Aatoksin mä kultaisin työaskareihin kiirehdin...

Olen kirjoitellut postauksia joka ilta, mutta koneelle asti en ole niitä saanut aikaiseksi kirjoittaa. Syysmasennus on kai saanut minun takinliepeestäni otteen näiden harmaiden päivien aikana.. ohhoo. Tänään justihinsa pohdiskelin, että se aurinkoinen alkusyksy sotki totaalisesti mielialan nurinkuriseksi ja nyt ei sielu ja sydän tahdo millään jaksaa rämpiä läpi näiden oikeiden syysilmojen...
            Tänä aamuna leijui sumu pitkän aikaa peltojen ja pihojen yllä. Oikeastaan koko päivän oli semmoinen olo kuin olisi katsonut maisemia hunnun alta ja sitten satoi sellaista hienoa, suhru-sadetta koko päivän niin että koirakin oli ihan pörheä kun vähän aikaa ulkona oltiin!

Käytiin aamulenkillä rantaa katsomassa ja tuntui ihan Myrskyluodon Maijalta olo (tosin ilman sitä myrskyä ja luotoa - enkä kyllä ole Maijakaan, mutta siitä viis!). Ainut ääni rannassa oli tuulen humina ja aaltojen iskut rantaan. Nekin kuulostivat ihan erilaisilta nyt kun kesällä. Jotenkin kylmemmiltä ja kovemmilta. Vähän houkutteli kuitenkin uiminen, vaikka vesi tuntui kämmeneen todella kylmältä. Minulla on se 'oma loma' viikon päästä enkä aio saada keuhkoödeemaa ennen sitä! Eli elän uimis-selibaatissa ainakin siihen asti...
              Eilen sinisenharmaa taivas pilkisteli sen verran, että ajattelin tyhjentää kasvimaan lopuista "rojuista" eli kuolleista kukkamaista. Tiedättekö, kun välillä iskee sellainen putipuhtoinen ajatus siitä, että pystyisi hoitamaan asiat pelkällä kottikärryllä? Minäkin ajattelin, että olisihan se traktorilla nopeampaa, mutta kottikärryn kanssa saisi työhön sen vanhanajan otteen, kun oikeasti tekee käsin ja omin lihaksin töitä vailla koneapua.

Tämä ylevä ajatus kesti yhden kuormallisen ajan, kun katkoin niitä kolme ja puolimetrisiä auringonkukkia ja huomasin, että yksi kukka kyydissä, kärry täynnä ja painaa kuin isämeidänrukous syntisen sielussa!
                Ei kuulkaa, sitä varten on nelipyöräiset keksitty että niitä käytetään! Ainakin jos paksuvartisia kukanvarsia on viisikymmentä ja juurakko maassa on puolikkaan maapallon kokoinen. Kun minä ensi vuonna kirkasotsaisena puutarhurina istuttelen taas sataa auringonkukkaa maahan niin toivoisin, että joku tulisi ja muistuttaisi minua siitä hetkestä kun kukat ovat kukintansa kukkineet ja kuolleet...
                Ajoin traktorin pellolle, keräsin ison kuorman kukkasista ja vein metsänlaidan kompostiin. Kärry-parat jäivät pellon reunaan odottamaan sitä hetkeä, kun seuraavan kerran iskee inspiraatio palata työnteon juurille.

Tänään piti sitten vähän siivoilla torppaa, että saisi aloittaa viikonlopun siistissä kodissa. Synttäreistä on jäljellä enää toinen kukkakimppu tuvan pöydällä, mutta enköhän minä senkin saa tapetuksi ennen ensi viikkoa...
              Olen omituinen viherpeukalo, kun se toimii ainoastaan ulkona...