Jäätaidetta.

Tänään heitin kuusen pihalle.
       Olin ajatellut antaa sille aikaa Loppiaiseen asti, mutta jotenkin tänään rupesi ärsyttämään koko kuusi. Karisteli ja vei tilaa avarasta tuvasta. Pystykarsin sen tuvassa ja heitin oksat ulos ja lopuksi kannoin rangan jäljestä. Imuria sai heilutella pitkän aikaa niin tuvassa kuin eteisissäkin ennen kuin sain kaikki neulaset (ainakin suurin piirtein) siivottua nurkista.
        Kun sain talon lämmitettyä, lähdin käymään rannassa.
        Onneksi siellä oli hiljaista ja sain kävellä ihan vain omien ajatusteni kanssa. Joskus vielä narahdan oikein kunnolla itsekseen puhumisesta, kun harrastan sitä nykyäänkin, vaikka ei ole koiraa enää kuuntelemassa. Silloin pystyi sentään höpinät laittamaan koiran kuuntelun piikkiin, mutta nyt yksinpuhelut on pelkästään omituisia... Harrastan sitä silti. Siinä ajatukset saa ihan eri muodon, kun ne päästää suusta ääneen sanottuina lauseina. Jotenkin selkeyttää ajatusta. Hulluutta? Kenties, mutta auttaa.

Vesi ja pakkanen olivat tehneet todella komeita jääveistoksia rannan kivistä. Jotkut olivat kuin olisi iso pehmeä huopa heitetty kiven päälle ja jotkut taas kuin ruskeita jäälohkareita. Puissa oli vaaleaa kuuraista lunta ja maiseman hallitsevin väri oli vaaleanharmaa. Semmoinen talvinen, sinisen harmaa. Aika komeaa, sanoisin.

Tänään tuli taas todistettua se, että naiselta voidaan viedä maine muutamalla lauseella, mutta jos samat lauseet sanottaisiin miehestä, olisi mies oikea saalis, kunnon ori ja uros. Tämä asetelma on aina ollut minusta jotenkin vääristynyt ja yksinkertaisesti VÄÄRIN.
        Työmaalla oli taas väännelty ja käännelty miun sanomisia ja tekemisiä siihen malliin, että kohta istun häpeäpuussa kirkon edessä ilman että tarvitsee itse pikkusormeaan nostaa. Jotenkin ällöttää semmoiset puheet, että minusta tehdään jonkinmoinen kiertopalkinto pelkästään puheissa. Miksi semmoinen siisti ja mukava pitäminen tai tykkääminen on hävinnyt tältä maapallolta ja tilalle on tullut vain jotain likaista ja ällöttävää? Tuntuisi mukavalta tietää, että minun kanssani olisi mukava tehdä töitä tai että minun seurassani viihdytään, mutta miksi (varsinkin miesten kanssa) se menee vaan semmoiseksi "pullisteluksi"? En ymmärrä. Enkä edes jaksa yrittää ymmärtää.
          Mihin on hävinnyt semmoinen yhdessä tekemisen ilo, samaan hiileen puhaltaminen ja työtoveruudesta nauttiminen? Tilalla on jotain ihan muuta nykyään...

Huomenna on tämän vuoden viimeinen päivä.
        Jos ehdin, teen huomenna listan siitä, mitä tänä vuonna tapahtui. Kyllähän niihin päiviin mahtui taas jos jonkinmoista. Huomenillalla meidät on kutsuttu naapuriin, tavanomaiset uudenvuodenvastaanottajaiset. En oikein jaksaisi mennä. Ei niinkään, että ei seura kelpaisi, vaan pikemminkin, etten itse ole oikein hyvää seuraa. Kai sinne pitänee raahautua kuitenkin.
        Juoksulenkille ainakin menen huomenna. Taitaa se 15km rajapyykki jäädä tältä vuodelta saavuttamatta, mutta onpa sitten ainakin jotain mitä hamuaa keväällä. En kehtaa jalkoja rikkoa pelkästään muutaman kuukauden takia, kun keväämmällä voi paremmin kokeilla mihin kintut pystyvät. Jos tekisi huomenna vain semmoisen nautiskelulenkin. Kunhan lipsuttelisi!

Tilasin muutaman kirjan ja ne tulevat kai ensi viikon alussa. Paketteja postiin! Niin ja ne ostokirjatkit on vielä esittelemättä, mutta laittelen kuvia sitten vaikka kaikista yhtä aikaa. Muutama luettu opuskin olisi valmiina muutamaa esittelysanasta varten, mutta taidan jättää ne suosiolla ensi vuoden puolelle.
       Pitäisi oikeasti tänä keväänä saada se kapioarkku tehtyä. Katselin juuri näitä minun päiväkirjapinojani, ettei ne enää mahdu mihinkään! Saisi sulloa arkun täyteen minun henkilöhistoriaani - noinkohan siihen yksi arkku edes riittää!
        Nyt kuitenkin taidan käydä katsomassa vielä yölenkilläni näkyykö revontulia tai tähtiä tai kuuta ennen kuin pujahdan peiton alle tämän vuoden viimeistä yötä varten. Huomenna tähän aikaan aletaan vaihtamaan jo uuden vuoden puolelle.
         Öitä ♥

Talvikimallusta.

Alkaa tämä vuosi vedellä viimeisiää ja olen suunnitellut tekeväni taas sellaisen yhteenvedon tästä vuodesta. Mikä meni pieleen ja missä onnistuin, huippuhetket ja pohjamudat. Nyt en kuitenkaan jaksa niitä miettiä, vaan kirjoittelen tämän ensin.
        Pakkasaamu.
        -12 astetta ja auringonpaistetta.
        Piti muutaman kerran nipistää itseään, että onko tämmöinen sää edes mahdollinen. Ihana! ♥

Jotenkin näitä pakkasia on kaivannut jo niiiiiiiin kauan, että nyt kun vihdoin tulivat, ei oikein usko, että ne ovat tulleet. Aamuisella postinhakumatkalla poskia nipisteli ja jalkojen alla rahisi jäinen nurmi. Pitihän se sitten uskoa. Lunta ei ole oikein yhtään, mutta onneksi pakkanen tekee maisemasta muuten valkean. Miten kaunista onkaan, kun ei ole sitä ainaista mustaa ja märkää!
          Lämmittelin uunia ja kävin pienellä valokuvauskierroksella napsimassa ihanasta pakkaspäivästä muistoja tämän vuoden valokuvakansioon. Aurinko vaan pysytteli edelleen vähän alhaalla joten ihan niitä komeimpia aurinkokuvia pitänee odottaa helmikuulle kun aurinko kipuaa vähän ylemmäs.

Äiti soitti aamusta. Olivat lähteneet hurvittelemaan Helsinkiin pikkusiskoni luo ja sitten käyvät oopperassakin katsomassa sen Oopperan kummituksen. Tekee ihan hyvää niille aikamoisen suihke-joulun jälkeen vähän päässä rentoutumaan muualle ja muitten passattaviksi.
        Noh, soitto ei kuitenkaan liittynyt rentoutumiseen vaan päinvastoin. Äiti soitti ja pyysi, että kävisin kattomassa jäikö häneltä silitysrauta seinään.... Sanoin meneväni, pikkasen lähempänä olen kuin ne Helsingissä. Minä, Securitas, hoidin homman ja tietysti se oli pois seinästä! Katsoin samalla kaikki muutkin mahdolliset pistokkeet kahvinkeittimet yms. ettei tartte joka vehkeen takia ajella.
         Sitten ennen kuin pääsin kotiin olin jo niin nälkäinen että olin känkkäränkkä päällä, mutta silti vetäsin lenkkinutut niskaan ennen ruokaa. Otin vähän rusinoita ja vettä ja lähdin juoksemaan. En taas oikein osaa pukeutua pakkasjuoksuun, mutta ainakaan tänään ei ollu yhtään liikaa päällä. Kintut taisivat saada jopa kylmää...
          Juoksu sujui hyvin ja melko helponoloisesti eikä mihinkään koskenut eikä krampannut. Iltasella vaan sitten piti jälleen venytellä ja hieroskella hierontarullalla kun tuntui että pingotti enemmän kuin normaalisti. Lihashuoltoa pitäisi jaksaa tehdä enemmän...

Vaihdoin ruuan jo kevyempään tänään. Ei oikein enää jouluruoka maistu. Kinkkua tosin vielä on ja sitä vielä nakerrankin, mutta muuten... Kevättä kohti ja kevyempää ruokaa!
       Ruuan jälkeen olin ihan sohvailukamaa jälleen. Viltin alle ja koivet suoriksi. Jotenkin se siskon antama villapeitto vaan vetää puoleensa! Tänään on taas muutenkin ollu oikein semmonen itkuntuhraus päivä taas... joku ihana piirre tässä naisena olemisessa! On ollu vähän taas herkillä..

Koiraakin on taas ollu ikävä enemmän. Koko ajanhan miulla on sitä ikävä, mutta joinakin päivinä se tuntuu ihan ylivoimaiselta. En enää muista miltä sen turkki tuntui silitettäessä tai miltä se tuoksui tämmöisenä pakkaspäivänä, ja sydäntä riipii joka kerta kun huomaan, että en enää muista jotain semmoista, joka 14 vuoden aikana oli itsestäänselvyys. Turkki ja koiran tuoksu.

Pahoitin eilen erään ystäväni mielen, kun lupasin ensin, että kun käyn kampaajalla niin käyn sen luona hakemassa joulupakettini, jota ystäväni ei ehtinyt jouluksi toimittaa. Hän oli saanut flunssan jouluvierailtaan ja kun minut soitettiin sitten lauantaiksi töihin, enkä halunnut riskeerata flunssalla työpäivää niin peruin tulemiseni ja kirjoitin, että nähdään vaikka loppuviikosta. Ystäväni vastasi, että voi olla loppuviikolla menoillaan...
         Harmistuin, mutta toisaalta miekin ajoin täältä asti tuomaan jouluksi paketit kavereille, ettei jääneet antamatta. Sama matka ystävällä olisi ollut miun luo, kun mitä minulla oli hänen luo. Noh. Harmistelen taas varmaan turhia ja muutenkin kun mieli on ollu vähän alamaissa niin ottaa itteensä vielä nopeammin sellaista, mille muutoin viittaisi kintaalla.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
160. juoksupäivä (1v 4 vko)
- 1026,2km
- 7,2 km kylälenkki (43min)
- juoksu sujui hyvin ja melko harmittomasti. Huomasin JÄLLEEN että kun ottaa lyhyempiä askeleita niin askelluskin on parempaa! Ja jaloissa tuntuu paremmalta
- hengitystä piti vähän suojata kaulurilla, kun pakkasta oli reilut 10 astetta mutta muuten sujui hyvin sekin
- ryhtikin pysyi hyvin, varmaan osaltaan siksi kun olin laittanut paitoja niin paljon päällekäin, heh!
- jalat tuntuivat kylmiltä, muuten oli lämmin
- -12 pakkasta, iltainen auringonlasku ja kovat, pakkastiet. Ihana juosta!

Joulu-uneliaisuutta ja vanhan vuoden loppuja.

Joulu meni ja täällä aletaan odottelemaan kevättä.
         Näin se menee joka vuosi. Heti kun ihanan hämärä ja hämyinen joulu on ohi, minulla alkaa kova kevään ja lämmön ja pääskysten kaipuu... Hassua sinänsä, sillä vasta eilen oli ekat pakkaset taas pitkään aikaan ja vaikka ei lunta vielä olekaan niin luultavasti talvi on vasta edessä päin. Nytkin paistaa aurinko ja maa kimmeltää pakkasyön jälkeen. Rapean kylmä keli. Raps!
        Joulu meni jotenkin kamalan nopeasti.
        Olin aattoaamupäivän vielä itsekseni, mutta sitten piti mennä työmaalle laittelemaan kaikki valmiiksi illan hartausta varten. Ihmisiä oli liikkellä ihan mahdottomasti ja meidän hautausmaan pieni parkkipaikka ei ole kai ikinä ollut niin täynnä. Hyvä kun pääsin luikahtamaan siitä välistä toimiston parkkipaikalle. Hartaus oli hyvä. Erilainen. Vähän kummallisia laulujakin, mutta onneksi lopussa oli vähän perinteistäkin mukana niin osasin edes jotain laulaa oikein. Parasta oli kuitenkin iltasella se valtava kynttilämeri, mikä oli vastassa kun kävelin vielä hautausmaan puolella kun olin saanut kappelilla asiat kuntoon. Pimeys ja kynttilöiden valot..

Aattoruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Lahjojen jako onnistui pienen apulaisen kanssa sutjakkaasti, vaikka suurin osa lahjoista menikin apulaisen omaan pinoon. Meille muille tuli vain sen verran paketteja ettei nyt ihan ilman jääty. Pikkusisko sanoikin, kun availtiin omat lahjat, että joku on muuttunut, kun ei niin omat lahjat enää kiinnostanut vaan oli mukava katsoa kun siskonpoika repi papereita omista lahjoistaan... Ei siihen sitten mennytkään kuin 30 vuotta että ei enää omat lahjat ole pääasia ♥
        Poika sai kahvi/ruokalautas-setin ja kassakoneen, kirjoja ja muuta lelua. Niillä sitten leikittiin niin että nukkumaan menosta tuli itku, kun ei olisi pieni malttanut lopettaa millään vaikka väsytti kuinka. Minä sain paketeista sukat ja lahjakortteja ja pikkusiskolta torkkupeiton sohvalle. Oikeaa villaa ja ihanalla kuviolla. Sitä olen nyt pari päivää testaillut ja hyvin toimii. Uni tulee heti kun sen alle pääsee.

Joulupäivänä kävin vielä vanhemmillani syömässä ja pojan kanssa leikkimässä illan suussa. Aamupäivästä tein pienen lenkin ja sulattelin vähän jouluruokia samalla, vaikka ihan kamalaa mässäilyä en ole tänä jouluna harrastanutkaan. Suklaatakin on mennyt hyvin vähän.
        Eilen nukuin koko päivän. En tiedä mikä väsymyspiikki siinä kohden oli, mutta nukutti ja nukutti vaan. Muutama leffakin tuli katsottua kahden unen välissä. Otin unta moneen kertaan päivän aikana eikä häirinny yöunta vielä yhtään. Tänä aamuna olikin sitten olo tosi nukkunut. Melkein vuorokauden kun vetelee unia niin luulisi nyt tämän päivän jaksavan.

Tänään on oikeastaan ensimmäistä kertaa pakkasta pitkiin aikoihin. Se alkoi jo viime illan myrskystää kun tuuli riepotteli nurkkia, mutta nyt vasta se sitten pakkaselle heitti päivälläkin. Ihanaa oikeastaan. Lunta ei vielä ole, mutta eiköhän se seuraava sade ole sitten lunta, jos sitä sadetta tulee.
         Nyt vaan olisi kelvannut jo kevätkelit.
        Pakkaset saisivat tulla lokakuun lopussa ja olla sitten jo helmikuun lopussa loppumaan päin. Saisi alkaa kevät ja lempeän leppoiset ilmat. Viinimarjapensaatkin luulevat, että nyt on kevät kun silmuja työntävät. Nyt ne tietysti jäätyvät ja ensi vuonna ei tule marjan marjaa.
         Aika ihmeellinen joulukuu tämä on kyllä ollut. Maa ollut paljas melkein koko ajan ja plussan puolella ollaan oltu mittarin mukaan koko ajan. Melkein lämpöisempää kuin juhannuksena! Saisi nämä vuodenajat palata siihen normaaliin eli talvi talvena ja kesä kesänä.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
25.12.2015
158. juoksupäivä (1v 3vkoa)
- 1014.0km
- 6km oman talon lenkki x12 (41min)
- juoksin oman tontin lenkkiä (n.500m) ympäri 12 kertaa. Vähän tylsäähän se oli mutta tulipa nyt juostua ja oli nopeasti sitten kotona jos olisi alkanut sataa tai olo muuten alkanut tuntumaan vähän huonolta. Aamulla oli nimittäin vähän lämpöä (37.1) mutta kun ei olo muuten ollut huono päätin pienen lenkin heittää
- juoksu sujui jalkojen lämpenemisen jälkeen ihan hyvin, vähän laiskat jalat
- hengitys ja ryhti ok, pikkasen kylmä
- keli sateen jälkeinen kostea ja vähän kolea.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
tänään
159. juoksupäivä (1 v 3 vkoa)
- 1019.0km
- 5km metsätiellä (29min)
- liekö pakkasen vaikutusta mutta juoksu vähän kangerteli, ei ollu powereita yhtään. Ehkä loppumatkasta kintut lämpeni ja juoksukin helpottui.
- itkettikin taas eli kai juoksu teki senkin puoleen hyvää. Olen huomannut, että juoksu avaa jotain semmoisiakin "ovia" minussa jotka eivät muuten aukea...
- asento ja askeleet olivat ihan hakusessa. Miten ne voi kadota ja toisena päivänä toimia taas moitteettomasti. Nyt askelsin kuin nallekarhu kantapää edeltä tai sitten läpsyttelin kuin ankkavankka!
- ryhtikin oli jäänyt joulupöytään..
- ihana pakkaspäivä ja pakkaspäivän aurinko. -5 astetta ja aurinko!
- Hyvä olo juoksun jälkeen ja sauna siihen päälle vielä, ah! 
- parannellaan taas juoksua ensi viikolla.

Hyvää Joulua!

Hyvää Joulun aikaa kaikille!

Maa vihertää ja tämmöisistä lumimaisemista voi vain haaveilla. Minun jouluuni kyllä kuuluu talviset hanget ja pakkaset, olen sen huomannut näinä kahtena vuotena kun lunta tai pakkasta ei ole ollut joulun aikaa. Jotenkin tuntuu, että tunnelmastakin on osa poissa.
          Paistoin eilen kinkun. Kolmikiloinen köntti paistui uunissa melkein 5 tuntia, mutta kyllä siitä sitten tulikin hyvä ja maukas. Lämmin, juuri uunista tullut kinkku on minusta aina ollut jouluruuista parasta ja eilenkin piti maistiaisia ottaa heti kun kinkun sain uunista ulos - ja sitten vähän vielä kun kello käännähti jo tämän päivän, jouluaaton puolelle. Yösyöminen ja joulu ♥

Töihin menen kolmeksi kun jouluaaton hartaus alkaa meidän hautausmaan kappelille neljältä. Sitten ajelen sieltä suoraan joulupöytään äidin ja isän (ja sekalaisen seurakunnan) luo. Kävin eilen viemässä pienet paketit ja "joulukukat" ystäville kynttilöiden ja kauralyhteiden muodossa. Kaksi neljästä ystävästä sattui olemaan paikalla, joten ihan hyvä saldo sinänsä...
         Tänä aamuna väänsin vielä siskojen ja niiden miesten lahjat kääröihinsä - tai pikemminkin kuoriinsa. Ja kohta pitäisi käydä viemässä naapuriin vielä niiden paketit ennen kuin karkaavat joulun viettoon mummolaan. Jotenkin nyt tuntuu siltä, että voisi vain istua sohvalla lukemassa kirjaa ja nauttia siitä, ettei tarvitsisi mihinkään lähteä. Mukavaahan se sitten on, kun pääsee perheen kanssa saman pöydän ääreen, mutta se lähteminen... En uskalla nyt edes käydä lojoksimaan, kun kuitenkin nukahdan ja jää työpäivä tekemättä!
          Väsyttää.
           Yösyöminen on raskasta ♥

Rauhallista joulua ja lämpöisiä hetkiä läheisten ja rakkaiden ihmisen kanssa sinne ruudun toiselle puolelle.

Kuusen tuoksua ja pakettien rapinaa.

Heräsin tänään aikaisemmin ja muutenkin oli vähän levoton yö, joten tähän aikaa illalla sitten jo väsyttääkin. En tiedä mikä se taas herätytti, mutta levottomia uniakin oli vähän... En tiedä, tässä on taas käyny kaikenlaista ja alitajunta yrittää selvitä - kait!
         Hain aamulla kuusen. Menin metsän reunaan ja katselin, että siinähän se on. Nappasin kuusen olalle, kävelin pihaan ja pystytin sen jalkaan ja vein sisälle. Ripustelin siihen kamalan pitkän rihman lamppuja, mutta kun en muuta siihen laittanut niin olihan se ihan joulupuun näköinen.

Puolenpäivän jälkeen taloon tuli ihmisiä niin, että alkoi ahdistaa väenpaljous. Sisko perheineen rojahti sohvalle eivätkä nousseet siitä kuin syömään ja kahvilla. Siskonpojan kanssa leikiskeltiin autoilla ja siivottiin tupaa (??) kun täällä oli kuulemma niin rossskasta... Pientä stressiä lisää joulusiivoukseen. Yritin kyllä sanoa, että pimeässä ei kukaan pölyjä ja rossssskia huomaa, mutta katossa on kuulemma valot. Hyvä pointti sinänsä. Pitää tsempata siivouksen kanssa siis!
        Päätä särki puolet päivästä. Liekö uneton yö vai väenpaljous syynä. Laskin ulkosaunaan vedet huomista varten ja lämmitin taas vähän hormia niin ei tarvitse huomenna ihan kylmistä seinistä aloittaa. Voi kun olisi ollut edes lunta nimeksi, on jotenkin niin ankeaa tämmöinen joulu...
        Illalla kävin lenkillä. Juoksin vaan päälle 5km lenkin kun olo oli jotenkin väsähtänyt. Hyvin juoksu meni eikä tuntunut missään sen suuremmin, mutta ei vaan jaksanut enempää. Torppa tyhjeni viiden maissa ja sain ruveta viettämään omaa iltaa, omaa jouluista iltaani.
         Kulutin iltani joululahjoja paketoiden. Ihanaa puuhaa! Olen aina sanonut, että jos joku ostaisi lahjat, minä voisin ne paketoida! Tänä vuonna ei kamalan montaa pakettia ollut, mutta ihan tarpeeksi haastavia oli nämäkin. Esimerkiksi kasarit naapurin nuorille miehille. Miten ihmeessä ne saaa hyvännäköisiin paketteihin!? Jätin kahvan ulos... en onnistunut muuten.

Huomenna pitäisi saada kinkku paistetuksi, mutta kun nostin sen vasta tänä aamuna sulamaan niin se on varmaan huomenna vielä umpijäässä... En ole ihan vielä kinkkumestari, en edes lähellä. Ja huomenna pitäisi ehtiä käymään lahjanvientireissulla, kaupassa ja sitten vielä lämmittää iltasella sauna ja syödäkin jossain ihmeen välissä... Tätä se sitten on, kun jättää kaikki viime tinkaan. Kiittää saa ihan itseään!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
157. juoksupäivä (1v 3 vko)
- 1008,0km
- 5.4 km uimarantalenkki (31min)
- juoksu meni ihan hyvin, ehkä vähän liian aikaisin ruuan jälkeen, vaikka melkein 2 tuntia olikin väliä
- hengitys ok ja ryhtiä sai korjailla tämän tästä!
- pimeä lenkki! Inhottavaa juosta, tulisi nyt lunta tai kevät!

"Jollei jouluna ole lunta" ... minä en ala mitään!

Ei tunnu joululta yhtään.
      Ei lunta.
      Ei pakkasta.
      Ei edes vielä joulukuusta tuvassa (okei, tämä on näistä jutuista se, joka on minun vikani!).
      Tänäänkin satoi taas taivaan täydeltä vettä ja lämpötila hipoo kohta helteitä. Nämä kelit voisivat tulla maaliskuussa kun alkaa mielikin olla jo pelkkää kevättä, mutta nyt kaipaisin kunnon pakkasia, lunta ja semmoista ... miksi sitä kutsutaan... TALVEA!
       Ehkä tämä jouluttomuus ja talvettomuus on yksi syy siihen, etten saa aikaiseksi mitään jouluista. En kuusta enkä ulkosaunan pesua enkä porkkanalaatikkoa. Kohta ne on sitten pakko tehdä puolessa minuutissa, kun jätän ne aatonaattoiltaan ja sitten ähisen ja puhisen kun JOKU ei ole tehnyt hommia ajoissa.
       Eilen oli työpäivä ja voin sanoa, että kummallinen fiilis oli vähän tehdä töitä. Enkä minä ihan kyynelettä säästynyt, vaikka miten yritin pitää työ-minän kondiksessa. Kun kanttori soitti siunausmusiikiksi kitaralla Olen kuullut on kaupunki tuolla, minä romahdin... Itkeä tihrustelin parvella ja yritin olla ettei kanttori näkisi tyrskimistäni, sillä mikään ei ole niin ammattitaidotonta kuin itkeminen tässä hommassa. Tässä hommassa pitää omat surulliset ajatukset siirtää syrjään ja miettiä sen hetkistä siunaustilaisuutta ja niiden tuntemattomien surua, jotka surevat läheistään. Suntion itkettyneet silmät eivät ole se, mitä niiden tulisi nähdä. Onneksi eivät nähneetkään, kun oli pelkkä siunaus eikä haudalle menty.
       Pääkallo paikalla kävin laittamassa tunnit ylös ja siellä se vasta omituinen fiilis tuli kun työkaverin paikalla oli kukkakimppu ja molemmin puolin kynttilät ja pöydällä kuva. Hassua miten nopeasti naama unohtuu, vaikka ei unohdukaan...

Tänään kävin juoksemassa ja tulipa rikottua nyt sitten se 1000km juoksukilsan raja! Aika mahtavaa!
        Tässä on ollut pari huilipäivää ja jotenkin olisi kuvitellut että se tuntuisi jaloissa vahvuutena ja jaksamisena, mutta vähän painavat kintut minulla oli tänäänkin. Kahdeksan kilsaa juoksin ja melkein neljä kilsaa meni ensin siihen, että jalat edes jotenkin lämpenivät ja toiset neljä siihen, että jaksoin kotiin. Ei mitenkään lennokas juoksu, mutta hyvä olo siitä kuitenkin tuli.
         Kotona odotti rypsiporsas pihvit ja veneperunat. Pientä juhlaa tonnin ylityksestä ♥ Sitten ruuan jälkeen vetäydyinkin sohvalle sulattamaan ruokaa. Olo oli euforinen, lämmin ja hyvä. Rankahko lenkki, hyvää ruokaa ja hämärä tupa. Ei olisi paljon tarvittu kun tämä emäntä olisi nukahtanut siihen.

Eikö ole ihania kuvia. Nämä ovat ainakin viiden vuoden takaa. Silloinkohan viimeeksi meillä oli kunnolla lunta... Harmittaa oikeasti tämä lumettomuus. Kaipaan sitä vuodenaikojen vaihtelua, kun välillä nipistää pakkanen ja sitten taas kuumottaa helle. Jos koko ajan on vaan tätä (niin kuin nyt on ollut kesä, syksy ja alkutalvi), että sataa vaan vettä ja on pimeää, niin ei tämä kauan enää ole hauskaa - ei ole enää edes nyt!
         Ostin tänään viimeiset lahjat. Tällä kertaa elämyslahjat, jalkahieronnat siskoille, vaikka ne sanoivat ettei mitään tartte. Haluan olla vähän vastakarvaan - edes jouluna. Ja mieluummin ostan jonkun vähän kalliimman lahjan, josta OIKEASTI on iloa, kun semmoisen minkä ne nakkaa johonkin kierrätykseen heti joulun jälkeen.
          Antamisen iloa. Sitähän se joulu on, eikö vaan?


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
156. juoksupäivä (1v 2vko)
- 1002, 6 km JEEEEE!!!!
- 8km suursuolenkki (53min)
- juoksussa sinänsä ei ollut vikaa, jaloissa vaan ei tuntunut niin hyvälle kuin joskus, lennokkuus puuttui
- hengitys sujui kun oli niin kostea ilma eikä kramppejakaan tullut
- ryhtiä piti korjata vähän väliä ja tänään pitikin sitten taas ottaa ohjelmistoon lihaskuntotreenit. Päässy vähän lipsahtamaan joulun puolelle sekin homma...
- keli oli ikävä, kostea ja lämmin ja minun saavutukseni (1000km raja) kruunattiin sillä että sade kasteli lopuksi
- olo oli hyvä juoksun jälkeen ja se taas muistutti minua siitä minkä takia minä juoksen!!

Päässä pyörivät ajatukset

Ei ole oikein ollut päässä muuta kuin tyhjää tällä viikolla, kun tiistaina kuulin suru-uutisen töistä ja sen jälkeen on ajatukset olleet vähän jumissa. Tänään ajatus jo vähän kulki paremmin, ainakin sen verran, että sain tehtyä makaroonilaatikon ruuaksi.
           Luntakin satoi eilen sen verran, että pääsin kävelemään iltalenkin (tai näinä viikkoina se on ollut lähinnä yölenkki) lumessa. Ja tänään iltasella sitä tuli sitten vähän lisää. Nojoo, huomiseksi on kuulemma luvassa vesisateita (blääh..) joten hyvässä lykyssä en saa sitä valkeaa joulua, mutta olen kyllä nauttinut tästä valkoisuudesta taas oikein joka solulla!

Joulu ei ole edennyt kuin lahjojen suhteen. Kävin eilen kaupungissa enkä ole koskaan ostanut lahjoja yhtä nopeasti. Kun ajatukset ovat olleet vähän jähmeitä, en ole ehtinyt miettiä lahjojakaan, joten ideat ja ostokset syntyivät hyllyjen välissä.
        Ajattelin, kun etsin siskonpojalle jotain lahjaa, että onneksi ei tarvitse lapsille lahjoja ostaa. Ei ole enää kunnon lelujakaan! Oikeasti! Vielä silloin kun ostelin pienille pojille naapuriin joululahjaleluja, niin tuntui että kunnon leluja oli enemmän. Nyt kaikki on jotain itsestään käveleviä tai puhuvia tai liikkuvia monitoimikoneita! Ohhoo!
         Ihaninta tänä vuonna oli kuitenkin se, että sai ensimmäistä kertaa miettiä lahjaa omalle miehelle. Ei se sinänsä vaikeaa ollut, kun aika lailla tyypin tuntee, mutta kun minulla on sellainen typerä yritys aina jokaisen lahjan suhteen, että sen pitäisi olla kiva ja käytännöllinen - kahden K:n lahja! Käytännöllisen kiva lahja ei aina ole molempia...
          Paketoinnin jätän ensi viikolle. Saa nautiskella joululauluista ja paperin rapinasta rauhassa ♥

Joulukortteja on tullut joka aamu postin mukana. Vielä siihen ei ole ihan päästy, että niitä laatikosta tursuisi, mutta ihanaa saada omaa postia joka päivä! Tuo joulukortti-juttu on muutenkin vähän huvittava, kun joka vuosi kuulee sukulaisten ja ystävien ihmettelevän, että joku ei ollut laittanut korttia. Siitä etsitään sitten jotain syvempää merkitystä ja ollaan valmiit panemaan välit poikki... Sehän on vain kortti. Mukava tapa muistaa sukulaisia ja ystäviä joulun aikaa. En minä ainakaan suutu kortin puutoksesta niin että kun ystävä vastaan tulisi joulun jälkeen niin vaihtaisin kadun puolta... Ihanaahan se on saada kortteja, mutta yhtä iloinen olen tekstiviestistä tai sähköpostistakin, jos semmoisella muistaa. Tapansa kullakin.
        Tähän aiheeseen sopisi tämän aamun joulukalenteriluukun mietelmä: On eri asia rakastaa oikeaa kuin vihata väärää ja tuntea olevansa oikeassa.
          Rehellisesti sanottuna en ihan ensilukemalta tajunnut lausetta aivan täysin. Se ikään kuin pussittaa itse itsensä, tai sitten minulla on aivot jumissa perusteellisesti...

Kävin tänään lenkillä. Talvisella, lumisella juoksulenkillä ja se varmaan osaltaan auttoi siihen, etti pää ole enää niin hyllynmyllyn kuin mitä se oli. Ei ihan mikään paraatilenkki, mutta sopivasti kuitenkin haastetta ja mukavuutta samassa paketissa. Oikeastaan tämänpäiväinen lenkki oli semmoinen "palautumislenkki" kun tiistaina juoksin 10km pitkästä aikaa ja jalat ainakin ottivat nokkiinsa kun vaihdoin vähän lenkin pituutta uuteen uskoon. Tuntui mahtavalta huomata, että jalat jaksoivat juosta kympinkin melko hyvin ilman suurempia ongelmia tai väsymistä. Se tavoitematka, 15km vuoden loppuun, taitaa kuitenkin jäädä tekemättä. En halua mitään vammoja vaan sen takia, että kiirehdin matkalle pituutta. Pitänee juosta vähän aikaa vaikka tuota kymppiä ennen kuin ottaa taas seuraavan askeleen. Tämänhän piti olla hauskaa eikä niin totista ja tavoitteellista!
          Juostessa pohdin kuolemista ja kuolemaa noin yleensä. Teen töitä kuoleman kanssa ja kohtaan surua ja surevia omaisia työpäivän aikana melkein päivittäin. Silti oma suru tai sureminen on jotenkin yhtä vaikeaa aina. Jotkut sanovat, että tämmöinen ammatti auttaa suhtautumaan kuolemaan jotenkin järkevästi ja oikein, mutta huomasin kyllä tällä viikolla taas, että minä suren muulla kuin järjellä. En tiedä missä se kipu on, mikä tuntuu kun läheisen tai tutun ihmisen menettää, mutta jossain tuossa sydämen tienoilla se varmaan on...
         Ja toinen asia jota mietin (7km juoksussa ehtii miettiä..) on se, että mikä siinä on, että ihmisestä tulee hyvä ja kunnollinen, melkein pyhä, kun hän kuolee. Elossa ollessaan ihminen on yhtä erehtyväinen ja hankala ja ärsyttävä kuin me muutkin, mutta heti kun hän kuolee, ihminen saa jonkun hyvyyden harson päälleen. Moni miettii että tulipa sanottua pahasti silloin ja silloin tai että pitikin riidellä jostain typerästä asiasta. Suoraan sanottuna minua ällöttää se, että ihmistä ei muisteta sellaisena kuin se oli vaan siitä tehdään jotain muuta. Hyvä ja pyhä. Ei kukaan ihminen ole täydellinen, ei elävänä eikä kuolleena, ja silti ihmistä voi surra ja kaivata aidosti ja oikeasti.
          Joulu ja kuolema on muutenkin ihan kamala yhdistelmä, joten lopetan nyt tämän paasauksen tähän ja toivotan jokaiselle taivaan tähdelle hyvää yötä ja sinne ruudun sille puolelle myös!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
15.12.2015
154. juoksupäivä (1v 2vko)
- 987,4 km
- 10,6km metsätie+kylälenkki (1h 10 min)
- tavoitteena oli juosta tasaista vauhtia koko matka ilman suurempaa väsymyspiikkiä. Onnistui hyvin!
- juoksu oli sopivan rauhallista, mutta rentoa ja mukavaa, noin 4km pisti palleaan sen verran, että piti venytellä ja kävellä muutama metri, mutta loppu matka sujui krampitta. Oikeastaan yllättävän hyvältä tuntui koko matka!
- askellus pysyi tasaisena ja lyhyenä ja ylmäissä vielä lyhensin hieman
- hengitys toimi hyvin ja tasoittui puolessa välissä tasaiseksi hengitykseksi joka toimi ja tehosi.
- ryhti kesti ja varmaan osaltaan auttoi siihen että juoksu tuntui niin hyvältä ja helpolta
- Jee mikä juoksu!
- keli oli hyvä, pikkupakkanen ja kovat tiet

17.12.2015
155. juoksupäivä (1v 2vkoa)
- 994,6km
- 7.2km kylälenkki (44min)
(-iltakävely 7.7km lentokentän ympäri 1h10min)
- palauttava juoksu, kevyttä vauhtia hyvällä mielellä
- vähän jaloissa tuntui semmoinen voimattomuus, vaikka mitään suurta ongelmaa ei ollutkaan
- askel hyvä ja ryhtikin pysyi suht hyvänä koko ajan, mutta liukas tie tai lumisen liukas tie vaikeutti vähän kunnon rentoa askelta
- pikkupakkanen ja vähän hipsi lunta naamaan, muuten ihana keli juosta ja IHANAN VALKEAT maisemat

Piparin tuoksua...

Sain tänään ensimmäiset joulukortit. Olipas ihana aamusella hakea lehti, kun mainosten välistä pilkisteli kortin reunoja. Ihanaa aikaa tämä joulu!
         Eilen kävin joulumarkkinoilla ja samalla piipahdin myös joulukuun alussa avatulla joulukadulla. En ollut sielläkään ehtinyt piipahtaa. Vähän tunnelmaa söi lumenpuute, mutta muuten oli markkinameininki kohdillaan. Kai olisi tarttunut kauralyhde mukaan, mutta kun niitäkin vielä omasta varastosta jokunen löytyy en ostanut niitäkään. Niin ja villasukkia olisi tehnyt mieli ostaa nivaska, mutta siinäkin olisi vain kompensoinut omaa laiskuuttaan niitä tehdä...
         Huomasin, että kiinnitin huomiota kahteen asiaan. Koiriin ja pariskuntiin.
         Koiria tuntui olevan joka paikassa. Pieniä, suuria, pehmoisia, lyhytkarvaisia, vilkkaita ja rauhallisia. Kai omaa koiraa on niin ikävä, että muiden koirien lähelle hivuttautuu ihan jo vahingossa ja huomaamatta. Ei monikaan antanut silitysetäisyydelle tulla, mutta hyvää teki jo pelkästään koirien näkeminen. Niissä oli paljon semmoisia koiramaisia piirteitä, joita kokoon tai näköön katsomatta löytyy joka koiralta. Muistutti meidän koirasta ja se korvien asennosta tai pään keikutteluista... ja ikävä rouhaisi jälleen mustelman sydämen kylkeen..
         Ja pariskuntia oli melkein kaikki, jotka tuli vastaan. Ennen kiinnitti huomiota vain riiteleviin tai pussaileviin pariskuntiin, muu valtaväestö jäi huomiotta, mutta nyt silmät osuivat sellaisiin "arkisiin" pariskuntiinkin, jotka kävelivät vieretysten tai lapset kainaloissa tai käsi kädessä ja puhelivat omiaan. Kaipasin omaa pariani siihen vierelle, siksi kai silmät haki pareja ympäriltä. Olin minä miestä kysynyt mukaan, mutta ei se uskaltanut lähteä. Ymmärränhän minä, mutta itse olen niin ylpeä ja onnellinen siitä, että haluaisin viedä retuuttaa sitä joka paikkaan oikein näytille, että tämmönen mies minulla! Ehkä joskus sitten, kun toinenkin on semmoiseen valmis...

Kiepsahdin poistulomatkalla sataman kautta. Siellä joku syötti sorsia ja vaikka otin vain kuvia tuomitsematta syöttämistä sen enempää niin syöttäjät liukenivat paikalta melko nopeasti minun saavuttua paikalle kuvia ottamaan. Hyvin syöneitä sorsat olivatkin, toivottavasti vaan tajuavat lähteä johonkin lämpöiseen ennen kuin jäätyvät kiinni jäihin... En tosin tiedä lähtevätkö sorsat mihinkään, mutta sanoin niille kyllä, että eletään joulukuuta - talvi tulee kyllä vielä!
           Satamassa oli hiljaista ja tuntui jotenkin niin karulta, että kaikki laivat seisoivat "telakoillaan" rantahietikolla, pressuilla peitettyinä, odotammassa kevään sinisiä aaltoja. Ilma oli vähän semmoinen sateenharmahtavan sumuinen ja oikeastaan nautin siitä karusta ja hiljaisesta olotilasta mikä satamassa sunnuntaina oli. Se on niin toisenlainen kuin se kesäinen satama, missä ihmisiä on ihan liikaa...

Tänään tein sitten vihdoin viimein niitä pipareita.
       Söin taikinaa niin että maha oli pinkeänä ja oikein ällötti. Hyviä pipareita tuli. Tein kaksi taikinaa, joten yksi taikina jäi vielä varmuuden vuoksi, jos iskee piparin teko himo tai piparitaikinahimo... Katsoin Taru Sormusten Herrasta - Kuninkaan Paluu - leffaa samalla. Traditio, jonka alkua en muuten muista kuin sen, että ne leffat ovat tarpeeksi pitkiä, että ehdin piparit tekemään.

Tänään jo vähän hipsui luntakin, mutta ei sitä oikein vielä maasta erota. Iltasella kun kannoin puita tupaan niin taivaalla näkyi tähtiä, pitkästä aikaa, ja oli selkeä keli. Kyllä se pakkasta ainakin luulisi nostavan näin selkeällä ilmalla ja sitä lunta, pliis!
        Isosisko laittoi tänään viestiä ja kielsi ostamasta joululahjoja. Ja jos jotain haluaa siskonpojalle ostaa niin jotain pientä, vaikka jotain meidän vanhoja leluja... Sisko ei selvästikään ole tajunnut minun jouluni ideaa. Siihen kuuluu lahjat, paketointi ja niiden antaminen. Ei sen takia että pitäisi vaan sen takia, että HALUAN. Kirjoitin vastaukseen, että "kiitos lahja-informaatiosta, harkitsen asiaa."
         Ajattelin hommailla lahjat keskiviikkona. Pitäisi vaan tehdä kunnon lista siitä mitä aikoo hankkia, ettei tarvitse haahuilla turhan päiten.
         Itse olen lahjani jo saanut, kun sydän pullisteli tänäänkin kirkkaan punaisena pelkästään ajatuksesta, että on joku, jonka kanssa sydämet ovat kohdakkain ♥ En olisi voinut kuvitella, että minä koskaan näin onnellinen olisin!

Piirakkataivas

Nukkua köllöttelin aamusta kun maailma näytti taas niin pimeältä eikä luntakaan vielä ollut maassa. Otin siis kaiken irti lauantaista ja pehmoisesta, unentuoksuisesta tyynystä ja peitosta.
       Olin luvannut auttaa äitiä karjalanpiirakoiden teossa ja tein aamusta kuoritaikinan jääkaappiin odottelemaan iltapäivää ja sitä, että uuni vapautuu ruuan paistosta piirakoiden paistoon. Tein kaksi taikinaa ja vaikka oli sama ohje ja samat aineet niin taikinoista tuli täysin erilaisia... merkillisyyttä leivonnassa!
         Ennen ruokaa laitettiin isän kanssa puolestaan traktoriin ketjut. Eletään melkein puoltaväliä joulukuusta, joten minusta on jo aika laittaa ketjut... kyllä ne kinokset vielä tulevat, hyvässä lykyssä jo ensi viikolla! Ainakin pakkasia on luvattu tulevaksi. Tällä kertaa ketjut menivät päälle ilman suurempia ponnisteluita. Joko olemme harjaantuneet osaajiksi tai sitten meitä seurasi tänään hullujen tuuri, että ne menivät niin sujuvasti renkaan päälle. Nyt ei sitten puutu kuin lumi, mitä työntää!

Piirakoiden pohjataikinan mukaan yhdestä pötköstä olisi pitänyt tulla 50 piirakkaa. Meillä tuli hyvä jos 20... Ei olla oikein koskaan oltu mitään sääntöjen mukaan menijöitä. Sen verran kuitenkin tuskailin rypytyksen kanssa, että olisi kai pitänyt katsoa Youtubesta rypytysvideo... Noh, käsityössä pitää näkyä tekijän kädenjälki. Tämän tekijän kädenjälki oli nyt tämmöistä. Sanoinkin äidille kun yritin kehittyä, että syököön sitten jouluväki piirakoita pimeässä jos ulkonäkö silmiä särkee!
        Juteltiin äidin kanssa itsenäisyyspäivän juhlista. Olivat kuulemma isän kanssa katsoneet eri aparaateista, isä netistä ja äiti tv:stä, istuneet vieretysten eikä voinut kuulemma edes haukkua pukuja toiselle, kun isällä oli kuulokkeet korvissa. Nauratti niiden touhu!
        Ja joulusta puhuttiin. Ajattelin tänään, että olin taas tänään viettänyt ns. laatuaikaa molempien vanhempieni kanssa, kun ensin isän kanssa laiteltiin renkaisiin ketjut ja veisteltiin sitä huumoria, jota siihen hommaan kuului. Ja myöhemmin sitten äidin kanssa naurettiin piirakoiden parissa meidän huumoripläjäyksille. Vaikka välillä tässä iässä omien vanhempien jatkuva seura on raivostuttavaa, väsyttävää ja ärsyttävää, niin sitten on niitäkin hetkiä, joista tykkään. Näitä hetkiä ei siskoilla ole äidin ja isän kanssa eivätkä ne tunne omia vanhempiaan enää samalla tavalla kuin minä.
        Se on vaan niin, että kun siskot tulevat käymään, täyttyvät talot ja tuvat niiden maailmoista. Minun maailmani jää jalkoihin ja kutistuu olemattomaksi. Palaan omalle paikalleni. Ehkä hyvä niin. Ehkä nämä tämmöiset hetket kuten tänään ovatkin parhaimmillaan juuri ohikiitävinä hetkinä. Ei ikuisena olotilana.

Saatiin piirakat tehdyksi tunnissa ja kun äiti jäi niitä paistamaan minä lähdin lenkille.
       Otsalamppuun ei löytynyt uusia paristoja, joten valo oli vähän huono. Pitäisi kai kirjoittaa Joulupukille, että toisi minulle kunnon otsalampun, kun näköjään nämä lenkit jäävät edelleen joinakin päivinä sysipimeän aikaan. Tänäkin iltana ei olisi varmaan pimeämpää oikein voinut olla. Piti olla kamalan varovainen, ettei niksauttanut nilkkaansa sateen syömissä kuopissa varsinkin soratiellä. Muuten kyllä juoksin melko sokkona, kun ei näkynyt tietä eikä oikein ojaankaan...
        Juoksu itsessään sujui loistavasti. Jalat olivat hyvässä kunnossa ja jaksamista riitti aika mukavaan vauhtiinkin. Taisi päivällä syödyt kyljykset ollakin oikeaa juoksuruokaa! Juostessa oli hyvä fiilis, vaikka tietysti piti keskittyä ryhtiin ja hengitykseenkin, mutta semmoista melko leppoisaa ja vauhdikasta menoa pimeydestä huolimatta. Onneksi lenkin jälkeen pääsi suoraan saunaan ja venyttelin jalkoja kuumassa saunassa ja nautiskelin olosta. Ihanaa!
        Nyt jaloissa tuntuu iltalenkin vauhti, vaikka pituus oli normaali. Ja väsyttää. On yksinkertaisesti todella hyvä ja pehmoinen olo ja voin kyllä kuvitella, että yöunetkit maistuvat.
        Huomenna ajattelin, jos ehtisin käydä kaupungissa joulumarkkinoilla. Nojoo, jaksamisesta se varmaan on enemmän kiinni kuin ehtisimisestä. Olisi vaan kiva vähän fiilistellä joulua ihan markkinoidenkin puoleen, vaikka muuten ei oikein vielä ole joulu-tai talvifiilikseen oikein päässy tämän mustan maan kanssa.

Pakkaseen herkkuja - ja muutama herkuksi jääkaapin puolelle ♥ Nam!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
153. juoksupäivä (1v 1vko)
- 977,4 km
- 7.2 km kylälenkki (41min)
- juoksu sujui lennokkaasti, vauhdikkaasti ja rennosti. Huomasin, että käsien suurempi liike teki juoksusta vielä jotenkin rennompaa, kun ennen olen pitänyt kädet vain pienessä liikkeessä tuossa sivulla. Isompi heiluriliike auttoi paljon
- hengitys sujui moitteettomasti eikä krampannut koko matkalla oikein mihinkään, ylämäetkin menivät kevyemmin ylös kuin parina muuna kertana
- ryhtiä piti oikein vahtia. Olkapäät takana ja keskivartalo hyvässä ryhdissä auttoi varmaan juoksuasentoa ja juoksua pysymään rentoja ja hyvänä!
- kaikin puolin hyvä ja mukavan tuntuinen juoksu! Jaloissa tuntui jälkikäteen iltasella, mutta vain hyvällä tavalla ja olo oli muutenkin hyvä ja väsynyt. Uni, tervetuloa!
- keli oli hyvä, mutta pilkkopimeä. Ei tullut kylmä eikä kuuma!

Hampaan jälkiä ja mustaa maisemaa

Täällä olen.
      Ei ole tonttu vienyt.
      On muka ollut jotain niin tärkeää ja aikaavievää puuhaa, etten ole kirjoittamaan ehtinyt.  Tosiasiassa illat ovat virahtaneet niin pitkiksi etten ole jaksanut kirjoittaa muuta kuin päiväkirjan ja sitten kömpinyt nukkumaan.
       Minulta jää piparit ja porkkanalaatikko ensi viikoksi, kun tämä viikko on ollut oikein Saamattomuuden Viikko. Joulu ei ole edistynyt tässä torpassa millään lailla! Piparitaikinat ovat kyllä turvassa pakkasessa, mutta teko jää ensi viikolle.
        Eilen kävin juoksemassa sateisen, kostean ja märän juoksulenkin. Menin vähän eri reittiä ja peltotie olikin pehmeä ja täynnä lammikoita. Odotin oikein, että milloin villisiat tulevat repimään minut. Juoksu kulki vähän tahmeasti, mutta en tiedä johtuiko se kelistä vai ihan vaan muuten fyysisestä väsymyksestä. Ehkä kummastakin.

Alkuviikosta kävin katsomassa naapurin emäntää, joka vietti sairaslomaa selkänsä takia. Sen verran monta kertaa olen ollut kipeä joulun alla, että pystyin kuvittelemaan miten raivostuttavaa on sairastaa tähän aikaa vuodesta, kun saisi olla ja touhuta kerrankin jonkun muun kimpussa kuin ns. normaalin arjen. Selkäkivusta en mene sanomaan mitään, kun omat selkävaivat ovat olleet lähinnä pelkkiä lihaskipuja.
        Olin jo lähtöä tekemässä kun emännän siskontyttö tuli koiransa kanssa kylään. Kyseisen koiran kanssa meidän koira oli ottanut pari kolme vuotta sitten vähän yhteen metsätiellä. Isä oli meidän koiran kanssa kävelyllä ja pääsivät yllättämään tulemalla metsätielle sivutieltä. Tästä episodista olen kuitenkin saanut kuulla jok'ikinen kerta kun olen naapureiden juhlissa törmännyt kyseiseen koiraan ja omistajaan, kun koira murisee ja rähisee miulle, kun minä kuulemma tuoksuin aina meidän koiralta ja se yhdistää minut tähän "traumaattiseen" metsätie-kohtaamiseen... Kuuntelin aina sujuvasti enkä sanonut mitään, en puolustellut meidän koiraa enkä muutenkaan syyttänyt ketään mistään, kun en ollut tapahtumaa näkemässä ja tiedän, ettei meidänkään koira täydellinen ollu, vaikka ei tappelija ollutkaan.
          Noh tällä kertaa istuin sohvalla ja annoin kädet koiran haisteltaviksi ja puhuttelin sitä niin kuin nyt olen tottunut koiria puhuttelemaan. Koira haisteli hetken, kääntyi ympäri, tuijotti vähän aikaa ja sitten hyökkäsi vasten minun kasvojani. En tiedä mikä kohta koirasta osui tuohon poskipäähän, mutta sen verran napakasti se siihen kopsahti että ensin luulin, että takuulla oli poskipää auki. Ei onneksi ollut, vain kaksi jälkeä (kenties hampaista) ja mustelmia. Säikähdin vain, vaikka vähän olin ollutkin varuillani kun koiran käytökseen on saanut tutustua muutaman vuoden aikana... Koiran omistaja vei koiran mennessään omalla tavallaan komentaen ja minä yritin rauhoittua säikähdyksestäni säällisesti. Tullessaan takaisin koiran omistaja sanoi minulle vain, että "aikamoisen trauman teidän koira minun koiraan jätti. Kai se haistaa tein koiran vieläkin tai yhdistää sinun äänen siihen." En sanonut mitään, vaikka sisällä kuohahti.
          Minä tuskin enää tuoksun meidän koiralle (vaikka toivoisin tuoksuvani)!
          Minun vaatteissani tuskin on enää oman koiran karvojakaan kiinni (vaikka toivoisin niitä löytäväni)!
          Se, jos toinen koira yhdistää minun puheääneni koiraan, jonka kanssa se nahisteli kolme vuotta sitten tilanteessa, jossa EN EDES ollut paikalla, niin en voi mitään!!
          Meidän koira on saanut samalla tavalla selkäänsä nuorempana niin koirapuistoissa kuin naapurin kahdelta koiraltakin, mutta KOSKAAN meidän koira ei ole hyökännyt ihmisen kimppuun tai jättänyt ihmisen naamaan jälkiä!
           Lähdin sen enempää suuttumustani näyttämättä, mutta koko kotimatkan itkeä vollotin enemmänkin meidän koiran takia kuin sen, että omaa poskipäätä pakotti. Olin loukkaantunut sydänjuuria myöten - vähät poskipäästä tai hampaan jäljistä, sydämeen minua sattui!

Selvisin kuitenkin viikosta suht ehjänä.
           Tänään siivosin ja tein perjantaihommia. Ruuan jälkeen kävin rannalla vähän mietiskelemässä ja tuijottamassa pimeää järveä. Jokunen valo vastarannoilla näkyi ja taisi mennä jokunen venekin selällä, mutta muuten oli hiljaista ja mustaa. Ei edes aaltoja ollut eikä liplatusta. Omille ajatuksille jäi tilaa.
            Iltasella katsoin Viesti Mereltä-elokuvaa ja itkin ihan samoissa kohdissa kuin aina ennenkin, vaikka olen katsonut elokuvan sata kertaa ja osaan sen ulkoa. Siinä on vain se jokin... Ja olin tänään taas vähän semmoisella herkällä päällä, romanttisen itkuisella päällä ja tuo leffa sopi fiilikseen aika hyvin.
           Viikonlopuksi on luvattu jo pakkasta.
            Odotan sitä oikeasti. Olen niin kyllästynyt näihin keleihin ja tähän olotilaan. Märkään, kylmään ja pimeään. Pakkanen ja lumi ja talvi! Tervetuloa!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
10.12. 2015
152. juoksupäivä (1v 1vko)
- 970, 2 km
- n. 5km suopohjientie (29min)
- juoksu oli vähän tahmeaa ja takkuista, mutta menihän tuo matka kuitenkin.
- jalat olivat raskaat, hengitys sujui, mutta askeleet ja ryhti olivat vähän hakusessa
- keli oli masentava, sateentihkua, märät tiet ja tossut, harmaa keli.
      

Luonnonilmiö nimeltä aurinko

Heräsin tänään sellaiseen aamuun, missä paistoi aurinko!
        Ei ole nimittäin ollut mitenkään kamalan tuttu vieras näinä päivinä - vai pitäisikö sanoa viikkoina. Olipas ihana hakea posti kun maa oli vielä yön jäljiltä kova ja nurmikon reunassa näkyi vähän valkeaa hyhmää. Taisihan tuo lämpömittarikin olla vielä pakkasen puolella tai ainakin nollassa, sen verran poskipäitä nipisteli.
        Miten kovasti tämmöinen päivä piristi ja teki iloiseksi, vaikka lumi vielä puuttuikin tästä täydellisyydestä. Mutta jos nyt edes tämmöisiä pakkaspäiviä saisi niin olisihan sekin jo jotain... Noh, huomiseksi se taisi jo luvata kovaa sadetta eli tämän päivän ihanuus taisi olla pikemminkin tämmöinen kokeilu.

Ostin eilen piparkakkutaikinat, mutta niitäkin piti oikein metsästää, kun kaikki oli myyty sieltä, mistä minä viikon ruokani kävin hankkimassa. Onneksi toisesta kaupasta sain. Ostin nyt sen verran, että saa hyvällä omalla tunnolla sitten syödäkin ♥ nam!
         Kävin tänään aamupäivästä lenkillä osaksi sen takia, kun keli oli näin ihana ja toisekseen sen takia, että iltalenkki ei kamalasti houkutellut tälle päivälle, en tiedä miksi. Juoksu kulki ihan hyvin, vaikka välillä meinasi vilu pyyhkiä läpi kun tänään on edelleen tuullut aika kovin. Onneksi tuo taitaa nyt iltaa kohden jo vihdoin viimein helpottaa. Jalat tuntuivat suht hyviltä, vaikka vähän on lihakset kipeinä jumpasta ja viikonlopun juoksuista. Näin lenkillä kaksi hirveäkin taas. Olivat pellolla laiduntamassa ja olisi kai pitänyt pysähtyä ihailemaan, mutta kun oli niin hyvä meno jaloissa, että en malttanut, joten hirvetkin ottivat jalat alle ja loikkivat metsän puolelle. On ne aika komeita eläimiä pitkine koipineen!

Naapurin emännyys kävi "sotkemassa minun päivätöitäni". Naureskelin ja sanoin, että ei näitä töitä oikein voi sotkea, kun juuri olin ehtinyt syödä, täyttää tiskikoneen ja istahtaa halkolaatikon päälle selkää lämmittelemään uunin kylkeä vasten.
       Tämä oli taas niitä päiviä, joista haaveilin silloin kun remontti oli pahiten kesken. Hiljainen, rauhallinen ja hämärä. Ei mihinkään kiire tai hoppu eikä kukaan häiritsemässä - ainakaan niin kauaa, että siitä ehtisi riesa tulla!
         Mutta ei tämä nyt joulukuulta tunnu. Maisema oli tänäänkin kaunis, auringon kultaama, mutta ei tätä nyt joulukuuksi oikein miellä, kun kotipelto on sängellä ja nurmi vihertää. Saadaankohan me lunta tänne ollenkaan jouluksi, kysyy huolestunut joulumieli?


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
151. juoksupäivä (1v 1vko alkaa)
- 965,2 km
- n. 7km metsätielenkki (40 min)
- juoksu kulki ihan hyvin, kunhan jalat vähän lämpenivät. Ei krampannut eikä pistänyt pahemmin
- hengityskin toimi melko moitteettomasti
- ryhdin yritin pitää mahdollisimman hyvänä koko matkan, mutta loppumatkasta piti itseään vähän jo muistutttaa siitä, kun meinasi lösähtää. 
- askeleen yritin pitää lyhyenä, tehokkaana ja nopeana ja tietyn matkaa juoksinkin jo siihen malliin, että se tuntui lennokkaalta ja hyvältä, mutta syystä tai toisesta se tilanne ei pysynyt koko aikaa
- keli oli ihana! Aurinko paistoi, oli pikku pakkanen ja tiet kovia
- olo oli hyvä juoksun jälkeen ja olin JÄLLEEN onnellinen siitä että lähdin juoksemaan!

Itsenäisyyspäivä ja juoksuvuosipäivä!

Hyvää Itsenäisyyspäivää 98-vuotias Suomi!

Ei ihan mikään kamalan juhlallinen keli, kun vesisade ropisee ikkunalautaan ja ulkona on mustaakin mustempaa, mutta kaikesta huolimatta tänään on juhlittu Suomen 98. itsenäisyyspäivää. Tuntuu oikeastaan aika upealta, että olen saanut elää koko elämäni itsenäisessä ja vapaassa maassa, jossa asiat ovat melkolailla hyvin, vaikka välillä vähän valtakunnan pohja raapaiseekin karikkojen reunoja.
         Aamupäivästä piti katsoa Tuntematonta Sotilasta vähän aikaa ja lojua hetken aikaa sohvalla tyynymeren keskellä. Satoi niin riemukkaasti, etten ihan puolenpäivän maissa päässyt lenkille, mutta iltapäivällä tuli pilviin sen verran rakoa, että pääsin heittämään juhlapäivän kunniaksi juoksulenkin. Minulla oli tänään nimittäin ihan oma, henkilökohtainenkin juhlapäivä: olen juossut vuoden! Se tuntuu äärettömän hyvältä ja olen mahdottoman ylpeä itsestäni! 958,20 kilometriä ja 52 viikkoa takana.
           Juhlajuoksun kunniaksi kävin heittämässä eri lenkin, kun normaalisti ja se olikin aika haastava jyrkkine nousuineen mennen tullen. Onneksi keli oli sen verran kostea, ettei ainakaan suuta kuivannut nousuissa... Pituuttakin juoksulle tuli kilometri enemmän ja sen verran hyvin kai pystyin jalkojani huijaamaan, ettei se nyt ihan ratkaisevan paljon jaloissa tuntunut. Pikku hiljaa pitää ruveta matkaa kasvattamaan tai juoksen kymmenen vuoden päästäkin seitsemän kilometrin lenkkejä!

Lenkin jälkeen syötiin vähän epätavallinen itsenäisyyspäivän ateria, pizzaa, mutta pitkästä aikaa oli oikein hyvää moinen herkku, vaikka ei niin suomalaista ruokaa nyt ollutkaan.
          Nyt lojoksin sohvalla ja odottelen Linnan juhlien alkua. Talo on hiljainen ja hämärä, ja pöydällä palaa kaksi kynttilää. Voi olla juoksulenkin jälkeistä euforiaa, mutta juuri nyt on aika hyvä olo. Rento ja rauhallinen ja onnellinen. Iltasella aion sitten vielä hörppiä kuumaa glögiä samalla kun katson Linnan pukuloistoa.
          Oikein mukavaa Itsenäisyyspäivän jatkoa ruudun toiselle puolelle!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
150. juoksupäivä (52. viikkoa täynnä)
- 958,20 kilomertriä ja VUOSI JUOKSUA takana
- 8.2 km suur-suolenkki (50min)
- juoksu kulki hyvin ja varsinkin 4km jälkeen jalat lämpenivät ja askel alkoi olemaan kevyempää ja parempaa
- kokeilin uudenlaisia hengitys-metodeja, mutta huomasin, että oma hengitystekniikka tuntui parhaimmalta
- lyhensin askeleita ja kokeilin muuttuuko energian kulutus tai nopeus, mutta en ainakaan vielä huomannut muuta kuin sen, että polvien kuormitus helpottui
- juoksuryhtiä yritin myös pitää mahdollisimman suorana ja pitää olkapäät takana, että hengitykselle jäisi mahdollisimman paljon tilaa, onnistui melko hyvin
- keli oli sateinen, harmaa ja vähän tuulinen, kostea keli teki toisaalta hyvää hengitykselle

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

OLE NIIN KILTTI, ÄLÄ RAKASTA HÄNTÄ

Jojo Moyes

(Gummerus)

Kun luin kesällä Moyesilta ensimmäisen kirjan (Kerro minulle jotain hyvää), kirjan henkilöt ja tapahtumat pyörivät mielessä pitkän aikaa. En ollut pitkiin aikoihin vaikuttunut kirjasta sillä tavalla ja minusta tuli kyllä Jojo Moyesin lukija yhden kirjan perusteella. Upea.
        Ole niin kiltti, älä rakasta häntä vaikutti samalla tavalla, mutta ei ehkä niin voimakkaasti. Kirjassa on melkein 550 sivua ja se kertoo jo jotain, että näin hidas lukija, kuin mitä olen, luki kirjan ennätysnopeasti. Menetin yöunista tunteja, kun jäin iltasella vain lukemaan kirjaa enkä tajunnut kellosta tuon taivaallista. Siinä on minun kriteereillä jo hyvän kirjan piirteitä.

Lontoo ja kaksi aikakautta.
        1960-luvun tiukkanorminen Lontoo, missä Jennifer Stirling herää auto-onnettomuuden jälkeen eikä muista entisestä elämästään mitään. Elämä tuntuu vieraalta ja ystävät tuntevat vain sen Jenniferin, joka ennen oli olemassa. Mikään ei tunnu omalta, tutulta tai yksinkertaiselta. Sitten Jennifer löytää rakkauskirjeen, jonka allekirjoituksena on pelkkä "B". Jennifer ryhtyy kerimään muistinsa lankavyyhtiä löytääkseen kirjeen kirjoittajan ja saadakseen sen elämän, joka kirjeiden välityksellä tuntui joskus olevan Jenniferille asia, jonka puolesta hän olisi tehnyt mitä vain.
          2000-luvun Lontoo. Ellie Haworth pyörii parisuhteensa ja työnsä ristipaineessa löytämättä selvyyttä kumpaakaan. Ellie löytää työpaikkansa arkistosta käsin kirjoitetun kirjeen, joka kietoo hänen ajatuksensa tiukasti kahteen rakastavaiseen kauan sitten. Hän haluaa onnellisen lopun niin heille kuin itselleenkin eikä aio luovuttaa ennen kuin tietää miten Jenniferille ja B:lle kävi.

Olen itse kirjeiden kirjoittaja ja minusta on ihanaa sekä kirjoittaa, että saada kirjeitä. Siksi kai kirja kolahtikin minuun, kun kirjoitetun sanan voima on kuitenkin aikamoinen, vaikka nykymaailma alkaa jo senkin unohtaa. On sähköpostit ja tekstiviestit ja ties mitkä pikaviestimet, joilla saadaan ihmiset ja ystävät kiinni ja kuulumiset vaihdettua joka päivä - tai joka tunti!
           Kirje, käsin kirjoitettu kirje on kuitenkin tavattoman henkilökohtainen. Sanotut sanat katoavat ja unohtuvatkin ajan myötä, mutta kirjoitetut lauseet voivat pysyä vuosikymmeniä tallessa, luettavana, muistoina ja lohdutuksena. Tämä kirja on ehdottomasti oodi kirjeille ja kirjoitetulle rakkaudelle.

Juoni on yllättävä, romanttinen, surullinen, mutta myös hauska ja viihdyttävä. Kieli on sujuvaa, kaunista ja aikakausien eri vivahteet tulevat ihanasti pintaan tekstissä eikä kahdessa ajassa pomppiminen häiritse lainkaan kirjan luettavuutta. Oikeastaan se antaa vain syvyyttä kirjalle.
          Moyes osaa pitää lukijan varpaillaan kirjan loppuun asti eikä loppuratkaisu ollut tälläkään kertaa mitenkään varma tai ennalta-arvattava. Ihanaa!
         Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka miettivät ottaisivatko yhteyttä vanhaan ystävään tai jopa rakastettuun. Ehdottaisin kirjeen kirjoittamista!

"Lopulta, aamun sarastaessa, hän löysi kynän ja paperia. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kirjettä naiselle, paitsi kiitoslappusia äidilleen tämän lähettämistä pienistä lahjoista, viestejä Clarissalle raha-asioista ja lyhyen anteeksipyyntönsä Jenniferille ensimmäisen illan jälkeen. Nyt, tuskallisen kaipauksen jäytäessä häntä ja Jenniferin silmien loukkaantuneen katseen vaivatessa hänen mieltään, hän antoi mennä ajatellen, ettei ehkä kuitenkaan näkisi Jenniferiä enää koskaan, ja kirjoitti sanojaan harkitsematta, tahtoen vain selittää itselleen."

Sadetta, sadetta, sadetta joulukuun iloksi...

Tämä ei ole enää hauskaa!
         Neljä päivää joulukuusta on jo tuhlattu ja melkein sen neljä päivää on taivas työntänyt vettä. Vettä! Ihan kuin ei nyt voisi jo vesi muuttua lumeksi atmosfääreissä! Viikon alussa toivoin hartaasti, että edes Itsenäisyyspäiväksi Suomi saisi valkovaipan ylleen, mutta ei näytä hartaustoive paljoa auttavan!
         Kävin aamupäivästä lenkillä ja olen enää yhden juoksukerran päässä siitä etapista, että olen juossut 52 viikkoa eli yhden kokonaisen vuoden. Mielenkiintoinen vuosi, juoksun puoleen siis ja erityisesti voitto itselle, kun minä luulin, että jos kuukauden pystyn juoksemaan niin hyvä sekin. Seuraavalle vuodelle onkin tavoitteet sitten jo valmiina: enemmän kestävyyttä ja nopeutta. Pienin askelin suuriin voittoihin!

Joulukalenteri ja kaatosade ikkunan takana. Tätä se joulu taas on...

Ruuan jälkeen nappasin imurin käteen ja siivosin huushollin jälleen viikonloppu kuntoon. Ei tarvitse enää lauantaina sitten moppia heilutella vaan saadaan kerrankin olla ihan vaan möllötellen ja nautiskella sitten sunnuntaina itsenäisestä Suomesta.
     Minulla alkaa joulukirjoiksi säästetyt romaanit vähentyä uhkaavasti. Sain luettua Jojo Moyesin toisen kirjan, josta teen pienen jutun vähän myöhemmin. Täytynee kai vielä käväistä kirjakaupassa tai antikvariaatissa vähän ihmettelemässä, jospa sais kivasti jotain halpaa ja hyvää luettavaa vielä joulupyhiksi. Ihania kirjoja!

Jouluista hämyä tuvassa imurin jälkeen.

Mitään suuren suuria jouluvalmisteluita en ole vielä korttien lisäksi saanut aikaiseksi, mutta onneksi on vielä aikaakin. Porkkanalaatikon aion tehdä hyvissä ajoin pakkaseen, mutta piparit leivon varmaan vasta parin viikon päästä... tai mistä sitä tietää, milloin minä siihenkin puuhaan innostun ♥ Lahjat pitänee ostaa kuitenkin ensi viikolla, ne loput, ne paketoitavat. Ah, ihanaa tämä joulun aika!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
149. juoksupäivä (52 vko) 950 km
- 7.2 km kylälenkki (43min)
- juoksu kulki ihan hyvin, sillälailla normivauhtia ja tasaisesti, pikkasen olisi tietysti jalat voineet vikkelämmätkin olla, mutta ajattelin ottaa tänään ihan vaan huvin kannalta ja juoksennella normaalisti normaalin lenkin
- loppumatkasta pistoksia tuntui vatsan alueella, navan kohdalla ?? vähän kummallinen kramppi paikka, mutta kai siellä joku mustikka pyöri sitten vielä suolen mutkissa..
- ryhtiä kokeilin siirrellä taas paremmaksi, lantiota ylös (en edelleenkään tajua mitä se noin käytännössä tarkoittaa) ja ryhtiä suoremmaksi, mutta vähän lösähtänyt ryhti taisi loppumatkasta olla. Vatsalihaksienkin pitäisi olla ihan ok kunnossa kohta
- keli oli epämukava, pitkät sateet oli tehny kylätien kuraiseksi ja piti väistellä lammikoita, kostea ja tuulinen
- hyvä lenkki muuten ja hyvä olo oli kyllä taas jälkeenpäin! Jes!

Korttimania

Kävin tänään kaupungissa vähän jouluostoksilla. Ei taida koskaan olla vielä koskaan näin myöhään joululahjaostokset jääny! Tämä alkutalvi vaan on ollut aikamoista haipakkaa niin ei ole edes mieli tehnyt lähteä kauppoja kiertämään. En minä tänäänkään käynyt kuin ostamassa loput joulukorteista ja yhden ystävän lahjakortin. Loput lahjat jäivät ostamatta vielä... Minulle taitaa tulla kiire!

Kävin vaihtamassa myös kuulumisia Epun luona. Sekin tapaus täyttää taas vuosia sunnuntaina ja muistin pienellä paketilla. Kai se tykkäsi. Samalla keikalla kävin työmaallakin työkavereita morjestamassa, mutta ei siellä ihan semmoista tunnelmaa ollut kuin joskus, vaikka kaikki mukavalla päällä olivatkin. Se on vaan se tunne, kun tietää, ettei enää ole samanlainen henki päällä...
            Kotona olin vasta viiden maissa ja jotenkin tuntui, että ilta jäi kamalan lyhyeksi. Oma vika, mitä lorvin kaupungissa.

 Iltasella kirjoittelin kortteja. Kyllähän niitä taas tuli, melkein kolmekymmentä. Mukavaa puuhaa ja kun siinä kirjoittelin, ajattelin, että tänä vuonna minulla ei taida olla kamalasti paketoitavaakaan, kun ajattelin ostaa jotain semmoisia lahjoja joita voi joko syödä tai joista saa hemmottelua. Harmitti. Aloin miettimään, että pitäisikö silti ostaa jotain turhaa, että pääsee paketoimaan...
          Ihanaa kuitenkin, että on taas se aika vuodesta, kun alkaa saada postia joka päivä joulukorttien muodossa. Haave elää siitä aamusta, kun postilaatikko tulvii kortteja, heh!

Tänä iltana olin taas vähän herkällä päällä. En tiedä tekeekö tämä joulun aika minut tämmöiseksi vai saanko syyttää omaa psyko-fyysistä kokonaisuutta näistä hempeilyistä, mutta minulla oli taas niitä ajatuksia, että olen tällä hetkellä todella onnellinen nainen.
          Olen rakastunut päälaesta varpaisiin asti, ja tämä tuntuu uskomattoman hyvältä. Puolet tästä ihanuudesta johtuu siitä, että olen odottanut tätä NIIN kauan, että jossain vaiheessa luulin jo, etten koskaan saa tätä rakastumisen tunnetta kokeakaan. Toinen puoli on sitten tuo mies ♥ Miten joku, jonka on tuntenut melkein 10 vuotta voi yks kaks muuttua täysin eri ihmiseksi, ystävästä rakastetuksi!? Ja omatkin tunteet paisuivat hetkessä kuin pullataikina ystävyyden välittämisestä suunnattomaksi rakkaudeksi, joka ei meinaa pysyä millään solujen ja ihon sisällä. En malttaisi odottaa millään yhteistä elämää ja jokapäiväistä arkista harmautta kirkkaine väriviiruineen tämän miehen kanssa!
           Ja sitten toisaalta.
           En halua myöskään hoppuilla ja säntäillä asioiden edelle vaan nauttia tästä tunteesta. Nautiskella hitaasti ja rauhallisesti rakastumisen ensi huumasta, sillä niin lapsellinen en ole, ettenkö tietäisi, etteikö tämä vaaleanpunainen höttöinen maailma jossain vaiheessa vaihdu arkisemmaksi... Siihen maailmaan tulee pyykkivuoret, väsyneet työn jälkeisen illat, typerät riidat pikkuasioista, mutta myös arkiset hellyyden hetket, joita meillä on jo nyt ollut, halauksia ja hipaisuja, pieniä juttuja..
           Tähän tunteeseen liittyy kuitenkin se raivostuttava loinen, joka seuraa kuin varjo kannoilla. Sen häijyyden nimi on menettämisen pelko. Olen saanut niin rakkaan ihmisen lähelle, että pelkään ainoastaan sitä, että menetän hänet - tavalla tai toisella. Eräs ystäväni sanoo aina, että turha on pelätä kahteen kertaan: ensin etukäteen ja sitten kun murhe tapahtuu, jos tapahtuu. Murheet surraan kerran ja silloin kun ne tapahtuu. Niin minunkin pitäisi tämä ajatella, mutta en kai olisi minä, jos en pohtisi tämmöistä iltamyöhällä juuri ennen unta...