Pimeetä!

Vihaan kauppareissuja.
            Tänään piti sellainen suorittaa, että jäisin henkiin ensi viikoksikin, mutta äh, miten ärsyttävää se olikin taas. Lista oli mukana, mutta ei kaupasta kaikkea löytynyt ja kiersin hyllyjä niin, että renkaat kuluivat vain toiselta puolelta kärristä. Kiivejä ei löytynyt, kookosmaitoa ei löytynyt, kunnollisia vadelmia (onko edes suomalaisia vadelmia olemassa?) eikä persikoita.
             Ja apteekissa en saanut edes sen hetken rauhaa, että olisin saanut mietityksi mitä tulin ostamaan, kun farmaseutti pyyhälsi kimppuun oitis. Kiitollisuuden kumarrus avuliaisuudelle, mutta en olisi vain tänään jaksanut auttamista ja selostuksia...
             Kotona taas ruuan kanssa menin siitä mistä aita on matalin... tai lähinnä, mistä se on poikki. Koira-muru sai kunnon aterian, mutta mie vähän oikoilin omassa appeessani, että sain vain äkkiä jotain lautaselle kauppa-kidutuksen jälkeen! Keittelin minä huomiseksi punajuuria, joten ihan onneton emäntä en sentään ollut.
             Pimeä tuli taas niin äkkiä, etten ehtinyt mitään järkevää tehdä.
             Noh, siivosinhan minä talon, mutta se on enemmän sääntö kuin poikkeus.
             Ja löysin kuistillekin uudet tuikkuvalot, kun ne edelliset tai siis numero kakkosetkin menivät kuusen oksille. Nämä ovat oikein kivat ja säästin taas muutaman kympin kun en ostanut uusia vaan pengoin kaappeja ja pusseja. Joskus sekin metsästys näköjään kannattaa!

Eilen tosiaan laitoin ne kauan puhutut ulkovalot tuohon pihakuuseen.
             Minulla oli kaksi suurten kynttilöiden ketjua ja kaksi led-valo tuikkuketjua ja täytyy sanoa, vaikka led-aikaa eletäänkin, että kyllä nuo suuret kynttilät ovat kauniimpia kuin pienet piiperoiset. Puu vaan näyttää todella typerältä nyt kun puolet on isoja ja puolet on pieniä, joten kai sille pitää jotain maskeerausta vielä tehdä, ennen kuin uskaltaa ulkovaloiksi jättää. Nyt valot ovat kuitenkin paistaneet kahtena iltana pihani ilona, vaikka ihan uhallakin. Yleensähän olen laitellut valot päälle vasta puolessa välissä marraskuuta... Nyt vaan on niin pimeää, että houkutteli pieni valokimppu pihan nurkassa.

Huom! Suuren puolen valot... ihanat!

 Aikamoista puuhastelua oli tälläkin kertaa valojen ripustelu. Johdot eivät riittäneet kunnolla oikein mihinkään ja neulaset pistelivät kylmiä sormia. Mietiskelin, että milloinhan insinöörit keksivät langattomat ulkovalot? Että saisi laitella kynttilät sinne ja tänne oksiin kiinni ilman naruja ja johtoja ja sitten vain painaa ne katkaisimesta päälle. (Vinkki on ilmainen, mutta pientä proviikkaa odottelen, kun keksinnöstä tulee suosittu.)

P.S. Näin kauppamatkalla pellollisen valkeita joutsenia. Kovin olivat yksimielisiä jostain asiasta, kun nyökyttelivät toisilleen varsin kiivaasti. Yritin ottaa kuvankin, mutta eihän siitä kuvaa tullut. Samanlaisen kuvan saisi kun ottaisi Naantalin Muumimaailmassa kuvan juoksevista muumeista! Valkoisia könttejä!
Minulla on maanantaina hammaslääkäri. Jos elukat ovat pellolla vielä silloin, otan kunnon kuvan!

Minuutti auringonpaistetta ja pizzan painoinen vatsa

Olipas ihana herätä tänä aamuna auringonpaisteeseen. Kammarini on sillä puolella taloa, mihin aurinko ensin paistaa, joten pääsen nauttimaan tällaisista aamuista oikein kunnolla! Kun koirallakaan ei ollut kiire ulos, lojoksin peiton alla vähän aikaa ja lueskelin puhelimesta sähköpostit.
           Sain aikaiseksi siistiä lopulta nuo loput talventörröttäjät kukkapenkeistä ja ajettua sen ruohon. Oikeastaan olisin halunnut ajaa koko ruohon, mutta bensaa oli sen verran vähän, että ei se kuitenkaan olisi koko alueelle riittänyt, joten pitänee vielä harkita jos ostaisi vähän vielä bensaa ja hurauttaisi joku päivä loputkin... tai jos lumi tulee niin olkoon. On ne pahimmat paikat ainakin lyhyellä nurmella.
            Olo oli niin pirteä ja iloinen pelkästään auringonpaisteen takia! Tuuli oli navakka ja piti pidellä heinänkorsista kiinni kun pinosin niitä kottikärryyn ison kuormalliset, etteivät olisi lähteneet lentoon pitkin pihamaata.
             Tähän emäntään iski ulkotöistä johtuva 'ruokalaiskuus' ja väänsin ulkotöiden jälkeen nopeasti pizzan jääkaappiin odottelemaan, että käydään koiran kanssa vielä kunnon lenkillä. Maistuisi ruokakin sitten paremmalta, kun oltaisiin vähän kerätty ruokahalua ulkoilmassa.

 Rannassa oli ihanaa, kun aurinko paistoi jo vähän viistosti ja teki maisemista kuin postikortteja. Koira haisteli pientareita ja minä rämmin heinikossa kuvia napsimassa. Eräs motoristi seisahtui myös maisemia katsomaan ja kyseli tietäkin, kun näki kai nutuista, että olen paikallinen ...
            Olen aina ollut vähän heikkoina motoristeihin. Ainakin niin kauan kuin ne pitävät kypärän päässä (vähän sama juttu jääkiekko maalivahtien kanssa!). Tämäkin herra oli oikein komea mustassa moottoripyöräpuvussa ja musta-sinisessä kypärässään, mutta kun mies sitten minua jututti niin se motoristin taika vähän katosi kypärän myötä. Ihan mukavan näköinen ja mukavanoloinen mies, en minä sillä, mutta joskus illuusio pitäisi jäädä illuusioksi.
             Kaikista kierointa tässä minun motoristi-kuvitelmissa on se, että en ikimaailmassa haluaisi, että oma mies ajelisi semmoisella. Ei sillä, ettenkö luottaisi ajotaitoon, vaan ihan vaan sen takia, että siinä saa hengen itseltään vaikka ei itse mitään ajovirhettä tekisikään tai ainakin vammautuminen on helpompaa, kun ei ole auton runkoa ympärillä - vain oma keho ja törmäysvoima vastakkain!
Tietystikään ei olisi minun asiani, jos tuleva mieheni pyörän haluaisi, mutta sanoisin kyllä varmasti mielipiteeni asiaan. Pidän mukavista miehistä yhtenä kappaleena enemmän...

Söin pizzaa ihan liian paljon ja vielä illallakin tuntui, että mahassa olisi ollut jalkapallo! Iltatreeni teki hyvää, vaikka vatsalihaksia ei näkynytkään! Laitoin tällä kertaa tavalliseen pizzapohjan ohjeeseen muutaman desin perunahiutaleita tuomaan pohjaan vähän ilmavuutta ja rapeutta, ja täytyy kyllä sanoa, että ei ne hituleet ainakaan sitä pahentaneet. Hyvää oli. Tykkään vielä pistellä pohjan haarukalla, ettei se nousisi uunissa kovin paljon, vaan jäisi rapeaksi ja ohueksi. Muuten tuntuu, että vatsa täyttyy vain pohjataikinasta.

Iltasella Taivaan Isä kai huomasi erehdyksensä ja veti auringon pilveen taakse turvaan ja heitti vähän vettä navakan tuulen seuraksi. Kyllä tuntui niin syksyltä kun tuuli ja satoi niin, että ikkulaudat ropisivat!
            Minun oli taas tänä iltana ikävä mummoa. Olisi ollut niin mukava istahtaa mummon seuraan tuvan sohvalle, kuunnella puikkojen kilinää, kun mummo olisi tehnyt minulle pitkävartisia villasukkia, ja jutella. Minulla on olevinaan taas niin paljon sydämen päällä, että olisi ollut mukava puheskella mummon kanssa ja saada lämmin käsi harteille ja suurella elämänkokemuksella sanottu "kaikella on tapana järjestyä"-lause lohdutukseksi...
               Välillä vaan tuntuu, että yhtenä aamuna oma polku on niin selvä, että voisi reunustella sen mukulakivillä ja kukkaistutuksilla, mutta kun seuraavana aamuna aukaisee silmät, ajattelee, että on täysin eksyksissä..
              Eikö joskus vähempi riittäisi?
              Pitääkö aina kaikki ihana saada omaksi?



P.S. Tilasin viikonloppuna villasukkakirjan Säpinää sukkiin (Stephanie Van Der Linden, Sari Polvinen, Minerva) ja sen pitäisi tulla loppuviikosta tai viimeistään ensi viikon alussa. Siinä on kolmiulotteisia kirjoneuleita villasukkiin ja tekee mieli jo kokeilemaan jotain uutta, kun noita tavallisia sukkia on tehty vaikka minkämoisella raidalla ja värillä! Mallit ovat tietysti niin vaikeita, etten saa ainuttakaan sukkaa aikaiseksi, mutta sitä murehditaan sitten kun sukan tekeleestä tulee lapanen tai säärystin! 
Ja ihanaa saada 'omaa postia' pitkästä aikaa, vaikka omasta pussista tämä lahjus menikin...

Piha on lastattu aurauskepeillä

Laitoin tänään pihamaalle aurauskeppejä mahdollista lumentuloa silmällä pitäen. En nimittäin halua enää samanlaista arvausleikkiä leikkiä kuin ensimmäisenä vuonna, kun yritin muistella korkeiden nietosten keskellä, että missähän se kaivon kansi oli tai mihin kohtaan se betoni ylettyy ajosillan alusta...? Ja kun hanki vielä hämää älyttömästi etäisyyksiä..
            Olen muutamana vuonna helpottanut (=auttanut) omia hermojani ja laitellut tiukkoihin paikkoihin aurauskeppejä kertomaan lumenluojalle missä mikin kiinteä kohde sijaitsee, ettei niistä tule lumenluonnin aikana liikkuvia kohteita! Ja ihan omia ovat aurauskepitkin, eivät tienvarsilta varastettuja, vaikka kovasti samanlaisia ovatkin! 

Ensimmäinen talvi täällä maalla oli muutenkin semmoinen, että luulin ettei se lopu koskaan! Joka ilta kun huomasin, että lumipyry alkoi, aloin pelätä seuraavaa aamua ja lumitöitä. Ja kun lunta oli vähänkin enemmän niin itkeä tihrustin traktorin vieressä kun lumi paakkuuntui traktorin kuuppaan kiinni niin, että piti tämän tästä lapioida ja mättää sitä pois käsipelissä. Olin lumitöiden jälkeen aina ihan väsyksissä ja täysin uupunut ja itkuinen. Nyt kun mietin sitä talvea, se enemmänkin hymyilyttää, mutta silloin niistä talvipäivistä oli hymy kaukana.
              Jotain olen oppinut yhdeksässä vuodessa.
              Ainakin ottamaan rennommin lumitöiden kanssa!

Tänään tein jälkiruuaksi kaurakeksejä, kun tuli makean nälkä. En tosin laittanut kamalasti sokeria niihin, kun yritän pysyä liiasta sokerista irti, mutta hyviä niistä tuli ei niin makeanakin. Sen verran hyviä, että söin ne kaikki yhdellä kertaa ja iltasella oli kyllä olo vähän ... täysi ....  Ällöttävää!
              Pimeä, kylmä ja pitkä ilta antavat taas aihetta syöpöttelyyn jos en pidä itseäni kurissa. Pitäisi täyttää jääkaappi hedelmillä taas näinä pimeinä syysiltoina niin käsi ei etsiytyisi lakupussille niin usein...

***

Mietin tänään, että olenko edelleen vähän sinisilmäinen erään töihin liittyvän asian takia. Jotenkin tuntuu, että vaikka luulen kasvaneeni pois niistä potkuhousuista, joissa elelin onnellisen tietämättömänä kavalasta ja kylmästä maailmasta, niin taidan suhtautua edelleen vähän lapsellisesti siihen, mitä minulle sanotaan. En usko, mutta haluaisin uskoa, että ne sanat ovat vilpittömät ja totuudessa sanotut.
               Olen tehnyt lujasti töitä, että olisin siinä pisteessä, missä tällä hetkellä olen - töiden suhteen siis. Silti minusta tuntuu koko ajan, että seison sellaisen maton päällä, jota vedellään vähitellen jalkojen alta pois... pikku hiljaa... huomaamatta. Voin olla kyllä vainoharhainenkin, siihenkin minulla on taipumusta näiden asioiden kanssa.
                Jahah.
                Pitäisiköhän sitä taas etsiä peitto ja tyyny ja sammuttaa valot tästäkin päivästä. Toivottavasti huomenna paistaisi aurinko ja pääsisin vähän hoitamaan tätä alkavaa kaamosmasennusta.


P.S. Kuisti sai uudet tuikkuvalot, mutta voih miten säälittävät pisteet ne ovatkin siellä jossakin tekohavuköynnökset keskellä... Minä olen edelleen sitä mieltä, että hehkulamput ja kunnon valoköynnökset takaisin!

Verta, verhoja ja valottomuutta!

Minä ansaitsisin selkäsaunan, tukkapöllyn, kuritushuonetta tai muuta rangaistusta...
          Tänään nimittäin harjasin koiran talviaikakuntoon ja leikkasin kynnetkin. Toisen takajalan toisen kynnen kohdalla koira vähän nykäisi jalkaa ja huomasin, että olin nirhannut kynnen verisuonta... Verta tuli sen verran, että sotki vähän koiran häntäkarvoja ja alla olevaa mattoa, mutta ei nyt ihan härän kurkusta kuitenkaan, joten onneksi kai nirhaisin verisuonta vain vähän. Onneksi koirakaan ei tuntunut kamalan tuskaiselta, mutta sen verran jalka heilahti leikatessa, että varmaan se vähän sattui. Vuoto tyrehtyi nopeasti, mutta kun käytiin lenkillä tai koira innostui vähänkin enemmän, niin taas löytyi pieniä punaisia täpliä matolta ja sohvalle levitetyltä pyyhkeen päältä.
            Harmitti kamalasti ja sätin itseäni, että en ollut huolellisempi. Olen kahdeksan vuotta leikellyt koiruuden kynsiä ja ensimmäistä kertaa nirhaisin veret pihalle... Yksikin kerta tässä asiassa on liikaa! Onneksi koiraa häiritse enemmän jalan tutkiminen kuin vuotava kynsi.

Tänäänkin satoi eikä tuhruinen ilma houkutellut yhtään ulos töihin, joten vaihdoin vihdoin viimein talviverhot tupaan ja siivosin muutenkin kämpän siihen kuntoon, että täällä voi ihminen ja koira asua. Ihmeellisesti talo meni siivottomaan kuntoon sen viiden päivän aikana kun minä olin jossakin muualla... Merkillistä.
             Tupaan tuli heti hämärämpi ja punaisempi tunnelma. Melkein olisi tehnyt mieli viritellä jouluvalot ikkunoihin, kantaa kuusi tupaan ja paketoida lahjoja! Niitä en kuitenkaan tehnyt. Imuroin ja pesin lattiat.

Pitäisi hankkia uusia sohvatyynyjä. Tänään kun möyhentelin niitä imuroinnin jälkeen niin ne näyttivät jotenkin niin latteilta ja littanoilta. Olisi ihana jos saisi hankittua muhkeat ja vaaleammat sohvatyynyt vaikka jouluksi tummiin nahkasohviin vähän valopilkkuja tuomaan! Muuten olen kyllä sisustuksen suhteen aika huoleton. Se, että koti tuntuu hyvältä ja siellä on lämmin ja mukava olla, riittää minulle. Värimaailma tai sisustukselliset yksityiskohdat jätän muille.

Sen verran piti kuitenkin vähän valoja viritellä, että laitoin kuistin havuasetelman keskelle pienen valoketjun valoa tuomaan. Olipas mukavaa kun sysipimeä kuisti olikin valoisa, kun lähdin koiran kanssa iltalenkille. Se huvi olikin sitten hyvin lyhytaikainen, sillä kun tultiin lenkiltä valoketju oli pimeänä..! Yritin kokeilla oliko se vain kosketushöiriö jossain lampussa, mutta pimeänä pysyi valot... Höh! Huomenna pitää katsoa, jos löytyisi jostain jemmasta toinen ketju... Ehdin jo innostua pienestä talvivalaistuksestani enkä aio luovuttaa ihan noin helposti!
               Pimeää on.
               Tuntuu, että kaikki katoaa pimeän keskelle. Valot ja ihmiset ja koirat! Toivottavasti tulisi pian se valkoinen kerros vähän valoa tuomaan tuonne pihamaalle, mutta ainakaan kahden viikon ennusteissa ei pakkasia ollut...
               Tekee mieli lämmintä juustovoileipää ja kello on taas pian puoliyö. Tämä on kuulemma sukuvika... yösyöminen.
                Lohduttavaa...

Talviajassa

Sateentuhru pilasi kaikki suunnitelmani tälle päivälle. Niin nurmenleikkuun kun kukkapenkkien teotkin. Pöh. Noh, ripustelin tänään omaan kammariin talviverhot ja olo muuttui heti pimeämmäksi kun huonekin hämärtyi paksujen ja painavien verhojen ilmestyttyä ikkunaan.

 

Tänään siirtyivät kellotkin jälleen talviaikaa. Minusta täysin turhaa kellojen siirtelyä, kun pitää muistaa siirrella kaikki torpan kellot ettei aikavyöhyke vaihdu tuvan ja kammarin välillä... Onneksi puhelin ja läppäri ovat sen verran viisaita, että vaihtavat aikansa itse. Jotain apua nykytekniikastakin!

Kai se johtui taas tästä harmaan sateisesta ilmasta, että miun mieli vaipui jälleen surumielisyyteen. Tänä aamuna piti ihan oikeasti miettiä jo, että olinko mie edes lomalla? Tapahtuiko se oikeasti? Vai näinkö minä vain unta? 

         Oma arki odottaa huomenna.

          Nyt tekee mieli vain mennä peiton alle, sammuttaa valot ja kuunnella koiran unta ja hengitystä siihen asti, että itsekin nukahtaa.

           Hyvää yötä, surumieliset ystäväni.

Ajatukseni sanoin

Sua aattelen, kun päivän kimmelteessä
nään aavat veet.
Sua aattelen, kun kuultaa lähteen veessä
kuun kujanteet.

Sun nään, kun matkasauva kohoo tiellä.
Sun yhä nään, 
kun vaeltaja vaivoin kulkee siellä
yön pimeään.

Sua kuuntelen, kun laine rannan kehtoon
kohisten käy.
Saan usein ääntäs kuuntelemaan lehtoon
kun hiljentäy.

Oon luonas sun; pois kauaskin jo lähdet,
jäät lähellein.
Jo päivä painuu, kohta syttyy tähdet.
Käy vierellein!


 

(Armaan läheisyys säv. Toni Edelmann, san. Johann Wolgang Goethe, suom. Uuno Kailas)

Arjen pyykkiä

Nukuin kuin uppotukki ja kännykkä rillutteli sointujaan kello kuusi, sekin hyväkäs! En olisi jaksanut millään nousta ja toivoin koko ajan, että joku soittaisi, ettei minua työmaalla tarvittaisi tänään. Eivät soittaneet.
          Oli pimeää ja koirakin katsoi niin vihaisesti omalta sohvaltaa unihiekkaa silmissään, kun tulin tuvan puolelle aamiaiselle ja sotkin sen yöunet herättämisilläni. Voi kun väsyttikin, kun vain katsoi koiran unista naamaa! Olisi tehnyt mieli kömpiä sen viereen ja unohtaa kylmä ja pimeä maailma...
           Vähän tuli kiire töihin menolla, vaikka hyvinhän sitä aikaa sitten kuitenkin jäi kun kurvasin työmaan parkkiin ja nappasin kamppeet ja romppeet mukaan. Työurakkani oli suuret kolme tuntia ja oikeastaan yksi tunti siinä oli virallista hommaa. Ärsytti koko touhu, mutta työmaalla otettiin käyttöön joku uusi työaika-hommeli, joka teki meistä "tuuraajista" kannattamattomia ja liian kalliita... meidän työtunteja siis vähennetään, vaikka vielä viime vuonna puhe oli päinvastainen. Noh, minkäs näille säästöille tekee...
            En kai olisi jaksanutkaan enempää kuin sen kolme tuntia, kun viikon univelat painoivat ja olo oli kuin räsynukella. Nukutti ja väsytti. Kaupan kautta ajelin kotiin ja siellä odotti pyykkirumba! Lakanoita iso pina, nuttua, sukkaa, pyyhkeitä, paitaa. Pesin varmaan neljä koneellista ja silittelin lakanoita iltasella kun odottelin, että sauna lämpiää.

Silittäminen oli ihanan rauhoittavaa, sillä mieli ja ajatukset ovat velloneet päässä yhtenä myttynä. Oma arki on solahtanut taas rutiineiksi ja siihen tuttuun ihanaan eloon, mutta loman aikana ajatuksiin ilmestyi niin paljon kaikenlaista mietittävää ja pohdittavaa, että semmoinen buuttaus-nappula olisi ihan kiva. Saisi vähitellen järjestellä asioita - vähän samalla tavalla, kun tänään järjestelin vaatekaappia kun kannoin sinne pestyjä ja viikattuja vaatteita paikoilleen.
            Voi kun samanlaista viikkausta ja järjestelyä voisi tehdä omassakin päässä!

Iltasella raivailin pihaltakin viimeisiä tavaroita talvivarastoihin ja uusittiin räystäiden syöksytorvien alle uudet verkot ettei lehdet mene putkistoihin. Ensi kesänä pitää keksiä siihenkin joku parempi patentti. Verkko haperoituu yhdessä kesässä nopeasti...
             Sauna ja iltapala pehmensivät minut sitten lopulta niin täysin, että tuntuu ihan sellaiselta stressipallolta olo. Huomenna kellot siirtyvät talviaikaan ja saadaan yöuniin yksi tunti lisää.
             Minä tykkään!

OMAA LOMAA 20.-24. LOKAKUUTA YLÖJÄRVI, SUOMI

20. lokakuuta

Lähtöpäivä

Sää: sateinen +0

Kello herätti 8.00 ja kun makasin peiton alla silmät kiinni, tuntui siltä, että en haluaisi nousta enkä lähteä yhtään mihinkään. Tämä reaktio on minulle varsin tyypillinen, jonkinlainen syndrooma, sillä vaikka reissu olisi kuinka odotettu niin lähdön hetkellä tekisi mieli perua koko juttu, jäädä kotiin kököttämään ja harmaannuttamaan hiuksiaan!
           Pakkailin viimeisiä nuttuja matkalaukkuun ja eväitä kylmälaukkuun ja yritin pitää itkun kaukana, sillä viisaan koiran kanssa eläminen on opettanut hillitsemään tunteitaan niin, ettei koira huolestu. Itku tuli sitten pihatiellä kun lähdin.
           Kun Karjalan laulumailta lähtee kohti Pirkanmaata ja Ylöjärveä, saa olla takamuksessa hyvät istumalihakset. Minulla on sen verran pitkät jalat, että väkisinkin 4 tunnin ja 40 minuutin ajomatka tuntui jo jossakin vaiheessa koko alavartalossa ja vaikka yritin säädellä istuintakin parhaani mukaan niin olin vain tyytyväinen kun kolmen maissa olin perillä.

Ajo-ohjeissa oli, että mökin omistaja olisi avainten kanssa vastassa tuulimyllyllä, mutta kun neljän jälkeen soitin, että olenkohan oikeassa paikassa, niin mies oli jo odotellut soittoani. Mentiin perätysten mökin pihaan ja isäntä näytti paikat ja mistä sai puita takkaan ja saunaan ja mistä mikin löytyi. Sitten mies ojensi avaimet ja toivotti hyvää lomaa.

Minä raahasin kassit ja pussit ja laukut sisälle, istahdin mökin sohvalle ja tunsin oloni todella orvoksi. Kaikki mihin vain katsoi oli vierasta - jopa tuoksu. Ilta hämärtyi nopeasti samalla kun petasin sängyn ja levittelin tavarani sinne ja tänne ja piipahdin suihkussa ajomatkan pölyjä pesemässä.

Ensimmäinen ilta meni kyllä itkun kanssa.
             Oli koti-ikävä, oli koiraa ikävä ja olin yksin. Niin yksin.
             Unikaan ei ottanut kiinni iltasella, vaikka olin lopen väsynyt!

21. lokakuuta

Seitsemisen kansallispuisto ja suuri eksyminen

Sää: pilvinen, tuulinen ja kylmä, -4 astetta

Nukuin huonosti ja kun kello soitti 8 maissa niin silloin vasta olisi nukuttanut. Olin ajatellut, että käyn Seitsemisen kansallispuistossa ja piipahdan iltapäivästä valloittamassa Ylöjärven keskustan, mutta ei pitäisi suunnitella elämää liikaa.
           Navigaattorini, kutsun sitä Garmeniksi, oli oiva apu jälleen kun piti löytää oikea tie kansallispuiston jylhiin maisemiin. En muista olenko ennen kansallispuistoissa käynytkään, joten senkin puoleen olin 'neitsytmatkalla' seikkailuun.

 Nettisivuilla kehuttiin Seitsemisen luontopolkuja hyvin opastetuiksi ja kai ne sitä olisivat olleetkin, jos olisi ollut lisänä vähän kartan näköistä. Ajattelin, että kierrän jonkun mukavan pituisen lenkin, vähän ulkoilen ennen kuin lähden kaupoille... Yeah, right!!

Upea suojärvi pamahti eteen heti, kun olin laskeutunut jyrkän mäen parkkipaikan kulmalta alas. Upean näköiset maisemat ja mikä rauha ja hiljaisuus. Ensimmäinen (ja viimeinen) otus, jonka näin, oli kuusikossa pomppiva töyhtötiainen. En saanut siitä edes kuvaa, niin pomppivainen yksilö se oli!

Olen kävellyt aika paljon metsissä, mutta vähemmän on tullut käytyä soilla, mutta nyt sain pitkospuiden kävelyssä hyvää harjoitusta. Ihanan jyhkeitä lankku-pitkospuita riitti kilometritolkulla ja minä riensin eteenpäin kuin aropupu. Olin hyvässä uskossa sen suhteen, että valitsemani reitti kiertäisi sen alussa näkemäni suojärven, mutta sitten jossain vaiheessa aloin huolestua, kun sitä alkupäätä eli reitin loppupäätä ei koskaan tullut vastaan. Iloinen reissu alkoi muuttua joksikin muuksi ja yhdessä vaiheessa, kun kävelin ties missä, keskellä metsää ja huonoilla poluilla, taisin myydä osan sieluani siitä, että pääsisin sieltä vielä joskus pois...

Kun löysin infotaulun ja kartan, huomasin, että olin kävellyt kansallispuiston toiseen päähän ja autolle oli matkaa ainakin kymmenen kilometriä jos ei lie enemmän! En oikein osannut enää nauttia talonpojan pihapiiristä, joka kai oli jonkinmoinen nähtävyys eikä metsämaisematkaan enää tuntuneet niin kivoilta kuin alussa. Loppujen lopuksi kun löysin maantien, päädyin kävelemään sitä pitkin autolle asti. Siinäkin ehti epätoivo iskeä, kun jokaisen mutkan jälkeen tuli aina vain lisää tietä, lisää mutkia ja lisää tietä!
              Minun "pikku retkeni" oli loppujen lopuksi kolmen ja puolen tunnin kävelylenkki ja jalat huusivat hoosiannaa kun istahdin autoon. Olin aivan puhki ja kun kotimatkalla piipahdin kaupassa, niin kävelin kuin Pinokkio... lihakset olivat aivan hapoilla ja kävely teki kipeää ja tuntui omituisen hankalalta..
              En siis todellakaan mennyt mihinkään keskustaan vaan olin täysin onnellinen kun, pääsin koti-mökin suojiin, suihkuun ja nappaamaan jotain apetta suolistoon. Tuntui taivaalliselta oikaista jalat sohvalle ja katsoa tv:tä silmät kiinni.

22. lokakuuta

Shoppailua ja kylpyläriemua

Sää: tuulinen ja kylmä, -4 astetta

Tänään oli tarkoitus valloittaa Ylöjärvi ja pääsin liikkeelle heti aamupalan ja aamutiskin jälkeen. En ole koskaan ollut mikään suuri shoppailija ja minun kaupat ovat yleensä kirjakauppoja tai jotain pieniä, mukavia puoteja. Tälläkin kertaa jalat veivät kirjatorille, jossa nautiskelin kirjojen määrästä ja niiden tuoksusta. Mukaan tarttui runokirja, jota sitten iltasella luin ja fiilistelin.

 Piti ostaa pyyhe, kun mökillä oleva pyyhe oli aamusuihkusta niin kostea, että ei sitä voinut ottaa mukaan kylpylään. Ostin ison, oranssin pyyhkeen ja suuntasin auton keulan kohti Nokiaa ja Edenin kylpylää. Viimeksi olen käynyt Edenissä seitsemän-kahdeksa-vuotiaana, joten muistikuvat olivat melko haperoisia sen suhteen oliko kylpylä muuttunut niistä ajoista. Mukavaa oli kuitenkin uiskennella välillä oikeasti lämpimässä vedessä, kun nykyään uimavesi on aina jään ja +15 asteen välillä. Nyt polskin +27 asteen lämpöisessä altaassa ja nautiskelin olostani.
              Hassua, miten iän myötä arvostaa eri asioita. Pikku muksut hihkuivat riemuissaan ison altaan aallokoissa, mutta minä olisin istunut vaikka kaiken päivää +37 asteen porealtaassa. Olo oli kuin kiehuvalla nuudelilla! Toisaalta, ulkoilma-allaskin oli ihana, vaikka ulkona puhalsikin pakkastuuli, joka hytisytti kun vähän päätä nosti pinnan yläpuolelle. Kyllähän minä kävin sitten siinä kylmässä altaassakin, missä asteita oli vain +9... tuli jotenkin kotoinen olo...
               Aikaa olisi ollut 3 tuntia polskia. Minulle riitti kaksi. Sain itseni jo siinä ajassa niin ruttuiseksi, että suoristumiseen menisi aikaa! Ihanaa kuitenkin oli käydä vähän hemmottelussa ja lepuuttamassa eilisen kävelyn kipeyttämiä jalkoja. Ne nimittäin olivat aika jäykät... (kuvittele kahta paksua puukeppiä ja yritä taivuttaa sitä puolesta välistä...)
                Kotimatkalla kävin ostamassa illaksi pari leffaa, vaikka tv:stä sitten tulikin sarjoja koko illan ja leffailta jäi huomiselle. Laitoin takkaan tulet ja otin iltapalaa ja huomasin, että mökki alkoi todella tuntua jo vähän kodilta. Se tuntui hyvältä, kun muutenkin onnellisuus hehkui kilometrien päähän.

 Illalla nukahdin sohvalle kesken tv:n katselun ja raahauduin puolen yön maissa sängyn puolelle haukotuksen repiessä suupieliä.

23. lokakuuta

Yyterin sannat

Sää: tuulee ja on kylmäääää -5 astetta

Nukuin parhaiten tähän mennessä.
           Vähän ennen 10 olin jo autossa ja menossa kohti Poria. En ole koskaan käynyt millään rannikolla, joten tämän päivän ohjelma oli piipahtaa Yyterin hiekkarannoilla ja katsoa kaukaisuuteen sen rannoilta. Meren rannalta.
             Poriin oli parin tunnin matka, mutta se meni yllättävän nopeasti. Meillä oli navigaattori-Garmenin kanssa pienimuotoista riitaa aina välillä, mutta perille löydettiin kuitenkin. Ja melkein aikataulussa.

 En olisi voinut kuvitella, että ranta olisi niin upea! Aivan taivaallisen näköinen hiekkaranta dyyneineen kaikkineen! Seisoin suu apposen auki siinä rannan hiekalla ja katselin ihastellen ympärilleni. Ihan kuin jossain etelässä! Ja ei ristin sielua (nojoo, kuusi ihmistä näin ja kaksi koiraa lisäksi..). Otin kuvia, ihastelin ja silittelin hiekkaa kädellä. Miten pehmeää ja sileää ja vaaleaa!

Tuuli oli kylmää ja rannassa näkyi jo vähän jäätä ja vedessä helisi jäähileitä. Tuntui hullulta katsoa ulappaa jossa ei näkynyt mitään - vain merta! En yhtään ihmettele niitä ihmisiä, jotka luulivat että maailman laita löytyy sieltä mistä meri alkaa. Se näytti juuri siltä, että reunan jälkeen putoaa pimeyteen ja tyhjyyteen...

Kenties valas? Sukellusvene? ... vai tylsä kivi?

Tuliaisena otin mukaani erikoisia kiviä, "muutaman", ja pari pientä simpukan kuorta. Olisin voinut ottaa säkillisen sitä ihanaa hiekkaakin, mutta ei tullut säkkiä otetuksi mukaan. Pahus!
              Kävelin, kävelin ja kävelin ja tuumiskelin, että "sillä se kipu lähtee millä on tullutkin!". Kävellessä tuli nälkä ja kun etsin ruokapaikkaa, eksyin hautausmaalle. Näin tapahtuu vain seurakunnan puutarhurille... Kamala hoidettava, kun kivien välissä oli pelkkää hiekkakäytävää ja nekin harvat nurmialueet olivat niin täynnä kiviä, että hohhoo! Olisin halunnut nähdä miten siellä kaivettiin hautoja tai pikemminkin minkä näköisiä hautoja, mutta ainuttakaan hautaa ei näkynyt... merkillistä!

 Ruuan löysin ABC:ltä ja lehtipihvi upposi tähän kroppaan oikeinkin hyvin! Ei ongelmaa. Pientä jännitystä aiheutti salaattipöytä, kun viime kerralla kävin seisovasta salaattipöydästä hakemassa alkupalat, niin olin seuraavana yönä kamalan pahan ruokamyrkytyksen kourissa ja sitä kesti kolme päivää, ettei mikään pysynyt sisällä... Olisi tehnyt mieli pyytää kiehuttamaan mandariinin palat ja porkkanaraaste...

Leffailta rennon mökkeilijän tapaan

Ilta meni ulkohommissa ja poskia poltteli nukkumaan mennessä niin että hyvää teki. En tosin tiedä oliko poskien hehku ulkotöiden iloa vai sielun onnea. Niin tai näin, niin sänkyyn nukahti lopen onnellinen ja lopen uupunut lomailija!

24. lokakuuta

Lähtöpäivä

Sää: pilvinen ja kylmähkö, -3 astetta

Heräsin taas ties mihin aikaa ja rupesin miettimään jo lähtöä ja lomaa ja kaikkea siltä väliltä. Eipä tullut uni enää sen jälkeen.
          Pakkasin tavaroita, siivosin kämppää ja yritin etsiä kaiken omaisuuteni sieltä mihin niitä olin jättänyt. Olisin saanut olla mökillä 12 asti, mutta olin valmis jo 10 maissa, joten soitin isännälle ja kysyin avaimen luovutuksesta. Sai kuulemma jättää pöydälle, hän tulisi tuomaan illemmalla puita ja nappaisin sen sitten siitä. Kiitin ihanasta viikosta ja mökistä ja omasta rauhasta. Tulin etsimään itseäni ja tutustumaan kolmekymppiseen minääni ja taisin siinä onnistuakin - opin itsestäni paljon uutta ja sitten niiden ominaisuuksien osalta käsitys vain vahvistui, joiden tiesin jo sisuksissani olevan.

Minun rantakäärmeeni, hui!

Onnistunut loma.
           Ja tiedättekö mitä.
           Kun lähdin niin jotenkin tuli kummallinen olo... ihan kuin potisin koti-ikävää mökkiä kohtaa... Vähän hymyilytti se, mitä viidessä päivässä ehtii tapahtua. Kun maanantaina itkeä tihrustin mökin sohvalla koti-ikävääni niin nyt itkeä tihrustin autossa mökki-ikävääni. En ollut tajunnutkaan, että missä välissä lomamökistä oli tullut koti-mökki!
             Elin elämäni onnellisimpia hetkiä mökkilomani aikana ja kai se ikävä oli osaksi senkin takia niin vahvaa. Oli oikeasti mukava lähteä kotiinkin. Muualla hyvä, kotona paras.
             Omituinen olo palasi kun kurvasin viiden tunnin päästä oman kodin pihaan, kannoin kassit oman kodin lämpöön ja halin koiraa niin että sitä jo ahdisti. Olin kotona, mutta ajatukset olivat vielä matkalla kotiin. En saanut niitä asettumaan koko iltana ja yritinkin pitää itseni kiireisenä, etten olisi miettinyt liikoja...
               Pesin pyykkiä, paljon, paljon pyykkiä ja huomiseksi jäi vielä urakkaa.
               Huomenna on töitäkin, onneksi lyhyt päivä, mutta kuitenkin. Ei olisi millään jaksanut tänä lauantaina vetää mustaa pukua päälle ja leikkiä asiallista... Pitäisi saada keskityttyä ja nyt se ei vain toimi.

                Oma loma on nyt ohi enkä vaihtaisi päivääkään enkä hetkeäkään pois mistään hinnasta. Loma antoi juuri sen mitä halusinkin. Omaa aikaa, mukavia päiviä, kokemuksia ja ymmärrystä. Sielun ja ruumiin rauhaa. Onnea ja iloa ja rakkautta. 

Mitä muuta voi lomalta toivoa

***