Olin aamulla varautunut vesisateeseen - jopa räntäsateeseen - mutta silti vähän masensi, kun söin aamupalaa rikollisen aikaisin ja katselin ikkunasta kuinka räystäät valuivat vettä! Hyväähän se teki, mutta silti... jotenkin... oli niin harmaata!
Työmaalle ehdittyäni vesisade oli muuttanut muotoaan rännäksi. Taivaalta tuli naaman kokoisia hituleita, jotka osuessaan kastelivat kokonaan. Silloin se tuntui vielä kiehtovalta ja jännittävältä, kevään pieneltä takaiskulta. Näpit jäätyivät melkein heti, vaikka käsissä oli kahdet hanskat. Päällimmäiset kastuivat ja muuttuivat kylmiksi ja sitten oli alempien hanskojen vuoro kastua ja muuttua kylmiksi.
Iltapäivästä räntäsade alkoi jäädä maahan ja lopulta se muuttui lumeksi. Painavaksi, märäksi lumeksi, joka todella jäi maahan muodostaen monen sentin kerroksen. Tässä vaiheessa se hulvaton hauskuus, joka "pienestä" takatalvesta oli vielä aamupäivästä naurattanut niin, että treenattuihin vatsalihaksiin sattui, ei enää naurattanut yhtään. Tiedättekö sen hetken, kun joku juttu on mennyt liian pitkälle - niin pitkälle, ettei sille enää voi nauraa - ei edes vahingossa. Juuri sellainen olo oli tänään töiden päätyttyä, kun puhdistettiin työkaverin kanssa autoja seitsemän sentin nuoskalumikerroksesta... Ei naurattanut, ei kumpaakaan.
Kotimatkalla piti ajaa niin hitaasti kuin autolla on vain mahdollista ajaa. Kesärenkaat ja sohjoinen lumikerros eivät ole mitenkään hyvä yhdistelmä... Viimeiset kilometrit täällä maaseudun salomaiden pikkuteillä olivat kaikista pahimmat. Harvaanliikuttu tie ei ollut ehtinyt sulaa renkaiden alla ja tiessä oli kamalat sohjo-urat. Kilometrin matkalla törmäsin (en siis oikeasti törmännyt vaan näin) yhden pakettiauton ojassa ja tuplaperävaunullisen rekan miltein ojassa. Minä kurvasin omaan pihaan, jossa vastaan tuli viidentoista sentin lumikerros joka puolella... Jos olisin kehdannut omassa pihassa itkeä, niin se olisi ollut hyvä hetki siihen touhuun.
Kun olin saanut ruokaa vatsaan ja uunin lämmite, menin ja vaihdoin autoon talvirenkaat alle. Ei tarvitse huomisaamulla pelätä, että koen saman kohtalon kuin tämänpäiväinen pakettiauto tai se rekka. Illalla kun istuin saunan lauteilla sulattelemassa kohmeisia jäseniä ja palelevaa sieluani, ajattelin, etten ikinä (tai ainakaan pitkiin pitkiin aikoihin) ole ollut näin väsynyt ja uuvuksissa kuin tänään olen!
Takatalvet ovat aika väsyttäviä, vaikka kuinka pitäisi vaikeuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti