Omenankukkia

Naapureiden komeakomeakomeakomea omenapuu täydessä kukassa.

Oma omenapuu (parka).

Siis eihän kukkien määrä vielä sano mitään omenoiden määrästä...

Eihän?

terv. lannistunut puutarhuri

Minä vs. Nurmi 1-0

Toukokuun viimeinen päivä ja samalla viimeinen päivä pitkälle nurmelle.
           Viime viikon rankkasateiden takia en ajanut nurmea ja heinä ehti virahtaa viidakon mittoihin. Sitä kovempi homma oli tänään saada se matalaksi. Ihan viikatetta en joutunut käyttämään, mutta tunteja kului melkein kaksi kertaa se, mitä normaalisti menee ruohon ajoon. Eihän se vieläkään ihan niin lyhyttä ole kuin normaalisti, mutta ainakin olen nyt niskan päällä - hetken aikaa!

Joka kevät on muuten ihan sama juttu (miten se aina unohtuukin ja häviää muistista?). Oma piha menee aina ihan retuperälle, kun kaikki järkevien ihmisten hereillä olo aika menee työmaalla niin oma piha jää aina liian vähälle huomiolle. Sitten nämä kevään ja kesän ensimmäiset viikonloput menevät omalla pihamaalla möyriessä niin tarkkaan, että maanantaina on vain tyytyväinen, että pääsee töihin lepäämään! Ehdotin työmaalla, että pidettäisiin joku päivä 'etätyöpäivä' ja tultaisiin urakoimaan meidän pihalle. Ehdotus ei saanut suurta kannatusta...
               Ja mikä hulluinta!
               Katselin tänään, kun ajelin nurmikkoa siellä ja täällä, että tuohon pitäisi perustaa uusi kukkapenkki tai pensasrivi, mansikan rönsyjä pitäisi napata uuteen penkkiin ja jo olemassa oleville penkeille pitäisi tehdä kesäinen kitkemisoperaatio... Mistä tämä maannälkä oikein tulee? Hulluuttahan se on, että haalii maata ja mantuja, kun nykyistenkin nurkkien kanssa meinaa mennä henki. Kai tämäkin on jonkinmoinen geenivirhe (kuten kaikki kummalliset, vialliset ja ihmeelliset piirteet), ja kun se tulee molemmista suvuista, niin tuntuu että se on erikoisen vahva ominaisuus!

Kävin iltasella pitkästä aikaa uimassakin. Vesi oli edelleen kylmää eikä se taida tänä kesänä lämmetäkään. Ihanaa itsensä rääkkäämistä se kuitenkin oli tälläkin kertaa ja tulee aina mieleen, kun siinä rantahiekalla seisoksii ja odottelee rohkeutta astua veden puolelle, että näistä hetkistä sitä haaveili silloin joulukuussa ja tammikuussa kun talvi oli mustimmillaan. Oih!
               Nytkin ilta-aurinko paistaa vielä melko korkealta tuohon pihamaalle ja koko ajan tekisi mieli nipistää itseään, että onko tämä totta, eletäänkö todella kesäkuun kynnyksellä?! Ihan kuin maailmassa olisivat väritkin vahvistuneet vai johtuukohan se päästä, jossa ne silmät on...

Sydännaurua

Tänään huomasin taas sen, miltä tuntuu, kun sydän nauraa.
          Katselin tuttua selkää ja lämpöisiä käsiä työn touhussa ja ajattelin, että kuinka joku toinen voikaan olla niin rakas, että pelkkä katse riittää kaipaukseen ja ikävään, vaikka toinen on kädenojennuksen päässä? Ja miten ihmeessä semmoisen tunteen saisi rakennettua sanoiksi ja lauseiksi? Miten voi selittää jotain sellaista, mitä ei itsekään oikein ymmärrä?
           Se vain tuntuu ja näkyy.
           Sydän on tulipunainen ja lämmin, ja takoo niin että kylkiluissa kumisee.
           Silmissä tuikkii selittämätön hymy, joka tuntuu varpaiden kärjissä asti.
           Niin lähelle ei toista pääse, etteikö lähemmäs haluaisi.
           Mitä se semmoinen on?
           Sydännaurua.
           Rakkauttako?
           Toivottavasti...

Sateen jälkeen tulee pouta - paitsi jos ei ala satamaan uudelleen...

Monsuunisateet taitavat tällä erää olla ohitse. Tuskin maassa enää tilaa olisikaan minkään kiven alla ylimääräiselle vedelle ja minunkin ymmärrykseni "kesäiselle pikku sateelle" alkaa viiden kaatosadepäivän jälkeen olla aika minimaalista!
         Helatorstaikin humpsahti ohi melko lailla viltin alla. Suurin ponnistukseni taisi olla se, kun pesin koneellisen pyykkiä. Helatorstainakin maailma täyttyi harmaista ja soikeista sadepilvistä ja ropottavasta pisaraverhosta, joten eipä ollut kamalasti muuhun toimintaa intoakaan. Ja kieltämättä teki ihan hyvää vain olla ja lojua. Sai nukuttua vähän univelkaakin vähemmäksi. Se minkä tuollainen arkipyhä teki, niin sekoitti päivät aivan tyystin. Tänään työmaalla oltiin ihan maanantaissa ja puhuttiin "tästä viikosta" ja "sitten loppuviikosta tehdään sitä ja tätä"... Eilenkin tuntui ihan sunnuntailta ja kuulosti hassulta kun säätiedotuksissa ennusteltiin viikonlopun säätä. Nyt pitää päivittää oma aikakausi jälleen kohdilleen ja herätä huomenna lauantaiaamuun eikä nousta viideltä ja lähteä töihin... On nimittäin joskus semmoistakin tullut tehtyä...

Tänään alkuillasta kun taivas näytti jo melkein kesäiseltä ja aurinkokin pilkisteli jälleen pilviverhon takaa (joka ei sittenkään ollut täysin läpipääsemätön), käytiin koiran kanssa pitkästä aikaa rannalla kävelemässä. Koira tutki rantametsikön laitaa ja keräsi kai taas puoli tusinaa punkkia naamaansa, kun minä kävelin raikasta järvi-ilmaa hengitellen ja nautin siitä, että sai tuulettaa päätä koko viikon aherruksesta, kuunnella lintuja ja laineita ja laskea kuinka monta kuikkaa pinnan alta pulpahtaa pintaan.
           En tiedä millainen kaheli minusta tulisi, jos en välillä pääsisi näille 'omille reissuilleni' päätä tyhjentämään. Pahana tapana minulla on vielä kaiken lisäksi puhua itsekseni ääneen, kun jotenkin ääneen sanottuna ongelmat tuntuvat pienemmiltä ja ratkaisut järkevämmiltä. Toisinaan kyllä testailen romaanini dialogiakin ääneen, että en minä kaiken aikaa ihan turhia hölise (uskoo ken tahtoo..).
           Tulee halvaksi - minun terapiani - kun itselleen puhuu ja purkaa tuntojaan.
            Eikä tarvitse välttämättä edes sitä leposohvaa...

Itkuiikka

Yhdessä yössä ihanainen helleaalto vaihtui hyisen kylmäksi ja sateiseksi harmaudeksi. Tänään piti jälleen pukeutua kaikkiin vaatekaapista löytyviin vaatteisiin, että pärjäsi tuolla kylmässä ilmanalassa! Tässähän pitäisi melkein ryhtyä vaihtolämpöiseksi, että kestäisi lämpötilanvaihteluissa mukana...
            Eilen kyllä vaihtui mielikin säätilan mukaan.
            Olen aina ollut vähän herkkis tyyppi ja itku tulee helposti niin ilosta kuin surustakin, vaikka aina ilon tai surun aiheet eivät omia olisikaan. Pienempänä ei kamalasti tarvinnut, että itkua tihrustelin, mutta onneksi nykyään semmoiset 'julki-itkut' ovat vähentyneet ja itken yleensä itsekseni, jos siltä tuntuu.

 Eilen kuitenkin itku oli herkässä koko ajan: radiosta tuli vain surullisia tai itkettävän herkkiä kappaleita, pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat siltä, että olen huono ja turha ihminen eikä minusta ole mihinkään ja oikein etsimällä etsin jotain, minkä pystyi kehittelemään sielua raastavaksi sydänsuruksi.
             Oikeita syitä itkuun ei ollut. Ei sen ensimmäistä.
             Kaikki oli ihan hyvin. Ei erikoisen hyvin, mutta niin hyvin kun nyt normaalielämässä ylipäänsä voi olla. Silti illalla kun lämmittelin saunanlauteilla illan kylmyydessä kohmettuineita jäseniäni, niin itkin silmät punaisiksi eikä se ollut mitään nyyhkytys-itkua vaan ihan kunnon vetistelyä!
              Aamulla oli silmät turvoksissa ja muistelin jostain lukeneeni, että silmäturvotukseen auttaisi kurkkuviipaleet. Kurkkua ei jääkaapista löytynyt, joten kastelin vanulaput niin kylmällä vedellä kuin mitä hanasta sain aikaiseksi ja lätkäisin ne silmien päälle. Huomasin kuitenkin, että laput silmillä oli vähän vaikea pestä hampaita, joten lappuhoitoa annoin yksi silmä kerrallaan.. Siinä vaiheessa jo itseäänkin hymyilytti koko touhu. Voi minua!
               Edelleenkin on vähän semmoinen olo, että ei tarvitsisi paljoakaan lietsoa, että saisi itkun aikaiseksi, mutta en välttämättä halua aukoa umpimuurautuneita silmiä enää huomisaamuna auki. Otin iltapalaksi ison mukillisen kuumaa kaakaota, jospa sen lämmin maito auttaisi...

Ei lämmin luita riko!

Täällä avosähkölinjojen luvatussa maassa on ollut tällä viikolla lähes mahdotonta surffailla internetin aalloilla, kun ukkoset ovat ajaneet tämän tästä vetämään töpseleitä irti seinästä. Tietysti juuri iltasella, kun olisi aikaa vaikka vähän kirjoitellakin... Eli helteistä on ollut tällä viikolla ja olen nauttinut lämmöstä, auringosta ja kuumuudesta kuin napapiirin pingviini lumesta!
           Ihanaa!
           Olen kuitenkin iholtani sen verran vaalea, että tämmöisten helteiden aikaan aurinkorasva nököttää kylppärin pöydällä joka aamu. Vähän ehdin jo niskaa ja polvia poltella, kun ajelin nurmikkoa, mutta vahingosta viisastuneena rasvailin olkapäitä ja niskaa, kun työmaalla tulee oltua auringossa monta tuntia ihan huomaamatta. Vähän on käsivarret väriä saaneet, mutta en kutsuisi sitä rusketukseksi kuin hyvällä mielikuvituksella!

Uimassa olen käynyt melkein joka ilta, ja vaikka uutisissa sanottiin, että helteiset päivät ovat lämmitelleet sisävesiä, niin ainakaan minun rannassani en ole huomannut eroa - pikemminkin päinvastoin! Tänään kuitenkin jo vedin muutaman vedonkin enkä vain räpiköinyt vedessä. Edistystä.
             Pihamaalla en ole kukkapenkkiin saanut vielä aikaiseksi koskea, mutta nurmen ajoin, kun tuntuu, että se kasvaa nyt silmissä, kun tarjolla on kosteutta ja lämpöä. Marjapuskat saivat vihdoin eilen tukensa, kun vanhat tuet repsottivat jo mikä mihinkin ja osa puskista oli ilman tukia jo alkuunsa. Nyt on puskat niin ryhdikkäät, että toivottavasti on ilo kerätä tänä syksynä marjoja niiden oksilta.
            Hemmottelin jälleen tänään itseäni työpäivän jälkeen.
            Kävin kampaajalla.
            Oli ihana olla ensin hemmoteltavana pesun ajan ja sitten vaan istua paikallaan, kun hiukset lyhenivät ihaniksi kesähiuksiksi. Tykkään kovasti näistä taas. Lyhyet ovat, mutta kesällä se on mukavampi niin. Viimeksi minulla oli pitkät hiukset teinivuosina ja se riitti sitä lajia! Lyhyt malli on mieleinen ja minunnäköiseni enemmän. Kampaaja kysyi kassalla onko minulla opiskelijakorttia ja sitä vähän nauratti, kun sanoin, että "ei ole, mutta kiitos kun kysyit.." Uudet hiukset siis nuorensivat minua opiskelijaksi, jippie!

Huomenna on taas pitkä päivä töissä ja säätiedotus lupaili melkein +30 astetta... Kunhan töistä pääsen, laitan saunan päälle, oikaisen jalat suoriksi enkä varmasti tee yhtään mitään koko loppuna viikonloppuna! Tänäänkin piti raskaan työviikon jälkeen tarttua taas imuriin, kun talo oli kuin tornadon jälkeen! Olin ostanut kaupasta kimpun neilikoita ja kun olin saanut talon ojennukseen oli ihana laittaa oranssit kukat tuvan pöydälle ja katsella aurinkoista, puhdasta ja lämmintä tupaa. Ostin tänään antikvariaatista muutaman kirjankin, kesälukemista. Pitäisi vain saada sitä omaa aikaa, että pääsisi pujahtamaan tuohon lukupaikalle lueskelemaan ja nauttimaan välillä laiskana olemisesta, kun nämä arkipäivät sujahtavat ohi työmaalla ja kotipihassa.
              Nyt kuitenkin haukotus repii suupieliä niin, että jos en nyt painu pehkuihin, minulla on pian entistä leveämpi hymy. Tekisi niin mieli vain istahtaa tuonne iltanurmelle ja kuunnella koko yö kesän ääniä.
              Oi miksi kesälläkin pitää nukkua, että jaksaa?!

Talvikarvaton, mutta onnellinen!

Nyt olet talviturkiton!
           Kävin tänään touhukkaan päivän päätteeksi heittämässä painavan turkkini järveen ja kylmää oli. Herrasmankundelis, miten kylmää! Pulahdin kaksi kertaa ja vähän kauempana olevat mökkeilijät katsoivat kummissaan, kun tulla porhalsin järvestä kuivalle maalle vesi pärskyen ja kiljahdellen. Pahoittelen iltarauhan rikkomista, mökkiläiset! Mutta arvatkaapas mitä. Kaikesta kamaluudesta ja jäisestä kylmyydestä huolimatta, se oli ihanaa ja mukavaa ja jollain hullulla tavalla rentouttavaakin.. ah!

Lämpötila tosiaan hipoi tänään hellerajaa. Taisi se virallisesti mennä rikkikin, mutta meidän mittari kuulemma valehtelee. Eilenkin se näytti +36-astetta (miten niin valehtelee?) joten siihen ei kai ole ihan täydesti uskominen. Sen verran lämmintä kuitenkin oli, että huolellisesta aurinkorasvan käytöstä huolimatta sain punaiseksi polvet ja pienen kaistaleen niskaa. Polvet saivat aurinkoa kun ajoin nurmea ja niska samoin. Varsinkin nuo polvet näyttivät lupsakkailta, kun koko muu kinttu hohti vielä valkoisena.. Ainahan minä onnistun saamaan kummallisia rusketusraitoja vartalon kaunistukseksi. Toissavuonna näytin ihan seepralta, kun raitoja oli tasaisesti sekä tummempaa että vaaleampaa, jospa tänä vuonna olisi sitten gepardi-värityksen vuoro!

Ja miten kaunis voikaan olla leikattu nurmi!
       Ihastelin jo ajaessani sitä tasaisen vihreää mattoa, joka levittäytyi koneen keulan eteen, mutta varsinkin äsken iltalenkillä kun aurinko paistoi matalasti metsän laidan takaa, näytti nurmi ihan sametilta. Voi miten rakastan tätä maisemaa, leikatun nurmen tuoksua ja sitä onnea, kun saa kellahtaa köllimään viileälle ja leikatulle nurmelle.
         Ja ajaminenkin tuntui mukavalta pitkästä aikaan. Tuntui, että olisin voinut ajaa pidempäänkin, kun vihdoin sain nurmen ajetuksi, mutta luultavasti saan ajaa vielä muutaman kerran tänä kesänä. Toisen leikkurin (olen ristinyt meidän työnnettävän leikkurin Kädenirroittajaksi) kanssa piti taas vähän enemmän tempoilla, että sai sen käyntiin, mutta ihan siistiä jälkeä sekin sitten teki marjapuskien välissä, kun sen vain sai käynnissä pysymään.

Kun eilen oli töitä, minun piti ympätä koko viikonlopun hommat tälle päivälle. Sain laitettua alppiruusunkin sille varattuun kulmaukseen, mutta katteen määrä olisi saanut olla enemmän. Kaiken laitoin, mitä varastossa oli, mutta vähän ohut kerros sitä tuli. Pitänee etsiä jostain vähän risuja ja tehdä vähän lisää, niin ei ihan rikkaheinät valtaa alaa. Toivottavasti ruususeni kukkii kauniisti, kasvaa komeaksi ja on pitkäikäinen.
          Nyt kello on taas melkein huominen ja minulla soi kello 5.oo. Väsyttää takuulla taas aamutuimaan enkä saa itseäni sängystä kuin katapultilla! Ei vain malttaisi näin kesäisin mennä nukkumaan ollenkaan. Talvella sitä painuisi pehkuihin heti neljän jälkeen kun rupeaa pimenemään, mutta näin kesäisin toivoisi käyvänsä aurinkoenergialla! Täytynee tästä kuitenkin etsiä peitto ja tyyny kaveriksi, ettei tarvitse samoilla silmillä huomenna tepastella työmaalle. Helteinen alkuviikko on luvassa ja ainakin tämä emäntä ei malttaisi millään odottaa, että pääsee auringon alle nauttimaan lämmöstä, jota on odotettu melkein 8 kuukautta.
            Hurraa!

P.S. Sain ostettua ne farkut. Sain ostettua myös farkkushortsit ja muutaman hihattoman paidankin, mutta täytyy sanoa, ettei vaateshoppailu ole minun alaani... puuh!

Jälkeen vedenpaisumuksen

Olen elossa, vaikka minun hukkumiseni toukokuisiin vesimassoihin ei,  lukijamäärän huomioon ottaen, vaikuta monenkaan ihmisen elämään.
            Alkuviikko tosiaan oli vähän vetinen - jos nyt noin vähättelevästi voi sitä sademäärää kuvailla. Maanantai antoi jo enteitä tulevasta, mutta tiistaina taivas repesi niin täysin, että ei siitä sitten meinannut loppua tullakaan, kun kerran alkuun pääsi! Kun jokapäiväinen leipä revitään ulkotyöstä, ei saa olla sokerista tehty. En ole sokerimassaa, mutta kyllä olo oli kuin vanutetulla vanhalla lapasella, kun töistä pääsi kotioven kynnyksen yli sateelta suojaan.

 Sateen vielä sietää, mutta kun ilmakin oli vähän kolean oloinen, niin sauna lämpesi alkuviikosta joka ilta, että sai itsensä lämpöiseksi. Tänään alkoi jo pilvien raosta pilkistellä muunkin väristä taivasta kuin tuota harmaata, mutta edelleen lämpömittari keikkui ainoastaan kymmenen asteen korvilla. Jotenkin en voi uskoa, että ensi viikolla on lupailtu oikein helteitä ja että helleraja paukkuu yli kunnolla! En malttaisi millään odottaa!
               Sen verran varaudun ensi viikon helteisiin, että huomenna kun pitää vielä raahustaa töihin, niin samalla keikalla käyn ostamassa ne kauan puhutut uudet farkut (kyllä, ne ovat vielä ostamatta!), farkkushortsit ja muutaman topin. Vihaan sovituskoppeja ja vaateostoksia edelleen, joten en nyt kamalan innokkaasti ole kauppoihin syöksymässä, mutta mukavampi se näin kevät-kesällä on vaatteita sovitella, kun on suhteellisen vähän vaatetta riisuttavaksi. Toista se on talvella, kun kauppa ehtii mennä kiinni ennen kuin olen ehtinyt kuoriutua vaatteistani sovitusta varten...!

 Ja oma piha on ollut tällä viikolla niin luomu-tilassa että hävettää. Nurmi kasvaa kuin villi viidakko ja odotan vain niitä tiikereitä ja leopardeja viidakkooni tuleviksi - apinahan siellä on jo! Ruohonleikkuri kököttää tyytyväisenä talvipeitteen alla keväthuoltoa odottamassa..
            Sateet tekivät kaiken niin vihreäksi ja kesäiseksi, että sydän on pakahtua ilosta ja onnesta, kun tuolla pihamaalla kävelee kaiken sen vehreyden keskellä. Kukkapenkeissäkin virahtivat kukkavarret pituutta, kun saivat vettä! Ne puolestaan odottavat kuopsuttelijaa.
            Eli ostetaan muutama lisätunti vuorokauteen ja ei muutama ylimääräinen käsikään pahaa tekisi kaupantekijäisiksi!

Hyvää äitienpäivää!

Ostin omalle äidilleni äitienpäivälahjaksi ristikkolehden. Toivottavasti päivänsankari ei ota sitä vihjauksena muistin treenaus tarpeesta..!? Alunperin ajattelin, että olisin ostanut jonkun hyvän kirjan, mutta viime viikko oli työmaalla ja kotonakin sen verran mahdoton, etten päässyt edes lähelle kirjakauppaa!
           Mummon haudalle vein ruusun perjantaina, kun tulin töistä.
           Minulla on joskus hurja ikävä mummoa, vaikka olin vain seitsemänvuotias, kun isänäiti kuoli. Tuntuu, että mummo ymmärtäisi semmoisiakin asioita elämässäni, joita omat vanhemmat tai sisaret tai edes ystävät eivät aina ymmärrä - tai ainakin mummo kuuntelisi minun asiani loppuun, olisi tukena ja vaikka valintani eivät aina järkeviä tai oikeita olisikaan, niin mummo tuskin ryhtyisi minua niistä tuomitsemaan tai määräilemään, miten minun pitäisi elämääni elää.
            Olisi ihana pujahtaa mummon luo hemmoteltavaksi kuten joskus lapsena, kun meille oli aina varattu jäätelöpuikkoja pakkaseen. Nyt istuisin mielelläni katsomassa vanhoja valokuvia ja kuuntelemassa tarinoita mummon nuoruudesta. Kertoisin mieltä painavat asiat teekupin ääressä ja mummo ottaisi ryppyisellä kädellään omasta kädestäni kiinni ja sanoisi kirkkain silmin, että asioilla on tapana järjestyä.
              Voi, kun minulla onkin ikävä ...

KESÄ !!

Vaihdoin tänään autoon taas kesärenkaat - toivottavasti viimeisen kerran tänä keväänä! Tuntui kyllä hieman vähämieliseltä nostella jälleen nastarenkaat pois ja siirtää kesärenkaat tilalle, ihan kuin olisin tehnyt homman jo jossakin vaiheessa tänä keväänä. Puuskis!
          Mutta arvatkaapas mitä!
          Tänään tsirputti puhelinlangalla ensimmäinen pääskynen! Pääskysten suhteen uskon vanhoihin ja viisaisiin, joiden mukaan pääskysestä ei päivääkään! Se on nyt kuulkaas virallisesti sitten kesä - ainakin minun tontillani!

Kesän kunniaksi minä tepastelin pihamaallakin t-paidassa ja jätin välihousut jo kaappiin. Katsotaan nyt miten kauan tämä lämpimämpi aalto kestää ja pitääkö jo ensi viikolla kaivaa poolopaidat ja välkkärit kaapista takaisin päälle, mutta ainakin tänään kevyempi vaatetus tuntui hyvältä.
            Nurmikkokin alkaa olla paikka paikoin jo niin pitkää ja tuuheaa, että minulla alkaa tulla kiire ruohonleikkurin keväthuollon kanssa. Tänään laitoin koneeseen jo akun paikoilleen ja kokeilin toimiiko vanha akku vielä ja hyrähtihän se käyntiin, kun jaksoi vain avaimesta kääntää. Huollon tarpeessa leikkuri kuitenkin on, sen verran köhäiseltä kone kuulosti. Jospa ensi viikolla saisi senkin ajokuntoon ja nurmen lyhyeksi...

Iltasella kun seisoskelin ulkosaunan ovella saunan jälkeen 'tuulettumassa', niin tuntui uskomattomalta, että tämä aika on taas täällä: kesän alku, valoisat illat ja (toivottavasti) lämpenevät päivät. Kaipaan näitä tällaisia iltoja aina sysipimeän talven aikaan, kun missään ei näy muuta kuin pimeyttä ja lunta ja kylmyyttä.
           Kävelin koiran kanssa iltalenkkiä äsken ja yritin imeä itseeni alkukesän maisemia ja ääniä. Käki kukkui vimmoissaan lähimetsässä ja koivuissa näkyi jo ne ihanan vihreät hiirenkorvat.
           Voi kun aika pysähtyisi hetkeksi tähän hetkeen!
           Tähän ihanalle alkukesän kynnykselle, kun kesä on vielä kokematta ja elämättä!

Yksi riittää...

Olen kai jostain kohdin aika vanhanaikainen, sillä uskon, että elämä tuo ihmisen elämään aina sellaisia ihmisiä kuin mitä kulloinkin tarvitaan. Joskus vain kuuntelijaa, turvallisen olkapään tai sydämen punaiseksi ja pulleaksi pullistavan sydänkäpysen, eikä niistä ihmisistä laskisi irti enää koskaan, kun sellaisen on syliinsä saanut.
              Minullakin on sellainen ihminen.
              Ihminen, joka saa minut nauramaan ja tuntemaan itseni paremmaksi kuin olen. Näkemään itsessäni hyviä, kauniita ja arvostettavia piirteitä, joita ei muuten itsestään aina löytäisi. Hän on opettanut minua pitämään ja rakastamaan sitä höpsähtänyttä naisihmistä, joka joka aamu katsoo minua peilistä. Ja se tuntuu niin hyvältä, että jos sen tunteen osaisi kuvailla sanoin ja lausein, niin kirjoittaisin sen tähän!
              Joka kerta, kun saan häneltä viestin tai puhelun tai ajatus vain hipaiseekin sinne suuntaan, mieli täyttyy hyvästä olosta, hymystä, onnesta ja ilosta ja suunnattomasta kiitollisuudesta, että minulla on sellainen ihminen elämässäni, joka nostaa minut ilmaan, antaa kantapäihin siivet ja sydämeen lämpöä.

 Joskus mietin, että oppisinko ikinä rakastamaan toista ihmistä oikein - ilman itsekkyyttä tai oman edun tavoittelua. Tai että löytäisikö joku minusta jotain sellaista, mikä olisi rakastamisen arvoista. Nyt olen huomannut, että ei rakastaminen ole oikeastaan itsestään kiinni vaan se syntyy suurimmaksi osaksi sen toisen ihmisen läsnäolosta ja keskinäisestä kiintymyksestä ja arvostuksesta. Jossakin vaiheessa sitä vain huomaa, että toivoo toiselle pelkkää hyvää ja puhdasta onnea, vaikka se onni ei liittyisi millään tavalla omaan oloon tai onneen.
              Minulle jo pelkkä ajatus siitä, että tässä maailmassa on edes yksi elävä olento, joka oikeasti ja vilpittömästi tykkää minusta, antaa valtavasti voimaa ja tunteen siitä, että pystyy mihin tahansa! Eikä siihen tarvita kuin se yksi ihminen. Yksi ainut ihminen, jonka kanssa tietää pääsevänsä lentoon, olevansa jotain suurempaa kuin koskaan ennen ja jonka kanssa sydämen ikkunat ja sielun ovet ovat apposen auki. Jonka kanssa ei pelkää mitään, uskoo kaiken olevan mahdollista ja toivoo, ettei ikinä tarvitsisi irroittaa otettaan. Maailmaan syntyy uusia värejä ja vanhat sävyt vahvistuvat, ja sydän on täysi ja ylikin!
                Yksi ihminen.
                 Se riittää nostamaan sydämen sijoiltaan ja solmimaan sielun rusetille.
                 Vain yksi.
               

"No onkos tullut talvi..."

Olin aamulla varautunut vesisateeseen - jopa räntäsateeseen - mutta silti vähän masensi, kun söin aamupalaa rikollisen aikaisin ja katselin ikkunasta kuinka räystäät valuivat vettä! Hyväähän se teki, mutta silti... jotenkin... oli niin harmaata!
                Työmaalle ehdittyäni vesisade oli muuttanut muotoaan rännäksi. Taivaalta tuli naaman kokoisia hituleita, jotka osuessaan kastelivat kokonaan. Silloin se tuntui vielä kiehtovalta ja jännittävältä, kevään pieneltä takaiskulta. Näpit jäätyivät melkein heti, vaikka käsissä oli kahdet hanskat. Päällimmäiset kastuivat ja muuttuivat kylmiksi ja sitten oli alempien hanskojen vuoro kastua ja muuttua kylmiksi.

Iltapäivästä räntäsade alkoi jäädä maahan ja lopulta se muuttui lumeksi. Painavaksi, märäksi lumeksi, joka todella jäi maahan muodostaen monen sentin kerroksen. Tässä vaiheessa se hulvaton hauskuus, joka "pienestä" takatalvesta oli vielä aamupäivästä naurattanut niin, että treenattuihin vatsalihaksiin sattui, ei enää naurattanut yhtään. Tiedättekö sen hetken, kun joku juttu on mennyt liian pitkälle - niin pitkälle, ettei sille enää voi nauraa - ei edes vahingossa. Juuri sellainen olo oli tänään töiden päätyttyä, kun puhdistettiin työkaverin kanssa autoja seitsemän sentin nuoskalumikerroksesta... Ei naurattanut, ei kumpaakaan.
                  Kotimatkalla piti ajaa niin hitaasti kuin autolla on vain mahdollista ajaa. Kesärenkaat ja sohjoinen lumikerros eivät ole mitenkään hyvä yhdistelmä... Viimeiset kilometrit täällä maaseudun salomaiden pikkuteillä olivat kaikista pahimmat. Harvaanliikuttu tie ei ollut ehtinyt sulaa renkaiden alla ja tiessä oli kamalat sohjo-urat. Kilometrin matkalla törmäsin (en siis oikeasti törmännyt vaan näin) yhden pakettiauton ojassa ja tuplaperävaunullisen rekan miltein ojassa. Minä kurvasin omaan pihaan, jossa vastaan tuli viidentoista sentin lumikerros joka puolella... Jos olisin kehdannut omassa pihassa itkeä, niin se olisi ollut hyvä hetki siihen touhuun.

Kun olin saanut ruokaa vatsaan ja uunin lämmite, menin ja vaihdoin autoon talvirenkaat alle. Ei tarvitse huomisaamulla pelätä, että koen saman kohtalon kuin tämänpäiväinen pakettiauto tai se rekka. Illalla kun istuin saunan lauteilla sulattelemassa kohmeisia jäseniä ja palelevaa sieluani, ajattelin, etten ikinä (tai ainakaan pitkiin pitkiin aikoihin) ole ollut näin väsynyt ja uuvuksissa kuin tänään olen!
                 Takatalvet ovat aika väsyttäviä, vaikka kuinka pitäisi vaikeuksista.

Sadepisaroiden tanssia

Tänään se sitten vihdoin viimein ropsautti vettä melkein jokaisessa olomuodossa. Ilma muuttui heti raikkaaksi, mukavan kosteaksi hengittää ja pölyttömäksi. Joka puolella leijui märän nurmen ja heränneen kevään tuoksu. Voi kun sen tuoksun saisi pulloon säilöttyä, niin voisi nuuhkia sitä silloinkin kun maailma on hajuton ja pimeä!
              Töistä ehdin melkein pois ennen sadetta. Vähän hartiat kastuivat, mutta ei haitannut. Teki hyvää minullekin, että sade vähän pesi pois keväisiä pölyjä. Myöntää täytyy kuitenkin, että lauantaisauna tuntui tämän päivän ja tämän hulinaviikon jälkeen erityisen hyvältä, ja lokosinkin lauteilla kuin kuivumassa oleva kapakala!
               Työntäyteinen ja pitkä viikko teki tehtävänsä ja olo on kuin rusinalla; tyhjiin puristettu. Vielä kun ehtisi sänkyyn ennen kuin nukahtaa, niin olisin tyytyväinen. Huomenna en aio tehdä yhtään mitään. Aion laiskotella kuin syntinen nahjus - noh, jos vähän imurin kanssa kävelisi torpan nurkissa, mutta en muuta.
              
P.S. Lämpötyyny toimi mainiosti. Saakohan niitä peiton kokoisina...?

Tyynylämpöä

Aamulla oli pihamaa valkoinen yöpakkasen jälkeen - vai sanotaanko sitä tähän aikaan vain hallaksi?!
           Niin tai näin, niin kylmä aamu pelmahti vastaan, kun aamutuimaan töihin lähdin. Kauempaa katsottuna olisi voinut luulla, että lähden valloittamaan Pohjoisnapaa tai muita ikiroudan peittämiä, valloittamattomia kohteita, sillä päällä oli jälleen muutakin kuin t-paita.
            Kylmä aamu ja takana päin oleva arkinen työviikko antoivat syyn pieneen itsensä hemmotteluun: ostin itselleni vehnä-lämpötyynyn. Semmoista olen kaivannut jo kauan enkä ole saanut sitä ostetuksi, mutta nyt päätin tuhlata ansaitut eurot lämpöön ja hyvään oloon. Kenties kannan isoa, punaista ja sydämen muotoista tyynyä paidan sisällä koko ensi viikon, kun säätiedotusten lämpökäyrät roikkuvat nollan seutuvilla uhkaavasti.

Aina sanotaan, että jos on aikainen kevät, niin kylmät kelit tulevat kyllä aikanaan, vaikka sitten toukokuussa. Miksi? Mikä ihmeen maailmanlaki se on, ettei se lämpö ja aikaisen kevään hehkuva helle voisi jatkua samanmoisena lokakuuhun asti? Mikä se "pakollinen kylmä kausi" siinä välissä on?
             Huokaus.
             Minun piti tänään käydä ostamassa ne uudet farkutkin, mutta en sitten ostanutkaan. Syytä en voi kertoa, mutta asiaan liittyy piinaavan pitkä kassajono, pissahätä ja toive siitä, että rakko olisi venyvä lihas... Farkkujen reikä ei ole huomattavasti kasvanut, joten lahje kestää kyllä vielä yhden viikon mukana.
             Huomenna olisi vielä töitä ja sitten saisi kiskaista jalat kohti kattoa ja nautiskella vähän omasta ajastakin. Nyt kuitenkin taidan tuikata lämpötyynyni mikroon ja kömpiä sen kanssa sitten peiton alle lämmittelemään!
             Hei hei ja hyvää yötä täältä napapiirin tältä puolen!
             HRR!
        

"Ennen kuin sataa..."

"Lähdetään lenkille, ennen kuin sataa."
"Taidan hakea pyykit narulta, ennen kuin sataa."
"En ehdi siirtää perennoja uuteen penkkiin, ennen kuin sataa."
...

Ei satanut.
Ei satanut koko päivänä.
Ei tippaakaan.
Yhdessä vaiheessa jo luulin, iltalenkillä, että nyt ripottaa, mutta kai se oli omaa sylkeä sitten sekin.
Mihin tässä voi enää luottaa, kun säätiedotuksetkin pettävät?

P.S. Tänään söin ensimmäiset uudet perunat suuren voikimpaleen kanssa. Nams! Omat perunat eivät ole vielä maassakaan (!!) joten niiden satoa saa vähän aikaan odottaa. Nämä tämänpäiväiset maistiaiset kelpasivat oikein hyvin omaa satoa odotellessa...