Haikeaa juhlintaa ja viikonlopun viimeistelyä

Tämä päivä meni kyllä täysin hyväntekeväisyydelle.
          Aamupäivästä käytiin juhlimassa naapurissa valmistunutta pojannaperoa, joka ylettyi päätä pidemmäksi minua ja nosti minut kevyesti ilmaan, kun halattiin... Osat ovat siis vaihtuneet kun 19 vuotta sitten minä pidin ylpeänä pientä miestä sylissä. Aika menee niin nopeasti.
          Olivat etsineet vanhoja valokuviakin vieraiden katseltaviksi ja niistä ajan kulumisen huomasin entistä paremmin. Se kuvien pieni poika oli vasta äsken sellainen polvenkorkuinen riiviö ja nyt jo aikamies. Vähän veti haikeaksi, vaikka olenkin samaan aikaan ylpeä siitä, että meidän välit ovat pysyneet lämpöisinä koko ajan ♥
            Ennen kuin lähdin, kävin kurkkaamassa niiden koiraa, joka oli juhlien ajaksi solmittu vähän kauemmaksi kiinni. Miten mukavaa oli taas silittää koiraa ja rapsuttaa korvan takaa. Ja miten kamala ikävä hulvahti yli ilman suurempaa varoitusta. Jos joku olisi sattunut katsomaan ikkunasta, olisin jäänyt kiinni itkusta... Antaisin pois vaikka mitä jos saisin oman koirani takaisin...

Olin juhlien jälkeen ihan poikki, mutta olin luvannut avustaa äitiä tekemään kuvakirjan kumminsa hautajaisista. Siitä oli ollut puhetta jo aikaisemmin tällä viikolla, mutta kun olin joko liian puhki tai sitten omalla pihalla oli iltaisin töitä, niin en ollut ehtinyt tietokoneen ääreen kuvakirjaa tekemään. Nyt ahkeroitiin sitten koko kirja yhdessä illassa ja nyt on pää kyllä sen tuntuinenkin, ettei oikein ajatus kulje.
          Olisin halunnut tänä(kin) iltana käydä vähän uiskentelemassa, mutta kun kirjan parissa vierähti tovi jos toinenkin niin en jaksanut enää muuta kuin napata iltapalan ja rojahtaa sängyn puolelle. Huomenna olisi jälleen työpäivä ja viikko edessä.
           Jos rehellisiä ollaan, niin nykyään vähän pelottaa aina nämä viikot, että miten selviää jälleen kaikesta siitä, mistä pitää selvitä! Onneksi apuvoimia on tulossa huomenna, ei tarvitse enää ihan kahdestaan selvitä...

Helteiden alkulämmittelyä....

Nukuin kuin ruhtinatar ja en olisi millään viitsinyt nousta ylös, vaikka verhon takana paistoi päivä ja linnut lauloivat ja kello näytti mahdottomia. Ulkona oli aurinkoista, vihreää ja kesäpäivän rauha.
            Ajoin aamiaisen jälkeen ne pienet pläntit, joita en eilen jaksanut leikkurillä lyhentää. Kummallista oli ajaa vain puolitoista tuntia, kun yleensä siinä ajassa ehtii vasta ajatukset koota ruohoa leikatessa. Nyt tuntui kuin leikkaaminen loppui ennen kuin alkoikaan... Siistiä on taas - sekuntin ajan. Voikukat nostivat päätään heti kun olin yli ajanut! Ne sen kun niiaavat vain ja vilkuttelevat iloisesti perään!

Sitten suuntasin perkaamaan kivikkokukkapenkkiä sauna vierestä etteivät pääsisi semmoiseen kuntoon kuin viime vuonna... Karmeaa! Kyllähän siellä nytkin vuohenputki oli vallannut elintilaa kiitettävästi, mutta se sentään luovutti aika nopeasti kun sitä ryhtyi nyhtämään!
         Oli ihana kyykkiä siinä auringon porottaessa selkää, ja pääskysillä taisi olla meneillään lemmenleikit, kun sirkuttivat niin kiihkeästi ja lentelivät välillä vähän liiankin matalalla. Ei sitä turhaan sanota, että masentuneiden ihmisten pitäisi ryhtyä tekemään puutarhatöitä.. Minun mieleni ainakin puhdistui ja parani heti kun kädet upposivat multaan!

Patjarikkokin heräsi muutaman vuoden koomasta ja rönsyilee nyt yli istutusalueensa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Iltasella laitoin saunan päälle ja lähdin juoksentelemaan. Testasin uusia lyhytlahkeisia juoksuhousuja, kun oli olevinaan niin lämmin keli. Ei juostessa kylmä tullut, mutta vähän kuitenkin... ehkei vielä ole niin lämmin... tai sitten minä olen vilukinttuinen.
         Vähän nihkeää oli juoksu taas oikeastaan alusta alkaen. Ei se missään välissä vaikeaa ollut, mutta semmoista... vähän kuin olisi kivireki ollut jäljessä. Parasta oli kesämaisemat ja kylätien pätkä, kun tuoksui ojat ja piennarkasvit ja aurinko paistoi naamaan ja pisamat lisääntyivät!
          Ja juoksun jälkeen kävin uimassa.
          Rantaan tuli iltapiknikille pieni, kolmihenkinen seurue ja kun minä pulahdin uimaan niin naispuolinen piknikkiläinen antoi aplodit ja hurrasi hurjasti. Olivat ulkomaalaisia, joten en ymmärtänyt mitä nainen minusta sanoi, mutta luultavasti jotain siitä, etten ole ihan järkevä tai viisas... Melkos kylmää vesi vielä oli, mutta kyllä minä siellä jo vähän lilluskelin... ihan vähän.
           Kun sitten hetken päästä istuin lauantaisaunan lämmössä, olinkin ihan puhki ja lopen väsynyt ja pehmeä. Sauna viimeisteli olotilan levollisen utuisaksi enkä jaksanut jalkaa nostaa, kun pääsin pötkölleni sänkyyn. Aivan ihanan aurinkoinen ja lämmin päivä takana.
           Näitä lisää!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
73. juoksupäivä (25 viikkoa täynnä)
- 7.2 km kylälenkki (43min)
- juoksu oli ihan hyvä, mutta jotenkin jaloista oli suurin puhti ja riemu poissa
- hengitys toimi hyvin, yhden kerran piti kylkeä vähän venytellä kun pisti niin ikävästi, muuten meni hyvin
- ryhti ja asento mättää, nytkin piti oikeesti miettiä, että veti vatsalihakset pinkeiksi ja nosti yläkroppaa pystyyn. Kökötän melkein istuma-asennossa, ei hyvä
- ihana ilta, aurinkoinen, +20, pieni tuulenvire, täydellinen juoksuilma!!

Palkintopäivä uurastajalle

Ensimmäinen työkuukausi takana ja täytyy sanoa, että näin hullua kuukautta en ole vielä töissä tehnyt. Maailman yhdeksäs ihme, että olen hengissä!
           Tänään ahkeroitiin kuitenkin vielä täysi päivä, että saatiin hautausmaa siihen kuntoon, että saatiin hyvä syy vetää suupielet korviin ja jättää ne sinne! Oli hyvä mieli oikeastaan koko päivän siitä, että piru vieköön ollaan ahkeria ja sitkeitä ja periksiantamattomia, kun saatiin taas kerran nurkat sen näköisiksi mitä ne iltapäivästä oli! Eikä pysäyttänyt sekään, että meillä kävi muutama mies sotkemassa kivien oikaisujen ja nostojen kanssa! Jippie!
             Ja kun tänään oli kaiken huipuksi tilipäivä niin palkitsin itseni hyvästä työstä ja kamalasta kuukaudesta selviämisestä pienellä kesälahjalla. Kun oltiin vielä koulussa, niin porukoilla oli tapana antaa koulujen päättyessä meille pienet lahjat ahkerasta koulutyöstä. Yhtenä vuonna saatiin kiikarit, toisen uimapatjat ja niin edelleen. Nyt ei moneen vuoteen (jostain syystä...) ole kesälahjoja enää saatu, joten on pitänyt hankkia ne itse. Minun tämän kesäinen lahjukseni itselleni oli kaksi lävistystä - tosin niinkin nössöön paikkaan kuin korviin, mutta kuitenkin!
               Myyjää vähän nauratti kun sanoin, että täytyy kysyä niinkin legendaarinen kysymys kuin että: sattuuko se? Sanoi vain, että lapselle voisi valehdella, mutta aikuiselle naiselle täytyy sanoa totuus: sattuu. Kivat sulle! Olisi valehdellut!
                Eihän se sattunut, tuntui tietysti, mutta kestin sen kuin nainen! Odotin, että olisi tullut verta tai edes jotain dramaattista, mutta ei. Vähän korvalehti punoitti - siinä kaikki! Ja olin ajatellut, että näyttäisin enemmän tyttömäiseltä korvakorut korvissa, mutta minusta tulikin nuoremman näköinen ... ei huono sekään! Nyt vaan pitää toivoa, ettei reiät tulehdu ja osaan niitä oikein hoitaa, että saisi sitten muutaman viikon päästä vaihtaa ns. normaalit korvikset korviin. Ostin nekin jo valmiiksi sellaiset perhoset, puuutarhuri-teeman mukaisesti.

Sen verran hemmottelin itseäni vielä, että kävin kampaajallakin leikkaamassa hiuspehkoa vähän kesäisen kevyeksi. Tietysti viikonlopun valmistujaisjuhlat naapurissa olivat yksi syy, että halusin vähän siistimmän pään, mutta suurin syy oli se, että halusin itseäni vähän piristää uudella lookilla ja kampaaja käynti köyhdytti minua vain pari kymppiä. Aika halpa vaihtelun tuoja!
            Olen yleensä sellainen, että palkka menee oikeastaan säästöön niiltä osin, mitä siitä jää pakollisten menojen jälkeen. Olen oikea säästöporsas ja olen aina ollut. Tänään kuitenkin ostin juoksushortsit ja juoksuvyön sekä kulutin siskojen antaman lahjakortin kirjakaupassa. Voi kun voisi aina ostaa kirjoja pinon ja maksaa vain toisten antamilla lahjakorteilla!

Spibelt-vyön ostin tänään ja tuo Casall-vyön tilasin aikaisemmin. Pitää testata vähän työmaa-käytössäkin, kun pitää pitää omaa puhelinta matkassa mukana ja kesällä harvemmin on semmoisia kuteita päällä, missä puhelin menisi hyvin ja pölyyntymättä tai likaantumatta, joten testaan, jospa juoksuvöistä saisi töihinkin apuvälineet puhelimen kantoon. Ja tietysti meneväthän ne sitten juoksulenkeilläkin.

Nämä ihanuudet puolestaan ostin kesäiltojeni iloksi. Aion maata vielä olemattomassa riippukeinussa ja lukea vielä olemattomassa helteessä ihania kirjojani ja nauttia surinasta, pörinästä ja pilvenhattaroista! Oli kyllä ihana harhailla kirjakaupassa taas pitkästä aikaan ja nuuhkia uusien kirjojen tuoksuja... Vielä joskus sieltä hyllyistä löytyy minunkin nimellä kirja...

Ja kotona sitten laiteltiin 12 riviä perunaa, neljää eri lajia. Päättömyyden Pelto sai ensimmäiset asukkinsa! Viikonlopun aikana pitäisi saada tehdyksi kasvimaakin, vaikka minun siemeneni ovat vielä kaupassa! Johonkin tämä kevät on mennyt etten ole edes siementiskille päässyt ostoksille... jospa ensi viikolla sitten!
           Iltasella ajelin vähän nurmea, ettei taas hujahtaisi koko vapaa viikonloppu sen parissa. Viinimarjapuskien välissä ja saunan kupeella juoksenteli pieni, pyöreä pupun poika peloissaan karkuun. Yritin saada siitä kuvaakin, mutta sen verran hyvät pako-geenit oli pupunen saanut, etten ehtinyt sen perään linsseineni.. Ihana palleroinen! Ja ihan yksin... Mietin jo iltalenkillä, että tykkäisikö se porkkanasta...
            Tämä on viikonlopun paras hetki. Perjantai-ilta. Kun koko viikonloppu on edessä. Saa nukkua pitkään ja tehdä mitä huvittaa. Nyt kuitenkin on paras mennä pehkuihin, että pääsee nukkumaan pitkään...
            Hyvää viikonloppua kaikille säädyille!

Kesätaivas ja kukkapenkin kuolema

Joka aamu sama Mersu painelee minusta ohi ja melkein metrilleen samassa paikassa. En tiedä ärsytänkö minä kuskia yhtä paljon kuin kuski ärsyttää minua. Joka aamu nimittäin ollaan kuitenkin samaan aikaan risteyksessä odottelemassa, että päästään "isolle" tielle. Mitä hyötyä, mitä järkeä?
          Tänään ajettiin ruohoa koko päivä ja oikein nauratti loppupäivästä kun Aikku sanoi, että hänelläkin oli oikein pakkomielle saada hautausmaan puoli ajetuksi! Tämä sairaus on selvästi tarttuvaa! Mutta oikeesti oli taas voittaja olo, kun saatiin nurmi ajettua lukuunottamatta yleisiä alueita kappelin ympäriltä. Hurraa! Nyt alkaa maisemat olla jo aika vihreitä. Tykkään!
           Vietiin koneita päivän päätteeksi varastoille, kun näin, että meidän varaston kulmalla istui joku ukko puutarhatuolissa ja pussillinen kaljaa mukana. Aikku suhautti heti, että hän ei ainakaan uskalla sanoa mitään, kolkkaa vielä, mutta minä suhautin takaisin, että jos kolkkaa niin saa lyödä aika kovin tämmöisiin luupäihin! Olen vähän samanlainen kuin jättiläishai: isokokoinen, pelottavakin, mutta kiltti planktonin syöjä (ööö.. ehken nyt planktonin syöjä, mutta kiltti...). Tällä kertaa käytin kahta ensimmäistä piirrettä hyväkseni ja sanoin ukkelille napakasti, ettei tämä ole mikään lepopaikka tai teranssi vaan meidän työpaikka ja seurakunnan hautausmaa. Jotain miekkonen selitti seurakuntalaisuudesta ja siitä, ettei hän lepää... Olen kai muuttumassa sekapäiseksi, sillä minusta puutarhatuolissa löhöäminen ja kaljan juominen on lepäilyä... Kun mies ei mihinkään liikahtanut, niin arvatkaapas kenen olisi tehnyt mieli tarttua pientä miestä rinnuksista ja kantaa hautausmaa-aidan toiselle puolelle ja viskata tuoli perässä! En tehnyt mitään vaan ajattelin, että nyt on sanottu ja varoitettu, seuraavalla kerralla en edes varoita. Kun oltiin sitten jo autoille niin mies oli kerännyt kamansa ja kadonnut. Voitto kotiin!

Kotona olikin sitten vihdoin kukkapenkin raivauksen viimeinen vaihe. Kukkapenkin multakerros oli sen verran koivun juuria täynnä ettei siihen lapio tehonnut, joten nappasin traktorin ja lanasin takakuupalla mullat ryttyyn ja kyytiin. Sitten levittelin vähän pehmeämpää multaa pintaa, heitin siemenet ja toivotin kasvunihmettä! Kamalan avaraksi se teki etupihan, vaikka ei ollut kyse kuin kukkapenkistä. Nyt mahtuu kääntymään!

Oli erikoisen lämmin päivä, mutta ei vielä kuitenkaan mikään sellainen helle, että olisi lyhyissä lahkeissa tarjennut. T-paidassa minä ähisin jo tuon kukkapenkin kanssa, mutta siihen porottelikin koko illan aurinko!
         Ihana keli!
         Töistä tullessa taivaalla lipui sellaisia valkeita poutapilviä, joita ei ole kuin kesätaivaalla. Tuli mieleen ihan se kerta, kun päästiin koulusta kesälomalle ja tultiin tänne maalle viettämään totutusti kesää. Minä olin odottanut monen monta kuukautta, että pääsisi tänne ja kun vihdoin viimein auto pysähtyi pihaan, juoksin oitis tuohon aitan päätyyn. Kävin selälleen pihanurmelle ja tuijotin juuri tuollaista taivasta kuin tänään. Valkeita pilviä taivaalla ja tuoksuva ruoho selän alla. Kai silloin sielu löysi kotinsa.

Nämä sällit yrittävät valloittaa pihamaata... häviän tämän(kin) vuoden taistelun niille... valitettavasti!

Huomenna olisi perunamaan vuoro. Tänään oli mittailu ja lannoitus, huomenna istutus jos saadaan kylän yhteinen istutuskone lainaan. Ei taideta ihan juhannusperunoita saada ... eh! Ja kasvimaallakin alkaa olla viimeiset päivät, jos aikoo jotain sieltä syksyllä nostaa. Muutenhan tuo kasvimaan ympärys sitten kylvetäänkin ruoholle. Ja pitäisihän sekin jo saada tehdyksi ettei jää itämättä.

Vein vähän katkenneita oksia tuonne kompostille kun rupesi lapsettamaan ja nappasin kengät ja sukat jaloista ja viletin nurmikolla paljain varpain. Olipas ihana kävellä ihan vaan omilla jalkapohjilla viileässä nurmessa. On taas koko talvi kävelty ties millä popoilla ja nyt kevät saapasteltu painavilla saappailla. Pitäisi vaan useammin olla paljasjaloin niin tottuisi jalan lihakset oikeaan askellukseen.

Onneksi huomenna on jo perjantai ja näillä näkymin vapaa viikonloppu edessä. Hurraa! Jos tarkenisi vaikka istuksimaan jo pihamaallakin kunhan saa pihatyöt siihen malliin ettei silmäkulmaan pilkistele tekemättömät hommat. Uimassa aion ainakin käydä, ettei kasva karva takaisin!
         Kävin iltasella juoksemassa. Vähän piti lotota siitä, mitkä vaatteet laittoi päälle, mutta ihan ok olo oli juostessa, vaikka päädyin siihen uuteen ohkaiseen pitkähihaiseen. Juoksu sinänsä sujui hyvin, vaikka vähän vasemman jalan reiden sisäsyrjä alhaalta olikin kipeä. Kummallinen kohta sinänsä, enkä ole varma onko se tullut töistä vai mistä... Satuin katsomaan tänään vanhoja blogitekstejä ja juoksuviikolla 15. juoksin tämän samaisen lenkin 57 minuuttiin. Nyt aikaa meni 43 minuuttia. Eli kymmenessä viikossa ajasta on kadonnut 14 minuuttia! Aika paljon! Kai kunnossa on jotain edistymistä tapahtunut...

Eilen illalla piti ottaa ihan kuva kun lokit tekivät oikein valloituksen takapihalle. Tuo kuva on vain pieni osa siitä laumasta joka huuteli iltatunneilla niityllä. En tiedä mitä ne oikein nurmikosta löysivät, mutta kai ne luulivat olevansa maakrapuja... reppanat!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
72. juoksupäivä (25. viikko)
- 7.2km kylälenkki (43min)
- juoksu sujui hyvin ja aika kevyesti. Vasemman jalan reisi aina välillä tuntui, mutta ei kipeästi
- hengitys vähän villiintyi kun soittimesta tuli svengaava kappale, muuten meni ihan hyvin, loppumatkasta vähän palleaa nipisteli
- ryhti ja asento olivat ok, parantamisen varaa on ja varsinkin loppulenkistä tuntuu että lösähdys käy aina.
- ilma oli ihana, ilta-aurinko, +17 ja pieni leppeä tuuli

Minä itte

Tämä on välillä kamalan nujertavaa, kun pääsee hirveällä vaivalla yhden askeleen eteenpäin niin heti otetaan kaksi askelta taaksepäin. Tämänpäiväinen työpäivä oli jälleen tämmöinen. Oikein odotan sitä kesäkuun toista viikkoa, kun on viikoissa ns. normaalirytmi ja "saadaan tylsistyä" viikosta toiseen samojen töiden parissa. Tämä kevät on ollut kamalan vaikea, hankala ja raskas.
           Päivä oli kaunis ja lämminkin jo. Mittari hipoi iltapäivällä +20 paremmalla puolella ja piti suosiolla vähentää vaatetusta aamuisesta kerrospukeutumisesta. Aamut ovat kuitenkin vielä aika kylmiä. Päivän tavoitteena oli saada vähän uutta multaa möyhennettyihin kukkapesiin ja apuvälineeksi otettiin ruohonleikkurin perään kiinnitettävä peräkärry. Homma sujuikin kuin ajatus ja mitä enemmän saatiin tehdyksi, sitä paremmalta olo tuntui. Jossain vaiheessa iltapäivää oli jo niin hyvä mieli, etten oikein tiennyt mille minä nauroin.
            Sitten puhkesi kärristä rengas tai pikemminkin se oli venttiilin kohdalta hiertynyt rikki ja ilmat eivät sisällä kestänyt. Onneksi oltiin saatu urakka jo viimoiselle suoralle eikä jäänyt hoitohautojen puoleen kesken. Sitten piti vaan käydä jälleen Pääkallopaikalla kyselemässä, saataisiinkin kärriin uusi rengas, vaikka vastauksen minä jo tiesinkin...

Olen aina ollut sellainen 'minä itte'-tyyppinen tapaus, jolle on lähes mahdotonta se, että pitäisi pyytää apua, kun mieluummin repii itselleen nivustyrän (joka minulta tosin on jo pienenä leikattu..) kun että pyytää apujoukkoja. Sitten kun tämmöisellä luonteella varustettu ihminen laitetaan tilanteeseen, että sitä apua pitää suorastaan kerjätä, niin se ottaa aika koville.
           Tänään ajattelin, kun vähän jo ääntä korotettiin pomon toimistossa molempien osalta, että voi kun pärjäisi yksin. Olisi koneet ja välineet ja mahdollisuus hankkia tarvittavat tavarat ja huollot itse, niin ei tarvitsisi koko ajan olla toimiston pöydän reunalla kerjuulla...
             Olin taas kotiin tullessani niin pahalla tuulella, että kun kysyttiin miten päivä meni, niin piti sanoa, että "älä kysy mitään ennen kuin saan vähän ruokaa!". Jotenkin tuntuu, että kymmeneen vuoteen minulla on ensimmäistä kertaa semmoinen olo, etten näe eteenpäin. Aina muulloin minulla on ollut suunnitelma, visio tai päämäärä, mitä kohti mennä ja mikä pitäisi saavuttaa - nyt minulla on vain tämmöinen jatkuva taistelu kaikkia muita vastaan. Tällä puolella viivaa ei ole ketään muuta...

Omalla pihalla olisi odottanut se minun tuhotun penkin viimeinen loppusilaus, mutta kun ruuan jälkeen nappasin viltin kainaloon niin uni armahti minut ja nukuin tunnin verran mustaa unta. Sen verran päivän vastoinkäymiset kuitenkin päätä puristi, että kun pääsin ylös sängystä, vedin juoksuvetimet niskaan ja lähdin lenkille.
           Ilta oli lämmin vaikka pilvinen. Juoksu tuntui hyvältä - paremmalta kuin viimeeksi - ja ihan kohtuullisen rennoltakin. Vähän taitaa ruumiillisen työn bonus tehdä jaloista vähän pökkelöt kun tänäkin iltana tuntui vähän siltä, että ei ihan olleet ne riemullisen reippaat jalat kuin joskus.. Tekisi kai kintuille hyvää harrastaa vähän lihashuoltoa..

Illalla istuin saunassa ja heitin kuumat löylyt. Itkettikin taas, vaikka ei tainnut sen virallisempaa syytä olla kuin pelkkä väsymys... Nyt aion kömpiä peiton alle ja nukkua aamuun asti.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
71. juoksupäivä (25.vko alkaa)
- n. 7 km metsätielenkki (42min)
- juoksu tuntui melko helpolta, jaloissa vähn semmoisia lihaskireyksiä, mutta ei häiritsevästi
- hengityskin pelasi, ei kramppeja
- asentoa ja ryhtiä piti taas oikein ajatella kuin väkisin menisin sellaiseen sikiöasentoon!
- ilma oli pilvinen, lämmin, +17
- rullailua ennen ja jälkeen

Talvikarvaton !!!

Aamulla tuli kylmä, kun juoksin hakemaan fleece-takin narulta. Sen verran kostea se oli, että tuikkasin sen aamupalan ajaksi kuivausrumpuun ja olisi kyllä tehnyt mieli kääriytyä kerälle, kun sain töihin lähtiessäni lämpöisen takin päälleni. Oih!
          Puolen päivän maissa tulikin sitten jo kuuma, kun ähistiin lapioiden kera työmaalla. Tuntui mukavalta, kun ei tarvinnut enää vuorautua monen monen paidan ja pusakan alle vaan sai jopa paljastella vähän t-paidan helmaa pitkästä aikaan! Ja kyllä huomasi senkin, että mielikin oli aivan toinen, kun aurinko paistoi. Nauratti enemmän ja muutenkin työ luisti ja joutui, vaikka viimeisten kukkapesien kanssa oli semmoinen olo, ettei enää suoraksi pääsekään, kun on ollut koko päivän kaksinkerroin!
           Loppupäivästä naurettiin jo varmaan osaksi väsymyksestä, kun tarkastettiin pomon pyynnöstä meidän ensiapu-kaappi ja sieltä löytyi esimerkiksi haavanrepijä.. !! Kaikki muu kama olikin sitten vanhentunutta, ei edes ihoteippi tarttunut kun kokeiltiin.

Kotona oikaisin jalat hetkeksi ennen kuin pomppasin traktorin ratin taakse, hain metsänlaidasta äeksen ja äestin tuon meidän Älyttömyyden Pellon. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni oli traktorin perässä äes. Joskus olen perunamaan pienen läntin ajellut, mutta nyt sain pöllytellä oikein kunnolla.
          Ihmettelin vain, kun traktori rupesi käymään lämpöisenä... Vähän aikaa isälläkin kesti miettiessä ennen kuin muisti, että ei ollut vielä ottanut pois talveksi laitettua pahvieristystä syylärin edestä. Ei ihme, että vesi vähän lämpeni, kun ei päässyt viilentymään. Öhöm! Minä jo luulin, että hajotin vanhan ja ahkeran palvelijan moottorin ensimmäisellä äestykselläni, mutta onneksi vika oli nopeasti korjattu eikä vahinkoa päässyt tapahtumaan!
           Lokit lentelivät traktorin ympärillä ihan kuin olisin ollut ihan oikea isäntä... tai siis emäntä! Peltoläntti oli minimaalinen verrattuna naapurin isäntien aareihin, mutta tämä läntti oli minun! Ja siitä tuli hyvä. Vielä siitä pitää kerätä vähän kiviä ja sitten hurauttaa vielä kerran tasaiseksi, mutta pian... hyvin pian siinä kasvaa NURMI !!! Hulluuden nurmi!

Ja kun peltopöllystä selvisin, vetäisin uima-asun päälle ja painelin rantaan. Ihana ilta-aurinko teki maisemasta kovin kesäisen. Lokkipariskunta lipui ohi kuin jossain Suomi-Filmissä ja jossain huusi pari muuta lokkia. Järvi oli tyyni ja hiljainen.
          Ainakin ennen kuin minä rikoin rannan seesteisen rauhan...

Talviturkki (myös karvalakki!) lähti kolmella pulahduksella. JES!
           En tiedä olinko psyykannyt itseni oikein vai onko juoksu todella tehnyt jotain minun verenkierrolleni, sillä ei se vesi KAMALAN kylmää ollut. Olihan se jäätävää ja kylmää ja kamalan kylmää, mutta ei sellaista kuin joskus muistan, etten päässyt oikein millään veden puolelle, kun oli jo kintut jäässä. Nyt menin kuitenkin suht tyynestä veteen ja pulahdin, vaikka eihän se mitään uimista ollut... räpiköintiä vain!
            Lokki-äiti varmaan sanoi rannalla istuvalle pojalleen, että "Lenni, ei sitten noin."
            Joku miekkonen kävi suutaan soittamassa ja naureskellen sanoi, että kyllähän uida pitää kun on kesä. Mies ei itse varmaan ollut heittänyt talviturkkiaan sataan vuoteen! Sen verran naureskellen se minun arkailuuni suhtautui. Pulahdin siis ihan vain piruuttani kolme kertaa niin ei pääse mies sanomaan, etten uskaltanut! Tosin mies ei minun uimista jäänyt katsomaan... että sinänsä vähän hukkaan meni...
             Huomasin vain, että miten kovasti olin uimista ja vettä ja järveä kaivannut. Ah!
             Nyt se alkaa sitten olla oikea kesä...

Villi päivä!

Näin viime yönä unta, että harjoittelin kaivamaan kaivurilla hautoja ja opettajana minulla oli Ilkka Villi... Se, joka ei tiedä kuka ja minkänäköinen herra Villi on, niin mene katsomaan täältä . Sanotaanko vaikka niin, että leikin hölmömpää oppilasta kuin mitä olin...
          Vähän hymyilytti kun heräsin peitto kainalossa tuosta unesta ja aurinko paistoi verhon raosta silmään. Mistä kummasta alitajunta näitä unia vetelee?! Onneksi en nähnyt unta Leppilammen Mikosta... tätä juttua en ala edes selittämään!
           Kun eilen laiskottelin, tänään piti sitten jotain tehdäkin. Ajoin nurmea tai ainakin yritin, mutta naurettavat, siniseltä taivaalta tulevat sadekuurot pomputtivat minut koneen päältä pois kuin kumipalloa. Jollain oli taivaan kannella häijy olo tai muuten vaan tylsää, kun kehtasi minua höykkyyttää moisella tavalla! Sitkeästi kuivasin istuimen ja ajoin nurmen loppuun. Onneksi se iltapäivästä selkeni eikä satanut, mutta tuuli on ollut aivan mahdoton koko viikonlopun! Toisi nyt mukanaan ne helteet niin ei tarvitsisi turhaan tuuloskella.

Pikkusisko otti taas tuttuun tapaan Apu-lehdet pöytään ja käski kysymään 10 kysymystä päiväkahvin riemuksi. Joskus muinoin se oli ihan rutiininomainen huvitus aina päiväkahvilla, mutta nyt on mennyt pitkän aikaa, ettei olla lehtiä kaivettu ja kysymyksiä kysytty. Minä olen yleensä kyselijänä tai muuten tuloksesta kuulemma tulisi vielä huonompi... en ymmärrä tätä yhteyttä. Miten niin huonompi? Pöh.
          Muutenkin oli jälleen semmoinen leppoisan mukava kyläily pikkusiskon kanssa. Pienemmän siskon kanssa meillä meneekin paremmin. On aina mennyt. Sitten kun molemmat ovat kylässä yhtä aikaa, niin asetelma muuttuu. En tiedä miksi.

Haarapääsky. Näin tämän hyypiön jo pari viikkoa sitten, mutta ei vain ole ollut kameraa mukana ja sitten kun on ollut kamera, ei ole ollut lintua. Pääskysestä ei päivääkään - kaksi viikkoa sitten...

Iltasella kävin vielä juoksentelemassa. Puoli vuotta juoksua takana! Uskomatonta. Jos joku olisi sanonut, että vielä puolen vuoden päästä juoksen eikä mikään raaja ole irronnut, olisin epäillyt. Mutta tässä sitä ollaan, melko hyvässä kunnossa ja kaikki raajat vielä kiinni!
          Tämän illan "juhlajuoksu" ei kuitenkaan siltä tuntunut. Olin kai liian aikaisin lähtenyt lenkille ruuan jälkeen tai sitten vaan muuten jalat olivat taas kuin Pinokkiolla! Tuntui jotenkin kamalan vaivanloiselta koko juoksu. Hetkittäin ajattelin, että nyt alkaa kulkemaan, mutta ei se ollut kuin hetkellinen hurmos. Ei se oikeastaan missään vaiheessa väsyttänyt, mutta muuten vaan oli energiat ihan nollissa kinttujen puoleen ja muutaman kerran palleakin kramppasi... joten ei ihan nyt semmoista puolen vuoden juhlajuoksun tuntua!

Ajattelin perjantaina, että en mieti tänä viikonloppuna töitä ollenkaan. En edes vahingossa ja aika hyvin se pätikin. Oli ihanaa olla välillä ihan vaan vapaalla ja tehdä mitä halusi tai olla tekemättä. Tarvitsin oikeasti tätä! Ensi viikonloppuna minulla on vielä yhdet valmistujaisetkin, joten olisi kiva jos silloinkin saisi pitää viikonlopun itsellään, mutta sen näkee sitten ensi viikolla.
         Jos huomenna pitelee poutaa, aion äestää tuon meidän tulevan uuden kulman hyväksi. Pitäisi saada perunat maahan ja kasvimaa tehdyksi, puhumattakaan nurmen kylvöstä. Katsotaan nyt osaanko minä äestää pellon reunan niin, että se kelpaa myös vanhalle isännälle... pikkiriikkisen epäilen.

Taivaan höyhen.

Minulla on enää viikko aikaa heittää talviturkki. Viikko enää toukokuuta ja sitten se on oikeasti kesä. Uskomatonta, että eletään tätä aikaa, mitä NIIN kauan odottelin talvella. Vihdoin viimein!
         Helle, aurinko ja lämpö, voitte tulla!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
70. juoksupäivä (24. viikkoa täynnä)
PUOLI VUOTTA JUOKSEMISTA TAKANA!
- 7.2 km kylälenkki (44min)
- juoksu tuntui vähän kankealta ja vasemmassa etureidessä varsinkin tuntui olevan jotain kiristystä, kun askellus tuntui niin kummalliselta. Muutenkin koko asento juoksussa oli hakusessa ja tuntui, että jokin kohta kiristi ja puristi niin, ettei juoksu ollut rentoa
- hengitys tuntui menevän hyvin, mutta vähän yli puolessa välissä matkaa kylkeen pisti pallean kohtaa niin, että piti kesken kaiken venyttää kylki suoraksi. Ei ihan paras juoksu taa...
- asento ja ryhti pyrki karkaamaan koko ajan ja pitää NYT OIKEASTI ottaa itseään niskasta (tai vatsasta) kiinni ja ryhtyä tekemään vatsalihaksia, ei tästä muuten tule mitään. Juoksen ihan kasassa kohta!
- ilma oli ihana! Aurinkoinen ja tuulikin tyyntyi, +14 ja paras mahdollinen keli!
- rullailua ennen ja jälkeen ja piikkipalloilua jalkapohjille

Taivaan taidetta ja kylvöpuuhia.

Aamulla köllöttelin kuin kreivi... tär!
        Tuuli humisi ikkunan takana, mutta luvatusta sateesta ei kuulunut merkkiäkään. Kun vetäsin vihdoin verhot ikkunan edestä, olin melkein pettynyt, kun maisemaa koristi auringonpaiste. Tänään piti sataa, että saan laiskotella! Mitä tämä nyt oli!?
         Aamupalan jälkeen oli vuorossa sitten se väistämätön, joka on ollut koko ajan tiedossa, mutta jota olen vältellyt ajattelemasta. Haudattiin meidän koira tuohon kahden koivun väliin. Sisko ripotteli tuhkan minun kaivamaan kuoppaan ja itkuksi se meni meiltä kaikilta. Miten ikävä onkaan! Ja silti... Silti tuntui, ettei kukaan siinä ympärillä OIKEASTI tajunnut miltä minusta tuntuu..
         Iltalenkin jälkeen kävin haudalla, mutta tuntuu jotenkin kummalliselta, etten muka enää koskaan näe koiraa tai saa sitä silittää.

Tulihan se myrskytuuli ja sadekin sitten vihdoin. Taivaalle piirtyi toinen toistaan komeampia pilvimassoja, mutta mitään suurta sadetta ne eivät päälle viskoneet. Juuri sen verran kuitenkin, etten "päässyt" mitään tekemään.
        Saatiin lettuja päiväkahviaikaan, kuten aina silloin kun mieli on vähän alamaissa. Ja ne toimivat! Ovat aina toimineet. Ja sitten minä ajoin koko muun väen evakkoon ja siivosin torpan putipuhtaaksi. Sekin on aina toiminut sekavaan olotilaan eikä tämänpäiväinen siivoilu tehnyt poikkeusta... Ja kaupan päälle sai puhtaan ja siistin talon, jossa oli mukava viettää lauantaista saunailtaa!

Naapurin isännälle taisi tulla kiire, kun taivas näytti mörkömäistä naamaa ja pellossa ei vielä ollut siemenen siementä. Ensin pellolla pyörähti traktori keräämässä suurimmat kivet ja sitten saunan aikaan pellolle kurvasi traktori ja kylvökone. Muutama kierros ja siemenet olivat maassa. Nyt se sitten sataa laariin, jos ja kun se sataa!
         Kylvöjäljet olivat vaan kuin lentävien lautasten laskupaikkoja...

Iltalenkillä taivas pani parastaan, kun aurinko laski pilvimassojen läpi ja maalaili taivaalle kauniita värejä. Voisin kuvata tämmöisiä taivasmaisemia vaikka aina ja jos rehellisiä ollaan, niin enemmän minun kameranlinssi taitaa osoittaa taivaalle kuin maankamaralle.
           Olenkohan ollut entisessä elämässäni lintu? Toivottavasti sentään joku ylväs lintu, kuten merikotka, enkä mikään harakka...

Vihdoinkin perjantai!

Nukuin tänään pommiin ja myöhästyin töistä puoli tuntia.
         Kello soi kyllä ajoissa ja painoin sen torkulle ja sitten en enää edes painanut vaan annoin sen rimputella kappaleen loppuun ja ajattelin, että vähän aikaa köllöttelen. Sen verran kai totuin biisiin, etten enää edes huomannut, kun torkku soitteli ja soitteli ja soitteli. Heräsin seitsemältä ylös pompaten ja vessan kautta autoon ja töihin. Työmatkaan meni puoli tuntia ja sen myöhästyin.
          Ärsyttävää.
          Ilma oli mahtava ja eilinen tuntui vain pahalta unelta sateineen ja itkuineen. Tai sitten pitemmät yöunet vaikuttivat mielialaan positiivisesti. Heh. Onneksi työmaalla hommat alkoivat olla jo kevyemmästä päästä kun viikon aherrukset oli saatu valmiiksi, niin perjantaina oli sitten lupa vähän nautiskella hommista. Pomo tuli heti aamusta käymään kollegansa kanssa ja jotenkin ärsytti sekin. Pitikin eilen taas purkautua sillä tavoin, että nyt se katsoi parhaakseen tulla käymään ja toteamaan, että kaikki on hyvin. Eniten kuitenkin sieppasi se, että toinen "esimiesnainen" huikkasi minulle tullessaan, että "onpa siistiä!".
         En minä sen takia sydäntäni eilen purkanut, että kaipaisin jotain egon pönkitystä siitä, että selviän töistäni. Tiedän, että selviän. En kaipaa sitä, että työmaan siisteyttä kehutaan ikään kuin olisin joku teini, joka kaipaa toisen hyväksyntää ollakseen olemassa! Ja sekin vähän pisti vihaksi, että pomo oli heti kertonut minun ajatuksistani ja tunteistani tälle toiselle naispomolle...
         No taisi olla viimeinen kerta, kun minä julkisesti niiden edessä itken. Puren hammasta ja upotan vaikka kynnet kämmennahkaan, mutta enää en niiden silmien alla itke jos se saa aikaan tämmöistä showta!

Satuttiin ruokatauolla puhumaan Aikun kanssa vähän asian vierestä ja oikeastaan mentiin aika henkilökohtaisille alueillekin, ihan vahingossa. Aikun kanssa kun ei niin usein pääse juttelemaan mistään kamalan henkilökohtaisesta, kun hän on ujompi ja varautuneempi enkä minäkään mikään lärppä ole... Tänään taidettiin olla sen verran väsyneitä molemmat, että estot sen suhteen olivat vähän heikommat.. Huomasin vaan siinä jutellessa, että miten vahvan naisen kanssa minä oikeasti teen töitä. Aikku on minusta muutaman vuoden vanhempi, mutta selvinnyt aika paljosta jo nyt kuluneen elämänsä aikana. Ja ihanaa oli myös se, että Aikku pystyi ja halusi minulle sellaisistakin asioista kertomaan, jotka eivät ole olleet kaikista helpoimpia.
          Aika hienoa.
          Tykkään meidän porukasta entistä enemmän ja kun kesäkuussa saadaan vielä se kolmas muskettisoturi kehään, niin voiko paremmin mennä! Ei!

Nämäkin veijarit pitäisi kohta saada multiin...

Kotona söin ja huilasin ja sitten piti mennä vähän nurkkia siistimään trimmerillä. Nurmikin on taas kasvanut ihan mahdottomasti ja sekin olisi pitänyt kai leikata. En jaksanut. Onneksi huomiseksi on luvattu sadetta, saan olla edes yhden päivän hyvällä omalla tunnolla laiska ja saamaton, kun kerrankin on vapaata!
          Ulkohommien jälkeen kävin sitten juoksemassa viikon murheet jalan alle. Tuntui ihan hyvältä ja kohta muuten eletään sitä aikaa mitä talvilenkeillä ajattelin ja unelmoin: timoteit kukkii tien laidassa, linnut laulaa ja perhoset lentelee edellä. Kesämaisemat, kesätie ja juoksija. Oih!
          Olin laittanut saunan päälle ja nautiskelin kuumista löylyistä ja hellin jalkojani juoksun jälkeen. Saunan jälkeen oli hyvä ja raukea olo, joka loppui kyllä heti kun tulin keittiön puolelle.
          Isä oli ollut jälleen koko päivän kotimiehenä kun äiti oli mummoa hoitamassa ja muilla asioilla. Tiskit olivat jääneet minun ruokailuni jälkeen vielä tiskipöydälle, kun olin ajatellut, että isä kuitenkin vielä syö niin tiskatkoon vasta sitten (miksi ihmeessä kuvittelinkaan että se niin menisi!?!). Kun tulin saunan puhtaana ja raikkaana ja pitkästä aikaa taas seesteisen iloisena tuvan puolelle, vastaan tuli tiskivuori, johon oli vain ruokalautanen pinottu lisäksi.
            Ei oltu ruokailun jälkeen edes koskettu tiskeihin!
           Kuistilta kuului poran ääniä ja vasaran nakutusta ja olisi tehnyt mieli mennä ja rääkäistä, että onko tiskiharja tuntematon väline ja että onko hänen työnsä jotenkin tärkeämpää kuin kotitöiden teko. Purin hammasta ja tiskasin tiskit pois. En sanonut mitään. Yritin ajatella, että nalkuttaminen ei auta mitään, ei enää isän ikäiseen mieheen, joka on saanut olla kuin kädetön mitä tulee kotitöihin.
             Jos minä joskus miehen saan, aion kyllä kiittää ja arvostaa miestä, joka osallistuu kotitöihin omin avuin ja ilman kehoitusta.

Tällä pololla on toinen jalka kipeänä ja on monena päivänä linkannut takapihan nurmella kipeän näköisesti. Mikä lie sattunut! En ole edes voinut komentaa sitä pois kuokkimasta minun nurmeani kun säälittää niin kovin... Alan epäillä, että tipu vain filmaa, että saa jatkaa nurmeni nostamista ja kuoppien tekoa...Olisiko se niin häijy?!

Ihana ilta taas. Oikein kesäinen, mutta vaikka mittari hipoi jo sitä +18 päivällä niin iltaa kohden tuo ilma taas kummallisesti kylmenee... Villapaita pitää olla päällä vielä iltalenkilläkin.
          Huomasin tänään, kun tulin töistä kotiin ja näin pihatielle jo, että talon ovi oli auki kuistille, mistä isä on purkanut lattiat ja seinät, että ajattelin heti, että miten isä on voinut jättää oven auki kuistille, koirahan voi minä hetkenä hyvänsä tippua sinne puretun lattian lattialautojen väliin... Tätä ajatusta kesti muutaman kymmenen sekuntia, ennen kuin muistin, ettei koiraa ole enää työmaata johtamassa. Aika usein minulle tulee nämä ajatukset kun tulen kotiin. Joskus oikein sateisena päivänä olen ajatellut, että mitenhän koira on jaksanut olla taas kaiken päivää sisällä sadetta pitämässä tai että onkohan ne kuivanneet sen hyvin sateen jälkeen...
          Minulla on koiraa niin ikävä koko ajan.
          Yritän tehdä asioita jo sillä tavalla, että tämä koiraton talo on jo normaalia, mutta kun ei se ole. Ei se siltä tunnu. Koko ajan minusta puuttuu iso pala enkä muutenkaan tunne oloani ehjäksi kuten ennen. Milloin tämä olo muuttuu? Milloin tämmöinen raskas ja painava ikävä muuttuu selllaiseksi kauniiksi kaipuuksi, että hauvaa voisi muistella hymyillen ja hyvällä mielellä eikä tämmöisellä repivällä ja kipeällä ikävällä?

Tuijotuskisa itikan kanssa ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
69. juoksupäivä (24. viikko)
- 7.2 km kylälenkki (43 min)
- juoksu tuntui hyvältä, vaikka vähän kehnot ruuat ja välipalat olikin. Jaloissa ei ehkä ollut ihan täydet energiat, mutta hyvin kulki juoksu kuitenkin.
- hengittäminen on selvästi iisimpää kun kuuntelen musiikkia, sillä silloin en keskity siihen koko aikaa vaan annan sen mennä omaa tahtiin. Muutaman kerran meinasi ylhäällä palleassa vähän nipistää, mutta kun suoristin yläkropan ryhdin niin se aikomus meni ohi
- ryhti ja asento pysyy jo aika hyvin, mutta pitäisi saada tehdyksi vähän enemmän vatsalihas ja selkälihas harjoituksia. Ihan jo muunkin ryhdin kannalta
- ilma oli ihana, aurinkoinan, suhteellisen lämmin ja pieni tuuli. kesäinen ja ihana! +16
- rullailin ennen ja piikkipallo hoitoa jälkeenpäin. 

Itku lyhyestä ilosta ja rikkirevitty kukkapenkki.

Näköjään minun onnellisuuteni riippuu aika pitkälti ruohon pituudesta - tai pikemminkin lyhyydestä.
         Viime viikolla ajettavasta ruohonleikkurista paukahti terähihna poikki ja elin vähän tulisilla hiilillä tällä viikolla, että jos osa ei ehdi tämän viikon leikkaamisiin niin pitää työntää tontti työnnettävillä. Niinhän se sitten meni ja ollaan oltu kaksi päivää nurmiorjia. Onneksi eilinen oli huippupäivä siihen hommaan, tänään puolestaan kova sadepäivä nujersi viimeisetkin energiarippeet... Mutta saatiin ajetuksi! Saatiin siistiksi! Ja mie olin niin ylpeä meistä!
           Liian iloinen olinkin.
           Seuraavaksi tuli kylmää vettä niskaan palautteen muodossa, kun minulle annettiin omaisten sanomaa palautetta minun suntiovaatetuksesta. Olin viime kesänä ostanut omasta mielestäni kauniin mekon, joka on vielä hyvä päälläkin. Olin ostanut sen silmällä pitäen sitä, että olisin mahdollisimman siisti ja asiallinen enkä semmoinen kuin yleensä - metsäläinen. Nyt sitten jonkun omaisen silmiin oli pistänyt mekon polvipituus ja antanut palautetta, että asu on liian paljastava...
            Tässä hommassa omainen on kai aina oikeassa, mutta minua harmitti aivan älyttömästi, kun kerrankin yritin tehdä ja olla niin kuin hommassa vaaditaan. Ja olen AINA ollut sellainen, että mieluummin liian peittävä kuin liian avonainen tai lyhyt...
            Tämän viikon työstressi ja nämä ylimääräiset murheet tekivät sitten sen, että kun pomo erehtyi kysymään minulta, että miten menee niin itkeä tillitin toimistossa kuin viisivuotias... Onneksi pomo on tällä kertaa nainen ja tultiin läheisemmiksi viime talvena, kun hän ei vielä minun pomoni ollut. Nolotti se kuitenkin, kun iso ihminen itkee väsymystään. Sitähän tehdään yleensä taapero iässä, ei enää siinä iässä kun on puettu päälle itse jo yli 25 vuotta!!
             Kotona vetäsin parin tunnin unet, mutta edelleen on semmoinen nuhrukas olo. Pitänee kömpiä pikimmiten peiton alle, kunhan saan pään purettua tyhjäksi.

Eilen kun oli hyvä päivä, urakoin tämän purettavaksi tuomitun penkin kimpussa. Siirsin kasvit muihin penkkeihin ja nappasin reunalaudat pois. Koivut olivat työntäneet juurensa kukkapenkkiin niin tyystin, että kun polkaisin lapion maahan niin vain rutina kuului, kun kukkapenkin multa oli pelkkää juurta ja juuriverkkoa. Toivottavasti alut eivät säikähdä muutosta ja kuole, sillä varsinkin tässä reunassa oleva palavarakkaus on aivan mahdottoman komeaksi puskaksi muuttunut muutamassa vuodessa. Äidin oma kasvattama, siemenestä asti vielä!

Muita kukkia oli iiris, tarha-alpi, syysleimua kahta erilaista, keisarinkruunu eli onkohan se viralliselta nimeltään jonkinmoinen lilja... ja sitten ukonhattu, jos oikein muistan. Särkynyt sydänkin penkissä oli ja siirsin sen toiseen penkkiin, mutta se oli vähän sen näköinen, että tuskin siitä mitään tulee... harmi sinänsä, se oli viime kesänä komeana!

Sitten nostelin lautareunat ylös ja nyt pitäisi vielä tasata penkki kunhan äiti nappaa vielä loput kukka-alut parempaan talteen. Ja kuulemma pitäisi multakin seuloa tuleviin kukkapotteihin, jotka tähän paikalle laitellaan... Eli minun urakkani jatkuu varmaan syksyyn ennen kuin tuosta juurikasasta on multa seulottu erikseen... heh heh!

Ja nykyiset kukkapenkit saivat siis lisätäytettä ja toivottavasti nyt sen verran juurtuvat, että kesällä jo joku niistä kukkii. Ainakin ne tänään saivat vettä...
        Huomiselle on luvattu ihanan lämmintä päivää, +18 näille kulmille. Minullakin on PIIIITKÄSTÄ aikaa vapaa viikonloppu ja päätin, etten edes ajattele töitä tai työmaata vaan keskityn nauttimaan omasta pihasta, omasta ajasta ja siitä, ettei ole mihinkään kiire.
         Viikonlopuksi tulee pikkusisko käymään ja meillä olisi edessä koirakullan hautajaiset. Sisko halusi olla paikalla, tietysti, kun hänen koirahan se virallisesti oli, joten toivottavasti päästäisiin yhteisymmärrykseen siitä, että koiran hauta tulisi tuohon kahden koivun väliin. Näkisin sen tästä omasta ikkunasta ja minusta se paikka on muutenkin kaunis ja ihana.
           Tänäänkin olisin kaivannut koiran halausta niin kovin, että kipeää tekee. Ei minun ikäväni ainakaan vielä ole mihinkään haihtunut vaan samalla tavalla se sisuksia järsii kuin ennenkin. Jotenkin luulin, että se vähän olisi helpottanut, kun sain koiran uurnan kotiin, mutta ei se hirveästi muuttunut. Nyt sitten odotan, että ikävä muuttaa muotoaan, kun saadaan uurna haudatuksi ja paikka, jossa voi käydä ikävöimässä... Luulenpa vaan, että olen sen sorttinen tämän asian kanssa, että kannan tätä tonnien painoista muhkuraa vaan sisälläni eikä se sieltä mihinkään lähde!
            Ikävä on merkki rakkaudesta, sanotaan.
            Minun puolestani rakkaus voisi ilmetä tässä asiassa vähän toisin...