Arki alkoi ja samalla päänuppiin palasivat oman tulevaisuuden suunnat ja epätietoisuudet. Joten oli taas tällä emännällä siivouspäivä. Se on ainut asia, mikä auttaa tähän epätietoisuuden tonnin painoiseen kuormaan! Saa ajatuksia vähän pois siitä "entä jos"- ajattelusta ja varsinkin siitä, että tuo lause ei jatku positiivisesti...
Siis siivosin.
Ensin vanhan puolen kammarin äidille ja isälle. Vaihoin talviverhot ja talvisemman maton ja päiväpeitteen. Imuroin ja pesin lattiat. Siivosin niiden puolen wc:n samalla hutinalla ja sitten siirryin ulkokuistille. Lehtiä ja muuta roskaa kulkeutuu sisään edelleen, kun maa on niin märkä, että kaikki tarttuu kengänpohjiin. Ja kuraisia jälkiä näkyy lattiassa koko ajan - varsinkin kun ne lattiat ovat valkoiset!
Niin se aika muuttaa katsantoa!
Talviverhojen vaihto on joidenkin mielestä täysin turhaa puuhaa. Verhot kuin verhot. Minusta ne ovat taas samanlainen "siirtymäriitti" talveen kuin keväisemmät ja kevyemmät verhot sitten kevääseen. Tekevät tietynlaisen psykologisen vaikutuksen kroppaan. Vähän kuin antaa luvan tuntea talvea ja pimeyttä jotenkin luonnollisemmin.
Niin, kunhan se talvi edes olisi luonnollinen.
Lumesta ei tietoakaan!
Kaipaan jo semmoista pehmeää valoa tuvan pimeään hämärään kun en ole mikään kattolamppujen suurkuluttaja vaan mieluummin laitan tolppavalon tai muuta pientä valaistusta ennemmin.
Nyt tuvan päätyikkuna sai kynttiläikkunansa ja iltainen tupa tunnelmaa ♥
Mieli poukkoili koko ajan edes takaisin sen suhteen, että saanko opiskelulleni opettajaa vai en. Suurin osa ajasta mieli oli kallellaan sen huonomman vaihtoehdon puoleen, mutta sitten sattui tulemaan mielen syövereistä välähdyksiä siitä toisestakin mahdollisuudesta... Ehkä pitäisi ajatella vähemmän ja toimia enemmän.
Miehenmurrikka soitti pojalleen ja ilmoitti, että oli isänpäivä. Poika onnitteli. Nauratti se niiden touhu ♥ Sanoin, että taidanpa soittaa omalle isälleni ennen kuin se joutuu tekemään samanlaisen puhelun tänne päin!
Olin vähän etukäteen kysellyt Miehenmurrilta, että mitä se tuumaisi jos käytäisiin sunnuntaina meidän isää katsomassa, vaikka vain pikaisesti. Raskaan viikon jälkeen Miehenmurri ei ollut kamalan halukas lähtemään mihinkään ja minäkin jätin asian silloin siihen.
Kun sitten soitin isälle ja hän kysyi tultaisiinko päiväkahville, kun äitikin oli leiponut isänpäivän kunniaksi kääretortun, tuntui pahalta sanoa, ettei taideta tänään tulla. Sanoin jotain torpan lämmityksestä ja ruuanlaitosta, vaikka eiväthän ne virallisia syitä olleet. Puhelun jälkeen tuntui omituiselta ja pahaltakin. Ollaan yleensä vietetty isänpäivää niin, että porukat ovat olleet täällä viikonloppuna ja isänpäivä on mennyt siinä samalla. Tämä taisi olla ensimmäinen isänpäivä, että isää olisi pitänyt lähteä edemmäs juhlimaan.
Miehenmurri näki minusta, että minua painaa jokin, mutta en halunnut sen enempää jankuttaa asiasta tai ottaa asiaa uudelleen esiin, kun päätös oltiin kuitenkin jo tehty. Vaivasi se kuitenkin sen verran, että Miehenmurri tuli viereen ja kiskoi minusta sen irti. Sanoin, että harmittaa ettei menty ja että olisin halunnut...
Keskustelun ja minun herkistelyni jälkeen päätettiin piipahtaa isänpäiväiltana juhlimassa minun isääni. Miehenmurri torui lempeästi minua jälkeen päin kun tultiin kotiin, että minun olisi pitänyt selittää meidän isänpäivän traditiota enemmän. Hän ei ollut tottunut pitämään isänpäivää kovinkaan tärkeänä eikä oikein tajunnut ajatella asiaa minun kannalta. Minä puolestani ajattelin, että suhteessa pitää tehdä kompromisseja tällaisten päivien (kuten joulu, juhannus) kanssa enkä halunnut pakottaa juhlimaan, vaikka itse halusinkin.
Yllättävää sisänsä, että vielä kahden ja puolen vuoden yhdessä olon jälkeen tulee näitä tilanteita kun en yhtään tiedä miten pitäisi toimia. Ehkä se paras keino toimia olisi aukaista suu!
Olen selvästi iltajuoksija enemmän.
Saan enemmän itsestäni irti iltasella, kun ei ole sitten enää mitään muuta ohjelmassa iltasella. Juoksu ja lämmin suihku/sauna. Toimii minulla!
Ajattelin mennä tällä viikolla jo kysymiskierrokselle hieroja-yrittäjien luo. Katsotaan nyt mitä kierros tuo tullessaan, mutta tällä hetkellä fiilikset ovat todella ristiriitaisia. Toinen puolisko pullistelee intoa uuden oppimiseen ja opiskeluun (!!) sillä sitähän minä olen oikeastaan tehnyt nämä kolme vuotta melkolailla koko ajan, kun olen etsinyt tietoa lihaksista ja niiden toiminnasta ja huollosta. Mutta se toinen on se maahan poljettu osa minua, joka ei oikein saa itseään suoraksi ja rohkeaksi. Se puoli valuu kuin löysä velli pitkin rappuja eikä tunne yhtään sellaista varmuutta mistään. Ei itsestään eikä siitä, että voisin olla muutaman kuukauden kuluttua opiskelija taas.
Nämä kaksi puolta kiskovat ja repivät minua milloin mihinkin suuntaan enkä aina oikein tiedä selviänkö ehjänä siitä repimisestä. Tänään pelastus oli siivoaminen, huomisesta en tiedä.
Toisaalta, eihän kukaan tiedä huomisesta ♥
Sehän se pointti taitaa tässä elämässä ollakin ♥
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
11.11.2017 lauantai
397. juoksupäivä (146 vko loppuu) keskiraskas viikko
- 2451 km
- 5 km metsätie mini (31 min)
- nykivää juoksua (pari askelta kävelyä välissä)
- ei vain riittänyt aamupalasta powerit eikä jalat jaksaneet oikein yhtään
- hengitys tuntui juuttuvan kurkkuun ja ilma ei oikein kulje. jännitän kurkun aluetta kamalasti!
- askellus... ei tainnut ollakaan!
- ja ryhti kesti niin kauan kuin lihakset jaksoivat
- ei oikein kulkenut millään muotoa!
- +3 sateinen ja kolean kylmä keli, iltapäiväjuoksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti