Minä itte

Tämä on välillä kamalan nujertavaa, kun pääsee hirveällä vaivalla yhden askeleen eteenpäin niin heti otetaan kaksi askelta taaksepäin. Tämänpäiväinen työpäivä oli jälleen tämmöinen. Oikein odotan sitä kesäkuun toista viikkoa, kun on viikoissa ns. normaalirytmi ja "saadaan tylsistyä" viikosta toiseen samojen töiden parissa. Tämä kevät on ollut kamalan vaikea, hankala ja raskas.
           Päivä oli kaunis ja lämminkin jo. Mittari hipoi iltapäivällä +20 paremmalla puolella ja piti suosiolla vähentää vaatetusta aamuisesta kerrospukeutumisesta. Aamut ovat kuitenkin vielä aika kylmiä. Päivän tavoitteena oli saada vähän uutta multaa möyhennettyihin kukkapesiin ja apuvälineeksi otettiin ruohonleikkurin perään kiinnitettävä peräkärry. Homma sujuikin kuin ajatus ja mitä enemmän saatiin tehdyksi, sitä paremmalta olo tuntui. Jossain vaiheessa iltapäivää oli jo niin hyvä mieli, etten oikein tiennyt mille minä nauroin.
            Sitten puhkesi kärristä rengas tai pikemminkin se oli venttiilin kohdalta hiertynyt rikki ja ilmat eivät sisällä kestänyt. Onneksi oltiin saatu urakka jo viimoiselle suoralle eikä jäänyt hoitohautojen puoleen kesken. Sitten piti vaan käydä jälleen Pääkallopaikalla kyselemässä, saataisiinkin kärriin uusi rengas, vaikka vastauksen minä jo tiesinkin...

Olen aina ollut sellainen 'minä itte'-tyyppinen tapaus, jolle on lähes mahdotonta se, että pitäisi pyytää apua, kun mieluummin repii itselleen nivustyrän (joka minulta tosin on jo pienenä leikattu..) kun että pyytää apujoukkoja. Sitten kun tämmöisellä luonteella varustettu ihminen laitetaan tilanteeseen, että sitä apua pitää suorastaan kerjätä, niin se ottaa aika koville.
           Tänään ajattelin, kun vähän jo ääntä korotettiin pomon toimistossa molempien osalta, että voi kun pärjäisi yksin. Olisi koneet ja välineet ja mahdollisuus hankkia tarvittavat tavarat ja huollot itse, niin ei tarvitsisi koko ajan olla toimiston pöydän reunalla kerjuulla...
             Olin taas kotiin tullessani niin pahalla tuulella, että kun kysyttiin miten päivä meni, niin piti sanoa, että "älä kysy mitään ennen kuin saan vähän ruokaa!". Jotenkin tuntuu, että kymmeneen vuoteen minulla on ensimmäistä kertaa semmoinen olo, etten näe eteenpäin. Aina muulloin minulla on ollut suunnitelma, visio tai päämäärä, mitä kohti mennä ja mikä pitäisi saavuttaa - nyt minulla on vain tämmöinen jatkuva taistelu kaikkia muita vastaan. Tällä puolella viivaa ei ole ketään muuta...

Omalla pihalla olisi odottanut se minun tuhotun penkin viimeinen loppusilaus, mutta kun ruuan jälkeen nappasin viltin kainaloon niin uni armahti minut ja nukuin tunnin verran mustaa unta. Sen verran päivän vastoinkäymiset kuitenkin päätä puristi, että kun pääsin ylös sängystä, vedin juoksuvetimet niskaan ja lähdin lenkille.
           Ilta oli lämmin vaikka pilvinen. Juoksu tuntui hyvältä - paremmalta kuin viimeeksi - ja ihan kohtuullisen rennoltakin. Vähän taitaa ruumiillisen työn bonus tehdä jaloista vähän pökkelöt kun tänäkin iltana tuntui vähän siltä, että ei ihan olleet ne riemullisen reippaat jalat kuin joskus.. Tekisi kai kintuille hyvää harrastaa vähän lihashuoltoa..

Illalla istuin saunassa ja heitin kuumat löylyt. Itkettikin taas, vaikka ei tainnut sen virallisempaa syytä olla kuin pelkkä väsymys... Nyt aion kömpiä peiton alle ja nukkua aamuun asti.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
71. juoksupäivä (25.vko alkaa)
- n. 7 km metsätielenkki (42min)
- juoksu tuntui melko helpolta, jaloissa vähn semmoisia lihaskireyksiä, mutta ei häiritsevästi
- hengityskin pelasi, ei kramppeja
- asentoa ja ryhtiä piti taas oikein ajatella kuin väkisin menisin sellaiseen sikiöasentoon!
- ilma oli pilvinen, lämmin, +17
- rullailua ennen ja jälkeen