Kolmekymmentä

Hyvää synttäriä minulle!
          Olen syntynyt kolmen jälkeen yöllä, joten kun tänä aamuna heräsin, heräsin jo kolmekymppisenä. Ei se erilaiselta tuntunut, yhtä paljon väsytti kuin eilenkin. Koira kävi anivarhain kurkistamassa, että näkyykö elonmerkkejä, mutta kun ei edes varpaat liikkuneet, koirakin meni vielä muutamaksi tunniksi unten maille.
           Minä nautin aamusta. Kylmästä aamusta, mutta minun aamusta kuitenkin. Hain postin ja otin aamupalan ja luin lehden ja laitoin uuniin tulet. Hetken aikaa kaikki oli kuin aika olisi pysähtynyt, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. Sitten piti kuorruttaa täytekakku huomisille vieraille ja täytyy myöntää, ystävät kalliit, että ei minusta ole leipuriksi eikä kakunkoristelijaksi! Kerma oli minua vastaan eikä oikein levinnyt niin kuin olisin halunnut kakun päälle. Joko sitä oli liian vähän ja kakkupohja paistoi läpi tai sitten sitä oli liian paljon, ettei kukaan elävä olento olisi jaksanut sellaista kermamäärää syödä kakkupalansa päältä! Tuli siitä nyt kuitenkin jonkinmoinen...

Olin juuri aloittamassa aamutiskiä, kun naapurin emäntä tuli ovesta ja onnitteli halauksen kera minua pyöreistä vuosista. Mukanaan hänellä oli ruusukimppu ja sukkalankaa (naureskelin itsekseni, että miten minä sen tuon ilmi, että pidän sukkien neulomisesta..?). Tai siis kukkapuska oli kuulemma naapurin isännän ostama, vaikka isäntää ei halijoukoissa näkynytkään. Tarjosin lahjantuojalle kahvit kakun kera ja juteltiin niitä näitä. En ole mikään suupaltti ja vaikka tämän emännän kanssa olen tuntenut koko ikäni, ei juttu kuitenkaan aina ole niin itsestäänselvää tai sujuvaa.
           Vasta kun sain tiskattua ja hiilet otettua uunista, olin vapaa viettämään omaa päivääni. Käytiin koiran kanssa lenkillä rannassa ja hyvä ettei kylmä tullut. Olipas siellä koleaa! Pihaltakin olisi pitänyt vähän lehtiä haravoida, mutta olkoon nyt siinä vähän kuin syksyn merkkinä ainakin toistaiseksi.
           Söin eilisiä tähteitä, kun ei tarvinnut kuin mikroon työntää ja lueskelin kirjaa takan ääressä ennen kuin kipitin saunaa lämmittämään. Iltasella nautiskelin saunanlämmöstä ja mietin kolmeakymmentä vuotta.

Olen aina pitänyt syntymäpäivistäni, en kai ole vielä tajunnut sitä, että vanhenen sinä päivänä aina yhden vuoden! Viime vuonna harmitti kun siskonpoika syntyi heti seuraavana päivänä ja tuntui kun minun päivästäni olisi kadonnut puolet pois. Tiedän, todella lapsellista ajattelua, mutta siltä se tuntui. Nytkin kaikki höösäsivät pojan synttäreistä ja minun pyöreät vuoteni jäivät vähän jalkoihin. Okei, minun pitäisi olla jo siinä iässä, että synttärit ovat vain yksi päivä muiden joukossa ja olla tekemättä niistä sen suurempaa numeroa, mutta minulle tämä päivä on aina ollut tärkeä. Ja on yhä!
             Miltäs nyt tuntuu? Kysymys, johon olen yrittänyt vastailla näinä päivinä. Eihän tämä nyt fyysisesti miltään tunnu, mutta tietysti ajatteleehan sitä toisinaan, että kymmenen vuotta sitten ajattelin, että kolmekymppisenä pitäisi olla lapsia tai ainakin yksi tuloillaan, oma koti, perhe aluillaan, farmari auto ja talovelkaa sekä vakituinen työ.
              Mitä minulla sitten on kolmekymppisenä?
             Minulla on koti, vaikka se ei olekaan oma. Minulla on työ, jota rakastan, vaikka se ei ole vakituinen. Minulla on auto eikä velkaa. Minulla on haave perheestä, mutta ei edes sen alkua. Rakastan, mutta en tiedä rakastaako kukaan minua. Tästä voi päätellä sen, että parikymppisenä ei tiennyt vielä elämästä yhtään mitään - ei ainakaan sitä, että sitä ei pysty suunnittelemaan! Nyt tiedän ainakin sen, vaikka muu viisaus ei ehkä olisi kovinkaan paljoa siitä lisääntynyt.
                 Tykkään kuitenkin tästä iästä. En ole enää mikään muksu, mutten vielä ihan vanhakaan. Aina puhutaan siitä, että lapsuus on semmoista aikaa, johon voisi palata. Voisihan sitä muutamaksi päiväksi palata siihen lapsuuden huolettomuuteen, mutta nautin kyllä elämästäni nytkin. Tunnen itseni paremmin kuin ikinä ennen ja tykkään itsestäni enemmän kuin ennen. Olen sujut sen kanssa, mitä näen peilistä ja kaikki se, mitä kuluneisiin vuosiin ja päiviin sisältyy, on tehnyt minusta juuri tämän ihmisen, joka nyt olen. Jokainen itku ja nauru, suru ja onnenhetki. Ne ovat rakentaneet minusta tämän naisen, joka on elänyt tässä mahdottomassa maailmassa kolmekymmentä vuotta.
                  Jos näin synttäripäivän lopuksi saisin lähettää hiljaisen toiveen vielä tuonne jonnekin, niin se olisi toive siitä, että saisin viettää arkeni ja elämäni sellaisen ihmisen rinnalla, jonka kanssa olisin tasavertainen kumppani, joka rakastaisi minua silloinkin, kun minusta ei löytyisi ainuttakaan syytä siihen, tulisi kotiin ja istahtaisi samaan ruokapöytään minun kanssani, koskettaisi ohimennen arjen kiireessä ja harmaudessa, olisi läsnä ja lähellä, kun kaipaisin lohtua ja olkapäätä ja antaisi minun lohduttaa ja olla tukena omassa murheessaan. Että saisin ihmisen rinnalleni, jonka kanssa voisin vertailla ryppyjä ja harmaita hiuksia ja kilpailla kumpi saa kaihin ensin. Ihmisen, jota saisi rakastaa joka päivä, avoimesti, täysin ja kiertelemättä, ja joka rakastaisi minua.
                Että semmoista.
                Ei nämä minun toiveet kymmenessä vuodessa kamalasti ole näköjään muuttuneet...