Vietämme tällä viikolla uuden hierontapaikkamme avajaisviikkoa.
Vähän on ollut minun kohdallani hiljaista ja eilen tuli ihan paha mieli siitä, että idea oli minun ja muut saivat asiakkaat ja elannon. Minä jäin lehdelle soittelemaan. Onneksi ympärillä on sentään selväjärkisempiä ihmisiä, jotka tsemppasivat minua ja sanoivat, että annan nyt ajan vähän kulua. Eletään kuitenkin vasta sitä ekaa viikkoa...
Mietin eilen sitäkin, että olen kuluttanut hermoja, hikeä ja kyyneliä paikan eteen eikä se silti tunnu omalta. Tai siis sellaiselta tärkeältä ja hyvältä. Eikö sen kuuluisi tuntua? Tänään koulukaveri kävi kattomassa tiloja ja sanoi, että tämähän näyttää siltä, että täällä olisi hierottu jo vuosia eikä vain muutamaa päivää. Ensimmäistä kertaa sain katsoa meidän tilaa ulkopuolisen silmin ja ensimmäistä kertaa rinnassa läikähti myös jokin ylpeyden tapainen... Olen ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaa. Mietin joulukuussa, että voi kunpa joskus olisi oma paikka, missä olisi omat säännöt ja oma arki. Nyt minulla on sellainen ja pitäisi olla pirun ylpeä, että sain tämän aikaiseksi!
Olenkin. Kohta. Kunhan opin olemaan itsestäni ylpeä.
Tällä viikolla lämpötilat ovat heittäneet hyvästi plussan puolella. Noh, viime yönä taisi olla pakkasta, ainakin oli sen verran rapeana pihaa aamusta. Tiet loskassa ja uraisia, mutta lumi ei tunnu painuvan pihalla mihinkään!
On ollut ihanaa, kun on ollut tänä talvena paljon lunta. On tuntunut oikeasti talvelta, mutta nyt kun eletään jo maaliskuun loppupuolta - ylitetty puoliväli - alkaisi olemaan kevään aika! Miehenmurrikka on muuttumassa parin viikon päästä Erämieheksi, kun alkaa kunnostamaan meidän venettä ♥ Odotan kesää siis monestakin syystä...
Miehenmurrikka on oikein ottanut viimeiset talvilomaviikkonsa tuohon maalis-huhtikuun vaihteeseen, että saa oikein luvan kanssa viettää valoisat kevätpäivät veneen kimpussa. Minä puolestani seison vieressä ja kannustan. En malta, että päästään aalloille!
Toinen syy, miksi kevätkelit saisivat jo tulla on se, että minun avantoni alkaa olla ummessa. Nyt se on sellainen dippikuoppa. Tänään sain vähän rikottua jäätä enemmän ympäriltä ettei ihan kyljet ottaneet kiinni, mutta ei siinä voi uimisesta puhua. Kunhan tipahdan jäistä vettä täynnä olevaan kuoppaan. Ajaa asiansa, mutta kaipaan jo ihan oikeaa uimista... pitkiä matkoja....
Tänään mietin haaveita ja niitä asioita, joita en ole vielä tehnyt. Syystä tai toisesta. En oikein edes tiedä mikä sai minut toteuttamaan tämän yrittäjyys haaveen omasta paikasta. Jotenkin tuntuu, että sen teki joku muu kuin minä... Se vaan pani minut ajattelemaan, että jos minusta löytyy jostain tämmöisiä supervoimia, mikä minua pidättelee muidenkaan haaveitteni kanssa.
Eräs pitkäaikainen haaveeni on ollut nimittäin kirjoittaa kirja. Kaunokirjallinen kirja sekä/tai tietokirja. Jotenkin minua on kammoksuttanut se, että tietokirjan kirjoittamiseen pitäisi osata ja tietää asiasta hirmuisesti ja se tuntuu jotenkin täysin mahdottomalta. Mutta jostainhan ne muutkin ovat tietonsa ammentaneet. Toki olisi kiva, jos aihe voisi olla ns. oma ammatillinen asia, mutta harvaa kiinnostaa puutarhan nurmi niin kovin, että jaksaisi siitä lukea kirjan. Vai?
Minua on nyt kiinnostanut kipu ja psyykkinen vahvuus.
Ehkä avanto on tehnyt osansa sen puoleen, että psyykkinen vahvuus ja mielen taidot ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Mielihän minuakin estää kirjoittamasta kirjan! Mielelle annetaan niin suuri valta, että sitä ei edes huomaa mitä kaikkea soopaa se yrittää meille totuutena sanoa ja ujuttaa tietoisuuteen.
Haluaisin kirjoittaa enemmän. Minun pitäisi vaan saada ensin tämä uusi arki pyörimään niin, että sinne voisi raivata tilaa sitten muille asioille. Olen rutiinien rakastaja ja pidän siitä, että saan tehdä asiat samalla tavalla. Siksi tämä uusi arkikin tuntuu näin ensi alkuun aika kamalalta... Tottuminen vie aikaa.
Sain yhden haaveeni aikaiseksi kolmessa kuukaudessa.
Katsotaan miten kauan menee tässä toisessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti