Kun näin tämän pienen männyn taimen tänään rannassa, se muistutti minua itsestäni ja koko tästä suuresta ranta-projektista. Jokainen, jolla olisi ollut vähänkään vaikutusta minun päätökseeni, olisi sanonut ettei olisi kannattanut edes aloittaa. Niin iso urakka, niin suuri riski sille, että tehty työ menee jonkun muun hyväksi.
Tuo puu kasvoi penkistä läpi. Ei sen takia, että se olisi helpoin mahdollinen tapa kasvaa, vaan siksi, että juuret sattuivat olemaan penkin alla. Sama homma minulla. En minäkään rantaa siistinyt sen takia, ettenkö olisi tiennyt että se on kova urakka tai että se voi jossain vaiheessa olla täysin toisaalle tehtyä tyhjää työtä, vaan siivosin sen siksi, että satun vain olemaan sellainen. Joka saa olemassa ololloon tarkoituksen hulluista projekteista, älyttömistä talkoista, jättäen jälkeeni jotain kaunista.
Alussa kukaan muu kuin minä ei nähnyt hiekkarantaa.
Nyt hiekkarannan näkee varmaan jo useampi ♥
Tänään oli siis rannan "hifistely"-päivä eli tein pieniä siistimisiä ja fiilistelyjä rannassa. Napsin muutamia vesoja pois ja haravoin hiekan tasaiseksi. Siinä puuhastellessa huomasin rakastuneeni pieneen poukamaani ♥ Minun, vaikka vain sydämeni sopukoissa.
Oli ihana päivä. Ei niin aurinkoinen kuin oli ennustettu, mutta poutainen ja suhteellisen lämmin. Oli mukava puuhastella kun ei kysymys ollut kuin "sohvatyynyistä" kuten sisustuspiireissä sanottaisiin!
Pieni ajopuu löysi tiensä takaisin rannan tuntumaan, kun ajattelin, että olisi hyvä istuin kun tulen rantaan mietiskelemään. Se oli sitä paitsi kaunis kaarevine muotoineen. Mistähän sekin oli ajelehtinut?
Äiti sanoisi tähän, että romantisoin, puu on varmaan kaatunut rannan kaseikosta. Minusta ajatus ajopuusta on kuitenkin kivempi ♥
Tänään oli muutenkin ensimmäinen oma päiväni. Yritin muistella rutiiniani, joka viime talvena oli, sillä muistan nukkuneeni silloin paremmin. Tarvitsen tietyn rutiinin päivääni ja nyt yritän sitä sitten rakentaa taas, että saisin rytmini kuntoon.
On nimittäin melkein kuukausi hyvistä yöunista. Olen ollut vähän jo huolissani. Olen tottunut siihen, että ns. huonon unen kaudet ovat tietyssä vaiheessa kuukautta ihan normeja, kenties viikon, joskus vain muutaman yön, mutta menneet aina ohi. Nyt olen nukkunut todella huonosti jo melkein neljä viikkoa ja se alkaa näkymään - kaikessa.
Huokaus.
Kun lämmitin aamusella tupaa, siivosin samalla. Huomenna on taas koulupäivä ja se kestää kahdeksaan asti illalla, joten silloin ei enää imuri kamalasti heilu. Tuskin heiluu emäntäkään! JOten tänään pidin viikkosiivouspäiväni ja hyvä niin. Oli mukava olla illalla taas siistissä tuvassa ♥
Lupasin isälle että pesen traktorin peräkärryn eilisen hulinan jälkeen ja sen tein. Jännitti ajaa sitä takaisin vintin ahtaaseen väliin, sillä traktorin peräkärryä en ole pitkiin aikoihin ajanut oikein mihinkään. En oikeastaan ole peruuttanut pitkiin aikoihin minkäänmoista peräkärryä, mutta omaksikin ihmeeksi se meni oikealle paikalleen kertakokeilulla!
On siellä selkäytimessä jotain muutakin kuin nestettä!
Rannassa kävin ennen ruokaa ja voi miten pyöreäksi sydän pullistui kun siitä tuli niin kaunis ja siisti. Ja omin käsin ja vähän isänkin ♥
Piti raivata sitten vähän tilaa aikatauluihin opiskeluillekin, sillä huomenna haluan olla taas tietoinen siitä, mitä käsitellään. Tietoa tulee valtavat määrät kerralla joten omaksuminen täytyy tapahtua pikkuhiljaa.
Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että oikealla suunnalla ollaan. Tämä on se, mikä minua kiinnostaa ja minkä eteen haluan tehdä vähän vielä töitä! Aika mahtava tunne...
Iltasella kävin juoksemassa.
Pimeys on kyllä asia, joka tekee juoksemaan lähtemisestä vaikeaa. Täytyy myöntää. Huom, vain lähtemisestä. Sitten kun sinne pimeyden keskelle pääsee, hyppää kuin toiseen maailmaan. Siinä maailmassa ei ole mitään muuta kuin omat ajatukset, sydämen lyönnit, hengitys ja jalkojen napse soratiehen. En pysty edes jälkikäteen sanomaan mitä ajattelin juostessa.
Siis yleensä.
Tänään ajatukset olivat kyllä kirkkaina mielessä kun tulin pois.
Tämän päivän juoksu sujui ihan hyvin. Ei suuria ongelmia, muuten kuin siinä, että viimeiset kaksi kilsaa oli todella epämukavaa. Juoksu on joskus epämukavaa, se on fakta. Juoksussa täytyy päästä epämukavan puolelle, että kehittyy ja että mieli kehittyy sietämään sitä, mutta se ei pidä tapahtua ns. peruslenkillä. Viiden kilsan jälkeen...
Annoin mielelle vähän harjoitusta siitä, mitä se tekee kun jalat vain jatkavat juoksemista vaikka mieli kääntää vettä rättiin. Lihakset eivät olisi jaksaneet metriäkään ja minä juoksin aina yhden askeleen yhden askeleen perään. Selvisin kotiin, mieli vahvistui siitä, että selviää pahastakin olosta, ja lihakset väsähtivät koko viikon kuormituksesta.
Ei ehkä viisasta, mutta tarpeellista aina välillä.
On marraskuun ensimmäinen päivä ja minulta puuttuvat ulkovalot.
Aika häpeällistä. Minulla on yleensä jo lokakuun alussa joku tuikku tuikahtelemassa ulkona ja sunnuntaina aion sinne jotain saada! Jos on pouta ja jos jaksan kouluviikonlopun jälkeen muutakin kuin hengittää...
Ison tähden ainakin laitan, vaikka sanoisivat hulluksi ♥
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
523. juoksupäivä (192 vko)
- 3191.3 km
- 7.2 km kylälenkki (40 min)
- lenkki tuntui ihan hyvältä, selvästi ei ihan täysillä powereilla menty, mutta ei mitenkään tonnin jaloillakaan
- askel oli hyvä, lyhyt ja tehokas
- ryhtikin kesti suurimmaksi osaksi, asentoa lantioon piti vähän hakea
- viimeiset kaks kilsaa olikin sitten vaikeat, jalat uuvahtivat, mieli olisi heittäytynyt samaan ja käski luovuttaa heti, ryhti kärsi ja lantion tuki samoin, piti hidastaa ja lyhentää askelta korjatakseni molemmat
- juoksin koko matkan, tuntui epämukavalta ei pahalta, vain epämukavalta
- kotona lihakset olivat ihan loppu, ehkä viikon aherrus teki vähän pohjatyötä tälle, mutta toivottavasti lihasten lisäksi kehittyi myös mieli
- +5, pimeä ja suht lämmin juoksukeli. Tuuleton
