Heräsin tänään siihen, että räystäistä tippui vesi. Ensin kuuntelin, että oliko tuvan puolelta paukahtanut joku putki tai suihkusta hana, mutta kun veden lorina kuului ulkoa, ei ollut kiire nousta peiton alta.
Tuntui turhauttavalta, että ensin sataa tonnitolkulla lunta ja sitten sataa litratolkulla vettä päälle. En edes yrittänyt kolata niitä loppuviikon lumia pois, koska tiesin, että piha olisi kuin luistinrata, kun nämä plussakelit tulisivat. Uimassa - tai avannossa - kävin traktorilla. Tai siis ajoin traktorilla rantaan, kun en aikonut stressata itseäni sillä, että nouseeko auto rannan mäkeä ylös tämmöisellä loskalla. Olisi kai noussut, mutta sujuihan se keikka noinkin.
Olen huomannut, että pidän mikrotaukoni avannossa.
Mikrotaukoina tarkoitan niitä hetkiä, kun pysähdyn kesken päivän hengittelemään ja "maadoittamaan" itseni välillä johonkin muuhun kuin kiireeseen ja hälyyn. Nykyään kuvittelen itseni avantoon ja uskokaan tai älkää, se toimii todella hyvin. Vaikka avanto tuntuu äkkiseltään kehon äärimmäiseltä stressaamiselta, kun keho upotetaan -0-asteiseen veteen, mutta oikeasti se on semmoinen turvapaikka minulle, missä en ajattele mitään muuta. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Työpäivän aikanakin, kun pysähdyn hetkeksi vetämään henkeä kuvittelen itseni avantoon keskelle kylmää ja valkoista lumilakeutta. Välillä rentoutuminen toimii niin hyvin, että unohdan tulla sieltä takaisin jatkamaan työpäivää...
Toissailtana nukahdin piikkimaton päälle.
Heräsin kun käänsin kylkeä.
Olen etsinyt omia keinoja rentouttaa sekä mieltä että kehoa. Meditointi ei ole oikein onnistunut eikä se taida olla minun juttuni. Ehkä lähin meditointihetki minulle on juokseminen, mutta se että istahtaisin alas ja olisin ajatusteni hallitsija... se ei ainakaan vielä toimi kovin hyvin.
Tämän viikonlopun aikana kahlasin, suorastaan ahmin Yle Areenasta norjalaisen draamasarjan Atlantic Crossing, joka kertoi kruununprinsessa Märthan ja USAn presidentti Rooseveltin ystävyydestä ja toisen maailmansodan melskeestä.
Äärettömän hyvin tehty sarja. Rakastan näitä tosipohjaisia draamoja, joissa on oikeasti joku idea. Ja vahva naispääosa ei ainakaan ole haitaksi! Jotenkin jäi haikea fiilis, vaikka sinällään sarja loppui siihen vaiheeseen, että kaikki oli suhteellisen hyvin. Silti. Haikeus oli kai päällimmäinen ajatus kun äsken katsoin viimeisen osan...
Jotenkin se, että kahden ihmisen ystävyydestä ja kiintymyksestä tehtin jotakin täysin sopimatonta, oli jotenkin surullista. Ihan tarkkaan en siis tiedä, oliko Märthalla ja Franklinilla muunlainenkin suhde kuin syvä ystävyys, mutta silti... Nykyään se on vielä pahemmin tuomittavampaa ja nopeammin. Tuohon aikaan tieto vielä liikkui varsin verkkaisesti.
Kiireettömyys oli yksi, jota tuossa sarjassa rakastin. Kaikki toimi jotenkin hitaasti. Kirjeet liikkuivat mantereiden välillä hitaasti, Amerikasta mentiin laivalla tai potkurikoneella Englantiin. Kaikki on hidasta ja hoppuilematonta. Kaipaan sitä. Ihan oikeasti. Ehkä tämä vimmattu halu jatkaa ja aloittaa uudelleen tämä blogin kirjoittaminenkin on juurikin sitä kaipuuta siihen mitä joskus oli. Minulla on ollut aikaa kirjoittaa ja paneutua viemään ajatuksia tänne "paperille". En halua, että minun aikani menee johonkin sellaiseen, mistä en edes pidä... Tästä minä pidän. Tästä minä nautin.
Huomenna minulla on kohtuullinen päivä töissä, mutta sitten minulla on illalla vielä keikkahomma. Kotona olen kenties ilta kahdeksan aikaan. Minua väsyttää jo pelkkä ajatus huomisesta... Isä sanoi, että alussa pitää joustaa ja ottaa kaikki asiakkaat mitä vain saa.
Olen ehkä epäsopiva yrittäjäksi, sillä ajattelen vähän eri tavalla. Minusta oma hyvinvointi tulee ensin. Kukaan muu ei kuitenkaan hommiani tee jos minä uuvun ja väsähdän. En aio olla mikään työjuhta, joka kiskoo itsensä väsyksiin ennen kuin on kunnolla edes päässyt vauhtiin. Jos huomisesta selviän niin hyvä, mutta tästä lähtien suunnittelen arkeni vähän paremmin.
Nyt nipistän vielä aikaa hetkeksi lukemiselle. Ei pitäisi, mutta kaipaan sitäkin... ♥
