Paukkupakkasta ja eläinlääkäri-itkua

Alan olla aika väsynyt.
            Viime yönä nousin umpiunesta ylös, vetäisin villapaidan päälle ja lähdin katsomaan koiraa, joka selvästi kuului taas raapivan tuvan ovea sen merkiksi, että ulos olisi päästävä. Ehdin hellan kulmalle kun näin, että koira nukkuu sikeästi omalla sohvalla eikä ollut ollenkaan sen oloinen, että olisi pitänyt pakkaseen päästä... Hiippailin takaisin sänkyyn, kuuntelin vähän aikaa tapahtuuko tuvan puolella mitään ja sitten nukahdin. Aamulla oli muistikuvia muustakin yötarkastus-hiipparoinnista, mutta en ole enää varma mikä on unta ja mikä todellisuutta.
             Aamulla soitin eläinlääkärille ja saatiin iltapäiväksi aika.
             Ehdittiin hyvin lämmittää torppa ja käydä vähän ulkoilemassa kaaaaaamalan kylmässä pakkaskelissä ja vähän piti ehtiä syödäkin ettei tarvitse tyhjällä vatsalla mennä - kummankaan! Pakkasta tosiaan oli liki -20 heti aamusta ja sitä riitti koko päiväksi. Aamuisella lenkillä koiruuskin jo nosteli kinttujaan, että kai pakkanen vähän puraisi anturoitakin. Kieltämättä näpit olivat kylmissään, vaikka pidin lapanen+rukkanen-yhdistelmää käsissä.

Sinänsä pakkanen tuntuu hyvältä. Tämänpäiväinen napakka pakkanen erityisesti tuntuu siltä, että kaikki mahdolliset flunssapöpöt ja muut sairasitiöt kuolivat kyllä kerralla. Heti huomiseksi se tosin lupasi lauhtuvaa, melkeinpä vesisadetta, joten suuri ei ollut näiden paukkupakkasten ilo tällä kertaa. Kaunista kuitenkin oli, kun aurinko paistoi kaiken päivää kirkkaalta taivaalta. En vain ehtinyt ottamaan kunnon huurteisia ja pakkasenkylmiä kuvia ennen kuin aurinko painui jo metsän taakse. Ei se vielä kovin korkealle nouse...

Iltapäivästä mentiin sitten eläinlääkäriin ja ei tarvinnut kuin ajaa auto parkkii niin koira tiesi mihin tultiin ja pisti jarrut pohjaan. Yritin hehkua positiivista energiaa, kun meidän koira ainakin vaistoaa meikäläisen mielialat jo ennen miuta enkä todellakaan halunnut lisätä koiran paniikkia näyttämällä, että vihaan sitä paikkaa yhtä paljon kuin sekin!
            Verikoetta otti ensin harjoittelija, joka ei ihan onnistunut ja sitten tökittiin toistamiseen, joka onnistui sitten jo paremmin. Tutkittiin ja paineltiin. Kun eläinlääkäri kysyi ruokailusta ja kun kerroin, että olen antanut samaa ruokaa kuin ennen, mutta pienempinä annoksina ja maitohappotabletteja tuplamäärän, niin lääkäri tokaisi, että "sinähän olet tehnyt juuri niin kuin pitää, ethän sinä meitä tarvitsisi mihinkään".
            Siihen loppui se reippaana olo.
            Lääkäri vain totesi asian eikä arvannut miten hyvältä se miusta tuntui, kun melkein viikon on tuntunut olo kirotun avuttomalta ja lisänä siihen vielä pikkusiskon pienimuotoinen arvostelu viikonloppuna koiran ruokailusta ja muusta sellaisesta. Kyyneleet tulvahtivat silmiin heti ja lääkärikin huomasi liikutukseni ja sanoi sitten vielä, että hän ymmärtää miten stressaavaa on hoitaa sairasta koiraa pyhien yli..
             Kokosin itseni rippeet ja lääkäri sanoi, että haimatuloksia odotellessa hän kyllä laittaisi vähän nesteytystä meidän koiralle kun ripulia on jatkunut näinkin kauan. Paksuhko neula työnnettiin löysiin kohtiin nahan alle ja suolaliuosta sen mukana. Ette arvaa miten pahalta tuntui katsella sitä touhua, saati ajatella miten ikävältä nestepatti tuntui nahan alla. Piikkejä pisteltiin niskavilloihin, perskannikoihin, kylkiin... Ja koira ulisi ja riuhtoi minkä jaksoi. Kolmasosan hoitaja sai nestettä menemään ensimmäisellä kerralla ja sen jälkeen odoteltiin haiman tuloksia.
               Positiivinen haimatulehdusarvo.
               Koira-parka sai rasvattoman dieetti-määräyksen, varalle purkillisen suolistoantibiootteja ja lopuksi lääkäri sanoi, että loput nesteestä pitäisi vielä koiraan saada, että ei ainakaan olisi sitten hengenvaaraa sen takia. Koira hoitopöydälle, yksi lääkäri, kaksi hoitajaa ja minä pidimme koiraa kiinni, että nestepussi saatiin loppuun ja nestepaukamat koiran nahan alle! Oma sielu oli kyllä niin riekaleina kun kotiuttamisohjeiden jälkeen päästiin pois ja autolle. Koira oli kipeä joka kohdasta, kun yritin nostaa sitä autoon. Tassussa oli verikoe-pistos ja muu kroppa oli täynnä niitä nesteytyksen pistoja. En oikein tiennyt mistä ottaa kiinni.
              Kotimatkalla itketti ihan älyttömästi.
              Huomasin jälleen, että sillä hetkellä kun pitää olla rohkea ja vahva, niin pystyn pitämään asian ylempänä ja unohtamaan omat fiilikset, mutta sitten kun "kriisi" on ohi, niin tunteet tulee pintaan älyttömän nopeasti ja vahvasti. Koko kotimatkan piti kuitenkin sen verran keräillä jälleen ajatuksia ja pitää sen aikaa tunteilut kurissa, kun soitin pikkusiskolle ja kerroin koiran kuulumiset. Se on vielä pahempi, kun oma koira on kipeä ja itse on satojen kilometrien päässä. Siksi yritin kertoa lääkärissä käynnin niin selvästi ja tunteilematta kuin pystyin ja olin kyllä ylpeä, kun itku tuli vasta kun olin painanut punaista luuria.
              Isän soittaessa en ollutkaan enää sitten niin kovapintainen.
              Ja iltasella kun menin lämpöiseen suihkuun niin itkeä vollotin niin, että pää tuli kipeäksi. Ja ihan kuin se itku nyt tässä kamalasti auttaisi, kun koiraa pitää vaan hoitaa niillä ohjeilla mitä on saatu, niin hyvin kun ikuna pystyy. Onneksi meidän koira on reippaampi kuin emäntä ja iltapala meni sutjakkaasti suuhun ja vettäkin juotiin vaikka nestettä oli mennytkin ihon alta elimistöön melkein puoli litraa. Onneksi toipujana meidän koira on nopeaa sorttia, toivottavasti tälläkin kertaa. Viime keväisestä leikkauksestakin koira taisi toipua nopeammin kuin minä, ja tässä on vähän sama juttu. Minä olen ihan palasina ja koira punnertaa ylös, vaikka piikkiä on pistelty turkkiin enemmän kuin tilaa olisi ollut!

Sen verran voimille reissu kuitenkin otti, että unta koiraherra on vedellyt kotiin päästyään koko ajan. Minäkin olen niin loppu, että kohta saadaan olla molemmat nesteytyksessä rinnakkaisissa pedeissä! En tiedä onko tämä olotila sitten jo sitä, kun epätietoisuus muuttuu tiedoksi ja väsymys puskee yli koko voimallaan, kun kroppa vähän antaa jo löysiä...
           Minä olen halinut koiraa kovin, kovin varovaisesti kaiken iltaa ja varonut silittelemästä niitä kohtia, mihin pisteltiin, mutta enemmän sekin taitaa olla miun sielun hoitoa kuin koiran. Koira tuskin kamalasti perustaa halaus-hoidosta. Minä puolestani tarvitsisin sitä todella. Isoa, lämmintä, lohduttavaa halausta ja kenties sitä lämpimää syliä, mistä löytyisi olkapää, jota vasten saisi itkeä kollottaa niin paljon kuin lystäisi...
           Mikä ilta!
           En kyllä unohda tätäkään loppuvuotta ihan heti.

Nyt koira-reppanainen nukkuu jälleen miun sängyssä pitkin pituuttaan ja näkee unia. Toivottavasti hyviä unia. Ja toivottavasti yö menisi hyvin ja alkaisi jätöksetkin olemaan parempia, sillä kun huomenna pitää soittaa eläinlääkärille koiran kunnosta haluaisin sanoa, että kaikki näyttää jo paremmalta. Muuten on huomenna edessä toinen nesteytyskerta, enkä tiedä selvitäänkö me kummatkaan siitä enää toistamiseen... Ensi viikolla kuitenkin pitää vielä ottaa kontrolli-verinäyte ja katsoa miltä haima-arvot näyttää. Sitä ennen mennään näillä hoito-ohjeilla ja ruokailun tarkkailulla.
            Nyt taidan ottaa karvaturrista mallia ja painua pehkuihin.
            Nyt minusta saisi kuvan sanakirjan sivulle, missä selitetään, mitä tarkoittaa rättiväsynyt.