Luontoterapiaa

Tänään hoidin levotonta mieltä luonnon ja lumen keskellä.
       Jokaisella on omat keinonsa rauhoittua ja hengähtää silloin, kun elämän paine ja kiire lyövät littanaksi, mutta minulle luonto, metsä, rannat ja kalliot ovat se väylä millä saan ongelmat ja murheet mittasuhteisiin. Suhteutettua ne oman pään sisällä jättimäisiksi muodostuneet ajatukset oikeaan kokoonsa, sellaiseksi joista selviää - kaikesta huolimatta.

Luonnossakin ollaan vähän vinksallaan ja silti kasvetaan ylöspäin ♥

Maahan oli satanut jälleen vähän uutta lunta, mutta sen verran märäksi sade meni taas iltaa kohden, että noinkohan tämäkään on sitä pysyvää sorttia. Kelpaa kyllä nämä kokeilutkin, sillä maisemat ovat niin paljon mukavammat kun on edes vähän valkeutta maassa!
        Näin kaksi tikkaa.
        En yhdessä puussa, mutta koko reissun aikana. Ei edes eläinten jälkiä näkynyt kamalasti, joten vähäliikkeistä on metsän elo marraskuun lopulla. Tai sitten kuljin "väärillä kulmilla".
       Miehenmurri oli kysynyt lempeän leppoisasti ex-esimieheltäni minulle kuuluvaa työtodistusta, jota olen jahdannut pian kaksi ja puoli kuukautta. En tiedä oliko syy pelkkä kiusanteko vai pelkästään se, ettei välittänyt, mutta en ollut saanut työtodistusta suntiona tehdyistä vuosista, vaikka olin sitä syksyllä jo pyytänyt ja tässä muutamina viikkoina häntä muistuttanut useampaan kertaan.
        Kun vihdoin sain paperin käsiini ja tajusin, ettei minulla ole enää mitään asiaa niille ihmisille tai niiden kynnyksen yli, olo keveni monella kilolla. Oikeasti. Samalta tuntuu joskus venyttelyn jäljiltä, kun on kevyt ja hyvä olo, veri kiertää ja kroppa elpyy.

Kesällä vatvoin asiaa ja vielä näköjään nytkin vatvon tätä asiaa, mutta nyt tuntuu jo niin erilaiselta.. Vähän kuin olisin harpannut jonkun suuren ojan toiselle puolelle ja olisin vasta nyt vapaa ♥
          En olisi ikinä voinut arvata, että pelkästään pahat puheet ja arvostuksen puute, voivat tehdä tämmöistä ihmismielelle. Tai ehkä vain minä olen jotenkin hauras sillä tavalla, että jälkiä jättivät.
          Ja sitten kun jotenkin pääsin kömpimään jaloilleni, niin uudet suunnitelmat törmäsivät paksuun betoniseinään, hylkäykseen, reilulla ylinopeudella! Ja pudottiin taas. Ja ruhjeita tuli taas.
          Tämän päivän lenkki oli taas tarpeen, kun aloin aamusella miettimään työelämäni solmua, joka ehti kasvaa taas liian suureksi ja täytti aivan liikaa sekä mielestä, että sielusta. Piti päästä suhteuttamaan elämää taas johonkn luonnollisen kokoiseen. Kävelin lumisessa metsässä ja ajatus joka oikeasti helpotti oloa heti, oli Miehenmurrikka ja meidän parisuhde. Jos olisin samalla tavalla yksin kuten olin silloin kun viimeksi kävin näitä elämän mullistuksia läpi, olisin kai pahemmassa jamassa kuin mitä olen nyt.
           Minulla on se turvapaikka, missä saan olla surullinen, äärettömän onnellinen ja kaikkea siltä väliltä - ja mikä parasta oma itseni juuri sellaisena kuin olen! Minulla on Mies, joka näkee minut tavalla, jolla en itsekään osaa itseäni katsoa ja jonka kanssa olen enemmän kuin vähemmän ♥
           Minulla on rakkaus ♥
           Kaikki muu siitä on pienempää.

Eräs ystäväni sanoi kerran, kun toinen ystävä sureksi tulevaa jo etukäteen, että miksi surra kahteen kertaan?! Kertakin riittää, jos sitä suremista edes ylipäänsä tulee olemaan! Ajatus on kantanut minua, sillä olen itse vähän taipuvainen etukäteiseen suruun. Suren asioita, jotka mahdollisesti jossain vaiheessa kenties toteutuu - ja sitten jos ne toteutuvat suren sitten taas!
           Kerta riittää.
           Piste.
           Ja senkin ehdin metsässä kuljeskellessa ajatella, että jos vain olisin tyytyväinen nyt. Olen nimittäin huomannut, että ihmiset kuormittavat itseään kaikella sillä mitä EI OLE, kun voisivat kääntää kelkan keulan sitä kohti MITÄ JO ON. Jos ei ole parisuhdetta, muu elämä, upea työ, vilkas yöelämä ja komea koti tuntuvat mitättömiltä saavutuksilta. Jos taas on ihana parisuhde, murehditaan sitä ettei ole työtä, sukulaiset odottavat lapsia syntyväksi, ei ole rahaa lomaan tai uuteen autoon.
            Minä olen tapellut omasta parisuhteestani niin kauan ja niin kovin, etten ole koskaan pitänyt sitä itsestäänselvyytenä tai ns. valmiina pakettina. Joskus vaan murheet tulevaisuudesta, työstä ja ylipäänsä elämästä nappaavat matkaansa niin, että ei huomaa pitävänsä jo pelastusrenkaasta kiinni. Minulla on Mies, jonka kanssa selviän kaikesta tuosta muusta. Tulevaisuudesta, työelämän vaikeuksista ja ylipäänsä elämästä ♥

 Räntäsade kasteli minut sukkia myöten, mutta tulin kävelylenkiltäni puhdistuneena sielullisestikin. Murheet ja raskaat mietteet eivät täydellisesti kadonneet, mutta pienenivät ja muuttivat vähän muotoaan. Ne saivat annoksen luontoterapiaa, joka aaltojen lailla muokkaa mieltä ja ajatuksia uusin muodoin. Ja minut luonto herätti jälleen muistamaan mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mihin suuntaan pitää nojata, kun kylmä viima työntää toiseen suuntaan - siihen toiseen ihmiseen, siihen joka on vieressä ja pitää turvassa ja rakastaa kaikesta huolimatta ♥
        Aikamoista terapiaa puolessatoista tunnissa ja ilmaiseksi!
        Kiitos luonto, metsä, lumiset oksat ja narskuvat askeleet.
        Olen jälleen eheämpi, kokonaisempi ja onnellinen siitä mitä minulla on ♥
        Ja kiitos Miehelle, että olet minun turvapaikkani. Satama, johon voi tulla vaikka millaisen myrskyn jälkeen. Rakastan sinua ♥