivakin, ettei aattona ole töitä. Saan viettää vuorostaan vähän rauhallisemman aattoaamun iltarientoineen.
               Olisikohan huomenna lahjojen paketoinnin vuoro...?