"Saimaan saaressa pikkuinen norppa..."

Ensimmäinen ja viimeinen vapaa-aamu tällä viikolla ja tämä nuhjake otti siitä ilon irti.
          Heräsin jo ennen puolta yhdeksää (älkää kysykö miksi!), mutta lojoksin punavalkoraidallisen peittoni alla melkein kymmeneen asti ennen kuin nousin ja viskasin äitiä tekstiviestillä ja onnittelin hyvät äitienpäivät. Hassuksi homman teki se, että äiti oli tuvassa juomassa aamuteetä, mutta kun olimme eilen nauraneet B.Virtanen-sarjakuvalle, missä Marko-poika oli laittanut onnittelut äidilleen tekstiviestinä, niin päätin olla huisin nokkela ja laitoin sarjakuvaa mukaillen viestin oman kammarini puolelta. Vitsi upposi hyvin vastaanottajaan!
           Kun aamu oli mennyt laiskaksi, piti aamupalan jälkeen ryhdistäytyä. Ilma oli ihana ja suhteellisen lämminkin, joten istahdin muutamaksi tunniksi ruohonleikkurin päälle ja hurruuttelin nurmen lyhyeksi ennen kuin se saa minusta yliotteen. Sitten sille ei mahda enää mitään!
            Mukavaahan se oli taas istuksia omassa rauhassaan ja tehdä siistiä jälkeä. Tällä hetkellä vaan oma rauha tarkoittaa paljon ajatuksia ja vielä sellaisia murheellisia mietteitä, joten ajatteleminen ei ole tällä hetkellä suurin intohimoni. Sitäkin vaan tulee näissä tietyissä tilanteissa harrastettua.

Iltapäivästä kävin sitten juoksentelemassa, mutta tällä kertaa meno oli tukalaa melkein alusta loppuun. Tai vaikeaa. Raskasta. En tiedä johtuiko se vähän huononlaisesta välipalasta, liian myöhään tai liian aikaisin nautitusta, vai mistä se johtui, mutta jalat olivat kuin rautapölkyt - ja yhtä painavatkin! Palleaan pisti kahteen kertaan niin, että piti hetkeksi siirtyä kävelyyn, että sai krampin ohi.
           Keli oli mainio ja maisemat ihanat, mutta muuten juoksu kangerteli. Juoksin ilman musiikkia tällä kertaa, mutta pitänee vaan kuunnella näköjään jotakin niin ei koko ajan seuraa ruumiintoimintoja. Tuntuu nimittäin, että hengittelenkin huolettomammin ja paremmin musiikin kanssa kun en niin hengitykseen keskity.
            Loppumatkasta kokeilin niitä "pyrähdyksiä" että juoksin vähän matkaa kovemmin ja sitten taas hiljasemmin ja sitten taas kovemmin. Niitä pitäisi kuulemma tehdä, kun kunto alkaa olla ns. lakipisteessä eikä tavanomaiset matkat enää nosta sitä ylemmäs... Taisi tepsiä. Olen ollut jälleen kuin vanha rukkanen tänä iltana...

Iltasella kävin rantalenkillä ja samalla lailla se tuntui yksinäiseltä ja autiolta kuin ennenkin. Olisi ollut niin mukava ottaa ilta-aurinkoisia kuvia koirasta ja sen temmellyksistä. Minulla on valtava ikävä koko ajan ja nämä yhteiset paikat vain lisäävät sitä tunnetta ja tekevät toisaalta surulliseksi ja toisaalta sitten taas on mukava kävellä meidän kahden "omissa paikoissa"... Lohduttavaa!

Mutta arvatkaapa mihin otukseen minä retkelläni törmäsin?
          Olin jo saaren kärjessä kuvailemassa järvimaisemia kun jossakin rasahti. Mitään ei näkynyt. Sitten kahahti toisen kerran ja alhaalla kivikkoisella rannalla pyöriskeli PIKKUINEN NORPPA!!! Ihka elävä ja pikkuinen saimaannorpan kuutti - tosin jo sen verran kasvanut, että nahka näytti jo 'oikean' norpan nahalta, mutta muuten pikku-otus oli vain noin metrin mittainen. Kameran linssi suuntautui seuraavaksi ihan toisaalle kuin ihaniin järvimaisemiin!
           Yritin katsoa oliko pikku norppa loukannut itseään, mutta vammoja ei ainakaan päällisin puolin näkynyt ja muutenkin kuutti liikkui ihan hyvin. Tosin väärään suuntaan. En tiedä miten kauan se oli siinä hankalassa kivirannassa oikein pyörinyt, mutta aikalailla se oli jo väsyneen oloinen ja silti mennä möngersi väärään suuntaan! Nahassa oli hiekkaakin jo kertomassa, että jonkun aikaa kuutti oli rantaviivaa etsinyt. Menin vähän lähemmäs ja vaikka olisi tehnyt mieli vähän auttaa ja tuuppaista pientä luontokappaletta eteenpäin ja kohti vettä, niin tyydyin vain kuvaamaan muutaman videon ja kannustamaan vähän kauempaa. Sen verran kuutti minua säikkyi, ettei enää pyrkinyt rantaan päin vaan liikkui ryömien rantaa kohden. Ilo oli suuri kun vihdoin pieni norpan naama osui veteen ja pärske vain kävi, kun löllykästä hylkeenpojasta tulikin nopea ja ketterä uimari.
           MITEN HIENOA !!!
           MITEN KAUNIS ELÄIN !!!

Tulin pitkästä aikaa iloiseksi. Sillä tavalla sydämen pohjasta! Siitä on aikaa kun semmoista iloa on päivissä ollut. Toivottavasti pikkuinen norpan alku selviää vaaroista ja kasvaa isoksi ja komeaksi!! Olen aika kiitollinen Luonto Äidille, että se antoi minun todistaa sellaisen eläimen olemassa oloa, jota harva näkee...
            WAUTSI!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
64. juoksupäivä (22. viikkoa täynnä)
- n. 7 km metsätielenkki (43min)
- juoksu kangerteli heti alusta eikä oikeastaan parantunut missään vaiheessa
- hengityskin reistaili kun puolessa välissä pisti palleaan kaksikin kertaa ihan niin, että kävelin vähän matkaa ja tasasin kramppia
- ryhti ja asento kai säilyivät suht hyvänä, mutta ne eivät kamalasti auta jos muuten homma menee plörinäksi
- juoksin ilman musiikkia, joten kai minä sitten liikaa kiinnitin huomiota elintoimintoihin, yritin liikaa...
- rullailin ennen ja jälkeen
- keli oli mahtava, +15, aurinkoista ja suhteellisen lämmintäkin, kun hiki tuli kevyestä vaatetuksesta huolimatta