Marjapensaat ja anemia

 Vappu.

        Aika menee vauhdikkaasti eteenpäin ja minä yritän pärjätä mukana. Tänään tein aamusella Quick testin raudan ferritiini arvoista ja puutostilaa näytti. Ei ihme, että on ollut todella vetämätön ja väsynyt olo jo oikeastaan pidemmän aikaa. Aloitin rautakuurin ja katsoin vähän ruokia jo valmiiksi, joissa olisi luontaisesti paljon rautaa. Pitäisi saada jälleen keho kuntoon kesää kohti, että jaksaisi siitä nauttia... Työmaalla ovat vähän ihmetelleetkin, että en ole oikein oma itseni. Aina siihenkin on näköjään joku syy.

 

 Jäät lähtivät 22.päivä ja ehdittiin juuri kuvailla viimeiset avontouintikuvat. En tiedä vaan jääkö ne viimeisiksi, kun koko ajan ja joka päivä sataa lunta! Ja pakkasta oli monena aamuna kun viime viikolla lähdin töihin. Kevät saisi tulla jo!

      Viime viikolla ja toissaviikolla leikkasin viinimarjapensaita. Se on kyllä semmoista hommaa, missä ei aina pysy lapanen kädessä. Olin ajatellut, että nyt leikkaan sillee hillitysti ja hallitusti, mutta niin vain puskista lähti oksia ihan napakalla otteella. Kevätlannoitusta en vielä juuriin saanut heitetyksi, kun sitä ei nurkistä löytynyt, mutta jospa ensi viikolla. 

 

Muutoin oli kevättuhot jääneet pieneksi tänä vuonna. Myyränkuoppia taisi olla pensaiden välissä yksi ja puput olivat nakertaneet omenapuustakin vain ohkaisia oksia. Ei se omenapuu noin muutenkaan kovin hyvin jaksa, kun puoli puuta on kuivana, mutta onhan se nyt ainakin puu.

       Kellarissa oli tänä vuonna hiirien armeija. Meni melkein kaikki porkkanat ja perunoitakin nakersivat minkä jaksoivat! Ensi vuodeksi koko kellari on suunniteltava niin, etteivät hiiret pääse mekastamaan siellä! Menee muutoin koko kasvimaa homma ihan hukkaan!

 

Töissä loppui avajaistarjous hinnoista ja näköjään sen mukana myös asiakkaat. Viime viikolla oli vielä kymmenkunta asiakasta, ensi viikoksi on luvassa yksi. 

       Muutoinkin alan oikeasti miettiä, että onko minusta tähän(kään)?

       Jotenkin jo kouluaikana tuntui tältä ja olisi pitänyt vain olla rehellinen ja avoin sen tunteen kanssa. On tuntunut, ettei oikein jaksaisi ihmisten kanssa kuitenkaan uraansa tehdä tai sitten olen ollut väsyksissä ihan vaan tuon raudan puutteen vuoksi... Ken tietää! Ei vain ole oikein nyt sytyttänyt tämä uusi ammatti sillä tavalla kuin hoitoalalla pitäisi olla. Ja ehkä juurikin se, ettei asiakkaita ole vielä kylliksi nakertaa tämän homman mielekkyyttä minulla.

         Vuoden katson ja sitten mietin asiaa uudelleen.

          Vene projekti ei ole kamalasti edennyt, kun on ollut näin kylmää. Lasikuitu ei tartu kiinni eikä oikein muutakaan hommaa voi tehdä kun on ollut näin kylmä.

          On kuitenkin huojentavaa, että ololle on nyt jokin syy. Olen ollut vähän alamaissa, juoksu ei ole oikein kulkenut ja väsymys on ollut jotenkin ylitse vuotavaa. Nyt vaan pitäisi saada rautaa kehoon jollain konstilla. Rautalisä onkin ollut matkassa jo. 

          Kuulemisiin...

Kukkapenkkien kevät

 Viime yönä istuttiin Pave Maijasen kanssa puistonpenkillä ja juteltiin. Voi kun muistaisin mistä! En ymmärrä, mistä nämä unet tulevat!

      Oli ihanaa pitkästä aikaa herätä ilman kellon soittoa. Heräsin siihen, kun verhon raosta alkoi paistaa aurinko sisään. Mahtavaa! Tuntui jotenkin, että tämä talvi olisi loputon. Onneksi se ei sitä ollut.

     Olisi pitänyt aamusta vähän uunia lämmittää, en malttanut sillä piha huusi pihatöihin. 

     Nappasin ensin kuusesta jouluiset valopallot pois ja haravoin kuusen alta kävyt ja pienet oksanpätkät pois. Ihmeen paljon käpyjä olikin siunaantunut puun juurelle. Tikat tekevät selvää meidän pihakuusien siemenistä!

Naapurin isäntä oli kyntäessään raastanut meidän syreeniaidasta oksia mukanaan ja ne roikkuivat ikävän näköisesti puoliksi irti pensaasta. Olin katsellut niitä koko talven ja nyt pääsin vähän paikkaamaan sitä näköä. Leikkasin pensaita siistimmäksi ja rapsuttelin muutenkin etupihan kuntoon. Nyt ei tarvittaisi muuta kuin vähän viherrystä maahan ♥

       Ja sitten kukkapenkit.

       Onneksi teen nykyään kukkapenkkien kanssa niin, että siistin ne hyvin jo syksyllä niin näin keväisin ei tarvitse ensimmäisellä kerralla kun vähän pehmentää multaa ja viskata kanankakkaa kasvuaan aloitteville perennoille. Vaikka teen paljon syksyllä jo kukkapenkkien hyväksi, näköjään hommaan menee aikaa näin keväälläkin. 

      Kuopsutin ja raapsutin koko päivän kukkapenkkejä kuntoon ja voi kun teki hyvää! Olen kaivannut niin kovin tätä hommaa; mullan tuoksua, käsien upottamista multaa ja sitä, että saa tehdä siistiä pihasta ja puutarhasta. Ihanaa ♥

 

Pitäisi varmaan tehdä jonkinmoinen uudistaminen näissä "paraatikukkapenkeissä" kun alkaa perennojen kasvuston olemaan korkeammalla kuin mullan pinta. Olen minä niitä jakanut, mutta välillä varmaan tekisi ihan hyvää, että nostaisin juurakot kokonaan ylös ja vaihtaisin vähän paikkaa tai ainakin kaivaisin uudet poterot niille. Katsotaan nyt teenkö sen tänä vuonna vai jääkö se taas vain haaveeksi...

 

Kaksi kivikkoa jäi vielä kuopsuttelematta, mutta teen ne sitten kun viimeisetkin lumet ovat sulaneet kuurin takaa. Saan sitten sen kulmauksen tehtyä kerralla. Ihmeen sitkeää tämän talven lumet ovat. Vieläkin on räystäiden alla pienet vuoriston melko jäistä lunta. Sama homma jäiden kanssa järvessä. Nyt on ollut monta päivää jo aurinkoista ja suht lämmintä ja silti järvet eivät ole vielä auki..

 Kun olin saanut kukkapenkit peratuiksi, laitoin ulkosaunan lämmite. Ajattelin, että nyt riitti veden kantaminen ja nappasin saunaletkun ulos. En muistanut, että olin joutunut katkaisemaan sen syksyllä, kun se oli "unohtunut" vähän liian pitkälle syksyyn ulos ja jäätynyt. En uskaltanut enää sitä vetää normaalia tietä sisälle vaan katkaisin se ja nyt se homma oli sitten edessä, että piti liittää se uudelleen siihen liitospäähän.

       Minkä taakseen jättää, sen edestää löytää.

       Niin totta.

       Mutta parempaa fiilistä ei kyllä ole, kun pihatyöpäivän jälkeen kylpeä ulkosaunassa ja kävellä aurinkoisessa kevätillassa saunapolkua samalla kun lintujen konsertti panee parastaa! Ihan mahtavaa, että ollaan menossa taas kevättä kohti. Johan sitä talvea riittikin!

Mietin eilen töiden jälkeen, että en ole ollenkaan varma, olenko luotu tähän hierojan hommaan. Ei tunnu siltä, että tottuisin ikinä siihen, että tämä on ihmisten kanssa tehtävää työtä. Saan älyttömän paljon energiaa siitä, että ihminen kokee saavansa avun ja helpotuksen, kun se minun hierontapöydältäni lähtee, mutta... Jotenkin minun on edelleen vaikea katsoa itseäni hierojana. 

         Tänään huomasin se taas pihatöissä, että minut on luotu siihen hommaan. Möyrimään mullassa ja tekemään töitä rönttävaatteissa eikä olla tip-top-asiakaspalvelija. Huokaus.

          Tuleekohan minun elämästäni koskaan sellaista, että voisin lakkaa huolehtimasta "fiiliksistä" ja ihan vaan tehdä sitä hommaa?!

           Huomaan, että kirjoittaminen tökkii vielä aika pahasti. En ikään kuin pääse ihan kiinni ja ajatuksen päälle, mutta harjoitellaan vähän... On nimittäin pitkä aika kun viimeksi kirjoitin ihan näin, vaikka päiväkirjaa joka päivä kirjoitankin. Kaipaan tätä, kuten olen jokaisessa postauksessa sanonutkin. Mutta kaipaan tätä! ♥

Kevät tulee joutsenten siivillä

 

Tämmöisiä otuksia ilmestyi viikonloppuna naapurin sänkipellolle. Huuto kuului kauas. Samaan syssyyn oli sitten tullut pari kurkea ja muutaman kanadanhanhi ja töyhtöhyypät eli minun lintubongauslistani pulskistui huomaamatta monella kappaleella! 

     Ihanaa!

     Kevättä kohti ollaan vihdoin menossa.

     Nyt kun yritys alkaa olla valmis ja ei tarvitse kuin käydä töissä, niin alkaa oma mielikin rauhoittua ja saamaan takaisin tasapainoisemman olon. Tänään kävin leikkuuttamassa keväthiukset, kun kaipasin vähän piristystä miun kuontaloon, ja sanoin kampaajalleni, että näytänpä väsyneeltä. Kampaamojen valot pitäisi olla vähän armeliaammat... Mutta sitähän minä todella olen ollut. Maaliskuu, yrityksen perustaminen tai pikemminkin yrityksen tilojen perustaminen vei voimat ja heti piti vaan lähteä tienaamaan, huilitaukoa ei siinä välissä ollut, joten nyt näkee kyllä naamasta, että väsy on. 

     Ja joo.

     Onhan tämä tilannekin jo aika väsyttävä sisänsä.

     Hieronta on hyvin vaikeaa etänä. Hieronta on myös vaikeaa, jos asiakkaat eivät uskalla tulla pöydälle. Mutta tätähän tämä on. Joku yrittäjä on vielä enemmän ahdingossa kuin minä, joten suljen suuni. Ei vain ole ihan maailman paras aika ryhtyä tämmöiseen...

      Otin pääsiäisloman. Neljä päivää ulkoilu, ulkohommia ja ihan vaan oloa ja nautiskelua. Kaipaan nyt tähän väliin sitä, vaikka tällä välin ei kukaan minulle rahaa tienaakaan... Ei sitä sitten ainakaan tienaa, jos uuvutan itseni monen kuukauden sairaslomalle.

Näiden kahden kuvan välillä on neljä päivää. Aikamoisella vauhdilla se lumi sitten lähtee, kun se alkaa lähteä! Hurraa!

      Pääsisin jo leikkaamaan marjapensaita, riipimään tippuneita koivunoksia pihamaalta, haravoimaan talven jälkiä nurmelta ja tepsuttelemaan kuivalla nurmella. Sitä kaikkea aion viikonloppuna tehdä!

       Avantoni alkaa suurentua, yllättävän hitaasti, mutta varmasti. Kaipaan jo avovettä ja sitä, että pääsisi vetelemään jo muutamia vetoja. Nyt on monta kuukautta vaan upottanut itsensä sellaiseen "vesikuoppaan" että hyvä kun on mahtunut sinne dippaukseen. Uimisesta ei ole oikein voinut puhua. 

Toivottavasti kohta pääsen sitten jäälauttojen keskelle uimaan niin kuin viime keväänä! Se oli kyllä mahtavaa! Vielä tuntuu järvenselkä olevan aika paksussa jäässä. Muutama oikein lämmin päivä ja muutama vesisade niin luulisi jäidenkin antavan periksi...

      Suunnittelin tänään jo vähän kasvimaata ja miten teen asiat paremmin kuin viime vuonna. Ainakin kurkun maan katan maanpeitekankaalla, sillä se oli oikeastaan suuritöisin homma koko kasvimaassa viime kesänä. Kurkkumaan kitkentä. Nyt aion tehdä kaikki mahdollisimman helppohoitoiseksi, että jaksan oikeasti tehdä sadosta hyvän. Ei sato viime vuonnakaan huono ollut, mutta se jotenkin villiintyi... Nyt pidän enemmän ohjat omissa käsissä. (Tässä tulee muuten heti ajatteluvirhe, kun itse oikein kriittisesti tekstiään lukee: ei luontoa voi pitää hallinnassa. Luonto keksii keinot, kuten tohtori Malcolm sanoi Jurassic Parkissa. Ja niin se löytää keinonsa myös kasvimaalla. Sitä pystyy ainoastaan säännöstellä - jos sitäkään!)

Kirjoitin pitkästä aikaa kirja-arvostelun. 

     Voih, olen lukenut NIIN paljon hyviä kirjoja, joita en ole saanut tänne kirjoitetuksi, että pitänee ottaa ihan niskasta kiinni ja kirjoitella muutama helmi tännekin arvosteluun. Nyt tämmöisenä vuonna kun tilanne on ollut todella erikoinen ja haastava niin kirjat ovat kyllä pelastaneet minut! Ne ovat pitäneet seuraa ja lohduttaneet, tuoneet toivoa ja valaneet uskoa, pitäneet minut selväjärkisenä. Siksi en väsy ylistämään kirjojen vahvuutta ja voimaa - nimenomaan KIRJAN. Käsinkosketeltavan, kovien kansien välissä olevaa tarinaa.

       Edellinen postaus oli kirja-arvostelu Charlie Mackesyn kirjasta "Poika, myyrä, kettu ja hevonen". Rakastettava kirja. Oikeasti ♥ En ymmärrä miten joku ihminen osaa pukea lauseiksi ja piirtää kuviksi kaiken mitä ihmissielussa myllertää. Siis kaiken. Joskus pelkässä kuvassa oli jo kaikki. 

      Ihana kirja ♥ Lämmin suositus, varsinkin tämmöisen vuoden jälkeen.

 

Tämä kevät on opettanut minulle yhden asian: unelmia tehdään todeksi. Jotenkin olen aina ajatellut unelmat jotenkin saavuttamattomina ajatuksina, jotka vain asustelevat jossain kohdin aivokennostoa ja jotka välillä harhailevat tietoisuuteen ihan vaan siitä ilosta, että muistuttavat olemassa olostaan.

      Tänä keväänä tajusin, että joskus unelma voi muuttua ihan oikeaksi. Avaimeksi taskun pohjille ja seiniksi ja neliömetreiksi. Se voi olla tutkintotodistus kädessä ja tieto siitä, että on uskaltanut vaihtaa suuntaan. Enää unelmat eivät ole pelkkä ajatus vaan nyt unelmat ovat ajatuksia, joita voi muuttaa todeksi. Se oli aikamoinen oivallus minulta tänä keväänä.

       Tässä kuvassa valmistuu toinen unelma. Osaksi minun, mutta suurimmaksi osaksi toisen. Miehenmurrikan kanssa ajateltiin, että ensi kesänä aiotaan lähteä etsimään autioita saaria ja kalaisia poukamia omalla soutuveneellä ♥ Ja tässä se valmistuu. 

        Korjausta, hiontaa, lasikuitua. Matkaa on, mutta niin kuin aina, matka on melkein yhtä hauskaa kuin itse päämäärä.

Hyvää pääsiäistä!

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

 Charlie Mackenzie

POIKA, MYYRÄ, KETTU JA HEVONEN

Nemo

Suom. Juhani Lindholm

Kamalan vaikea kirjoittaa sellaisesta kirjasta, johon on rakastunut. Ostin kirjan tämän korona-ajan palkinnoksi - siitä, että olen jaksanut tänne asti! Ja parempaa palkintoa en olisi voinut itselleni ostaa!

 

Kirja kertoo pojasta, joka yksinäisyydessään tapaa myyrän. Reissuillaan he kohtaavat ketun ja sitten vielä hevosen. Poika ihmettelee ja kyselee ympärillään olevaa ja sisällä soljuvia ajatuksiaa, myyrä himoitsee kakkua ja kettu on vähän arkaillen tutkailee uusia tuttavuuksiaan. Hevonen puolestaan on kooltaan suurin, mutta lempeä ja viisas.

 

Charlie Mackensyn yksinkertaiset ja kauniit kuvat ovat mahtavia ja eleettömyydellään tekevät tarinoista rakastettavia. Tämä kirja solahti suoraan sydämen syvimpiin kerroksiin, joka kertoo eittämättä siitä, että varsinkin tämä aika ja tämä maailma kaipaavat lisää juurikin lempeyttä, ystävällisyyttä ja armoa niin muita, mutta ennen kaikkea myös itseään kohtaan!

 

Ja ennen kaikkea, tämä maailma kaipaa enemmän myyriä.

 

 

 

"Onko sinulla jokin lempisanonta?" kysyi poika.

"On", myyrä vastasi.

"Mikä se on?"

"Jos et heti onnistu jossain, syö kakkua."

"Jaa, no toimiiko se?"

"Joka kerta."

 

___________

 

"Useimmat vanhat myyrät, jotka tunnen ovat sitä mieltä, että olisi kannattanut kuunnella vähemmän pelkojaan ja enemmän unelmiaan."

Kevät, tule jo!

 Vietämme tällä viikolla uuden hierontapaikkamme avajaisviikkoa.

      Vähän on ollut minun kohdallani hiljaista ja eilen tuli ihan paha mieli siitä, että idea oli minun ja muut saivat asiakkaat ja elannon. Minä jäin lehdelle soittelemaan. Onneksi ympärillä on sentään selväjärkisempiä ihmisiä, jotka tsemppasivat minua ja sanoivat, että annan nyt ajan vähän kulua. Eletään kuitenkin vasta sitä ekaa viikkoa...

       Mietin eilen sitäkin, että olen kuluttanut hermoja, hikeä ja kyyneliä paikan eteen eikä se silti tunnu omalta. Tai siis sellaiselta tärkeältä ja hyvältä. Eikö sen kuuluisi tuntua? Tänään koulukaveri kävi kattomassa tiloja ja sanoi, että tämähän näyttää siltä, että täällä olisi hierottu jo vuosia eikä vain muutamaa päivää. Ensimmäistä kertaa sain katsoa meidän tilaa ulkopuolisen silmin ja ensimmäistä kertaa rinnassa läikähti myös jokin ylpeyden tapainen... Olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaa. Mietin joulukuussa, että voi kunpa joskus olisi oma paikka, missä olisi omat säännöt ja oma arki. Nyt minulla on sellainen ja pitäisi olla pirun ylpeä, että sain tämän aikaiseksi!

       Olenkin. Kohta. Kunhan opin olemaan itsestäni ylpeä.

 

Tällä viikolla lämpötilat ovat heittäneet hyvästi plussan puolella. Noh, viime yönä taisi olla pakkasta, ainakin oli sen verran rapeana pihaa aamusta. Tiet loskassa ja uraisia, mutta lumi ei tunnu painuvan pihalla mihinkään! 

        On ollut ihanaa, kun on ollut tänä talvena paljon lunta. On tuntunut oikeasti talvelta, mutta nyt kun eletään jo maaliskuun loppupuolta - ylitetty puoliväli - alkaisi olemaan kevään aika! Miehenmurrikka on muuttumassa parin viikon päästä Erämieheksi, kun alkaa kunnostamaan meidän venettä ♥ Odotan kesää siis monestakin syystä...

        Miehenmurrikka on oikein ottanut viimeiset talvilomaviikkonsa tuohon maalis-huhtikuun vaihteeseen, että saa oikein luvan kanssa viettää valoisat kevätpäivät veneen kimpussa. Minä puolestani seison vieressä ja kannustan. En malta, että päästään aalloille!

Toinen syy, miksi kevätkelit saisivat jo tulla on se, että minun avantoni alkaa olla ummessa. Nyt se on sellainen dippikuoppa. Tänään sain vähän rikottua jäätä enemmän ympäriltä ettei ihan kyljet ottaneet kiinni, mutta ei siinä voi uimisesta puhua. Kunhan tipahdan jäistä vettä täynnä olevaan kuoppaan. Ajaa asiansa, mutta kaipaan jo ihan oikeaa uimista... pitkiä matkoja....

 

Tänään mietin haaveita ja niitä asioita, joita en ole vielä tehnyt. Syystä tai toisesta. En oikein edes tiedä mikä sai minut toteuttamaan tämän yrittäjyys haaveen omasta paikasta. Jotenkin tuntuu, että sen teki joku muu kuin minä... Se vaan pani minut ajattelemaan, että jos minusta löytyy jostain tämmöisiä supervoimia, mikä minua pidättelee muidenkaan haaveitteni kanssa.

      Eräs pitkäaikainen haaveeni on ollut nimittäin kirjoittaa kirja. Kaunokirjallinen kirja sekä/tai tietokirja. Jotenkin minua on kammoksuttanut se, että tietokirjan kirjoittamiseen pitäisi osata ja tietää asiasta hirmuisesti ja se tuntuu jotenkin täysin mahdottomalta. Mutta jostainhan ne muutkin ovat tietonsa ammentaneet. Toki olisi kiva, jos aihe voisi olla ns. oma ammatillinen asia, mutta harvaa kiinnostaa puutarhan nurmi niin kovin, että jaksaisi siitä lukea kirjan. Vai?

       Minua on nyt kiinnostanut kipu ja psyykkinen vahvuus.

       Ehkä avanto on tehnyt osansa sen puoleen, että psyykkinen vahvuus ja mielen taidot ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Mielihän minuakin estää kirjoittamasta kirjan! Mielelle annetaan niin suuri valta, että sitä ei edes huomaa mitä kaikkea soopaa se yrittää meille totuutena sanoa ja ujuttaa tietoisuuteen. 

       Haluaisin kirjoittaa enemmän. Minun pitäisi vaan saada ensin tämä uusi arki pyörimään niin, että sinne voisi raivata tilaa sitten muille asioille. Olen rutiinien rakastaja ja pidän siitä, että saan tehdä asiat samalla tavalla. Siksi tämä uusi arkikin tuntuu näin ensi alkuun aika kamalalta... Tottuminen vie aikaa.

        Sain yhden haaveeni aikaiseksi kolmessa kuukaudessa.

        Katsotaan miten kauan menee tässä toisessa!

Remonttiviikkoa ja remonttiväsymystä

 Aikeet ovat aina hyvät, mutta jotenkin tunnit ja elämä loppuu päivistä kesken juuri nyt. 

        Ollaan nyt tämän viikkoa tehty uutta toimitilaa, porattu ja ruuvailtu asioita seiniin ja viritelty milloin verhotankoja ja milloin seinäpeilejä. Jotenkin välillä tuntuu, että asiat eivät vain etene ja sitten taas tulee semmoinen hetki, että oikeasti huomaa edistymisen ja sen, että kaikki valmisteleva työ (joka ei näy missään) auttaa sekin, kun ollaan siinä tekemisen kohdalla.

 

 Tällä viikolla olen todella kaivannut rauhaa ja hiljaisuutta - ja sitä en ole oikeastaan saanut. Tänä iltanakin olin niin väsynyt, kun tulin kotiin, että aivot tuntuivat vain olevan epämäääräistä mössöä, jossa ei liikkunut mitään järkevää ajatusta. Hyvä kun oli ruoka tehtynä, sillä tuskin olisin sitäkään saanut aikaiseksi muutoin.

      Kaipaan avantoa.

      Näillä liukkailla minun rantatieni on muuttunut niin liukkaaksi, etten ole uskaltanut sinne autolla ajaa ja sitten taas traktorilla matkaan kuluu sen verran enemmän aikaa, ettei enää iltasella jaksa alkaa resuta. Alkuviikosta kävin avannossa ja silloin sain erästä Audi-miestä auttaa liukkaassa mäessä. Miehellä oli kitkarenkaat ja työkyvytön nainen etupenkillä. Lady ei tullut edes työntämään, kun minä tuuppasin pariskunnan ensin lumihangesta ja sitten raavin vähän traktorin renkailla ylämäkeen karheutta, että pääsivät mäen ylös. Mies kiitteli avusta, leidi istui kännykkä kourassa eikä edes vilkaissut. Huokaus.

 

Tänään riensin kaupoissa, kun piti ostaa mattoja ja verhonipsuja ja ties mitä pientä remonttityömaalle. Ajattelin, että en haluaisi tehdä tätä. En ole koskaan ollut mikään kaupoissa kävijä, mutta tämmöisenä aikana vielä vähemmän haluaisi mihinkään ihmisvilinään mennä... Olin yhdessä kassajonossa ja siinä ihan oikeasti tuli semmoinen tunne, että nyt on ihmiset ihan liian lähellä ja kohta joku kuitenkin aivastaa jonkin muunnosviruksen tähän jonoon!

      Tuleekohan meistä ihmisraunioita, jotka kaihtavat toistensa seuraa hamaan loppuun asti?

       Tuleekohan ihmisvilinästä enää koskaan sellaista, jollaista se joskus oli? Semmoista, että sai ohittaa ihmisen selkää hipoen tai seisoa jonossa ihan lähellä eikä kahden metrin päässä. Kierretäänköhän me tästä lähtien muut ihmiset kaukaa?

       Eilen kaipasin kesää.

       Kasvimaan tekemistä ja nurmen leikkaamista.

      Huomasin jälleen, että vaikka tässä ollaan tekemässä uutta uraa ja luomassa pohjaa sille, että joskus saisin elantoni ihan omin voimin, työllistämällä itse itseni, niin minun sydämeni halajaa edelleen puutarhuriksi ♥ En ole sitä enää edes yrittänyt lietsoa hiljaiseksi, sitä paloa.

        Siihen hommaan minut luotiin. Luomistyö jäi vähän kesken, kun minulle ei luotu siihen hommaan työpaikkaa... Onneksi on iso piha, niin saa edes sinne upottaa mielensä ja sormensa ja sielunsa.

 

Olen yrittänyt opetella uusia tapoja "suojella unta" ja palautua paremmin. Tämä ei ole sitä. Nytkin kirjoitan tätä jo siihen aikaan, kun pitäisi olla nukkumassa ja palautumassa. Sanotaan, että jos jostain kohden pitäisi unesta nipistää, se pitäisi olla aamusta. REM-uni ei ole niin tärkeää, ja se on yleensä aamusta. Syvä uni puhdistaa kuonat pois ja sitä nähdään alkuyöstä. Tässä sitä vaan pilataan tyhjennys ja huuhteluhetki, kun kirjoittelen tänne.

       Minulla on ollut vaan kova ikävä tätä ja huomaan, että alan olla vähän ruosteessa. Ajatukset tulevat vähän töksähdellen ja lyhyin lausein. Pitänee harrastaa vähän useammin...

Kaipuuta...

 Heräsin tänään siihen, että räystäistä tippui vesi. Ensin kuuntelin, että oliko tuvan puolelta paukahtanut joku putki tai suihkusta hana, mutta kun veden lorina kuului ulkoa, ei ollut kiire nousta peiton alta. 

       Tuntui turhauttavalta, että ensin sataa tonnitolkulla lunta ja sitten sataa litratolkulla vettä päälle. En edes yrittänyt kolata niitä loppuviikon lumia pois, koska tiesin, että piha olisi kuin luistinrata, kun nämä plussakelit tulisivat. Uimassa - tai avannossa - kävin traktorilla. Tai siis ajoin traktorilla rantaan, kun en aikonut stressata itseäni sillä, että nouseeko auto rannan mäkeä ylös tämmöisellä loskalla. Olisi kai noussut, mutta sujuihan se keikka noinkin.

        Olen huomannut, että pidän mikrotaukoni avannossa. 

        Mikrotaukoina tarkoitan niitä hetkiä, kun pysähdyn kesken päivän hengittelemään ja "maadoittamaan" itseni välillä johonkin muuhun kuin kiireeseen ja hälyyn. Nykyään kuvittelen itseni avantoon ja uskokaan tai älkää, se toimii todella hyvin. Vaikka avanto tuntuu äkkiseltään kehon äärimmäiseltä stressaamiselta, kun keho upotetaan -0-asteiseen veteen, mutta oikeasti se on semmoinen turvapaikka minulle, missä en ajattele mitään muuta. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Työpäivän aikanakin, kun pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä kuvittelen itseni avantoon keskelle kylmää ja valkoista lumilakeutta. Välillä rentoutuminen toimii niin hyvin, että unohdan tulla sieltä takaisin jatkamaan työpäivää...

        Toissailtana nukahdin piikkimaton päälle.

        Heräsin kun käänsin kylkeä.

        Olen etsinyt omia keinoja rentouttaa sekä mieltä että kehoa. Meditointi ei ole oikein onnistunut eikä se taida olla minun juttuni. Ehkä lähin meditointihetki minulle on juokseminen, mutta se että istahtaisin alas ja olisin ajatusteni hallitsija... se ei ainakaan vielä toimi kovin hyvin.

 

 Tämän viikonlopun aikana kahlasin, suorastaan ahmin Yle Areenasta norjalaisen draamasarjan Atlantic Crossing, joka kertoi kruununprinsessa Märthan ja USAn presidentti Rooseveltin ystävyydestä ja toisen maailmansodan melskeestä. 

       Äärettömän hyvin tehty sarja. Rakastan näitä tosipohjaisia draamoja, joissa on oikeasti joku idea. Ja vahva naispääosa ei ainakaan ole haitaksi! Jotenkin jäi haikea fiilis, vaikka sinällään sarja loppui siihen vaiheeseen, että kaikki oli suhteellisen hyvin. Silti. Haikeus oli kai päällimmäinen ajatus kun äsken katsoin viimeisen osan...

       Jotenkin se, että kahden ihmisen ystävyydestä ja kiintymyksestä tehtin jotakin täysin sopimatonta, oli jotenkin surullista. Ihan tarkkaan en siis tiedä, oliko Märthalla ja Franklinilla muunlainenkin suhde kuin syvä ystävyys, mutta silti... Nykyään se on vielä pahemmin tuomittavampaa ja nopeammin. Tuohon aikaan tieto vielä liikkui varsin verkkaisesti.

      Kiireettömyys oli yksi, jota tuossa sarjassa rakastin. Kaikki toimi jotenkin hitaasti. Kirjeet liikkuivat mantereiden välillä hitaasti, Amerikasta mentiin laivalla tai potkurikoneella Englantiin. Kaikki on hidasta ja hoppuilematonta. Kaipaan sitä. Ihan oikeasti. Ehkä tämä vimmattu halu jatkaa ja aloittaa uudelleen tämä blogin kirjoittaminenkin on juurikin sitä kaipuuta siihen mitä joskus oli. Minulla on ollut aikaa kirjoittaa ja paneutua viemään ajatuksia tänne "paperille". En halua, että minun aikani menee johonkin sellaiseen, mistä en edes pidä... Tästä minä pidän. Tästä minä nautin.

Huomenna minulla on kohtuullinen päivä töissä, mutta sitten minulla on illalla vielä keikkahomma. Kotona olen kenties ilta kahdeksan aikaan. Minua väsyttää jo pelkkä ajatus huomisesta... Isä sanoi, että alussa pitää joustaa ja ottaa kaikki asiakkaat mitä vain saa.

      Olen ehkä epäsopiva yrittäjäksi, sillä ajattelen vähän eri tavalla. Minusta oma hyvinvointi tulee ensin. Kukaan muu ei kuitenkaan hommiani tee jos minä uuvun ja väsähdän. En aio olla mikään työjuhta, joka kiskoo itsensä väsyksiin ennen kuin on kunnolla edes päässyt vauhtiin. Jos huomisesta selviän niin hyvä, mutta tästä lähtien suunnittelen arkeni vähän paremmin.

        Nyt nipistän vielä aikaa hetkeksi lukemiselle. Ei pitäisi, mutta kaipaan sitäkin... ♥

Kevyet hiutaleet, hyvä mieli

 

Siis melkein harmittaa, miten huonolle hoidolle tämä blogin pito on jäänyt. Viimeksi kirjoitin toukokuussa (!!) ja totuus on kuitenkin, että olen valtavasti kaivannut kirjoittamista ja ajatusten sullomista blogiin. No, nyt sitten aloitan taas tämän vuoden ja katson mitä tämä vuosi tuo mukanaan, toivottavasti osaan antaa aikaa myös näille asioille, joista todella nautin.

      Viime vuosi meni nopeasti. 

      Ehkä nopeammin kuin olisin voinut kuvitella, mutta sitäkin raskaampi se oli. Varsinkin syksy meinasi tappaa minut. Mutta niin vain minä valmistuin hierojaksi. Koulutetuksi hierojaksi 4.joulukuuta. Teen vielä pari kuukautta asiakastunteja koululla, niin saan sitten vähän omaa kurssimaksuakin kuitattua takaisin päin ja muutenkin, harjoittelen vähän. Olin ajatellut, että tämä vuosi olisi sellaista innokasta uuden elämänvaiheen kanssa jännäämistä, mutta ainakaan vielä en ole päässyt siihen riemuun kiinni... Tuntuu vain, ettei ole oikein päässyt omaan arkeen kiinni vielä yhtään ja samalla tavalla oma elämä on taas jostain ulkopuolisesta tahosta kiinni. Oma päätösvalta arkeen ja työhön ei ainakaan toteudu!

      Toivon todella, että tämän vuoden puolella korona ainakin saisi jonkin muun suunnan kuin tämän jojoilun!

 

 

Eletään vuotta 2021. En oikein tiedä mitä olisin odottanut, mutta kun viime vuonna aloitin tammikuun, olin ehkä ajatellut tästä vuodesta vähän erilaisempaa. Katsotaan nyt mihin tämä johtaa...

 

Olin ajatellut, että tämä vuosi olisi jotenkin uuden elämän alku. Miten ihminen onkin typerä välillä ajatellessaan, että jotenkin voisi tätä elämistä ennakoida tai hallita! Ei voi. Edelleenkään. 

        Teen tällä hetkellä vielä opiskelijahierontoja koululla, mutta viime viikolla oli jo sellainen fiilis, että tänne en itseäni pysty kuvittelemaan. Asiakastyö on ollut todella vaikeaa, kun toisella puolella huonetta opiskelijat yrittävät oppia ja meidän pitäisi samassa tilassa tarjota asiakkaille rentouttava hieronta ja kuullakin jotain mitä heillä on sanottavanaan. 

         Tämän viikonlopun pyhitin levolle. Viime viikon jälkeen olin todella uuvuksissa, vaikka tunteja ei niin paljon ollutkaan. Kuormitun melusta ja hälystä todella paljon ja se onkin sitten jo vaikeampi asia korjata, kun en voi siihen itse oikein vaikuttaa. Tähän kuitenkin voin. Rentoutumiseen ja palautumiseen.

 

 

Pitkä pakkasjakso päättyi tänään plus-asteisiin. Toivottavasti nyt ei ihan kaikkia lumia sulata, mutta kieltämättä veden lorina räystäissä laukaisin jonkinmoisen kevättunnelmoinnin ainakin tässä emännässä. Rupesin miettimään kasvimaata ja pihahommia ♥ Ja tietysti Miehenmurrikan puolesta olisin iloinen jos kevät olisi aikaisessa ja kohtuullisen lämmin. Miehellä on ollut piiiiitkä talvi, kun soutuvene on ollut korjauspukkien päällä jo syyskuussa ja syksyllä korjauksia ei voinut kovin pitkään tehdä, kun mikään ei enää syyskosteilla ja kylmillä kuivunut. Nyt sitten on odoteltu kuin kuuta nousevaa sitä kevään ensimmäistä päivää. Olen melkein varma, että Miehenmurri odottaa kevättä vieläkin enemmän kuin Muumipeikko Muumilaakson tarinoissa!

 

 

Kävin tänään avannossa. Tällä hetkellä avantoni on pieni kuoppa jäässä. Sellainen, mihin mahdun vain minä ajatuksineni. Ihan riittävä siihen tarkoitukseen, mihin sitä olen miettinytkin. Tänään kun nousin avannosta, rantaan oli erehtynyt ajamaan moottorikelkkailija. Hymyilytti salaa, kun kelkkailija vilkaisi ensin nopeasti ja sitten katsoi kuin varmistaakseen, että todella olin tulossa uimasta. Hullunahan ne minua pitävät, kun eivät ole itse kokeilleet! 

      Kokeile, sinä mahdollinen lukijani. Kokeile avantoa ja tule kertomaan oliko se niin hullua kuin mitä ihmiset luulevat!

 

 

P.S. Aion nyt kirjoitella tänne. Edes jotakin. Haluan kirjoittaa tänne. Minulla on ollut ikävä tätä - ja teitä!