Kylmää ytimissä asti

Nyt tiedän mitä tarkoitetaan sillä, kun sanotaan kylmän menevän luihin ja ytimiin asti. Ihan lunta ei tänään tullut, mutta niin kylmää oli, että vähänkin kun yritti ulkosalla käpsehtiä oli jäässä luuydintä myöten, vaikka miten olisi pukeutunut toppahaalariin, pipoon ja rukkasiin.
             Satoi, tuuli ja oli kylmä.
             Oli syksyinen päivä.
             Sulatettiin arkkupakastin talvea vasten. Varmaankin muutama vuosi on jälleen vierähtänyt, että se viimeeksi sulatettiin, mutta melko nopeasti se kävi kuitenkin kahdella hiustenkuivaajalla ja yhdellä muovisella rikkalapiolla... Marttojen niksinurkka ei pitäisi niistä metodeista, joita käytimme...
              Suuria yllätyksiä (hyvässä taikka huonossa) ei löytynyt. Puolukat ja sienet olivat kai niitä hyviä yllätyksiä, kun kumpiakaan ei saatu metsästä, mikä johtui kai siitä kun ei sinne metsään menty niitä hakemaan... Mutta on nyt ainakin pakastimessa tilaa ja se on sula. Saa tunkea sitten vaikka joululaatikoita jos sinne asti pakastimen siisteys ja tila kestää!

Alkuillasta viriteltiin jälleen kerran meidän maakellarin päälle muutama pressu, kun ei tämän talon väki saa aikaiseksi tehdä siihen kattoa. Vesi menisi sisään joka syksy sateiden aikaan, jos ei viskattaisi jotain suojaa kellarin päälle. Näpit jäässä siellä navottiin pressun naruja kiinni ja kastuttiin sen verran, että kylmä tuli.
            Istuin iltasella pitkän aikaa saunassa sulamassa.
            Minulla on ollut jo pidemmän aikaa vähän omituinen olo enkä oikein osaa kohdistaa sen syytä mihinkään. Olen ärtyinen, äksy ja ärsyttävä. Normaali keskustelu minun kanssani on lähes mahdotonta, kun vastailen töksähdellen tai vihaisen oloisesti ihan asiallisiinkin kysymyksiin. Minua ottaa päähän kaikki ehdotukset tai avunpyynnöt tai kysymykset, asiat jotka jotenkin koskevat omaa elämääni, omaa päivääni ja omia suunnitelmia. Voin parhaiten silloin kun teen jotain missä kaikki ajatustyö ja energia uppoaa siihen tekemiseen enkä ehdin miettiä muuta. Tai kun olen täysin ajanut itseni siihen pisteeseen, ettei eväkään nouse. Esimerkiksi tämäniltaisen treenin jälkeen ajattelin, että jos sydän joskus lyö vielä normaalisti niin olen iloinen! Silloin en tuntenut ärtymystä tai suuttumusta tai muitakaan niitä tunteita, jotka ilmestyvät olotilaani heti kun aloitan aamuni ja joku sanoo ensimmäisen sanan...

Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, että oikeasti kaipaisin omaa rauhaa tähän taloon. Että porukat häviäisivät jo kaupunkiin ja saisin asua yksin ja tehdä niitä asioita, joita haluan. Se, että täällä saman katon alla häärää koko ajan vanhempaa polvea, joka kyselee tyhmiä ja lupailee minua milloin mihinkin hommaan kysymättä minulta ensin, alkaa käymään kupoliin. Odotan oikeasti sitä viiden päivän lomaa siellä huitsinnevadassa, vuokraamassani mökissä, ilman kenenkään puuttumista siihen, mitä teen, milloin teen ja kenen kanssa!
              Tuntuu nyt, että olen jumissa.
              Kaiken suhteen, mutta eniten oman elämäni.
              Ja pahinta on, etten oikein tiedä minkä reunan minä repäisisin auki, että pääsisi tästä tilanteesta pois.
              Ja onko tämä olo vain jotain syysmasennuksen alkua sittenkin? Etten minä oikeasti ajattele elämästäni näin mustasti, kuin mitä tämä teksti antaa ymmärtää. Pitäisiköhän minun syödä suklaata vähän enemmän, kun se kerran tekee mielelle hyvää! Oikein tummaa suklaata.
              Riittäisikö yksi levy vai pitäisikö tähän oloon syödä kaksi tai useampi?

P.S. Vai onko tämä sitä odotettua kolmenkympin kriisiä...?! Hmmm... mielenkiintoista.