Ajattelin ensin kun aamusta asti keli oli sateinen ja tuhnuinen, että en taida jaksaa mennä itseäni kastelemaan metsikköön risusavottaan. Sitten alkoi ärsyttää puolivalmis hökötys pihamaalla sen verran, että vetäsin yli-ison takin niskaan, joka piti vähän vettä, haalin suuren sylillisen oksia ja väänsin aidan valmiiksi.
Sitten äiti ja isä tulivat päiväkahvi-visiitille kuulemma "juttelemaan välillä minunkin kanssani" eli kai se on vanhempien kielellä sanottuna, että niillä oli ikävä minua ♥
Noh, juteltiin kahvin verran - tosin minä söin, he joivat kahvit - ja sitten sain heistä apua vähän valojen laitossa. Sen verran väsyksissä taisivat olla Helsingin lapsenlikkareissusta, että nahistelivat ihan älyttömistä asioista.
Muutaman kerran minultakin meinasi kärähtää piuhat, mutta tein kuten Maaret Kallio neuvoi. Mietin ensin miksi minua suututtaa. Ja kun syy oli yksinkertaisesti se, että menin vain isän tunteeseen mukaan, kun häntä turhautti, jätin omat suuttuneet sanani sanomatta. Tuli itsellekin parempi mieli, kun ei tarvinnut olla turhautunut ja äkäinen. Sai olla märkä ja näpit jäässä, heh ♥
Valojen kanssa seilasin vaikka miten kauan. Eivät meinanneet riittää päähän asti vaikka miten yritin jaotella valot tasaisesti. Tänä iltana en jaksanut kökkiä sateessa jalustimen kanssa, mutta sitten kun saan tuon toisen laidan tehtyä laitan kameran jalustalle ja otan kunnon kuvat.
Luppaan!
P.S Tämä aita laittaa ihan täysin uuteen valoon sanonnan: päivän sitä on vaikka aidan vitsaksena ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti