Mitä onnea!

Siivousaamun palkinto: kuuma kupillinen kaakaota ja oma, kevättä pursuava lehti ♥ Mitä onnea!
         Tänä aamuna oli maa valkea, lunta tulvillaan. Onneksi aurinko lämmittää jo päivällä sen verran, että lumi ei kestä maassa enää kuin aamun, jos sitäkään. Muutun kohta epätoivoiseksi kevään suhteen, jos se nyt tekee jonkun pakituksen tämän orastavan kevään alun suhteen.
          Sitä en kestä!
          Eilen innostuin vähän syreenipensaiden suhteen. Minun piti vain poistaa ne roikkuvat oksat, jotka viipottivat pellon puolelle, ettei naapurin ronski isäntä katko niitä koneillaan, kun tulee kevättöille pellolle. Sitten päädyin vähän muutenkin karsimaan oksistoa pensaista. Vieläkin sieltä saisi oksia ottaa, mutta odotan nyt sen verran, että tyvet kuivuvat ja pääsee oikeasti sitten siistimään pensaan juurukset hyvin ja siististi. Haravoin ja keräsin kasoja, jotka vietiin Miehenmurun kanssa sitten viinimarjapensaiden juuruksiin. Yritän mahdollisimman paljon nyt kierrättää omalla pihalla näitä alusia ja katteita, kun sitä "roinaa" kuitenkin kevätpihalta tulee!

Onpas jotenkin harmaita kuvia, kun otin nämä pikaisesti juoksulenkin jälkeen iltasella ennen kuin pimeä olisi tehnyt kuvauksen mahdottomaksi. Aika väritöntähän tuolla pihalla vielä on, kun ei nurmi eikä puut vielä viherrä...

Sain eilen myös tiedon töiden alkamisesta. Vapun jälkeen aloitan työt samassa paikassa kuin viime vuonna ja saman porukan kanssa. Olin helpottunut ja kiitollinen, että pääsin omalle hautausmaalle hommiin ja vielä sen porukan kanssa, joka toimii ja jonka kanssa on helppo tehdä töitä! ♥
        Sain myös esimieheltäni palautetta viime lauantain suntiotöistä, että olisi pitänyt miettiä mitä muuta olisin voinut tehdä paremmin lauantaina sattuneen peruuntuneen hautauksen osalta.
       Mielessä kuohahti.
       Mikään ei riitä!
       Tein lauantaina annettujen ohjeiden mukaisen ratkaisun, mielestäni hoidin asian vielä asiallisen rauhallisesti, selitin ja kerroin asian hötkyilemättä ja pahoittelin syntynyttä hämminkiä. Palautteeksi sain, että minun olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä vielä estääkseni tapahtuma... Hypätä jopa itse puikkoihin, jos se vaan olisi auttanut asiaa.
        Olisiko muista suntioista ollut samaa? Olenko minä vain se hemmetinmoinen poikkeus, jonka pitäisi revetä mahdottomuuksienkin yli ja tehdä jotain muuta kuin mitä muilta suntioilta odotetaan?
         Jälkiviisaita riittää näköjään, mutta olisiko niistäkään sitten toimijaksi oikeassa tilanteessa? Minä tein kuten parhaaksi näin. Olisihan minun pitänyt tottua siihen, että teen minä oikein tain väärin, niin teen aina väärin!

Eveliinan blogiteksti pisti ajattelemaan tänä aamuna sitä, olenko oikeasti siinä ammatissani jossa haluan olla? Olenko unelmatyössäni? Saanko työstäni sitä onnea ja iloa, jota työstä pitäisi saada rahan ja palkan lisäksi?
       Eilen kun tein omalla pihallani pihatöitä, raaputin lehtiä, leikkasin puskia, vein ja toin traktorin kuormia sinne ja tänne, olin oikeasti todella onnellinen ♥ Nautin siitä, että olin olemassa juuri nyt ja tässä. Että olin terve ja kunnossa, että sain tehtyä kevättä omaan pihaan ja siisteyttä ympärilleni. Oli kylmä, eikä vielä oikein kevättä lehdissä eikä silmuissa, mutta oli jo lupaus ja aavistus siitä, että pian luonto herää tämänkin talven jälkeen vihreyteen, vehreyteen ja lämpöön.
       Eilisen työpuhelun jälkeen ensimmäinen ajatus oli, että mukava päästä taas siihen hommaan, minkä osaa ja tietää hallitsevansa. Ensimmäistä kertaa mielen pohjalla oli myös se toinen ajatus: olenko onnellinen enää siinä työssä, siinä työporukassa? Oma porukkani, tyttöpowerit, omalla hautausmaallani ovat timantteja - en vaihtaisi niitä mihinkään - mutta se suurempi rengas työyhteisössä, johon kuulun taas kuukauden päästä... Se ei enää taida tuntua siltä, että saisin tukea ja turvaa siinä suhteessa kuin pitäisi. En löydä enää sitä yhteistä narunpäätä, josta vetää, ja se on minusta huolestuttavaa ja pelottavaakin.
      Pitäisihän työkavereihinsa pystyä luottamaan? Niihin ylempiinkin?
      Olen kestänyt niitä vähättelyjä ja ilkeyksiä ja karheitakin kommentteja milloin siitä, että olen "vain nainen" tai ettei se ole minun paikkani tai minun hommani tai niitä tyhjänpulleita lauseita siitä miten paljon meitä arvostetaan eikä se arvostus näy kuin selkään puukotuksena ja takin kääntöinä... Olen kestänyt sen ajatuksena, että vielä minä näytän, mistä puusta minut on veistetty.
       Eilen tajusin, että mitä varten minä olen niin kovasti yrittänyt todistaa toisille sitä, mitä nyt jo olen. Olen taitava ja osaava siinä työssä, jota teen. Jos minua ei arvosteta, ei se ole siitä kiinni, ettenkö olisi osaava ja taitava myös silloin, arvostuksen puute johtuu ainostaan niiden ihmisten puutteesta nähdä toisessa hyviä asioita - se ei ole puute minun taidoissani.
       Eilen omalla pihalla tehdessäni sain paljon enemmän iloa, puuhailun onnea ja tekemisen riemua kuin pitkään aikaan "oikeassa" työssäni... Hymyilin enemmän, nautin enemmän, olin enemmän taas se iloinen puutarhuri, joka joskus olin.
       Tämän takia tämä kesä on oman pihani kesä ♥ Työt teen hyvin ja tarkasti, mutta se on vain työtä, ilon ja riemun aion tänä kesänä löytää ihan jostain muualta kuin työmaalta! Miten tämmöisen oppimiseen voi mennä kymmenen vuotta?

Eilen illalla käytiin taas Miehenmurrikan kanssa yhteisellä lenkillä. Minä juoksin, Mies pyöräili. Yksi seuraus yhteislenkeistä on se, että juoksen kovempaa kun pyörä kirittää minua, vaikka Mies ei sen enempää olekaan edellä. Ei minusta kamalasti seuraa ole, kun keskityn juoksuun niin etten paljoa puhele siinä samalla, mutta onhan se vaihteeksi mukavaa. Ei minusta kuitenkaan jatkuvasti olisi kahdestaan lenkkeilyyn. Juoksu on jotain sellaista, mitä teen mieluummin yksin.
     Jalat alkavat tottua kenkiin ja uuteen, napakkaan tukeen. Toivottavasti kengät olisivat pitkäikäiset ja hyvät juosta. Kaipaus edellisten kenkien olotilaan on kyllä edelleen, sillä uudet kengät eivät tunnu vielä ihan niin omilta... Hyvä niillä on kuitenkin juosta, pehmeä ja kevyt.
      Vai liekö kevät, joka tekee askeleet keveiksi? ♥
      Tänään jos lämmittäisi ulkosaunan ja nauttisi pitkästä aikaan valoisasta illasta ulkosaunan portailla ja vain kuuntelisi kevään ääniä.
       Mitä onnea!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
30.3. 2017 torstai
328. juoksupäivä (118 vko)
- 2065,6 km
- 5km minikylälenkki (26 min!!!)
- juoksu kulki ihan hyvin. Uusissa kengissä vähän vielä opettelua.
- Miehenmurrikka polki pyörällä minullekin vauhtia ja lisääntyneen vauhdin huomasin loppumatkasta kun jalat alkoivat oikeasti hyytymään, teki kuitenkin ihan hyvää
- hengitys oli vähän puuskutusta, vaikka melko tasaisena se kesti vauhdista huolimatta
- ryhti kesti aina siihen saakka kunnes väsähdin ja askeleetkin alkavat löytää paikkaansa
- laiskat pakarat taas nukkuivat tämän lenkin ja juoksin lähestulkoon kokonaan reisillä... blaah!
- ihana kevätilta, ei tuulta, vähän kolea, mutta aurinkoinen, +3

        

Jäitä poltellessa...

Pakkaset hidastavat minua!
    Tämä on viherpeukalon ja puutarhurin painajainen: aurinko paistaa, olisi enemmän kuin hyvä keli kuopsutella jo kukkapenkkejä tai pensasryhmiä talven jäljiltä, mutta pakkasta on sen verran ettei mikään irtoa maasta kuin räjäyttämällä! Routa pitää pintansa ja kohta minulla ei ole pensaita leikattavaksi, kun puran kaiken tarmon leikkuupuuhiin!
     Eilen sain kuvan töyhtöhyypästä, joka tepasteli vielä keltaisella ja lumisella pellolla yksikseen. On niitä pariskuntanakin jo lennellyt peltojen yllä, mutta tuo veijari oli ottanut hetkeksi omaa aikaa. Iltasella bongasin sitten kurkien ja joutsenten lisäksi muutaman kurjenkin.
      Ihanaa kun alkaa taas olemaan elämää ympärillä hiljaisen talven jälkeen!

Miehenmurrikka sai eilen kaivatun kameransa postista. Kyllä sitä olikin saanut metsästää - melkein kaksi viikkoa - ja sieltähän se löytyi, missä sen kuului ollakin! Oli vain väärät tiedot ja nimet papereissa ja koodeissa. Ohhoo!
      Lähdettiin iltasella vähän testaamaan kameran ulottuvuuksia. Lainasin Murulle muistikorttia siksi aikaa kunnes saa omansa koneeseen! Rantalenkille lähdettiin tällä kertaa vähän paremmalla onnella, kun viime kerralla minun rantalenkin kuvaus-reissu päättyi ojaan ja auton kaivamis-operaatioon. Nyt jätin auton kauemmas turvallisesti tien laitaan ja tehtiin samalla pieni kävelylenkki ja napsittiin kuvia.
     Jäitä oli vielä tukevasti järven peittona, mutta johan se paukahteli lupaavasti! Muljahteli ja paukkui. Viikko tai pari, niin näkyy jo varmasti railoja! ♥

Olin ehkä vähän huono opettamaan kameran käyttöä, kun itsekin käytän tiettyjä asentoja pelkästään enkä ole jaksanut keskittyä tutkimaan mitä kamerasta OIKEASTI saisi irti. Olen ollut tyytyväinen ihan näinkin, mutta tietysti parempihan se olisi jos tuntisi kameran kaikki mahdollisuudet. Sisko aina jaksaa saarnata siitä, ettei automaatilla kannata ottaa ainuttakaan kuvaa vaan ottaa ohjakset omiin käsiinsä; laittaa kaikki säädöt itse. Silloin kuvasta saa eniten irti... Minä käytän maisemakuvausta ja automaattia kuitenkin aika surutta! Hyvät hetket menevät ohi jos koko ajan pitäisi olla säätämässä kameraa!

 Pakkanen ja tuuli vähän nipisteli kuvaajien sormia, vaikka muuten ilta-aurinko antoi kyllä parastaan. Lumessa on ihana ominaisuus, että se ei todellakaan ole joka kohdasta valkeaa vaan aurinko ja varjot tekevät siihen tavattoman paljon eri sävyjä!
      Rantakiviä oli jo sen verran näkyvissä, että olisi tehnyt mieli jo vähän uitella varpaita rantavedessä, mutta eipä näkynyt vettä kuin vähän niemen kärjen kivikkojen välissä...
      Niemen muutostyöt olivat jo alkaneet kunnostustoimien osalta. Niemi on vuokrattu virkistyskäyttöön ja nyt oli jo purettu muutama vanha rakennus jo pois ja maisema oli todellakin siistiytynyt huimasti jo pelkästään sillä operaatiolla! En malta odottaa, että näen alueen valmiina ja retkeilypaikat kunnossa ♥

Eilinen meni taas suurimmaksi osaksi normaalissa arjessa enkä päässyt oikein visioita toteuttamaan. Kauppareissulla tosin kävin jo antamassa ääneni kunnallisvaaleissa, joten edes yksi yhteiskunnallinen ponnistus sisältyi eiliseen päivään. Vaalivirkailijaa nauratti jokin minun henkilötodistuksessa... Liekö se kuvalleni nauranut?!
       Kauppareissullani mukaan tarttui myös Kodin Kuvalehden puutarhalehti Rakas Puutarhani. Mikä houkka olin kun sen ostin! Sehän vain lisäsi tätä vihertävien peukaloiden tuskaa kun oma maa on niin jäässä ettei mikään kuokka vielä tehoa ja lehden sivuilla puhuttiin jo sipulikukista, varhaisperunoista ja syötävistä kukista! ARG!

Noh, kiusa se on pienikin kiusa!
      Olen jo monta kuukautta tehnyt puutarhaani ja kasvimaata papereille, ehkä minä jaksan vielä vähän aikaa pyöritellä papereita ennen kuin pääsee tositoimiin. Eihän me kuitenkaan puhuta kuin enää muutaman viikon odotuksesta..
       Eihän??

Rakeita kevätkylvöihin ja uusien kenkien ensiaskeleet

Luontoäiti ei taas eilen tiennyt mitä olisi maan lapsille sääksi laittanut. Aamusta tuli taivaalta niin vettä, räntää, lunta kuin rakeitakin ja niidne välissä paistoi aina välillä aurinko. Tuuli oli edelleen kova, mutta lupailivat, että sekin tyyntyisi jo näihin päiviin.
        Tein eilen sen verran ulkohommia, että kannoin kuistilta vihdoin viimein talviasetelmat pois ja vaihdoin vähän keväisempää ilmettä tilalle. Tuolit ja pöytä ovat napattu äidin ja isän alakerrasta, kun olivat kuulemma vain pölyyntymässä ja tilaa viemässä. Minusta ne sopivat mainiosti kevyeksi sisustukseksi kuistin nurkkaan. Vähän kärsineen näköisen sypressin laitoin vähän uuteen uskoon ja jätin kuistille vihreyttä antamaan ennen kuin laitan pöydälle sitten jotain pääsiäistä ♥

Sen verran pääsiäistä tein jo, että laitoin raiheinän ja vehnän itämään sekä upotin narsissin mokomat ruukkuihinsa. Toisen ruukun nostan tuohon kuistin pöydälle kun (jos) sää vähän lämpenisi pääsiäiseksi ja toisen sitten tuvan pöytää koristamaan.

Oli ihan valtavasti aurinkoenergiaa, vaikka aurinko ei eilen paistanutkaan kuin silloin ja tällöin. Kevät tuo ihan eritavalla virtaa tekemiseen, vaikka vähän väsyneempänäkin. Ihanaa kun tulee kevät!
       Iltasella lähdin juoksentelemaan ja kokeilemaan uusia kenkiä. Sain Miehenmörrikän seuraksi, tosin se nappasi pyörän alleen. Oli kuulemma oikea kuntopyörä, kun satula oli niin matalalla, että jalat olivat koko ajan koukussa! Sen verran huomasin, että juoksin paljon kovempaa, kun oli joku vierellä polkemassa vauhtia. Uudet kengät toki tuntuivat jalkapohjassa, kun tukea löytyikin ihan eritavalla kuin vanhoissa kengissä, mutta muuten kengät olivat kyllä pehmeät ja kevyet juosta. Kuin olisi ilmassa juossut!
       Lenkin jälkeen olin kyllä ihan hyytelöä, mutta ainakin kengät saivat hyvän sisäänajon. Minun pitää ajaa ennen kesää oma pyörä kaupungista tänne maalle, sillä sen verran mukavalta pyöräilykin eilen näytti, kun Miehenmuru polki kylmässä tuulessa siinä vierellä ♥

Sauna teki hyvää kylmän lenkin päätteeksi ja iltasella nyhjättiin kylki kyljessä elokuvaa katsellen. Tai minä katsoin ja Miehenmörri torkkui ♥
      Vielä vähän ennen puolta yhdeksää ikkunasta näki pihamaalle ja taivaanrannassa kajasti vielä auringonlaskun rippeet. Kohta ne ovat täällä - lämpöiset yöttömät yöt.
      Voi jee!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
tiistai 28.3.2017
327. juoksupäivä (118 vko alkaa)
- 2060.6 km
- 5.4 km uimarantalenkki (26 min!!!!)
- eka lenkki uusien kenkien kanssa!!!
- jaloissa tai pikemminkin kengän sisällä olevassa jalan osassa tuntui että oli uusi kenkä jalassa, muualla ero oli ainostaan positiivisen näkymätön.
- askel oli kevyt ja pehmoinen eikä jalka tärähtänyt samalla tavalla vaikka juoksin asfaltilla
- ryhti pysyi suhteellisen hyvä ja Mies katsoi jalan linjaustakin samalla kun ajeli minun perässä, oikea jalka ei lähde seuraavaan askeleeseen suoraan vaan vähän heilahtaen sivulle ja astun vähän ulospäin samalla jalalla... Pitänee kiinnittää huomiota näihin seikkoihin
- hengitys onnistui vaikka kova vauhti pistikin vähän puuskuttamaan
- tempo oli sen verran kova, että jalat vetivät hyytelöksi, mutta kiristin vauhtiakin melkein 3 minuuttia!
- vähän tuulinen ja kolea ilta, +3 ja puoliaurinkoinen

Uudet juoksukengät, kaksi kirjaa ja kevättä siemenpusseissa!

Kevätmyrskyt ovat riepotelleet tienoita nyt jo parin päivän ajan. Tuuli on ulissut iltaisin torpan nurkissa ja uunin hormissa on vetoa riittänyt. Sunnuntai-iltana oli sähkötkin poikki alkuillasta pidemmän aikaa ja myöhemminkin muutaman kerran. Avolinjojen luvattu maa! Tänä aamuna oli sitten vähän jäänyt lunta maahankin. Toivon todella, että vanha sanonta uuden lumen ja vanhan lumen viemisestä pitää paikkansa...
        Eilen meni koko päivä kaupungissa.
        Ajoin pitkästä aikaa auton parkkiin parkkitaloon, vaikka en kamalan usein niitä harrasta. En tiedä oikeastaan että miksi, sillä halvemmaksihan se tulee maksaa vain siitä ajasta, mitä auto seisoo parkissa kuin sitten työntää monen monta euroa tuntia varten ja siltikään aika ei riitä! En vain ole oikein tuntenut oloani hyväksi parkkitalojen halleissa..
       Tällä kertaa parkkeeraus onnistui hyvin, mutta ajelin hissillä edestakaisin kerrosten välillä. Mahtoi olla hauskaa vartijoilla, jos hississä kamera oli.
       Ostin uudet juoksutossut.
       Tuntui kamalalta sovittaa uusia kenkiä, kun mitkään eivät olleet yhtä hyvät kuin minun vanhat kenkäni. Jokaisessa uudessa mallissa oli jotain, mikä ei sopinut tai tuntunut hyvältä, ja tietystikään ei ollut enää samaa mallia valikoimissa kuin kaksi ja puoli vuotta sitten...

Kokeilin kaikista malleista samansuuntaisi kenkiä (neutraalia juoksukenkää ilman tukia tai pehmusteita). Adidas oli löysä jalkaholvin kohtaa eikä antanut tukea yhtää ja sama homma oli vähän Asicsen kanssa. Nike näköjään on muotoiltu niin, että se tukee korkeata jalkaholvikaartani ja antaa leveälle päkiälle tilaa kärjestä!
        Tänään pitäisi viedä kengät ensimmäiselle reissulle ja kokeill onko niistä kavereiksi. Pitää antaa mahdollisuus vähän pidemmälle ajalle, että ehtivät muotoutua jalkaan eikä viskata heti nurkkaan jos tämänpäiväinen iltalenkki ei tunnu vielä vanhoilta tossuilta!
        Muutos on minulle aina vaikea, vaikka puhuttaisiin vain kengistä...

Nike FitSole, juoksukilometrejä takana 2055,2 km ja 117 juoksuviikkoa

Uudet palvelijat: Nike Air Zoom Vomer, juoksukilometrejä 0km ja juoksuviikkoja 0.

Kävin samalla reissulla tuhlaamassa minun kirjakaupan bonukseni, olisivat muuten menneet vanhaksi tällä viikolla ja rahat hukkaan. 

       Kirjakauppa on kyllä paikka, missä sukellan täysin omaan maailmaani. En näe enkä kuule muuta. Vain kirjat ja niiden takakannet kiinnostavat. Tällä kertaa ei edes myyjät tulleet kyselemään, voisivatko olla avuksi, ja sain ihan vain itse haahuilla hyllyjen välissä ja etsiskellä sopivia. Kauppa oli nostanut pokkarit etummaisiksi ja kai yrittävät kääntää suuntaa siihen, mutta minä sitkeästi ohitin pokkarihyllyt ja menin hypistelemään kovakantisten kaunokirjallisten teosten hyllyä. Minusta kirjan pitää pysyä kädessä notkumatta ja kulmat kasassa repeilemättä!

 Päätin kokeilla samaa metodia kuin aikoinaan Jojo Moyesin ensikosketuksen kanssa. En ollut kuullutkaan koko kirjailijasta vaan kirja tarttui käsiin ihan vaan siinä mielessä, että katsotaan nyt minkälainen kertoja tämä on. Yllätys oli aivan mahtava, kun kirja osoittautui todella hyväksi! Nyt otin tällä kertaa kaksi sellaista kirjaa, joiden tarinat eroavat toisistaan ja kummankaan kirjailijan teoksia en ole ennen lukenut.. Katsotaan millaisia yllätyksiä kirjat tuovat!

(Steven Rowleyn Lily ja mustekala kertoo mäyräkoira Lilyn ja miehen ystävyydestä enkä tiedä saanko kirjaa luettua ilman itkuja...)

        Kävin ostamassa siemeniä ja vähän kylvömultaa vielä samalla reissulla vaikka olisi tehnyt mieli lähteä jo kotia kohti. Siemenhyllyjen ympärillä pyöri naisia jotka suunnittelivat kesää ja kasvimaata. Minulla oli selvät kuviot omaksi kesäksi ja kasvimaaksi, ei tarvinnut kuin löytää siemenet! ♥

Ihme ja kumma, muistin ostaa myös vähän jo pääsiäishommia: raiheinää, vähän vehnää ja narsissi-ruukkuja. Kunhan saan pääsiäis-asetelmat tehtyä niin laittelen kuvia! Nappasin äidin ja isän "varastoista" lasisen pintaisen puutarhapöydän ja pari tuolia, jotka aion laittaa kuistille kevättä vastaanottamaan ♥ Vaikka keli onkin tänään enemmänkin taas talvinen kuin keväinen...

       Suuri luottamus kevääseen kuitenkin on! 

       Eilen nähtiin Miehenmurrikan kanssa taas töyhtöhyyppäpariskunnankin, vaikka kuvaa en vielä parista oli saanutkaan. Västäräkkiä odotellessa...

Joutenoloa ja Jojota..

Kesäaika alkoi ja menetin oitis yöunistani yhden tunnin.
      Eilinen työpäivä oli todella rankka ja pitkä. Ennen kuin ylitin kotioven, tuli työpäivän pituudeksi yli 10 tuntia... Olin ihan tyhjiinpuristettu! Vaikka huomasin taas eilenkin, että alan olla työssäni todella hyvä. Pysyn rauhallisena ja ajattelen selkeästi semmoisissakin tilanteissa, missä vielä pari vuotta sitten olisin panikoinut tai hermostunut. Työ tuntuu kaikesta osaamisesta huolimatta täysin erilaiselta kuin joskus ennen. Ehkä se on yleistä tyytymättömyyttä omaan työtilanteeseen...
      Tänään kesäaikaan siirtyminen tapahtui melko harmaassa säässä. Vettä satoi poikittain kun heräsin melkein 12 tunnin yöunien jälkeen. Oli siis luvassa lötköilypäivä oikein luvan kanssa, kun ei ulos ollut menemistä.
       Kävin toki juoksemassa iltapäivästä pienen terapialenkin ja kuulostelin jalkojani. Ihan hyvältä jo vaikuttivat, vaikka vähän nopeasti vielä väsähtivätkin ei taida happi vielä kulkea lihaksessa ihan oikein. Tuuli sen verran, että olin vetänyt villaliivin juoksutakin päälle, mutta se oli kyllä auttamattomasti liikaa! Tuli ihan kamala hiki!

 Juoksun ja suihkun jälkeen sain olla hetken ihan yksin, kun isä meni kylätalolle kokoukseen ja äiti piipahti katsomassa naapurin emäntää. Minä söin vähän lenkin jälkeistä tankkausruokaa ja pujahdin peiton kanssa sohvalle lukemaan Jojo Moyesin uusinta opusta ♥
        Talo oli ihan hiljainen, ulkona pilkisteli pikkuisen jo auringonreunaa ja kello naksutteli seinällä omiaan. Kesäaikaa ♥ Olo oli juoksusta euforinen, vähän väsy ja ruuasta kylläinen. Eihän sitä iloa kauan kestänyt, kun äiti tuli kotiin, mutta se vähäinenkin tuntui hyvältä.
        Lötköttelyä ja rentoutumista ♥

Hiljainen tupa.

Kun isä pääsi kokouksestaan irti, syötiin taas. Lihakset ainakin saivat polttoainetta tämänpäiväisne juoksun jälkeen!
        Ilta menikin oikeastaan maatessa milloin missäkin. Ensin kannoin puita tupaan ja ajattelin, et jopas se nyt rupesi tuulemaan kun alkoi ilta-aurinkoilu näyttämään taas niin keväiseltä, mutta taisi olla väärä hälytys. Kymmenessä minuutissa nousi etelän taivaalta tummat pilvet ja heitti vettä perään myrskytuulen kera. Sähköt nauskahtivat poikki vähän 7 jälkeen ja minun kotikatsomo Tanssii Tähtien Kanssa osalta meni pimeäksi myös. Kiepsahdin sohvalle ja kuuntelin myrskyä.
      Kun virtaa ei tullut tuntiin ajattelin, että voisin soittaa Miehenmurrikalle iltapuhelun vähän aikaisemmin. Oli taas aika ikävä, kun ei nähty tällä viikolla kuin eilen pika-pikaa työmaalla. Eihän sitä asiaa enää oikein ollut, kun oltiin soiteltu jo päivällä kertaalleen, mutta minusta on aina tärkeää että kuulen Miehen äänen ede illalla, vaikka joka ilta ei voidakaan nähdä ♥
     Huomenna Miehenmuru tulee taas tänne ja sanoinkin jo, että en laske irti koko iltana. Nyhjään kyljessä koko illan kuin marakatti!

Vähän ennen kevätmyrskyä näytti näin keväiseltä!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
326. juoksupäivä (117 vkoa takana)
- 2055.2 km
- 5.4 km uimarantalenkki (29min)
- juoksu kulki suhteellisen normaalisti ja jalatkin tuntuivat ihan ok:lta
- ryhtiä piti taas vähän muistutella pysymään siellä missä piti
- mutta askeleet alkavat taas kohdistua paremmin kun ei tarvitse jäätä miettiä jalan alla
- jalat väsähtivät jälleen vähän äkkiä, mutta ihmeen mukavasti terapiamatka taittui
- mukavaa juoksua!
- tuulinen, vähän kolea keli sateineen, +3 
- kenties viimeinen lenkki vanhoilla kengillä...

Ojasta terve!

Huomenna on työpäivä, herätys aikaisin ja pitkä päivä tiedossa. Emännän pitäisi olla peiton alla niin että nenä näkyy tässä vaiheessa iltaa. Nukkumatti jo potkii säärtä ja unihiekka säkki heiluu siihen malliin, että pitäisi joutua unten maille...
        Aurinkoinen päivä tänäänkin, mutta kylmempi jo. Vain pari astetta lämmintä ja aika navakka tuuli edelleen. Miksihän se on niin? Kesälläkin muistan, että silloin kun olisi ollut mahikset lämpöiseen päivään, tuuli niin kylmästi, ettei lämmöstä voinut kuin haaveilla. Sama juttu nytkin. Tänään olisi ollut komean kaunis kevätpäivä, mutta tuuli julman kylmästi!
       Siivosin torpan jälleen viikonloppu kuntoon ja vanhempieni puolelle vaihdoin painavat talviverhot keväiseen ja heilautin päiväpeitteeksi vähän kevään vihreää ja pitsipeittoa niskaan. Tuli valoisa ja ainakin keväisempi. En tiedä hyväksyykö äiti sisustusta, mutta muuttakoon sitten jos siltä tuntuu.

Vaikka kevätaurinko on armoton pölyn suhteen ja likaisten ikkunoiden paljastelussa, niin kyllä aurinko on aika ihana elementti sisustuksen puoleen. Valoa ja vaaleutta tupa tulvillaan! Ihanaa ♥ Koivun oksat alkavat jo käpristyä ja vien ne varmasti kohta jo sitten saunan koristeeksi, kun alkavat tiputella lehtiään. Kohta pitäisi laitella raiheinääkin itämään, että ehtii pääsiäiseksi... Monena pääsiäisenä olen ollut vähän myöhässä tämän asian suhteen, jos tämä vuosi olisi mukava poikkeus.
       Kenties. Ehkä. Mahdollisesti.
       Lähdin alkuillasta juoksemaan ja täytyy myöntää, että pikkasen on nykyään semmoista pelkoa puserossa ja housun puntissa, että millaiseksi jalat äityvät. Juoksin 5km ja kuulostelin kinttuja koko ajan. Vaikka mieli tekisi juosta kymppiä ja tehdä uusia ennätyksiä, niin niitä ei saa ainakaan sillä, ettei huolehdi jalkojen hyvinvoinnista silloin, kun pitää. Nyt on sen aika, että ensin jalat pitää saada taas ruotuun ja sitten taas kokeillaan rajoja.
        Tämän päivän juoksu tuntui ihan hyvältä, vaikka jalat väsähtivätkin edelleen vähän turhankin nopeasti. Tiet olivat sulia eikä tarvinnut sen puoleen enää varoa, mutta muuten yritin juosta mahdollisimman oikein ja hyvin. Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: huomasin nimittäin, että sain jonkinmoisen yhteyden laiskoihin pakaroihini! En nimittäin ole oikein onnistunut aktivoimaan takapuolen lihaksia juuri yhtään juoksuun, joka aiheuttaa älytöntä kuormaa etureisille. Tänään tunsin, että pakaratkin ottivat osaa askeleeseen, kunhan jaksoi pitää ne aktiivisena ja hakea lihaksia uudelleen, jos ne heittäytyivät laiskottelemaan.
        Maanantaina hankin kyllä ne uudet kengät, ei ainakaan ole sitten siitä kiinni.
        Iltasella sitten kun olin vähän lenkin jälkeen levännyt, ajattelin että lähden kuvaamaan auringonlaskua rantaan, kun huomenna en ehdi... Menin rantaan ja ajattelin, että ajan säästämiseksi ajan ihan laiturin kupeelle asti niin ehdin vielä auringon kajastuksesta kuvia napsimaan.
        Niin no.
        Minä päädyin sitten tähän:

Auto hypähti ensin syvään uraan ja kun yritin päästä urasta ylös niin auto nupsahti ja nöksähti tien poskeen.. Otti mahasta kiinni sen verran, että vaikka yrittelin peruutella ei auto muuta kuin sutinut renkaitaan. Soitin iskälle joka tuli Avensiksen kanssa hätiin. Iskä osasi sen verran paremmin nytkyttää autoa, että saatiin sitä vähän nousemaan tielle päin, mutta sitten se mennä vajosi vain, eikä suostunut edes vetämällä liikahtaakaan! Avensis vain suti heti kun olisi pitänyt ruveta vetoapua antamaan. Naapurin isäntä piti soittaa hätiin 4-vetoisen maasturinsa kanssa. Hävetti ja nolottikin, sillä kello oli jo puolen 9 maissa illalla ja naapurit ovat ihmisiä, jotka menevät kunnialliseen aikaan maate... Nelivedolla auto nytkähti pari kertaa ja pomppasi nätisti tielle. Kiitin isäntää rutistuksella ja huomenna ostan vetoavusta jotain lämmintä ja hyvää ♥ Kahvia ja sukat vaikka.
         Kotona äiti sitten taas veti kuuluisat "äidin fraasit" esiin sanoessaan, että "ehkä tämä nyt jotain opettaa siulle"... Opettihan se. Toisaalta, mitään ei koskaan tapahdu jos aina pysyy sisällä ja kotona, joten äidin on helppo moralisoida jälkikäteen minun toilailujani. Ei tämä ole ensimmäinen pientareelle ajo, eikä viimeinen!
          Jäi vaan ne auringonlaskut kuvaamatta...
          Auto-kullalle sanoin, että talven jälkeen olisi ihan hyvä päästä vatsamakkaroista eroon niin ei jäisi niistä kiinni jokaiseen kinoksiin. Civic vastasi murahtaen omaan tyyliinsä että "voin minä jäädä ensi kerralla kotiinkin!".
          Ne on niin herkkiä, vanhemmat autot! ♥

P.S. Aiheeseen sopii hyvin Apu-lehden sarjakuva, jonka luin tänään kun selailin äidin tuomaa lehtipinoa!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
325. juoksupäivä (117 vko)
- 2049, 8 km
- 5km mini kylälenkki (29 min)
- juoksin reippaasti, mutta yritin samalla olla tarkkana jalkojeni kanssa etten pilaa hyvää toipumistani ylirasituksella
- jalat tuntuivat suht hyviltä, oikealla puolella vielä vähän tuntui kiristelyä ja polven reunassa vihlontaa siellä missä ITB-jänne oikein nappaa kiinni, mutta sekin tuntui vasta loppuvenyttelyssä ei juoksun aikana.
- hengitys puuskutti enkä päässyt rauhalliseen juoksuun oikein ollenkaan
- askel oli ihan hyvä, mutta selvästi kenkä ei ole ihan parhaimmillaan, vaikka sidoin nauhat uudelleen ja tiukkasin hyvin
- ryhti pysyi kun yritin pitää sen mahdollisimman pystyssä
- ihan ok juoksu ja hyvää terapiaa kintuille
- +2, aurinkoinen mutta kylmän tuulinen keli

Ihan puskista!

Tanskasta tuli tänään kortti ♥
       Kyllä pikkasen emäntää hymyilytti, kun löysin kirjeen laatikosta. Tähän ollaan tultu, että pitää itselleen laittaa postia! Miehenmurrikan salainen viesti kortin lopussa tosin oli täysi yllätys, sillä en ollut enää korttia katsonut sen jälkeen, kun annoin kortin Miehelle signeerausta varten ♥
       Miun muru ♥
       Aurinko herätteli tänään kyllä totaalisesti myös henkisesti, kun valoa tulvi tupaan heti aamusta. Minä lämmitin äkkiä uunin ja vetäisin tuulipuvun päälle ja nappasin oksasakset mukaan. Keli kuitenkin hämäsi sen verran, että piti kohta emäntä-paran tulla vaihtamaan paksumpi takki ja paremmat kengät, sillä tuuli oli aika kylmä...
      Leikkasin tänään viinimarjapuskat - kaikki ne 24! Tänä vuonna oli vuorossa vain huonojen poisto ja maata kohti menevien oksien napsailut, mutta kyllähän siinä taas tovi vierähti ennen kuin jokainen puska oli leikattu ja siistitty. Vielä kun maa vähän sulaa ja loput lumet lähtee, pitää tehdä pientä siistimistä katekerroksille, joita viime syksynä pensaiden alle nakkelin. Olivat vähän törsöllään...

Heitin ketjutkin traktorin renkaista pois ja kun toinen rengas olikin vähän haasteellisempi, aikaa meni siinäkin puuhassa enemmän kuin ajattelin. Aloin olla kai jo nälkäinenkin, kun hermostuin ketjuillekin yhdessä vaiheessa, vaikka minustahan se homma oli kiinni. Ketjut vain olla möllöttivät eivätkä tehneet mitään - eivät auttaneet, mutta eivät myöskään vaikeuttaneet olemistani!
        Kun sain ketjut römpsäytettyä auki, lähdin syömään.
       Keräsin risuja traktorin koslaan, vaikka vähän oli jännittänyt ajaa nurmea myöten. Onneksi toinen puoli nurmesta oli vielä lumisen jään peitossa ja toinen jo sen verran kuivunut, etten tehnyt kamalia jälkiä nurmeen...
         Minulla oli myös seuraa. Pelkäsin, että otukset ehtivät kadota ennen kuin minä ehdin hakea kameran, mutta siellähän se käyskentelivät vielä sittenkin kun kipotin kamera kaulassa saunan kulmalle. Oikein Avaraa Luontoa parhaimmillaan: viisi joutsenta lensi yli, töyhtöhyypän bongasin, mutta en saanut kuvaa, kanadanhanhet (kuvassa) ja uros peura (toisessa kuvassa).
         Vuoden Luontokuvat  ♥

Tein tänään pieniä puuhasteluja pihamaalla muutenkin. Virittelin saunalle jo letkunkin, mutta en vielä laskenut vesiä, kun sitäkin pitäisi ensin vähän siivota... Tarvitsisin kloonin itsestäni! Mieli olisi tehnyt vähän möyhäistä jo etupihan kukkapenkkiäkin, mutta se oli vielä jäässä enkä halunnut nyt mennä tilsimään multaa tiiviiksi penkkiin... Malta mielesi, puutarhurin hupakko!

Tällä viikolla ovat saaneet lumet kyllä kyytiä. Alkaa olla piha sula ja melko kuvakin, kiitos ahkeran haravoinnin ♥ Kuten sanoin, kevät ei tule, se tehdään! Tämä pätee ainakin meidän pihassa, missä nurmea riittää ja vesi seisoo vaikka juhannukseen, jos ei maata auta hengittämään.

Iltasella tappelin jälleen lihasteni kanssa.
       En tiedä mitä tekisin kinttujeni kanssa. Takareidet ovat edelleen kuin viulun kielet, pääsen kumartumaan entistä vähemmän nykyään ennen kuin ottaa selästä ja takareisistä ja pakaroista kiinni! Pohkeet samoin, jumissa. Etureidet jumissa. Reiden sivustat, ITB-jänne mustelmilla ja kireät niin että kääntää jo polvilumpiota kohta huonoon asentoon!
        En tajua, missä vaiheessa tämä ongelma vyyhti oikein kasautui. Tämä nykyinen ongelma tuli kyllä Tanskassa käveltyjen kilometrien jälkeen, mutta jostain pidempi aikaisestahan tässä on kyse. Selkälihasten olemattomuutta ehdotellaan artikkeleissa ja juoksijoiden suurimpia ongelmia ovat juuri jänteiden tiukkuudet ja lonkankoukistajan kireydet, joista takuulla kärsin minäkin juuri nyt.
         Tänään huomasin oikeasti senkin, että vatsalihaksetkin ovat äärettömän huonossa kunnossa, vaikka olen koko ajan niitä yrittänyt harjoituttaa. Ehkä minun pitäisi olla vain sitkeämpi...
          Huomenna olisi juoksupäivä, joten silloin katsotaan missä kunnossa nämä pötköt ovat. Pitäisihän nämä saada kuntoon! Vie jo motivaatiota kun mitään parannusta ei tule vaan mennään koko ajan vaan huonompaan suuntaan!
          Ensi viikolla ajattelin hankkia ne uudet juoksukengät... ja taimimultaa.... ja käydä tuhlaamassa kirjakaupan bonukset ♥

 P.S. Eikö näytäkin, että joku talven henki puhelee ystävälleen viimeisistä hetkistään... 

ihan kuin joku tonttu ja pupu ♥

Pirkko Koskenkylä: Pohjantuuli

Pirkko Koskenkylä

POHJANTUULI

(Airut Kustannus)

Suomi elää 1800-luvun muutosten aikaa. Venäjä tekee omia siirtojaan ja pieni Suomi yrittää pysyä pinnalla, saada oman kielen ja rahan avulla itselleen identiteettiä suurempien voimien niitatessa kansaa jatkuvasti Venäjän vallan alle.
        Leipurin tytär Anna ja räkärin tytär Aune elävät nuoruuttaan levottoman ajan Suomessa ja tekevät elämänvalintojaan sen myrskyissä. Ystävyys säilyy vuosien ajan, vaikka elämä viskoo naisia eri puolille Suomea ja erilaisiin töihin. Naisten asema ja tasa-arvo ovat kummankin nuoren naisen sydämen asia, koulutusta ja uraa unohtamatta. Kumpikin pyrkii päämääräänsä vain eri teitä.
        Rakkaus, suru ja elämänhalu yhdistävät heidät moniin Suomen historian tapahtumiin ja taisteluihin. 

***

Rakastan historiallisia romaaneja - erityisesti naisnäkökulmasta kirjoitettuja sellaisia! Ehkä minussa elää sitten jonkinmoinen naisasianainen, mutta minusta on mahtavaa, että kirjoja kirjoitetaan myös siitä mitä naiset ovat tämän maan hyväksi tehneet. Ja erityisesti, mitä historian saatossa on saatu aikaiseksi juuri naisten hyväksi. Koulutus on nykyään jo niin itsestäänselvyys naisille, ettei voi edes kuvitella aikaa kun piti hankkia erityislupia naisten koulunkäyntiin!

         Kirja on tarkkaa ajankuvaa 1800-luvun lopun Suomesta. Se kertoo kahden naisen taisteluista, rakkauksista ja pettymyksistä ja suruista aidosti ja lämpimästi. Aune ja Anna ovat toistensa vastakohtia, mutta kummankin juuret ovat työläisperheessä. Olisi ollut mukavaa, jos vastakohtaisuus olisi mennyt ihan siihen saakka, että toinen olisi ollut säätyläisperheen tytär ja toinen työläisperheestä, jolloin Suomen olot olisi tulleet esille kummastakin kannalta. Muutenkin molempien naisten luonteet olivat aika karikatyyrisiä: toinen oli nöyrä ja alistuva ja toinen oli periksiantamaton ja suorapuheinen. Minusta kaikissa naisissa on kuitenkin molempia puolia.

          Ja joskus vähempi on enempi. Kirjassa on 639 sivua ja minusta tarina olisi saanut ehkä enemmän voimaa vähemmälläkin sivumäärällä. Kerronta pomppi Aunen ja Annan välillä, mutta ei säännöllisesti kappale-sidonnaisesti. Sekin ehkä vähän teki kirjasta ei-niin-helppolukuisen ja varsinkin alku, missä pompittiin vuosilukujenkin kanssa edestakaisin, teki alusta hyvin sekavaa ja vähän raskaslukuista. Myös dialogi käydään murteella, joka vähän hankaloitti sujuvaa lukemista.

           Kirjailija ei tätä kirjaa kirjoittaessaan tiennyt kirjoittavansa jatkoa tarinaan, joten kirja päättyy selvästi jotenkin niin, että asiat saadaan päätökseen, vaikka Suomen taistelu jatkuukin. Kirja päättyy vuoteen 1891, josta seuraava kirja (Pohjantuuli 2.) sujuvasti jatkaa. 

          Suosittelen kirjaa niille lukijoille, jotka ahmivat Suomen historiasta kertovaa draama-kirjallisuutta. Kirja on paksu, mutta varsin kiehtova pakkaus vaikeaa rakkautta, naisten heräämistä omiin kykyihinsä ja arvoonsa sekä aimo annos Suomen itsenäistymiseen johtavia tapahtumia.

"Oli tullut aika jättää turvallinen koti, äiti ja ystävät. Anna istui pää riipuksissa hevoskyydissä matkallaan kohti Tamperetta, kohti uutta elämäänsä. "

Kaapit ojennuksen ja pyykki puhtaaksi!

Pikkasen nyt nihkeästi palaudun reissusta.
     Oli nimittäin tänäänkin semmoinen fiilis, että joku kohta kropasta ei ole vielä ihan kotiutunut ja väsytti vieläkin aika kovin. Onneksi energiaa riitti kuitenkin sen verran jo, että pääsin kotihommien kimppuun. Huomasin jälleen, että ihan normi arki on aika mahtavaa ♥
     Siivoilin tänään vaatekaappiani ja mietiskelin samalla kuinka monta viikkoa tai kuukautta jaksan taas pitää järjestystä yllä. Sitten se menee taas siihen, että vaate vaan ohimennen viikataan mytyksi ja työnnetään sille hyllylle, jolle se kuuluu...
      Tämä on juuri se ristiriitaisuus minussa.
      Olen joissakin asioissa raivostuttavan tarkka ja sitten toiset asiat voivat mennä vähän vasemmalla kädellä. Siivoaminen yleensä tai kodin siisteys on yksi niistä asioista, joiden kanssa olen aika fanaattinen kun sille päälle satun, mutta sitten kun puhutaan vaatekaapista tai kirjoituspöydän laatikoista, niin niissä ei minun siivous-friikiys näy juuri ollenkaan. Voisi sanoa, että vaatekaappini on kuin puutarhurilla ja kirjoituspöydänlaatikot kuin kirjoittajalla ♥

Sain kuitenkin vaatekaappini suhteellisen siistiksi ja jos rehellisiä ollaan, niin kesäksi en kaipaisi varmaan mitään uutta nuttua. Sen verran kamaa löytyi hyllyiltä. Toisaalta shortsien kanssa on käynyt vähän sama juttu kuin muidenkin housujen kanssa: ottavat reisistä kiinni. En ajatellut, kun juoksun aloitin, että reidet tulisivat olemaan se kohta, mikä ottaa kiinni. Toki tiesin, että jalathan tässä lajissa muokkaantuvat pohkeista alkaen, mutta että ne tulisivat ihan sellaiseksi ongelmaksi kuin nyt minun housujen kanssa olen huomannut. Ne housut, jotka vielä menivät viime syksynä jalkaan hyvin, ottavat nyt jo vähän kiinni reisistä...
        Pitänee kesäksi varmaan ostaa sitten stretch-vaatteita, jotka venyvät ja paukkuvat joka suuntaan!
        Seuraavaksi olikin sitten pyykkivuoren vuoro.
        En ollut jaksanut vielä edes matkavaatteita pestä, joten heitin ne koneeseen kaapista löytyneiden "aarteiden" kanssa. Ulkona satoi vettä ja oikeastaan ihan hyvä niin, sai sisähommat kuntoon.

Iltapäivästä pääsin vähäksi aikaa pihallekin rapsuttelemaan. Nappasin haravalla jo vähän nurmea pystyyn että vesi pääsisi sulattelemaan routaa ja maata muutenkin. Ottaa nimittäin ohimoon, että menee tässä koko ajan päiviä ja viikkoja ihan hukkaan, kun ei pääse möyhentämään ja möyrimään kukkapenkeissä tai muuallakaan! Päivä pitenee ja minä odotan haravat ja kuokat ojossa, että joko nyt!
        En malttaisi yhtään enää odotella, kun olen piilotellut viherpeukaloitani jo kuuden kuukauden verran rukkasissa ja hanskoissa ja taskuissa ja vain lukenut puutarhoista, kasvimaan hoidosta, kukista ja pensaista!
        Tahdon haistelemaan, tuntemaan kostean maan tuoksun ja mustan mullan hyppysissäni.
        Tahtooooooooo!

Iltasella laitoin vielä takkaan tulet, kun tein pilates-treenin ennen suihkua ja ajattelin, että oli vähän viluinen olo siinä takan edessä treenatessa. Laitoin pienen sylillisen puita takkaan, että olisi aamulla vähän mukavamman oloista.
         Tuli vaan taas tulta tuijottaessa ajatelleeksi, miten ihanaa on olla kotona. Reissussa on terveellistä käydä jo ihan tämän olon vuoksi. Sitä aina välillä unohtaa, kun kotona on koko ajan, että oikeasti koti on maailman paras paikka! Reissussa sitä osaa arvostaa ja sitä ikävöi julmetusti. Tällä viikolla olen leijunut jälleen siinä "koti on rakas, koti on paras"-höttösessä ajatuksessa kaiken aikaa ♥ Nauttinut pyykkäämisestä, siivoamisesta, ruuanlaitosta, ihan vaan pöydän ääressä istumisesta, hiljaisuudesta, kirjan lukemisesta ja sohvatyynyihin sukeltelusta.
         Oma tupa, oma lupa ♥
         Ja täällä ihan oikeasti tunnen olevani kotona, pystyn ihan mihin vain ja aina on pehmeä, turvallinen ja lämmin paikka mihin palata maailman piiskaavia tuulia ja kylmyyttä pakoon.
         Kotoisaa iltaa ruudun toiselle puolelle ♥

Multaterapiasta itkumorkkikseen...

Heräsin tänään Miehen viestiin enkä sitten enää saanut unta. Oli aika kummallista, kun torppa oli lämmite jo aikaisin aamusta eikä luikahtanut iltapäivän puolelle kuten tavallisesti. Tosin otinkin sitten yöunen lisiä heti kun olin saanut taloushommat tehtyä. Jotain matkan jälkeistä väsymystä kai...
        Ulkona oli harmaa ja sateinen keli.
        Satoi ensin lumensekaista hituletta ja illemmalla muuttui sitten vedeksi. Olin juuri tulossa juoksulenkin viimeiselle kilometrille, kun rupesi harteille ropisemaan vesipisarat ja tuli sellainen kylmä kosteus vastaan. Onneksi matkaa oli vain vähän kotiin, niin ei ehtinyt kylmä raapaisemaan.
        Juoksu sujui niin kuin nyt vähän odotinkin. Ei mitenkään lennokkaasti, kun jalat ovat olleet kuin pökkelöt matkan takia. Olen yrittänyt niitä hieroskella taas kuntoon ja kai sieltä jotain on irronnutkin kiinnikkeistään, kun reisien sivuilla on komeat mustelma muodostelmat!
         Ulkopuolisen silmin voi näyttää siltä, että kintut ovat todella kipeät tai että niille on tehty vähintääkin väkivaltaa, mutta hassuinta siinä on se, että vaikka reisissä mustelmia onkin isoina lämpäreinä tai pieninä täplinä niin jalat tuntuvat paremmilta käsittelyn jälkeen. Rullailukaan ei tunnu mustelmien kohdalla pahalta vaikka luulisi. En vain tiedä mitä teen toisin tänä vuonna kun jalat ovat olleet nyt useamman kerran siinä kunnossa, että on pitäny mustelmia saada pintaan, että jalat ovat "olleet auki"... Treenimäärät eivät kuitenkaan ole viime vuodesta koventuneet.

Sain tänään vaihdettua myös yhteen ja ainoaaseen viherkasviini uudet mullat. Kylläpäs kesti senkin kanssa. Oikeastaan pitäisi kohta jo suunnitella muidenkin siementen kylvöä, kunhan nyt saisi taimimultaa ostetuksi ja viljelyalustat rakenneltua.
     Tämä minun Ficus on vähän onnettoman näköinen, kun mallikuvissa tämänsorttinen pieni puu on lehtiä tupaten täynnä. Minulla on pari kolme hassua oksaa... Todellakin puutarhurin taidonnäyte! Tykkään kuitenkin puustani kovasti, se kuvastaa omalla tavallaan minua ♥
     Kamalan sotkun sain aikaiseksi tästäkin projektista, mutta sehän kuuluu multahommiin, vai mitä?

Iltasella, kun olin saanut lenkin jälkeen syötyä maittavan iltapalan, nappasin viltin ja kirjan ja käperryin sohvan kulmaan. Hymyilytti, kun oli niin hyvä mieli. Ulkona vihmoi kevättalven räntäsade ja minulla oli paksu kirja ja lämmin peitto, lihakset lämpöisinä lenkistä ja vatsa täynnä hyvää ruokaa ♥ Mieli oli hyvä ja lämmin.

Miehenmurun kanssa puhuttiin puhelimessa sitten illemmalla, oli eilen käynyt nukkumaan hyvissä ajoin ja tuntui kuin olisi ollut enemmänkin aikaa viimeisten puheiden välissä kuin yksi ilta.
       Työasioita puhuttiin ja en pidä siitä, että työ tulee aina meidän väliin. En tarkoita nyt sillä klassisella tavalla, mutta työmaalla on oma meininkinsä, minä en siihen kuulu valtaosaa vuotta kun taas Mies elää sitä arkea joka päivä. Ongelmana siellä on aina ollut henkilökemiat ja se, että pikemminkin aina yritetään niitata ihmiset märiksi länteiksi, kun oikeasti yritettäisiin vetää vahvasti samaa köyttä.
       Vihaan työmaata puheenaiheena, koska se saa minut aina pahalle mielelle, ärsyyntymään ja vihaiseksi. Oma työporukka on aina ollut hyvä ja ystäväni ovat oikeastaan kaikki työmaan kautta, joten en tajua toisinaan sitä, mitä varten tietyt tapaukset eivät vaan yrittäisi välillä tehdä jotain hyvää ja kannustavaa toisen hyväksi!
         Oma haaveeni on edelleen se, että saisi työn, missä työporukka tukisi ja olisi osana motivoimaan itseänikin parempaan. Enkä todellakaan tiedä onko se tuo työpaikka, mihin mahdollisesti olen taas menossa töihin...
         Jotenkin muutenkin meidän tämän iltainen keskustelu meni vähän nahistelun puolelle joka asiassa ja lopputulema oli se sama, mikä usein ennenkin kun minua alkaa ottamaan päähän: itkuksi meni. Olin odottanut tämän iltaista puhelua sen takia kun eilisilta meni miten meni ja mieli oli iltapalan jälkeen hyvä ja Miehenmurrikkaa ikävä lämpöisellä tavalla - ja sitten kun keskustelu alkoi mennä siihen suuntaan, että huomasin ärsyyntyväni ja alkoi ottamaan päähän, niin hyvä mieli ja lämmin olo ei kantanut kovin pitkälle.
         Ehkä olisi hyvä aika mennä nukkumaan ja katsoa minkälainen päivä on huomenna edessä.
         Tämä päivä oli tämmöinen.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
324. juoksupäivä (117 vko)
- 2044,8 km
- 7.2 km kylälenkki (42 min)
- vaikka ajallisesti lenkki oli ns. normitasoa ei se jaloissa siltä tuntunut. Osasin odottaa oloa, kun jalat ovat olleet jälleet vähän työn alla hieronnan ja rullauksen osalta, mutta kyllä jalat vähän painavia olivat juostessa
- ensimmäisestä tilistä, jos semmoista joskus saa, ostan uudet kengät. Vaikka nuo ovat olleet TODELLA hyvät alan huomaamaan, että lihaskivut eivät välttämättä ole lihaksista vaan siitä, että kengät ja niiden tuki on väsähtänyt. Onhan niillä juostukin yli kaksi vuotta ja yli 2000km!
- hengitys rauhoittui 5km jälkeen ja ryhti kesti kun ajattelin sitä koko ajan. Olen nyt pyrkinyt vahvistamaan vatsan lisäksi selkää ettei se väsyisi
- askel toimi tänään jo paremmin, kun sai juosta sulalla tiellä koko matkan. Ihanaa kun tulee kevät ja sulat juoksutiet!
- loppumatkasta rupesi satamaan ja tuli vähän kylmä, muuten keli oli ihan ok, +4 ja vähän tuuli