Itku lyhyestä ilosta ja rikkirevitty kukkapenkki.

Näköjään minun onnellisuuteni riippuu aika pitkälti ruohon pituudesta - tai pikemminkin lyhyydestä.
         Viime viikolla ajettavasta ruohonleikkurista paukahti terähihna poikki ja elin vähän tulisilla hiilillä tällä viikolla, että jos osa ei ehdi tämän viikon leikkaamisiin niin pitää työntää tontti työnnettävillä. Niinhän se sitten meni ja ollaan oltu kaksi päivää nurmiorjia. Onneksi eilinen oli huippupäivä siihen hommaan, tänään puolestaan kova sadepäivä nujersi viimeisetkin energiarippeet... Mutta saatiin ajetuksi! Saatiin siistiksi! Ja mie olin niin ylpeä meistä!
           Liian iloinen olinkin.
           Seuraavaksi tuli kylmää vettä niskaan palautteen muodossa, kun minulle annettiin omaisten sanomaa palautetta minun suntiovaatetuksesta. Olin viime kesänä ostanut omasta mielestäni kauniin mekon, joka on vielä hyvä päälläkin. Olin ostanut sen silmällä pitäen sitä, että olisin mahdollisimman siisti ja asiallinen enkä semmoinen kuin yleensä - metsäläinen. Nyt sitten jonkun omaisen silmiin oli pistänyt mekon polvipituus ja antanut palautetta, että asu on liian paljastava...
            Tässä hommassa omainen on kai aina oikeassa, mutta minua harmitti aivan älyttömästi, kun kerrankin yritin tehdä ja olla niin kuin hommassa vaaditaan. Ja olen AINA ollut sellainen, että mieluummin liian peittävä kuin liian avonainen tai lyhyt...
            Tämän viikon työstressi ja nämä ylimääräiset murheet tekivät sitten sen, että kun pomo erehtyi kysymään minulta, että miten menee niin itkeä tillitin toimistossa kuin viisivuotias... Onneksi pomo on tällä kertaa nainen ja tultiin läheisemmiksi viime talvena, kun hän ei vielä minun pomoni ollut. Nolotti se kuitenkin, kun iso ihminen itkee väsymystään. Sitähän tehdään yleensä taapero iässä, ei enää siinä iässä kun on puettu päälle itse jo yli 25 vuotta!!
             Kotona vetäsin parin tunnin unet, mutta edelleen on semmoinen nuhrukas olo. Pitänee kömpiä pikimmiten peiton alle, kunhan saan pään purettua tyhjäksi.

Eilen kun oli hyvä päivä, urakoin tämän purettavaksi tuomitun penkin kimpussa. Siirsin kasvit muihin penkkeihin ja nappasin reunalaudat pois. Koivut olivat työntäneet juurensa kukkapenkkiin niin tyystin, että kun polkaisin lapion maahan niin vain rutina kuului, kun kukkapenkin multa oli pelkkää juurta ja juuriverkkoa. Toivottavasti alut eivät säikähdä muutosta ja kuole, sillä varsinkin tässä reunassa oleva palavarakkaus on aivan mahdottoman komeaksi puskaksi muuttunut muutamassa vuodessa. Äidin oma kasvattama, siemenestä asti vielä!

Muita kukkia oli iiris, tarha-alpi, syysleimua kahta erilaista, keisarinkruunu eli onkohan se viralliselta nimeltään jonkinmoinen lilja... ja sitten ukonhattu, jos oikein muistan. Särkynyt sydänkin penkissä oli ja siirsin sen toiseen penkkiin, mutta se oli vähän sen näköinen, että tuskin siitä mitään tulee... harmi sinänsä, se oli viime kesänä komeana!

Sitten nostelin lautareunat ylös ja nyt pitäisi vielä tasata penkki kunhan äiti nappaa vielä loput kukka-alut parempaan talteen. Ja kuulemma pitäisi multakin seuloa tuleviin kukkapotteihin, jotka tähän paikalle laitellaan... Eli minun urakkani jatkuu varmaan syksyyn ennen kuin tuosta juurikasasta on multa seulottu erikseen... heh heh!

Ja nykyiset kukkapenkit saivat siis lisätäytettä ja toivottavasti nyt sen verran juurtuvat, että kesällä jo joku niistä kukkii. Ainakin ne tänään saivat vettä...
        Huomiselle on luvattu ihanan lämmintä päivää, +18 näille kulmille. Minullakin on PIIIITKÄSTÄ aikaa vapaa viikonloppu ja päätin, etten edes ajattele töitä tai työmaata vaan keskityn nauttimaan omasta pihasta, omasta ajasta ja siitä, ettei ole mihinkään kiire.
         Viikonlopuksi tulee pikkusisko käymään ja meillä olisi edessä koirakullan hautajaiset. Sisko halusi olla paikalla, tietysti, kun hänen koirahan se virallisesti oli, joten toivottavasti päästäisiin yhteisymmärrykseen siitä, että koiran hauta tulisi tuohon kahden koivun väliin. Näkisin sen tästä omasta ikkunasta ja minusta se paikka on muutenkin kaunis ja ihana.
           Tänäänkin olisin kaivannut koiran halausta niin kovin, että kipeää tekee. Ei minun ikäväni ainakaan vielä ole mihinkään haihtunut vaan samalla tavalla se sisuksia järsii kuin ennenkin. Jotenkin luulin, että se vähän olisi helpottanut, kun sain koiran uurnan kotiin, mutta ei se hirveästi muuttunut. Nyt sitten odotan, että ikävä muuttaa muotoaan, kun saadaan uurna haudatuksi ja paikka, jossa voi käydä ikävöimässä... Luulenpa vaan, että olen sen sorttinen tämän asian kanssa, että kannan tätä tonnien painoista muhkuraa vaan sisälläni eikä se sieltä mihinkään lähde!
            Ikävä on merkki rakkaudesta, sanotaan.
            Minun puolestani rakkaus voisi ilmetä tässä asiassa vähän toisin...