Kaupunkipäivää ja verenvuodatusta

Tuntuipas tänään taas hankalalta vetää aamusta siistimmät nutut niskaan ja vilkaista peiliinkin ainakin sen verran, ettei ihan metsäläiseltä näyttäisi. Minulla oli tänään kaupunkipäivä - aika sovittuna ensin kampaajalla ja sitten piti löytää siskonpojan yksivuotislahja jostain kiven tai kannon alta.
                Hiuksista tuli kivat. Kovin lyhyet sivuilta ja päältä sitten pitempi, saa vielä tukistettua jos siihen tarvetta tulee! Olen viihtynyt lyhyissä hiuksissa jo kohta puolet elämästäni tai ylikin jos otetaan huomioon se, että olin kalju elämäni ensimmäiset kaksi vuotta ja sittenkin hiusmalli oli lyhyt. Mutta niin kauan kun olen pystynyt itse määräämään hiusten mallin ja leikkauspituuden niin minulla on ollut pitkät hiukset ja sitten ihan lyhyet. En ole mikään hiusten kähertäjä tai jaksa muutenkaan hiusten kanssa temmeltää aamuisin, joten lyhyet hiukset ovat kätevät ja omasta mielestäni ihan sopivatkin tähän naamaan!
                 Synttärilahjaksi löysin duplo-legoja, kun poika rakentelee torneja kaikesta, mitkä vain vähänkin toistensa päällä kestää. Nyt sitten ostin kassillisen oikeita palikoita, joista torneja voi rakentaa. Eihän se nyt mikään kamalan hieno lahja ole, mutta toivottavasti mieluinen. Huomasin hämmentäväksi ilokseni, että kun pitkästä aikaa käyskentelin leluosastolla niin olo tuntui kotoisalta. Lelut ovat toki muuttuneet siitä, kun minä niitä hyllyiltä hamusin, mutta tietyt asiat pysyvät. Kuten nuo duplot esimerkiksi. Ah, sitä aikaa kun pituutta oli vaaksa vaille metri ja ilot suuren suuria!

Ostin tänään myös lämpökerraston (ei kuvassa) ja nilkkurit. Ensi lauantaina pitääkin taas tehdä ahkerasti töitä, että saa nämä herkut maksetuksi...
                   Lämpökerraston ostin, koska uskon vakaasti talven ja lumen ja pakkasen tulevan, ja nilkkurit ostin, koska alkutalvi on kuitenkin pelkkää kuralammikkoa ja nollakelejä. Ristiriitaista ostoskäyttäytymistä. Miettikööt sitä sitten, kun tutkivat minun s-korttini ostotapoja!
                   Kotiin tullessa minulla oli kamalan kylmä ja tuikkasin tulet heti uuniin ja takkaan ja hytisin kolmen paidan jälkeenkin vielä ytimistä asti. Kaupungissa meni vain rahat ja tuli kylmä - en suosittele kenellekään!
                   Niin ja tämä seuraava asia on taas niitä asioita, joita ei pitäisi kertoa, mutta kun näin iltasella ei ole enää mitään holttia näissä kertomisissa niin kerronpa nyt kuitenkin. Kun tuossa alussa kerroin, etten ole mikään hiustaiteilija niin en taida sitten olla muutenkaan kovin naisellisten tapojen suuri oppi-isä. Tein nimittäin pienet ihosiirrot shaverilla kun yritin taltuttaa kinttuihin kasvanutta talviturkkia... valkeat laatat pesuhuoneessa olivat äkkiä vaaleanpunaiset ja verinoro seurasi minua pukuhuoneen puolelle asti. Ajattelin ensin, että jos luu paistaa niin sitten vasta huudan, mutta nirhauma ei sitten ollut kovinkaan suuri loppujen lopuksi. Verisuonet vaan taisivat olla ottavaisella kohdalla tuossa nilkan kohdalla... Kummassakin jalassa komeilee nyt isot laastarit ja oikein nauratti kun koira katseli ihmeissään kun teippasin raajojani iltasuihkun jälkeen. Sanoin sille, että älkööt olko levoton, tuskin kuolen verenhukkaan ennen kuin ehdin antaa sille iltaraksut. Puin verenpunaiset pörrösukat jalkoihin niin ei sitten erotu jos suuri verenvuodatus alkaa uudelleen. Ei alkanut.
                  Kaikkea sitä tekeekin muka omaksi ilokseen!
                  Ja Luojalle kiitos, ettei minulle kasva partaa....                  

Ikkunoiden verran kirkkaampaa

Istun pöytäni ääressä ja katselen ikkunasta ulos. Sysipimeää. Täysin mustaa. Avonaisesta ikkunasta kuuluu hento kahina, joka syntyy kai kiviaidassa kasvavista kuihtuneista horsmista. Muuten ympärillä vallitsee hiljainen pimeys.
              Minulla oli tänään urakkana ikkunoiden pesu. Ajattelin ensin aloittaa kevyesti vain tuvan ikkunoista, mutta sitten se vain eteni ja eteni enkä sitten voinut enää lopettaa kesken vaan piti pestä kaikki talon ikkunat siltä istumalta. Kun eihän nyt enää viittä ikkunaa voi jättää pesemättä, jos on jo kuusi pessyt... Iltapäivästä alkoivat hartiat olla siitä kurottelusta sen verran jumissa, että nytkin vielä vähän juimii ohimoista. Lämpöisessä suihkussa laskin nopeasti päivän saavutuksen yhteen ja pyöristettynä luvusta tuli 100 ikkunalasia joista noin 70 olivat samankokoisia, muuta vähän pienempiä.
                 Ei hassumpaa!

Niityllä pilkottiin samaan aikaan polttopuita. Pöllit oli katkottu tuulenkaadoista ja vanhalla polvella alkoi olla jo jonkinmoinen pakkomielle niiden saamisesta pilkotuksi ennen talvea, joten he pilkkoivat suurehkoja pöllejä pienellä, mutta tehokkaalla pilkekoneella.
          Iltapäivästä tuli tieto siitäkin, että siskonpojalla ei ainakaan magneettikuvissa näkynyt mitään poikkeavaa ja tällä hetkellä poika on kotona ja kontrolli kuukauden päästä. Eli helpotuksen huokaisu sen asian suhteen. Isosiskolle nämä pari päivää olivat rankkoja. Laittelin sinne päin viestiä ja toivottelin parempaa viikon alkua, niin vastaukseksi tuli vain kaksi hymiötä..

 

Omassa päässäni olen edelleen pyöritellyt lähipäivien tapahtumia, vaikka en nyt ole sen viisaammaksi tullut tai selvyyttä tai järkeä niihin saanut. Tänään kuitenkin sydän täyttyi lämpöisellä onnella, kun hain koira-mussukkaa tuolta polttopuusavotasta välillä lämmittelemään niin koira pomppi ja hyppi matkan talolle kuin pentukoira. En minä ole sitä semmoisena pitkiin aikoihin nähnyt! Se oli niin iloinen ja riemukas, että sielussa asti tuntui se hyvä olo toisen onnellisesta olemuksesta. Tosin sisällä tajusin koiran onnen syyn - se nimittäin luuli, että olin tullut hakemaan sitä syömään ja ruoka odottaisi kupissa... Pettymys paistoi koiran naamalta kun kuppi ammotti tyhjyyttää ja minulla oli vielä ruoka keskentekoinen! 

                  Iltasella sekin parka oli niin väsyksissä, että piti ihan oikeasti katsoa nousiko sen rintakehä kun se sohvalla makoili. Se nukkui niin sikeästi, että ei ollut koiranunesta tietoakaan! Mun muru!

Joku epämääräinen haikeus minun sisälläni vielä asustaa. En oikein saa siitä otetta enkä tiedä mistä se loppujen lopuksi johtuu. Kai se on tätä tämmöistä yleista syysmieltä, joka aina toisinaan valtaa ajatukset täysin. Tai ehkä olen vain yksinäinen.

           Se eilinen pettymys nosti pintaan taas sen, että näenkö itseni todella niin väärin, että ympärillä olevat ihmiset eivät näe niitä asioita, joita minä itsessäni näen? (inhottaa, että joku ihminen saa minut epäilemään taas itseäni, kun niin paljon olen tehnyt töitä sen eteen, ettei kukaan enää koskaan määrittelisi kuka tai millainen minä olen!) 

            Olenko todella sellainen, joka ei ole koskaan tarpeeksi? Ikinä. Koskaan. Milloinkaan.

            Etten kelpaa tämmöisenä kuin olen vaan että minut täytyy muuttaa joksikin muuksi, että olisin tarpeeksi hyvä?

             Tätä minä juuri tarkoitan! Miten voin tykätä ja välittää semmoisesta ihmisestä, joka saa minun oloni tuntumaan tältä?!? 

             Ja kun on sitten niitä ihmisiä, jotka saavat minut hehkumaan iloa ja onnea ja rauhaa pelkästään sillä että laittavat viestin iltasella ihan vaan kertoakseen, että olen mielessä ja ajatuksissa. Voi kun voisi halata ja rutistaa laajakaistaa pitkin...

Kun mikään ei riitä

Taas on kohta puoliyö enkä ymmärrä miksi kukun vielä ylhäällä..
              Miksei ihminen opi menneestä mitään? Miksi sitä aina uskoo ja toivoo ja taas uskoo, että ihminen voisi muuttua, kun ei se mihinkään muutu? Petyin tänään taas erääseen ihmiseen niin kovin ja pahinta oli, että oikeastaan pettymys ei tullut edes yllätyksenä! Olin osannut odottaakin sitä.
              Olin osannut odottaa sitä, että kyseinen persoona pitää minua roskakorina ja minä annan hänen tehdä sen - kerta toisensa jälkeen! Annan toisen ihmisen kohdella itseäni sillä tavalla, joka nostaisi taistelupiikit pystyyn heti jos näkisin saman kohdistuvan johonkuhun toiseen, johonkin läheiseeni, joten miksi annan toisen loukata minua niin?!?
               Käsittämätöntä?!?
               Hän tulee luokseni ja seuraani kuin ensiapuklinikalle ja kun saa sydämensä kuntoon ja itsevarmuutensa minun hoidossani kondikseen, lähtee taas baanalle etsimään parempaa... Olisi tehnyt mieli rikkoa tänään jotain, potkia ja mäiskiä niin kauan, että rystyset olisivat verillä ja jalkapöytä tummanvioletti!
              Pitäisi hankkia varmaan nyrkkeilysäkki!

Ja sitten iltapäivästä tunnelma vaihtui ihan toiseen, kun tultiin koiran kanssa lenkiltä ja äiti ja isä istuivat tuvan puolella ja selvästi näki, että äiti oli itkenyt. En kysynyt mitään vaikka mielessä pyöri kaikki maailman sukulaiset, jotka olisivat voineet kuolla tai loukkaantua tai jotain muuta kamalaa.. Annoin koiralle vettä ja siinä kun hääräilin tiskipöydän ääressä niin isä sitten sanoi, että siskonpoika oli sairaalassa. Oli tarkkailussa joidenkin neurologisten oireiden takia...
             Äiti oli ihan palasina eikä isältäkään silmät kuiviksi jääneet. Mie prosessoin tietoja omalla tavallani; lähdin ajamaan nurmikkoa ja istumaan leikkurin päälle kolmeksi tunniksi. Itkin sitten siellä, koneen hurinan yksinäisyydessä. Huoli ja murhe oli tietysti pienen juniorin puolesta, mutta myös isosiskon. On epäreilua, että yksivuotiaan vanhemmat joutuvat heti kasvokkain sen vanhemmuuden toisen puolen kanssa. Ensin ilo kaiken uuden oppimisesta ja sitten totaalinen pysäytys ja huoli ja pelko.

 Tänään oli taas semmoinen harmaampi päivä - siis ihan ilmankin suhteen - mieli nyt oli maassa jo ilman syyspäivän vaikutustakin. Miten tämä elämä on mennyt yks kaks ihan hulluudeksi?! Tuntuu, että syysilmojen mukana katosi maailmasta valo ja lämpökin!
          Ei olla koskaan oltu mikään uskovainen perhe eikä mikään hengellinen joukko muutenkaan. Kirkossa käydään sukulaislapsien konfirmaatioissa, häissä tai hautajaisissa. Miulla on kuitenkin ollut aina vahva usko johonkin 'suurempaan'. En tiedä onko se edes sellainen Jumala-hahmo mitä meille uskontotunneilla tyrkytettiin, pikemminkin ehkä semmoinen joukko niitä ihmisiä, jotka ovat lähteneet tästä maailmasta sinne toiselle puolelle ja jotka kulkevat rinnalla voimia antavina tuulahduksina. Niin minä ainakin haluan ajatella, että ne ihmiset, jotka menetetään tässä maailmassa, eivät häviä läheltä koskaan.
            Tänään tuli taas muutaman kerran kuiskattua muutama hento ja hauras toive siitä, että ne voimakkaat kädet ja periksiantamattomat mielet pitäisivät meitä vähän lähempänä kuin ennen. Suojelisivat omiaan. Antaisivat voimia vähän enemmän kuin tarpeeksi.

Susi lammasten vaatteissa

Rakastan villapaitoja, villasukkia, villanuttuja, villalankoja ja villalankahyllyjä kauppojen kätköissä!
              Luulen, että jos entistä elämää on olemassa, olen ollut joko lammas tai joku villakehrääjätoukka! Tänään kampesin vaatekaapista suurimman osan villapaidoista syliin ja vein ne tuulettumaan ulkonarulle, kun tuuli jatkoi vielä riepotteluaan yön jäljiltä, joten paitulit sai ainakin liehua kunnon tuulessa. Koneeseen meni sitten vähän enemmän käytössä ollut puolivillainen villapaita ja kasa villasukkia. Tarvitsisin sukanpaikkaajan, kun itse en osaa paikata niin että siitä tulisi siisti ja hyvä. Yleensä paikkakohta on semmoinen muhkura kantapohjassa...

Iltasella kun hain kuormani narulta ne tuoksuivat ihan syystuulelta. Ah, voiko parempaa tuoksua villapaitaan saada... nojoo, ehkä se kirpeä pakkanen menee vielä tämänkin ohi, mutta sitä odotellessa!
                Tänään on taas ollut semmoista tunteiden vuoristorataa, että välillä tulen pohtineeksi, että onkohan tämä edes terveellistä. Aamusta nimittäin oli hyvä ja kevyt ja hennosti onnellinen olo; istuin sohvan vieressä ja pidin koiran tassua kämmenten välissä ja katsoin kuinka meidän koira-herra veteli aamu-unia ja ajattelin, miten kovasti voi tuollaista olentoa rakastaa..

Sitten alkuillasta katsoin nauhalta Vain elämää-sarjan Paula Vesalan päivän ja itkeä tillitin oman huoneeni lattialla niin että silmiä punottaa vieläkin! Uskomatonta! Eilisiltana tai yötähän se oli, kun minä sänkyyn asti selvisin, itketti ihan hirveästi. Tyynyssä oli oikein märkä läiskä kyynelistä eikä sillekään itkulle mitään suurta syytä ollut (ja pienistä ei pidetä!).. Ja pahinta tuossa Vain elämää-jaksossa oli Paula Koivuniemi ja Samuli Edelmann, kun Paula itki melkein jokaisen kappaleen aikana ja Samuli imi muuten sitä vähän surullisen kaunista fiilistä itseensä... Minä olin niiden yhdistelmä! Itkeä tihrustin ja otin tumman tunnelman omakseni.
                 Voih.

Nyt on ollut vähän apeahko olo koko illan, vaikka yritin saunassakin heittää löylyä sen verran että häviäisi se suurin paino sydämen ja sielun päältä, mutta näköjään tätä jäi vielä vähän jäljelle. Olen aina tiennyt, että olen herkkä ja itkuiikka, mitä tulee tunteikkaisiin esityksiin, puheisiin tai vaikka vain johonkin pieneen lahjan antamiseen tai muistamiseen. Olen herkkis ja liikutun hurjan helposti ihan itkuun asti. Kaikki eivät siitä pidä, vaikka itku olisi iloakin. Olen huomannut, että itkeminen saa ihmiset nopeasti vaivaantuneiksi ja jotenkin hämilleen. Minä kun olen itse itkijä niin minua eivät muidenkaan itkut haittaa, mutta toisinaan kyllä tuntuu vähän omituiselta itkeä sellaisessa kovanaamojen joukossa!
             Eksyin aiheesta...
             Löysin noiden villanuttujen seasta ihanan villatakin, jonka muistin omistavani, mutta en muistanut, että se oli noin ihana! Aion kääriytyä siihen sitten kun olen mökkilomallani ja ulkona vihmoo räntää ja minulla on takassa tuli ja villasukat polvea myöten ja hyvä kirja tai kaunis sukka-käsityö meneillään...
(kukahan odottaa lomaansa...?)
             Jos olisin tiennyt minkälaisen tunnevyöryn villapaitojen pehmeys ja villan karheus saavat aikaan, olisin kai odottanut niitä pakkasia ennen kuin olisin kuskaillut sylillisen villaisia tunteita syystuulen riepoteltavaksi.
               Hui!

Syystuulen viemää

Ulkona tuulee puuskaisesti ja sataakin jotain - kenties vettä, mutta mielikuvitukseni tekee siitä vähintään golfpallon kokoisia rakeita! Oikea syysyö, sillä kello on jo huomisen puolella eli eletään tätä päivää.
(Minulla pitäisi olla muutama lisätunti täällä illan puolella...)
            Olen saanut nauttia yksinolosta melkein kaksi päivää. Ja ah, minä olen siitä nauttinutkin! Tänäkin aamuna ei ollut mikään kiire kömpiä peiton alta ja kummallisista unista tähän maailmaan, mutta koira tuli sitten katsomaan jalkapohjia sen verran tiukasti, että päätin nousta ja päästää karvaturrin pihalle. Tasaisen harmaa päivä, syksyinen siis. Unohdan aina, että tämmöinenhän se syksy on! Hohhoi.
             Olokin alkaa olla parempi, vaikka vähän onkin kurkussa vielä sellainen jospa-sittenkin-olotila. Toivottavasti tämä epämääräinen nuhailu olisi pelkkä erheys ja menisi ohi yhtä nopeasti kuin tulikin...
              Nautin aamupalasta ja uunin lämmityksestä - nautin omasta aamustani!
              Sitten käytiin koiran kanssa rantalenkillä, vaikka vähän pelottikin, että saataisiin hirvikärpäsparvi niskaamme, mutta ei siellä niitä ollut. En tiedä onko yöpakkaset olleet jo sen verran napakoita, että ovat menehdyttäneet kärpäs-polot vai eikö tuossa rannan lähellä sitten niin kovasti hirvieläimiä liikuskele... Niin tai näin, saatiin kävellä rannalla rauhassa!

Kotipihalla piti näyttää vähän haravaa noille koivuista pudonneille lehdille ennen kuin ne muuttuvat asvalttimaiseksi pinnaksi minun nurmikkoni päälle! Tämmöinen tuuli mitä tänä iltana on, tekee sen homman kyllä turhaksi, mutta eipä ole ainakaan niitä lehtiä sitten enää uusien lisäksi. Mukavaa puuhaakin se oli, kun ei tarvinnut mantereen kokoista aluetta haravoida! Koira-muru kaipasi aina välillä hellyyttä ja homma eteni vähän hitaasti kun piti hivuttaa välillä koiran ahteria pois haravan päältä. Keinot on monet häiritä ja hankaloittaa työn tekoa...

Ruuan jälkeen otti päähän eräs asia sen verran paljon, että käytin kaiken viha-energiani siivoukseen. Minun piti tehdä se pieni viikkosiivous tänään, mutta sen sijaan raivasin kesämatot vintille ja talvimatot lattialle! Pesin lattiat ja imuroin ja puhkuin ja puhalsin. Ärsytys ja ketutus hävisivät ja tilalle oli tullut siisti ja ihana tupa, missä tuoksui puhtaalta ja näytti ihanalta. Koko illan minä sitten hiiviskelinkin tuvassa ja ihastelin uutta ilmettä. Pelkät matot vaihtuivat ja minä olin onnellinen!

Nyt oikein odotan, että tällaiset illat jatkuvat: sade ropottaa ikkunaan, tuuli tuivertaa lehdettömissä puissa ja maailma mustenee entisestään. Ihanaa kun Suomessa on vuodenajat! Ihanaa kun saa hypätä kesän valosta syksyn pimeyteen ja siitä sitten talven valkoisuuteen! Ihanaa, että saa laittaa talvimatot lattialle, joka tuoksuu puhtaalle, sytyttää tuvan pöydälle kynttilän ja kuistille toisen, huhuilla koiraa pimeältä pihalta seikkailemasta ja kääriytyä monikerroksisiin iltanuttuihin!

Ihanaa kömpiä peiton alle, aukaista kirja kirjanmerkin kohdalta ja uppoutua tarinaan. Ihanaa!

(taitaa nuhalääke vaikuttaa...)

Maasta sinä olet tullut...

Tänään oli olo vähän kuin tällä maan uumenista löytyneellä lelumopolla. Mittasin iltapäivästä jo kuumeenkin, mutta mittari näytti tasaista 36.9 joten ihan kuumeen puolelle ei mennyt, vaikka koko ajan palelsikin...
             Iltaa kohden olo vähän parani, kun istuin lämpöisessä saunassa ja hengittelin höyryhengitystä niin, että nenäontelon karvat taisivat kärvähtää! Luin jostain, että saunan löylyistä tulee kosteammat kun seinille heittää vettä ennen löylyjä. Kokeilin ja minä huomasin pelkästään sen, että löylyt olivat kuumempia. Kosteuseroa en niinkään huomannut!
               Vietin iltaa koiran kanssa kahdestaan ja kyllä sen huomasi stressi tasossa heti. Olo oli kuin keijukaisella kun sai olla kippurassa omassa rauhassa ja kuunnella illan ääniä. Sadetta ja tuulta. Tänään oli taas nimittäin syksyisempi päivä enkä ollenkaan muistanut, että tämmöisiä niiden syksyisten päivien kuuluu ollakin... Jotenkin se hyvä syksy melkein helteisine päivineen hämäsi minua täysin!
               Huomenna olisi jälleen pienen siivouksen vuoro. Ensi viikolla pitääkin tehdä semmoinen vähän isompi siivous kun eräs ihanuus täyttää pyöreitä vuosia ja on pyytänyt ystäviään kylään ..... iiiks!
               Mutta nyt alkaa puolikas burana vaikuttamaan ja silmät lumpsivat siihen malliin, että sänky kutsuu uneksijaa! Palaillaan pallerot!

Sadonkorjuuta ja talven varastoja

Viime yönä näin taas työunia yöunien sijaan. Ne olivat jo hetkeksi poissa ja ajattelin, että mieli on vihdoin päässyt irti töistä ja alkaa 'lomautua' sekin, mutta viime yönä tehtiin taas töitä tyypilliseen tapaan; mikään ei onnistunut, tavaroita ei löytynyt, työkaverit hävisivät ja niin edelleen.
            Hohhoo.
            Loikoilin aamulla peiton alla ja ajattelin, että mistä unet oikein tulevat, kun en ole mielestäni töitä stressannut enää moneen päivään. Ei pitäisi olla alitajunnassakaan likaisia kulmia...
            Tänään vietettiin sadonkorjuun toista päivää ja vuorossa oli porkkana. Ihme riita saatiin aikaiseksi heti aamusta, kun minä onneton ja paha ihminen ehdotin UUTTA tapaa korjata porkkana, kun ilma oli sateen uhkaa täynnä. Ehdotin, että nostettaisiin porkkanat naatteineen peräkärryyn, ajettaisiin kärry vintin suojiin ja listittäisiin naatit siellä ja jätettäisiin porkkanat lavalle kuivumaan. Isä varsinkin ryhtyi viisivuotiaaksi ja ärsytti minua tahallaan typerillä kommenteillaan ja epäilyksillään ja sellaisilla puoliääneen sanotuilla 'heittolaukauksilla'. Pellon reunassa taas totesin, että kumpi meistä se aikuinen taas olikaan! On niin totta, että vanhetessaan ihminen taantuu lapsen tasolle enkä tarkoita pelkästään vaippoja vaan ihan käytöstä ja mielenosoituksen tarvetta! Naurettavaa!
              Minä olen kuitenkin sitkeä sellaisissa asioissa, joiden tiedän toimivan ja niin nostettiin porkkanat lavalle, peruutin kärryn vintin puolelle ja napsin naatin irti porkkanoista omin pienin kätösin enkä kaivannut ketään siihen soittamaan suutaan tai neuvomaan. Kädet oli jäässä jo siinäkin, saati jos olisi homma pitänyt tuulisella ja kylmällä pellolla tehdä!

Porkkanaa tuli ihan mukavasti kuudesta rivistä, vaikka alkukesästä näyttikin, että taidetaan kahmia ensi talven porkkanat kaupan laareista. Osa porkkanoista oli oikeita rotuyksilöitä, mutta suurimmaksi osaksi sato oli tasaisen keskinkertaista. Yritin löytää jonkun erikoisen porkkanan kuvattavaksi, mutta edes niitä kaksijalkaisia tai toisiinsa kietoutuneita porkkanoita ei tänä vuonna joukosta löytynyt.
             Listiminen (eli siis naatin leikkaaminen irti) on kyllä terapiamuotona mainio. Siinä saa tehdä koko ajan käsillä jotain, sen verran pitää olla ajatus mukana, ettei leikkaa porkkanaa puoliksi, mutta muuten sain kökkiä puhumattomien ja hiljaisten porkkanoiden kanssa koko iltapäivän. Mietin omia ja tällä kertaa se tuntui pelkästään hyvältä. Välillä nauratti koiran kanssa, kun herra siirtyi aina sille puolelle vahtiin, missä minä olin. Minkä paimenkoira itselleen voi!

Levittelin porkkanat kuivumaan lavalle ja jossakin vaiheessa laitellaan ne laatikoihin, kunhan vähän kuivahtavat. Homma oli helppo ja nopea ja kun sain kannettua naatitkin suoraan traktorin talikko-kuuppa-konttiin niin ei niitäkään tarvinnut erikseen ajaa pellolta pois. Isä ei sanonut mitään, toi vain punajuuret ja lantut kuivumaan siihen vintin oven suuhun, peräkärryn viereen ja sanoi, että minun listimispuukkoni näytti tylsältä. Sanoin, että hyvin sillä pärjää, kun ei ole kuin kolmasosa tekemättä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että etkö todella pysty myöntämään, että uudet ideat ovat joskus parempia kuin keskiaikaiset, näin-me-olemme-aina-tehneet-ideat?
            Minusta se johtui. Kyllä minä sen tiedän. Jos ehdotus olisi tullut joltakulta toiselta, siihen olisi tartuttu mielenkiinnolla, kenties kehitelty vielä pidemmälle ja kehuskeltu sitten kahvipöydissä. Mutta nyt kun se oli minun ideani, se kuitattiin sillä, että olisihan tämä päivä poutaa pitänyt sen verran, että olisi voinut porkkanat pellollakin tehdä...
              Sadan kilometrin huokaus.

Punajuurista tuli ihan hyvä sato ja ne ovat juuri oikean kokoisia keitettäviksi. Ei tarvitse pilkkoa kun heittää kattilaan. Ja lantuista oltiin äidin kanssa iloisia, kun olin keväällä lukenut jostain luonnonmukaisten torjuntatapojen artikkelista, että kun laittaa samettikukkia lantun viereen, niin tuholaiset eivät niissä enää viihdy. Meillä se ainakin tepsi juurimadon ja lehtiäsyövien toukkien puoleen. Lehdet olivat ehjät ja itse lantuissa oli vain vähän koloja, kun muina vuosina tuntui, että maasta nousi ainoastaan puolikkaita lanttusia, muu osa oli mennyt matojen suuhun. Jihuu!
               Siivottiin vähän kasvimaata muutenkin ja minä nappasin herneiltä tuet pois ja raahasin kaatuneet auringonkukka-parat kasan päälle. Alkuviikon tuulet ja sateen ovat alkaneet kaataa minun auringonkukkametsää ja varsinkin kun varren päihin ovat ilmestyneet painavat kukat niin varret notkuvat uhkaavasti jo kellistyneinä sivulle. Mittailin kaatuneita varsia ja tällä hetkellä ennätysmitta on 3.5 metriä. Vähän olisi ensi kesänä kirittävää siihen viiteen metriin... Pitäisi kai viskata vähän kananlantaa juureen! Paksuvartisia ne kyllä olivat! Harkitsin jo viidakkoveistä, että olisi saanut ne poikki, kun eivät sellaisinaan mahtuneet traktorin kuupan kyytiin... Siemeniä otin jo vähän talteen ja kaatuneitten varsien kukkia laitoin vielä eteiseen koristeeksi, vaikka eivät ne nyt kauneudellaan silmiä särje enää. Linnut kuitenkin olivat löytäneet jo oman osansa kukkien siemenkodista... Että nekin kaiken löytää!

Niin ja hei, olen varmaan ainut kotitarveviljelijä, jonka salaatit ehtivät kasvaa puuksi. Tuossa yläkulman kuvassa on minun salaattipuuni, jotka olisivat pienellä entrauksella menneet pöytäkuusesta joulukoristeena! Ensi vuonna pitää laittaa salaatit vähän lähemmäs keittiötä, jos vaikka tulisi käytettyäkin!
                Ja nuo 'Teddy Bear' - auringonkukat tuossa alhaalla... Nuo pallerot kukkivat nyt parhaimmillaan, kunhan vain sateet eivät nyt heti pilaisi niitä... Kokeilin tuota lajiketta varmaan ensimmäistä kertaa jo 10 vuotta sitten ja rakastuin kyllä heti. Niissä on jotain sellaista pehmeää ja iloista!
               Iltasella olisi pitänyt olla iltauinnilla kamera tai puhelin mukana, että olisi saanut kuvan kadonneesta järvestä... Eilisen tuulen jäljiltä rantaan oli muodostunut hiekkavalli, mutta vesiraja oli kadonnut kauas niistä mitoista, mitä se oli muutama viikko sitten! Onkohan Suomessa sittenkin nousu- ja laskuvesiä? Sai nimittäin kahlata jääkylmässä vedessä ihan liian kauas, että pääsi molskahtamaan. Kintut kohmeessa oitis! Mutta oli kyllä iltasella kädet niin lämpöiset, että minulla ei ole koskaan ollut! Tekee hyvää minun olemattomalle pintaverenkierrolle tällaiset pienet shokkipulahdukset! HRRR!
                Nyt köntystän peiton alle. Minulla on sisäreidet niiiiiiiiiiiiiin kipeät eilisen treenin jälkeen, että vaikka yritin tämän päivän treenien jälkeen vähän niitä venytellä, niin tuskin auttoi. Sillä se lähtee, millä on tullutkin.... ei pidä paikkaansa!!
                Kipu kertoo siitä, että on hengissä.

Kylmää ytimissä asti

Nyt tiedän mitä tarkoitetaan sillä, kun sanotaan kylmän menevän luihin ja ytimiin asti. Ihan lunta ei tänään tullut, mutta niin kylmää oli, että vähänkin kun yritti ulkosalla käpsehtiä oli jäässä luuydintä myöten, vaikka miten olisi pukeutunut toppahaalariin, pipoon ja rukkasiin.
             Satoi, tuuli ja oli kylmä.
             Oli syksyinen päivä.
             Sulatettiin arkkupakastin talvea vasten. Varmaankin muutama vuosi on jälleen vierähtänyt, että se viimeeksi sulatettiin, mutta melko nopeasti se kävi kuitenkin kahdella hiustenkuivaajalla ja yhdellä muovisella rikkalapiolla... Marttojen niksinurkka ei pitäisi niistä metodeista, joita käytimme...
              Suuria yllätyksiä (hyvässä taikka huonossa) ei löytynyt. Puolukat ja sienet olivat kai niitä hyviä yllätyksiä, kun kumpiakaan ei saatu metsästä, mikä johtui kai siitä kun ei sinne metsään menty niitä hakemaan... Mutta on nyt ainakin pakastimessa tilaa ja se on sula. Saa tunkea sitten vaikka joululaatikoita jos sinne asti pakastimen siisteys ja tila kestää!

Alkuillasta viriteltiin jälleen kerran meidän maakellarin päälle muutama pressu, kun ei tämän talon väki saa aikaiseksi tehdä siihen kattoa. Vesi menisi sisään joka syksy sateiden aikaan, jos ei viskattaisi jotain suojaa kellarin päälle. Näpit jäässä siellä navottiin pressun naruja kiinni ja kastuttiin sen verran, että kylmä tuli.
            Istuin iltasella pitkän aikaa saunassa sulamassa.
            Minulla on ollut jo pidemmän aikaa vähän omituinen olo enkä oikein osaa kohdistaa sen syytä mihinkään. Olen ärtyinen, äksy ja ärsyttävä. Normaali keskustelu minun kanssani on lähes mahdotonta, kun vastailen töksähdellen tai vihaisen oloisesti ihan asiallisiinkin kysymyksiin. Minua ottaa päähän kaikki ehdotukset tai avunpyynnöt tai kysymykset, asiat jotka jotenkin koskevat omaa elämääni, omaa päivääni ja omia suunnitelmia. Voin parhaiten silloin kun teen jotain missä kaikki ajatustyö ja energia uppoaa siihen tekemiseen enkä ehdin miettiä muuta. Tai kun olen täysin ajanut itseni siihen pisteeseen, ettei eväkään nouse. Esimerkiksi tämäniltaisen treenin jälkeen ajattelin, että jos sydän joskus lyö vielä normaalisti niin olen iloinen! Silloin en tuntenut ärtymystä tai suuttumusta tai muitakaan niitä tunteita, jotka ilmestyvät olotilaani heti kun aloitan aamuni ja joku sanoo ensimmäisen sanan...

Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että oikeasti kaipaisin omaa rauhaa tähän taloon. Että porukat häviäisivät jo kaupunkiin ja saisin asua yksin ja tehdä niitä asioita, joita haluan. Se, että täällä saman katon alla häärää koko ajan vanhempaa polvea, joka kyselee tyhmiä ja lupailee minua milloin mihinkin hommaan kysymättä minulta ensin, alkaa käymään kupoliin. Odotan oikeasti sitä viiden päivän lomaa siellä huitsinnevadassa, vuokraamassani mökissä, ilman kenenkään puuttumista siihen, mitä teen, milloin teen ja kenen kanssa!
              Tuntuu nyt, että olen jumissa.
              Kaiken suhteen, mutta eniten oman elämäni.
              Ja pahinta on, etten oikein tiedä minkä reunan minä repäisisin auki, että pääsisi tästä tilanteesta pois.
              Ja onko tämä olo vain jotain syysmasennuksen alkua sittenkin? Etten minä oikeasti ajattele elämästäni näin mustasti, kuin mitä tämä teksti antaa ymmärtää. Pitäisiköhän minun syödä suklaata vähän enemmän, kun se kerran tekee mielelle hyvää! Oikein tummaa suklaata.
              Riittäisikö yksi levy vai pitäisikö tähän oloon syödä kaksi tai useampi?

P.S. Vai onko tämä sitä odotettua kolmenkympin kriisiä...?! Hmmm... mielenkiintoista.

Syyspäivän seisaus

Heräsin tänään sateen ropotukseen ja kuuntelin sitä hetken aikaa peiton alla. Ensimmäistä kertaa maisema näytti siltä kuin syksyllä kuuluu näyttääkin; oli märkää, harmaata ja synkeää.
              Sadetta riitti koko päiväksi ja välillä tuli vettä niin että räystään reuna ei riittänyt. Meidän koiraherrakaan ei suostunut lähtemään kuin pihatien päähän, puisteli turkkiaan ja kääntyi kotiin. Rajansa se on lenkilläkin sadekelissä!
               Kieltämättä ei houkutellut mikään suuri ponnistelu minuakaan. Löhösin koko päivän huonoa omaatuntoa tuntematta ja nautin sadepäivästä. Töissä tämmöisinä päivinä piti vain vetää sadevaatteet niskaan, lähteä työmaalle ahertamaan, mutta nyt sai kietoutua auringonväriseen vilttiin, painaa tv:stä hyvän leffan päälle ja nautiskella lomapäivästä ja sadepäivästä oikein kunnolla!

Käytin minä sadepäivän sitten muuhunkin järkevään. Kirjoitin kirjeitä. Olisi pitänyt osa kirjeistä kirjoittaa jo aikoja sitten, mutta sitten kun olisi ollut aikaa, väsytti ihan kamalasti ja sitten kun ei olisi väsyttänyt, niin ei ollut aikaa. Tänään ei väsyttänyt ja tänään oli aikaa eli sain kirjepostin lähtemään - vihdoin!
              Olen aina rakastanut oikeita kirjeitä. Sekä niiden kirjoittamista että niiden saamista! Suurin haaveeni olisi postilaatikko niin täynnä kirjeitä, ettei kansi mahtuisi kiinni. Olin kamalan kateellinen aikoinaan siskolle, joka sai kirjeenvaihtoilmoituksensa lehden palstalle ja vastauksia tuli joka päivä monta kappaletta. Minun ilmoitustani ei koskaan julkaistu, mutta kirjoitin itse yhdelle mukavan tuntuiselle tytölle ja se kannatti! Kirjoittelemme edelleen ja olemme yhteyksissä. Melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen! Mikä onni!
                Luulen myös, että kirjeystäväni (ne harvat, mutta niin rakkaat!) tuntevatkin minut paremmin kuin ns. normiystävät. Olen aina ollut parempi ilmaisemaan itseäni ja ajatuksiani kirjoittaen kuin puhuen, ja kirjoittamalla on helpompi kertoa sellaisiakin asioita, joita ei tulisi kasvokkain heti kerrotuksi. En ole montaakaan kirjeystävääni nähnyt, mutta rakastan kyllä jokaista aivan erityisellä tavalla ja ne jotka olen nähnyt, niin niiden kanssa suhde on muuttunut erilailla tärkeäksi.
                  Lyhyesti sanottuna elämäni olisi köyhempää ilman kirjepostia ja ystäviäni niiden kirjeiden takana.
                  Ovat rakkaita.

Huomiseksi on luvattu jopa lunta tänne puolelle Suomea! Leikin jo keväällä auton renkaidenvaihdon kanssa ja nyt ajattelin, etten jaksaisi samaa piirileikkiä uudelleen. Tulisi sitten kunnolla talvi tai pitäisi sitten syksyä pidempään, mutta ei mitään päivän lumikerroksia, kiitos!
              Oikeasti pitäisi saada vähän vielä pihaakin laitetuksi ennen lumia, mutta jos se nyt pysyvän lumen huomenna heittää niin eipä sekään nyt maailmanloppu ole. Hui hei lehdet!
               Mummo soitti tänään ja kehui minun pukuani, joka minulla oli pikkusiskon häissä. Sisko oli miehineen käynyt viemässä pienen kuva-albumin mummolle kotimatkallaan, kun mummo ei häihin kyennyt ja mummo oli sitten kuvia katsellut koko päivän. Minun oranssi mekkoni oli kuulemma oikein nappiostos ja "kunnon repäisy", kuten mummoni asian ilmaisi! Mietin puhelun jälkeen, että minkälaiseksi nössöksi mummo minua sitten oikein luulee, kun oranssi mekko saa tuollaisen reaktion aikaan. Minähän vain tottelin morsiamen ohjeita: ei mustaa pukua!
                Tuntuihan se hyvältä, että mummon mielestä mekko oli hyvännäköinen. Meidän mummo kun ei turhia kehuskele! Omasta mielestänikin puku oli hyvä ja vähän erilainen kuin yleensä minun pukuni. Kyllä sitä kelpaa joskus muulloinkin pitää!
                Sade jatkuu ja ikkunalaudat ropisee. Nyt taidan lämmittää lämpötyynyn kainaloon ja kömpiä peiton alle. Tänään oli iltauinnilla rannalla vastassa oikea syysmyräkkä ja kylmä taisi jäädä asumaan sisuskaluihin. Hrr!

Sumusta pimeään

Työaamu. Kello soitti, mutta möykky peiton alla vain painoi torkkuherätyksen pois kerta toisensa jälkeen, käänsi kylkeä ja murahteli herätyksen sitkeydelle. Sitten pitikin työmatkalla "raivota" kanssa autoilijoille, kun ajoivat liian hiljaa... Pitäisi jotain tästäkin aamusta oppia, mutta kun tietää millainen umpiluu minun pääkuoreni on niin tuskin opin ainakaan sitä, että pitäisi herätä silloin kun kello soi tai ainakin yhden torkun jälkeen!
               Aamulla oli taas vähän sumua ja muutenkin oli komeat maisemat! Jo pelkästään näiden maisemien takia kannattaa toisinaan herätä ennen naapurin kukkoa. Työpäivä sujui hyvin ja melko nopeasti kun vähän oli kiire koko ajan, mutta ei mikään hoppu. Kotona olin kolmen maissa, nappasin vähän välipalasta ja painuin viltin alle vähän nappaamaan unta. Muut valmistelivat grilliruokaa illaksi.
               En ole mikään hurja grilliruuan ystävä ja tänäkin iltana olo oli vähän ähkymäinen, kun yks kaks syö itseensä puolitoista kanaa ja vähän perunaa... Uh! Mieluummin söisin jotain kevyttä, varsinkin jos syödään näin myöhään kuin tänään.
               Iltauinti venähti melkein yhdeksään kun piti katsoa siskon hää- ja matkakuvia. Sain uida todella pimeässä, mutta hyvin siellä sitten kuitenkin näki, kunhan silmä tottui. Yllättävän paljon kahinaa ja rahinaa kuului rannan pensaista... minua oli varoitettu kaikenmaailman pahan maailman pedoista, mutta en minä kenellekään kelvannut! En ryöstäjille enkä ihmiskauppialle. Aika paljon vastarannoilla näkyi valoja mökeissä tai taloissa. Ei ole päivisin silmin huomannutkaan miten paljon asumuksia rannoilla onkin. Läheisen laiturin valot näkyvät kuvassakin, piti edes ne napata kuvaan mukaan, kun muuten olisi ollut kuva aika yksivärinen...

Nyt kuitenkin, öitä, tumma ja hiljainen bittiavaruus!

Syystykkäystä

Tällä hetkellä tykätään:

- kynttilästä hämärässä
- takkatulesta
- kaakaosta
- villasukista
- tummasta tähtitaivaasta
- kylmästä vedestä
- äänikirjasta auton soittimessa

- lähes viisimetrisistä auringonkukista
- ulkosaunasta
- paksusta kirjasta
- suukon huulimuistosta
- villapaidoista
- alkuruskasta
- automatkoista
- yllätyksistä

- hyvästä elokuvasta
- liikutuksen kyynelistä
- naurusta, joka koskee yhtä aikaa poskiin ja vatsaaan
- ikävästä ja kaipuusta
- halauksista
- päiväkirjasta
- tekstiviesteistä, jotka saavat hymyn huuliin ja joita kurkkii vielä pimeässä ennen unta
- pienestä hetkestä omaa aikaa
- kun koira painaa leuan jalan päälle ja sulkee silmänsä ja tuntee olonsa hyväksi minun kanssani
- kun minulla ei ole mihinkään kiire
- hyvästä syysruuasta
- siitä, että sydämellä on joku, jota saa rakastaa

Lohtusuklaata

Siivosin koko aamupäivän ja sitten tulivat syyslomalaiset, kävelivät kengät jalassa tuvassa, jättivät tavaransa sinne ja tänne ja levittelivät postin pöydille. Minä otin suklaalevyn, rojahdin sänkyyn, vedin viltin päälle ja söin kaksi riviä suklaata ennen kuin päiväuni korjasi harmituksen.
               Onko tämä nyt sitä lohtusyömistä?

Koirassa oli tänään rantalenkillä yksi hirvikärpänen ja sen verran tiukasti se luuli löytäneensä hirven, että oli työ ja tuska saada mokoma mönkijä irti meidän koiran pitkästä turkista. Sitten alkoi omaakin päänahkaa kutittamaan ja jokainen surahdus oli vähintääkin satapäinen hirvikärpäsparvi... voiko iljettävämpää otusta ollakaan!
          Olen odottanut koko syksyn, että pääsisi uimaan pimeässä - noh, tällä hetkellä se vaatisi vain sitä, että menisi uimaan pikkuisen myöhemmin, mutta tänä iltana alkoi jo olemaan vähän sinne päin, kun kävin iltauinnilla. Järvi oli tyyni ja musta. Kuin suoraan Tappajahaista! Sillä erolla, että minun suurin uhkani oli veden pinnalla pomppivat vesikirput... ei tunnu ollenkaan yhtä pelottavalta: Vesikirpun kosto.
           Huomenna töitä. Kello soi kuuden maissa ja päivää riittää iltapäivälle pitkään. Oikeastaan ihan mukava päästä vähän taas pois näistä omista nurkista pyörimästä, nähdä ihmisiä ja puhua kaiken sen ajattelutyön sijaan, mitä olen omineni tehnyt nämä päivät.
           Vaihtopää olisi tervetullut!

Raadannalle ei näy loppua...

Alan olemaan kohta niin maan värinen, että minut voi jättää katteeksi jonkun pensaan alle kevättä odottelemaan...
                 Pihalla on omenapuita tasan kolme, nekin kääpiölajikkeita, mutta edes niitä en ehtinyt tämän kesän aikana huoltaa ja hoitaa niin kuin olisi pitänyt (olen listaillut näitä ei-tehtyjä hommia ja tuntuu, etten tehnyt tänä kesänä omassa pihassa yhtikäs mitään, vaikka omasta mielestäni puuhailin ja ahersin kuin orja!). Yksi puista on ollut onnettoman tuen varassa jo toista vuotta ja kovat ja hankaavat "tukinarut" ovat olleet jotain vanhoja matonkudeloimia!
                 Tänään oli sitten omenapuiden vuoro. Laitoin kahdelle puulle kunnon tuet ja tukinaruksikin olin ostanut oikeaa tervanarua. Pääsin samalla vähän verestämään vanhoja kouluoppeja sidonnan suhteen... ei nyt ihan olisi tainnut täysiä pisteitä tulla tukisidonnastani, mutta tanakasti tuntui puu olevan kahden tuen välissä. Ei ainakaan syysmyrskyt pitäisi sitä katkoa tai sitten siinä menee jo tukikepitkin!

Alkuillasta pääsin sitten etupihan kukkapenkin kimppuun. Kuka näitä penkkejä tänne pihalle oikein tekee?? Kaikki nurkat täynnä milloin kivikkokukkapenkkejä, milloin tavallisia kulmakukkapenkkejä! Apuva!
                Tämän kukkapenkin ikuinen riesa on ollut elämänlanka, köynnöskasvi joka on nimensä veroinen! Se oli kesän aikana kietoutunut lähes kaiken ympärille ja suorastaan kuristanut koko kukkapenkin! Ja niin sitkeä se on, että pitäisi varmaan kaivaa maa tuosta kohden pois maan ydintä myöten ja tuoda jostain ihan uutta multaa, että jok'ikinen juuren hippu olisi pois. Siltikin, luulen, se puskisi jostain taas esille!
                Värimintun ja viiruhelpi-heinän jätin vielä törröttelemään, kun penkki olisi tullut muuten aika paljaaksi. Väriminttu tuoksui ihanalta vähänkin kun sitä repi ja siisti. Ah!

Iltasella kävin jälleen uimassa ja kuumottelin nahkaani lämpöisessä saunassa ja nyt olenkin sitten taas varsin valmis menemään unten maille. Näinä päivinä ei ole tarvinnut unia odotella, kun on kaiken aikaa ollut ulkona happihoidossa.
               Huomenna olisi tiedossa sitten siivousta sisätiloissa. Katselin tänään, kun tulin saunasta, että miten ihmeessä torppa voi mennä aina kesän aikana tällaiseen siivoon. Jos saisin asua täällä kesänkin aivan omineni, ilman kesävieraita tai -asukkeja. Ei tarvitsisi myllätä koko torppaa syksyisin supersiivouksen alle...
              Tai jos homma menisi samalla tavalla kuin pihamaan siivous niin kenties tekisin suursiivouksen syksyllä myös torpan puolella. Sadan kilometrin mittainen huokaus. Nyt minä kuitenkin oikaisen työteliäät raajani puhtaiden lakanoiden väliin, ehdin ajatella jotain jonninjoutavaa ja nukahdan.
               Nups.

Pihapuuhia ja pakarapakotusta

Minulla on pakarat kipeänä.
            Aloitin tänään taas säännöllisemmän jumppa-treenin ja huomaa kyllä, ettei kesän aikana treenaus ollut mitenkään säännöllistä vaikka ruumiillisen työn ohella vähän niitä "käyttölihaksia" tulikin. Nyt kävelen kuin Pinokkio taas vähän aikaa...
            Ajoin tänään pihanurmen lyhyeksi. Yöt ovat kylmiä, vettä ei ole tullut varmaan kahteen viikkoon ja silti nurmeni kasvaa kuin joskus kesäkuussa! Älytöntä! Yleensä tähän aikaa selviää nurmenleikkuusta jo aika vähällä, mutta tämä vuosi on merkillisen kasvurikasta - ainakin nurmen osalta! Sai taas pyöritellä ihan ajan kanssa noita nurkkia. Onneksi kuitenkin homman sai aloittaa ihan aamusta, kun töiden jälkeen koneen päälle pääsi vasta viiden maissa ja meni myöhäiseen iltaan, että sen sai ajaa tallin puolelle ja lopettaa hommat. Tänään olin jo viiden maissa valmis. Hip hei!
             Ei voi mitään. Minusta pelkkä nurmi on maailman kauneinta. Istutukset ja puusto on tietysti plussaa, mutta jos minä saisin valita täysin, ei pihalle muuta tarvitsisi kuin hyvin leikatun, vihreän nurmen. Rakkaus nurmeen näkyy kyllä tämän hetkisessäkin pihassa sen verran, että olen naapureiden silmissä täysi kaheli, mutta tässä hommassa on oppinut olla välittämättä muiden mielipiteistä.

Aloitin tänään neulomaan taas villasukkia, joten senkin puoleen syksy on tullut. Koulussa aina suututti neuloa lapasia ja sukkia, kun niitä piti neuloa kaksi samanlaista, mutta nyt en oikeastaan muuta neuloisikaan kun sukkia. Parhaat lahjatkin ovat villasukat, parempaa lahjaa en tiedäkään kuin pitkävartiset ja lämpöiset villasukat! Tällä kertaa neulomukseni menevät ystävälle sillä varauksella, että niistä tulee lahjakelpoiset... Olen vain niin onnettoman hidas neulomaan, että toivottavasti ehdin tekemään sukat valmiiksi...
             Tänään kun kävin iltauinnilla, rannalla istui kolme venäläistä naista takit päällä ja ottivat toisistaan kuvia. Mies käveli läheisen metsän reunaa ja etsi kai mustikoita. Minä menin rohkeasti uimaan ja alan todella ymmärtää avantouimareita, vaikka ihan vielä en voi näitä veden lämpötiloja avantoon verratakkaan. Olin jo lähdössä, kun samainen mies tuli vastaan ja sanoin minulle jotain venäjäksi. En edelleenkään ymmärrä venäjää ollenkaan, mutta vastasin summanmutikassa että "cold" ja sain miehen nauramaan. Taisi mennä viesti perille kielimuurista huolimatta.

Tänään vilkaisin ohimenen vaatekaappeja ja pitäisi tehdä jälleen pienimuotoinen selkkaus syksy/talvivaatteiden ja kesävaatteiden kanssa. Aurinkoisista ja suht lämpöisistä keleistä huolimatta lämpötilat tuskin nousevat enää helteiden tasolle. Pitäisi kantaa esimerkiksi kaikki villapaidat ja muut villaiset nutut vähän tuulettumaan, että saisi taas talven kylminä päivinä verhoutua raikkaisiin neuleisiin. Nämä aurinkoiset poutapäivät aion kuitenkin kuluttaa pihatöissä, joita vielä on muutama jäljellä. Sitten kun tulee kylmät ja sateet, voi päivän kuluttaa siivoillessa sisällä nurkkia ja koluta kaappeja.

 

Tänään oli taas aikaa miettiä omiaan, kun ajeli monta tuntia ruohoa. Joskus se tekee hyvää ja joskus se on tuskallista. Tänään se oli siltä väliltä. Mietin sitä, että miksi en voi suhtautua mukavan miehen suudelmiin rennosti ja tekemättä niistä sen suurempaa numeroa. Vaikka pitäisinkin miehestä, niin miksi en voi nauttia pussailusta ja jättää sitä siihen?

            Yritin kyllä. Yritin ottaa asian viileän rauhallisesti, ihan kuin tekisin sitä joka päivä ja olla kuin suukot olisivat varsin arkinen asia tässä ajan jatkumossa, jota kutsutaan minun elämäkseni. Vähän aikaa se sujuikin, mutta sitten huomasin, että ajatukset alkoivat kieppua pelottavasti siihen suuntaan, että aloin miettimään mitä suukottelu merkitsi miehelle, mitä minä merkitsen miehelle ja mitä mies merkitsee minulle!?

             Kun huokaisin ystävälleni, että miksi minä suhtaudun kaikkeen tämmöiseen niin tunteella ja miksi en voi olla enemmän semmoinen 'vapaasieluinen', joka ottaisi suukot vastaan, nauttisi niistä, mutta ne eivät aiheuttaisi sen enempää ajatusmyttyjä päänupin puolelle, ystäväni sanoi, että siksi koska minunlaisiakin naisia tarvitaan. Sellaisia, jotka tuntevat, suhtautuvat asioihin sydämellä ja ovat romantikkoja päästä varpaisiin.

              Ehkä niin, mutta toisinaan olisi helpompi jos ei olisi sellainen nainen.

              Nyt painun pehkuihin - niin siis jos pääsen tästä tuolista ylös näiden kipeiden pakaroideni kanssa!

              Aih!

RY - Rymytään Yksin

Ensimmäinen lomapäivä takana ja taidan mennä takaisin hautausmaatyöhön - tämä oma pihahan on kuin villi viidakko! Hjelp!!
              Pitkään nukkuminenkaan ei oikein onnistunut näin ensimmäisenä vapaana aamuna, kun työkaveri-tyttöystävä-muruset laittoivat viestin ja toivottelivat hyvää syksyn ja vapauden alkua... Viestit tulivat melkein perätysten, mutta kuitenkin sen verran niillä oli väliä, että ehdin vähän napata kiinni kadonneesta unen syrjästä... Mokomat muruset!
                Takaraivossa on takonut koko kesän ulkosaunan vieressä oleva kivikko ja sen kamala ulkomuoto. Horsmat ja villivadelmat rehottivat koko kesän, puhuattakaan ohdakkeista tai valvateista! Joka kerta kun meni saunaan piti laittaa silmät kiinni tai katsoa toiseen suuntaan, kun harmitti ettei powerit riittäneet koskaan kivikkoon asti.
                 Tänään se kuitenkin tapahtui.
                 Tänään raivasin kivikon puhtaaksi ja kauniiksi ja nyt tekisi koko ajan mieli mennä saunaan, että saisi sitä ihailla! Ennen ja jälkeen kuvien maratoni, s'il vous plait!

 

Pensashanhikit ovat saaneet vähän osumaa talven aikana ja muutenkin. Niiden pään menoksi keksin jotain ensi keväänä. Tänään annoin vielä armoa...

 Miksi horsmat ja kaikenmaailman muut rehut kasvavat, mutta ne kukat joiden haluaisi kasvaa, eivät kasva..?

Merkillistä.

 

 

Kultapiisku kökötti monta vuotta pienenä ja mitättömäni tuossa kivikon päädyssä ennen kuin viime vuonna ja nyt tänä kesänä innostui kasvamaan oikein puskaksi! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

 

Kivikon tausta on ollut monen monta vuotta täysin villiä aluetta. Joskus olen vähän trimmeriä näyttänyt, mutta nyt sekin aika on ohi ja sainpahan ainakin vähän taas tilaa uusille istutuksille...

 

Vanhat padat pyörittelin tuonne kivikkojen keskelle vähän tuomaan lisää kesäkukkaistutustilaa, kun kivikkoon saisi lapata muuten ihan älyttömästi multaa, että saisi istutuspaikat kivien väleihin. 

Tuohon eteen istutin muutaman kuunliljan ja nauhuksia sekä ihan tuonne oikeaan reunaan päivänliljan. Katsotaan nyt ehtivätkö ne poloiset juurtumaan. Pitää huomenna kantaa vähän lisää vettä.

 

Ja kuten kuvastakin näkyy, tähän urakkaan meni koko päivä! Valmiista kivikosta otetut kuvat otettiin auringon laskiessa... Sauna lämpeni siinä samalla kun viimeistelin tekosiani ja iltauinnin jälkeen oikaisin jalat lauteille ja nautin kuumista löylyistä. Käsivarsia poltteli nokkosen polttamat ja vadelmien varsien raapaisut ja jalkoja pakotti kivikoissa pomppiminen. Mutta sauna pehmensi sekä olon että kropan.

               Rehellisesti sanoen minä kyllä tarvitsin tällaisen hullun raatamispäivän, sillä piti saada itsensä väsyksiin tai muuten olisi aika taas mennyt samojen ajatusten kelailuun. Nyt ei ehtinyt eikä jaksanut miettiä mitään muuta kuin lapion iskuja, kitkemistä ja kivien pyörittelyä. Hurraa!

               Eilen kun oltiin viimeistä päivää työmaalla Epun kanssa, niin puhuttiin siitä, että miten sitä omassa pihassa sitten osaa tehdä hommia yksin kun on niin tottunut tekemään kaksin nämä viimeiset viikot. Kieltämättä vähän olisi toista käsiparia tarvittu ja kaivattu tässä urakassa, ja ihan puhekaveriakin. Kannustamaan ja luomaan tunnelmaa. Tämä oman pihan myllerrys on tämmöistä yksin rymyämistä... Varmaan menee tovi ennen kuin tähänkin erakkotyöhön tottuu eikä enää odota, että toinen ojentaa lapion tai haravoi suoraan kottikärryyn...

                 Tänä(kään) iltana tuskin tarvitsee unta odotella. Olisi kuitenkin kiva jos vähän aikaa ehtisi lukea kirjaa ennen kuin musta uni vyöryy ylitse.

                  Jospa huomisaamulla onnistuisi se pommiin nukkuminenkin...

Laidunpakoa

Aurinkoinen ja melko lämmin sunnuntaipäivä takana ja huomenna odottaa sitten se viimeinen työpäivä seurakunnan puutarhurina.
               Olo on kummallinen.
               Ehkä suurimmaksi osaksi kuitenkin surullinen, vaikka loma tekeekin sielulle ja ruumiille hyvää. Olen muutaman vuoden aikana päässyt töihin sisälle koko ajan paremmin ja nautin työstäni enemmän kuin koskaan - kenties siksi, että tunnen osaavani työni paremmin kuin ikinä ennen! Olen hyvä siinä mitä teen. Osin harmituksessa on sitäkin, että arjesta tippuu iso osa pois työrutiineiden muodossa. Tämän pätkätyön pitäisi olla minulle tuttua, sillä olen elänyt tätä elämää jo kahdeksan vuoden ajan, mutta ei tähän taida tottuakaan...
                Kun eilen sidoin meidän "vuosikertomusta" työmaalta tämän kesän osalta niteeksi, niin ajattelin, että vaikka meistä tuntuu, että teemme kamalasti jotain tärkeää niin muu maailma (lue: seurakunta) ei näe sitä ihan niin. Meidän pieni hautausmaa on vain pieni kulma suurta paperia, ei sen enempää. Ja se työ jota puolen vuoden aikana siellä tehdään... se ei ole sen tärkeämpää kuin mikään muukaan. Aika karua oikeastaan. Ja surullista.

Minun ovellani istui tänä aamuna västäräkki. Pyrki kai sisään pakkasyön (!!) jäljiltä tai sitten vain lämmitteli rapulla. Aikamoista vilskettä pihalla onkin noiden västäräkkien kanssa. Ei meinaa sekaan sopia!
              Tänään tuli syksy myös mullikkalaitumelle. Naapurit ajoivat illan suussa nuoret lehmät omille pelloilleen tuolta meidän rajaniityltä ja varsin hyvin möllit tottelivat aina maantielle asti. Sitten niitä rupesi pelottamaan ojat, sähköpylväät ja loppujen lopuksi kaikki mikä vain ympärillä kahisi ja rapisi. Ajajat hermostuivat elukoiden poukkoiluun, mutta tuollahan nuo rymistelivät jo iltasella, omalla laitumellaan uusia nurkkia haistellen.

Tänään totesin taas, ettei ihmiset muutu tai opi mitään. Ei ainakaan minun vanhempani. Muutama vuosi sitten, kun kerroin ihastuneeni mieheen, joka oli minua vanhempi, mutta jonka kanssa tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, vanhempani sanoivat, että jos aion olla sen miehen kanssa niin tähän taloon ei ole tulemista. Asun isäni vanhalla kotitilalla, paino sanalla asun, sillä mitään omistamisoikeutta minulla ei näihin tiluksiin ole. Kaikki oma mahtuu muutamaan laukkuun. Rakastan tätä paikkaa ja olen täällä kotonani enemmän kuin missään muualla, ja vanhempani tietävät sen.
                Silloin muutama vuosi sitten tein sen virheen, että yritin valita oikein kahden rakkauden väliltä ja valitsin väärin. Tänään, kun tuli puhe vanhenevien vanhempien hoidosta tehtiin minulle selväksi, että tilan jakoa voitaisiin muuttaa vielä toiseenkin suuntaan, kun mitä ehkä nyt ollaan mietitty... Sanoin vain, että se on ihan niiden asia, mitä se minulle kuuluu.
                 Ne ihmiset, jotka ovat koko elämäni ajan jankuttaneet, että haluavat minun olevan onnellinen ja seisovan minun puolellani tilanteessa kuin tilanteessa, ovat toistamiseen kiristämässä minua asialla, jonka tietävät olevan minulle niin rakas ja tärkeä, että sydäntä kipristää. Ne ainoat ihmiset, jotka luulisi rakastavan minua, ovatkin valmiit rikkomaan välit vain sen takia, että eläisin elämääni niin kuin he haluavat.
                  En enää.
                  Tein virheen silloin. Samaa virhettä en tee enää jos rakkaus seisoo joskus ovella ja pyytää mukaansa. Kodin voi tehdä mihin vain, rakkautta ei ole liiaksi tarjolla.
                  Petyin vanhempiini jo silloin ensimmäisellä kerralla enkä ole enää sen jälkeen kunnioittanut heitä samalla tavalla vanhempina kuin ennen. En näe enää sellaista, jota voisin pitää arvossa tai mitään, joka ansaitsisi minulta enää sitä kunnioitusta, jota ennen vanhempiani kohtaan tunsin. Elämäni tukipilarit, mikä vitsi! Nyt toistamiseen tämä "valikoiva rakkaus" ei enää tullut yllätyksenä tai niin suurena pettymyksenä, mutta se muistutti minua siitä, miksi tunnen oloni orvoksi, vaikka minulla on kaksi vanhempaa...

Syksy tekee majaansa näköjään mielialaankin, vaikka miten aurinko paistaisi ja lämmittäisi selkää. Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi kadota hetkeksi kaikesta... Hävitä jäljettömiin, ilman johtolankoja, jälkiä jättämättä ja unohtua maailman reunalle.
           Mullikat eivät tainneet tänään olla ainoita, jotka tekivät laidunpakoa. Eräänlaista pakoa tein minäkin, omasta laitumestani, korkein aidoin aidatusta..
            Toivon niin kovasti, että ensi jouluna saisin kirjoittaa joulukortteihin ne kolme nimeä yhden sijaan ja tehdä pipareita jouluviikolla samalla kun se kolmas ja pienin söisi taikinaa niin että olisi vatsa kipeä seuraavana aamuna... Että ensi jouluna saisin joululahjaksi rakkauden, sylin mihin paeta kaikkea maailman pahuutta ja sydämen, joka sykkisi minulle yhtä kovin kuin omani sykkisi hänelle.
             Onko liian aikaista kirjoittaa Joulupukille...?

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Tämänkin kirjan luin jo vähän aikaa sitten, mutta jos näitä lauseita ei heti kirjoita niin kohta huomaa että ne jäävätkin kirjoittamatta.
             Tämä oli ensimmäinen Riikka Pulkkisen romaani, jonka luen. Teksti oli huolellista ja taidokasta, ja minä huomasin jopa senkin, että jossakin suhteessa ehkä liiankin hienoa ja koukeroista minulle. Taidan olla sellainen yksinkertainen lukija, joka nauttii eniten mutkattomasta tekstistä ilman, että pitää miettiä mitä lause tarkoittaa.
               Luin kirjan oikeaan aikaan. Vaikka en ole lähiaikoina kokenut pitkän parisuhteen päättymistä, kuten kirjan päähenkilö Iiris, niin moni Iiriksen sisällä vellova tunne oli niin tuttu, että kipeää teki!

" Itkin hänen vahakangasliinalleen, hän tarjosi minulle appelsiinilikööriä ja Fazerin parhaita. Sain ottaa niin monta Kiss Kissiä ja Jääkarhua kuin halusin."

Tässä tapauksessa sankaritar oli arkinen nainen, joka kamppailee jätetyksi tulemisen jälkeen itsensä löytämisen kanssa. Kun on monta vuotta elänyt toisen kautta, on vaikea löytää itsensä uudelleen vain itseään varten. Pitää kokeilla uutta, vanhaa ja sellaistakin mitä ei koskaan muulloin tekisi.

" On astuttava ulos tai jäätävä kyytiin, oven väliin ei voi jäädä."

Kirjassa on paljon epätoivoisia hetkiä, murjottua sydäntä ja epävarmuutta, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin sellainen vahva ja voimakas olo siitä, että elämä nostaa ylöskin, vaikka välillä tönii ja tuuppii maahan asti. Ja että rakkaus tulee sellaisen luo, joka jaksaa siihen uskoa.

" Rakkaus ei ole koskaan sama. "

(lainaukset kirjasta Riikka Pulkkinen, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Otava 2014)