Vappu hiirenkorvalla

Töissä on ollut nyt muutamana päivänä aikamoinen hulina kevättöiden parissa ja iltasella ei ole tarvinnut unta odotella vaan se on iskenyt heti kiinni, kun pää on tyynyn tavoittanut ja pitänyt otteessaan aamuiseen kellon soittoon asti. Sanotaan, että puhdas omatunto on paras unilääke, mutta kyllä ulkotyö on melkein yhtä hyvä...
            Huomenna vietetään vappua ja säätiedotuksen mukaan luvassa on sadetta koko päiväksi. Eikö se liene jo vappuperinne. Minulle se sopii hyvin. Saa hyvällä mielellä lojoksia, vaikka oma pihamaa huutaisi tekijää monelle hommalle. Ja alkaa luonto olemaan niin rutikuiva, että vesi tekee hyvää senkin puoleen. Melkein kuulee kuinka koivutkin odottavat sitä puhdistavaa ja virkistävää sateenropsausta, että saisivat oksat hiirenkorville. Minusta se on kevään kaunein väri - vaaleanvihreät koivut.
            

Minulta repesivät tänään töissä ihanan pehmeät ja hyvin jalkaan muotoutuneet farkut tuosta polven yläpuolelta. Miksi juuri ne parhaat jamekset aina lahoavat jalkaan, kun kaapista löytyy muutama farkun lahje, jotka joutaisivat repeämään! Revityt farkut ovat kuulemani mukaan muotia tänä keväänä (itse kun en voi itseäni muodin seuraajaksi kutsua niin pitää uskoa huhupuheita..), joten suuren suurta vahinkoa ei ole sen suhteen tapahtunut, mutta kun minusta ehjät housut olisivat mukavammat.
           Vihaan vaateostoksia ja nyt pitäisi sitten perjantaina töiden jälkeen suunnistaa farkkukauppaan ja löytää yhtä pehmeät ja minun muotoiset farkut jalkaan. Huh hei! Pitänee ostaa useammat kerralla jos löytyy hyvät... ainakin olisi motivaatiota säilyä näissä ruumiinmitoissa, joissa nyt elellään!
            Hyvää vappua - farkuilla tai ilman!

Pyykkipäivän äestävä sydänkäpynen

Minulla oli pyykkipäivä ja naapurin nuorella isännällä oli traktori ja äes.
         Mini-isännän selkänahka säästyi, sillä tuuli tuiversi pellosta nousseen multapölypilven toiseen suuntaan ja pyykit säilyivät yhtä puhtaina ja raikkaina kuin laitettaessa.
         Puuh!
         Olisi, rehellisesti sanoen, itku päässyt, jos olisin saanut kerätä kolmen koneellisen pyykit harmaina ja pölyisinä pois narulta...
         Sellainen minä olen, itken kun itkettää!              

Muutama vuosi(kymmen) sitten istuin samaisen isännän seurana hiekkalaatikolla ja äesteltiin hiekkaan piirrettyjä peltolämpäreitä leikkitraktoreilla. Tai siis isäntä ajeli, kun minä en osannut edes päristä niin kuin traktorin kuuluu päristä, ja nyt sen pojan pää keikkuu jo omaa päätäni ylempänä ja pienestä pojasta on kasvanut jo aikamies.

Veljeksiä on kaksi ja rakastan molempia kuin omiani.
         Nuorempi taisi olla kolme vuotta, kun lupasi mennä minun kanssani naimisiin, mutta kun muutama vuosi sitten muistuttelin miehenalkua sanomisistaan, oli lapsuuden heikkona hetkenä annettu lupaus armeliaasti unohdettu...
         Mutta silti.
         Molemmat pysäyttävät autonsa tien poskeen ja jäävät juttelemaan, jos satun olemaan koiran kanssa iltalenkillä tai vain muuten kävelyllä. Puhuvat omista asioistaan, kertovat kuulumisia ja naurattavat minua - aivan niin kuin silloinkin, kun molemmat istuivat sylissä ja pitivät tiukasti kiinni.
         Tänäänkin olisi tehnyt mieli juosta traktorin viereen, kiivetä koppiin ja rutistaa pientä isännänalkua oikein kovasti - olisi ainakin se pölypilvi hellittänyt hetkeksi.

Kesärenkaita ja kukkapenkin kevätriemua

Tänään sain auton jälleen kesätie kelpoiseksi eli vaihdoin nastarenkaat kesäkumeihin. Liekö olisi jo muutaman päivän päästä saanut sakkolappusen kätöseen, jos olisin poliisien kanssa treffit tehnyt tien päällä. Ja kyllä on jo monta viikkoa itseänikin hirvittänyt nastojen kanssa ajella, kun semmoinen rapina kuuluu asfaltin pinnasta, että jännityksellä katsoin, oliko ainutkaan nasta vielä renkaan pinnassa. Oli siellä muutama vielä jäljellä.
               Ajoin ajokortin aikoinani isän opetuksessa ja siihen perusteelliseen opetukseen kuului myös renkaiden vaihto. Isä oli elementissään opettajana ja minä ihmettelin vähän jo ärsytyskynnyksen ylittäneenä, että kukaan muu ei varmaan saisi semmoista luentoa aikaiseksi renkaiden vaihdosta! Aivopesu onnistui sen verran hyvin kuitenkin, että minun mielestäni jokaisen itseään kunnioittavan autoilijan kuuluu saada renkaat alle itse, vaikka ei muuten auton sielunelämästä mitään tietäisi tai ymmärtäisi. Tästä asiasta olen oppinut pitämään kuitenkin suuni (melkein) supussa muutamien ystävieni kanssa puhuessa, sillä jos katse voisi tappaa, olisin jo muutamaan otteeseen ollut hengetön näinä vuosina.

Kukkapenkkien kimpussa olen ollut valoisan ajan päivästä. Maa on niin kuivaa, että yksikin haravan veto riittää nostamaan semmoisen pölypilven, joka varmasti riittäisi tappamaan dinosaurukset uudelleen sukupuuttoon, jos sen näköisiä otuksia maankamaralla vielä liikkuisi! Naamakin oli kuin nokipojalla, kun tulin välillä sisälle syömään. Saisihan se vähän vettä ripsasta - vaikka sitten yöllä jos ei muulloin ehdi satamaan.
           Vähälumisen talven jälkeen pelkäsin, että tammikuiset paukkupakkaset tappoivat kaikki monivuotiset perennat tyystin. Sitä suurempi ilo oli huomata, että sieltä ne pienet ja sitkeät nuppuset nousevat tänäkin keväänä. Kunhan nyt nuo pakkasyöt vihdoin viimein olisivat ohitse. Tänäkin iltana, kun tepasteltiin koiran kanssa iltalenkkiä, olin jälleen sonnustautunut toppahaalariin. Sen verran koleata siellä taas yötä vastaan oli.
               Lämmin kevät, hohoi!

Muistojälkiä

Tässä iässä, kun munasoluja on vähemmän kuin kaksikymppisellä ja kasvoihin ilmestyy naururyppyjä, ei enää muista asioita samalla tavalla kuin ennen - siis jos muistaa ollenkaan. Auton avaimet löytyvät jääkaapista, unohtaa miksi oikeastaan oli menossa pyykkituvan puolelle tai eteiseen, laittaa kengät vääriin jalkoihin ...
             Tuoksut jättävät kuitenkin aika vahvan muistijäljen poimuiseen aivomassaan.
             Vahvan ja kestävän.
             Huomasin tänään, kun kävelimme kapeaa metsätietä ja sen molemmin puolin kasvoi komeaa mäntymetsää, että tuoksui ihan samalta kuin silloin, kun ajoimme lapsina pyörillä uimaan; repussa mehua, pullaa ja pipareita sekä hiekalle levitettävä peitto. Oikeasti se oli varmaan vain kuivan mäntykankaan tuoksu, johon sekoittui varvukon ja kuivuneiden oksien hajua, mutta joka kerta kun se tuoksu tulee vastaaan, mielikuva uintiretkestä nousee vahvimpana pintaan. Siitä muistosta tulee aina hyvä mieli, yhtä onnellinen olo kuin silloin pyörän selässä, kesälomalla, vailla aikuisten maailman murheita.

Samanlaisia välähdyksiä tulee pyykeistä, pullien paistosta ja kuivan puun tuoksusta. Ja ne kaikki ovat hyviä muistoja. Niin no, minkähänlainen olisi huono muisto, joka tulee mieleen tuoreen pullan tuoksusta...

Joskus uppotuntemattomat ihmisetkin tuoksuvat tutulta.
        Tämä kuulostaa nyt pahemmalta kuin mitä on! 
        Yritän vain kertoa sitä, että en yhtään ihmettele, että muistisairaat voivat unohtaa kaiken muun, mutta esimerkiksi musiikki tai tutut laulut voivat säilyä mielessä silloinkin, kun muu maailma on unohtunut. Aistit ovat ovelia ja avaavat ovia niihin muistojen maailmoihin, jonne ei muuten pääsisi tai ei enää osaisi mennä.
          Jotkin kappaleetkin tuovat mieleen aina tietyn ihmisen tai tietyn tilanteen. Minullakin on monta sellaista laulunluritusta, joiden soisi tuovan mieleen muutakin kuin sydänsuruja tai muuten musertavan olotilan. Eikä se auta, vaikka yrittäisi niitä kappaleita soitella silloin kun sydän on iloa ja onnea täynnä kuin ilmapallo. Se musertava paino tulee aina niiden laulujen myötä ja sotkee ilosta kirkkaan sydämen mustin vedoin suttuiseksi.
           Rakastan kyllä jokaista muistoani, joita päänupissa ajelehtii. Niin mustimman murheen ja surun sävyttämiä harsomaisia heijastumia kuin niitä kirjavan kikkuraisia ja pehmeän pulleita muistoja niistä hetkistä, jotka ovat tehneet minusta tämmöisen - metsän reunaa haistelevan höperön!

Pääsiäisen loppuhaiku ja askel arjen puolelle

Loppuu se pääsiäinenkin, kun tarpeeksi kauan vietetään.
          Näin pitkältä ei ole tuntunut joulukaan, vaikka yleensä aloitan joulun vieton ja joulumaisen olon jo lokakuussa! Säät olivat kuin satukirjasta - aurinkoa ja lämpöä riitti joka niemeen ja notkelmaan. Sen verran oli kuitenkin vanhasta tottumuksesta vaatetta päällä, ettei suuria rusketusraitoja tainnut vielä tulla...
           Lankalauantaina hemmottelin itseäni ulkosaunan lämmityksellä. Ah ihanuutta! Istuin lauteilla niin kauan, että muistutin vanhennutta rusinaa, mutta ei semmoisia löylyjä saa missään muualla. Tekisi mieli sanoa, että tulin puhtaaksi sielua myöten, mutta jonkun mielestä se voisi olla jo liioittelua.

En ole koskaan ollut mikään tyttömäinen tyttö, joka olisi pukeutunut röyhelöihin ja lakannut kynsiään, mutta lauantaina tuli vaan semmoinen olo, että piti saada vähän hienostella. Ensin ajattelin lakata varpaan kynnet kirkkaan punaisiksi, semmoisiksi, joita näkyy mainoksissa varvassandaaleiden kera.
           Kokeilin, mutta herranjestas sentään!
           Ehei.
           Ei ollut minun varpaideni väri sitten ollenkaan! Tyydyin vetäisemään valkoisella lakalla kynsien kärkiin valkoisen viivan ja se olikin ihan mukavannäköinen hullunkurisissa varpaissani! Tarpeeksi hillitty ja hallittu ja kuitenkin saan sanoa, että olen kynsiäni lakannut!

Nyt vinkkinä kaikille niille, jotka ovat aikeissa tuoda minulle kukkia: leskenlehdet ovat pönkineet maan uumenista ojien pientareille ja lämpöisille pengermille. Olipas ihana tänä aamuna lenkillä törmätä keltaisiin väripilkkuihin muuten vielä melko karussa maastossa. Yritin koiralle esitellä kevään ensimmäistä kukkaloistoa, mutta taas sain vain muutaman epäuskoisen vilkaisun osakseni... Viisaan koiran höpsähtänyt emäntä!
            Perhekuntaakin tuli sen verran nähtyä, että jaksaa odottaa muutaman kuukauden seuraavaa näkemistä... Sen verran erakkoluonne taidan olla, että vaikka mukava on sisaria perheineen nähdä, niin mukava on päästä omaan arkeenkin pyhien jälkeen. Jokainen elää kuitenkin jo niin omanlaistansa elämää, että yhteiselo on välillä aikamoista taiturointia.
              Nyt pitäisi sitten seuraavaksi syöksyä kukkapenkkien kimppuun. Siistiä talventörröttäjät ja kuivuneet oksat ja lehdet pois ja möyhiä vähän multaa roudan jälkeen.
              Jahuu!
              Kohta on multaa kynsien alla ja lehden riekaleita hiuksissa niin että hyvä jos minut liljankukasta erottaa. Sorja ja suloinen!

Onni yksillä, kevät kaikilla.

Tänään se sitten tapahtui.
          Kun olin saanut talon pääsiäispyhäkuntoon, omaan ja koiran mahaan jotakin ruuan näköistä ja tiskivuoren tiskattua, puin villapaidan ja pusakan päälle, nappasin kirjan kainaloon ja istahdin pihamaalle lukemaan. Aurinko lämmitti ja västäräkit meuhkasivat pihamaalla niin että kellertävä, kuiva nurmi vain pöllysi! Koira rojahti ruokaunille jalkojen juureen ja minun naamallani oli typerä, leveä ja onnellinen hymy. Ei pelkästään sen vuoksi, että pääsin vihdoin kirjan kanssa ulos, vaan kaikesta - tästä keväästä ja lämpimistä päivistä.
            Näistä onnellisten hetkien pipanoista huomaa sen, miten paljon ihan oikeasti kaipasin jo lämpöä ja valoa ja tätä hyvää oloa, ettei koko ajan tarvitse olla huolissaan tai kannella mustia murheita. Eihän kevätkään mikään ikuisen onnen ja autuuden tila ole - tiedän sen - mutta kieltämättä tuntuu hyvältä, kun onni ja ilo roikkuvat helmoissa ja hihansuissa vähän pidempään.

***

Iltasella piipahdin vanhempieni luona ja molemmat siskotkin olivat jo rantautuneet pyhien viettoon. Pieni sisarenpoika ujosteli minua aina itkuun asti eikä muuttanut mielipidettään, vaikka miten yritin olla kiltin ja vaarattoman näköinen. Olen aina tullut paremmin toimeen lasten kuin aikuisten kanssa, mutta tämä pienimies on päättänyt sijoittaa minut samaan kategoriaan sängyn alla asustavien mörköjen ja peikkojen kanssa.
            GRR!
           

P.S. Lukemani kirja oli Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu (Wsoy, 2010). Ei niitä kaikkein keväisempiä kirjoja, mutta jotenkin muumimaiset pienet (ja vähän suuremmatkin) oivallukset ja ajatelmat sopivat hempeänpehmeään mielialaani tänään.

              

Hyvää Pääsiäistä!

P.S. Kuvan raiheinä ja tipunen ovat viime vuodelta. 

Tämän vuoden rairuoho ei oikein onnistunut, vaikka kylvin sen hyvissä ajoin. 

Siemenissä vika, sanoi puutarhuri!

Kiireinen torstai

Tällä viikolla oli neljä päivää aikaa hoitaa ne hommat, jotka olin ennen pääsiäistä ajatellut hoitaa alta pois. Miten se sitten aina menee siihen, että ne tehdään sinä viimeisenä mahdollisena hetkenä? Onkohan tämä saamattomuus hetkellinen heikkous minussa vai pysyvämpi vika...
           Siivosin tänään ulkosaunan ja nyt on kädet ihan ryppyiset kun koko päivän olen niitä liotellut Saunan-Tehopesu-vesissä. Onneksi sauna oli suhteellisen hyvässä siivossa eikä urakka ollut ihan ylivoimainen. Viime kesänä saunan sisuskalut uusittiin täysin. Lattiaan laitettiin laatat ja seiniin uudet paneelit, lauteet, kiuas ja vesipata uusittiin myös. Vanhaan saunaan verrattuna pesukin oli helpompaa, kun tuli ihan oikeasti siistiä eikä tarvinnut moneen kertaa lattiaakaan luututa, niin kuin vanhan lattian kanssa.

Minun on aina kamalan tuskallista ALOITTAA siivoaminen, mutta sitten kun pääsen vauhtiin niin nautin suunnattomasti siitä, että saan siistiä aikaiseksi. Tänäänkin porstusin saunanlauteita niin että juuriharjan harjakset taipuivat syttyrälle - ja nutut kastuivat kainaloita ja nivusia myöten. Kesällä saunanpesukin on vähän helpompaa kun ei tarvitse olla niin paljon päällä kuin tänään... Tänään en vielä saunaa päässyt lämmittämään, kun vesisaavit olivat vielä pesun alla ja minulta loppuivat päivästä tunnit kesken!
              Olen sitä mieltä, että se keväinen kellojen siirtäminen takuulla hävittää päivästä muutaman tunnin, kun tuntuu, ettei keväällä ehdi tekemään kaikkea mitä haluaisi! Blaah!

 Ja ainiin! Ette arvaa mitä minä tänä aamuna näin, kun koiran kanssa lenkkeiltiin tutulla rantapolulla. Pilkkijöitä! Siis meinasin viskata ukkoja kivillä, että eiköhän tuo hupi olisi jo tältä vuodelta ohi. Rannassa oli ehkä kolme metriä vielä jääkenttää jäljellä, pohjoispuolen rannassa, ja siihen ne sitten olivat onkineen löytäneet. Oli reput ja retkituolit ja onget (vai miksi sitä pilkkimisvapaa kutsutaan?) ja pilkkihaalarit. En olisi kyllä auttanut, jos olisivat siihen polvenkorkuiseen rantaveteen humpsahtaneet! Olisivat mokomat saaneet kömpiä omin voimin rannalle!
              Pitäisi käydä vanhempien luona pääsiäisenä. Siskot miehineen ja lapsineen ovat myös tulossa, joten jos en mene, saan pajunvitsasta persuksille. Toisaalta päivä kaupungissa ei kamalasti houkuttele, kun on luvattu ihanan lämpöistä viikonloppua ja auringonpaistetta. Tekisi niin mieli vaan vetää kintut suoriksi sängylle tai takan ääreen, aukaista kirja hyvästä kohdasta ja syödä suklaamunia niin että mahaa koskisi seuraavat kolme kuukautta!
               Äsken, kun käytiin koiran kanssa iltarimpsalla niin pääsiäispupu pomppi meitä pihatiellä vastaan. Oikein iso ja hyvinsyönyt rusakko! Onneksi meidän hauva on paimenkoira eikä ole moksiskaan riistaeläinten perään. Kyllähän se vähän aikaa pupua katseli, mutta enemmän peloissaan kuin murhanhimoisesti, sitten koira jatkoi omia tutkimusretkiään ja pupujussi lähti vähän hölmistyneen näköisenä jatkamaan omaa iltalenkkiään, kun ei tarvinnutkaan pinkoa pakoon henkensä edestä.
               Kukapa sitä nyt pääsiäispupua söisi!
             

Hymyä huuleen kevättuuleen!

Näin tänään ensimmäisen sitruunaperhosen!
            Jahuu!
            Kuvaa en ehtinyt ottamaan, sillä olin auton ratissa, joten teidän täytyy nyt vain uskoa minua.. Siinä se liihotteli tienpenkalla ja etsi epätoivoisesti kukkasta, jolle laskeutua. Sai etsiä aika kauan, kun ei edes leskenlehtiä vielä ole penkoille putkahtanut...

 Kotipihalla pomppi puolestaan västäräkki, joten kesä on ihan nurkan takana! Sen kunniaksi pesin autoni tänään. Oikeasti autoni on vähän viininpunaiseen päin kallistunut punainen, mutta se on monta viikkoa ollut nyt harmahtavan rusehtavan laikukas.. On pitänyt ajella vain pimeään aikaan, kun on hävettänyt, etten ole saanut talven rapoja pestyksi. Taputtelin tälläkin kertaa itseäni olalle viime kesäisen vahauksen takia. Liat lähtivät kuin hanhen selästä eikä tarvinnut näyttää kuin sientä ja kuumaa vettä! Vähän raidalliseksi se vielä jäi joistakin kohdin, kun pinta kuivahti, mutta on se nyt parempi kuin se maastokuvioinen auto, joka minulla vielä eilen tallissa kökötti.

 Tänään aloittelin jo pääsiäissiivoustakin torpassani. Kun talossa elää koira, siivous on turhanpäiväistä, mutta sen kahden sekunnin ajan on ihanaa, kun tupa tuoksuu ja näyttää puhtaalta. Tänään tosin vain imuroin lattiat ja hyvä niin, sillä koira-kuomanen tuli imuroinnin jälkeen sisälle ja tapsutteli harmaat tassunkuviot lattialautoihin. Hmph! Huomenna ajattelin näyttää sitten luuttua lattioille ja pestä sitten samalla loput ikkunat, jotka viime kerralla jäivät pesemättä, kun vesi väljähtyi ja pesijä myös.
           Olen ollut tänään taas ällöttävän onnellisella tuulella. Liekö auringonpaisteen vaikutusta tai jotain kevätherännäisyyttä, mutta hymyyn ei ole tarvittu paljoa! Tämän kevättalven aikana ei ole kamalasti elämä hymyn aiheita eteen tuonut, joten senkin puoleen nautin tänään siitä, että suu osasi vielä hymyillä ja naama venyi virneeseen.
            Hyviä venytysliikkeitä hymylihaksille otetaan vastaan kiitollisena. Tackar och pockar! 
             

Plussakeliä ja pohdintaa

Tuntui aamulla varsin merkilliseltä tupsahtaa ulkorapulle, kun kasvoille löyhähti vastaan lämmin kevätilma. Niihin aamupakkasiin ehti jo tottua. Toinen ongelma näiden lämpenevien kelien myötä on se, etten osaa enää lämmittää torppaa niin, ettei iltasella tarvitsisi mennä jäähylle ulos, kun tuvassa on niin kuuma. Joka päivä yritän tuikata uuniin yhden puun vähemmän, mutta ennen kuin tämä viikko on ohi niin poltan varmaan yhtä ainoata kalikkaa suuren uunin arinalla! Tänäänkin koira läähätti alkuillasta taas siihen malliin, että lämmitin liikaa muutaman puun verran...
           Metrinen huokaus.
         

 

Tänään törmäsin samalla kertaa kahteen täysin erilaiseen tuttavaani: toinen ei pidä minusta lainkaan ja toisen kanssa tuntuu, että naurut ja jutut jatkuvat siitä, mihin ne viime näkemältä jäi, vaikka näkemisten välissä olisi monen monta kuukautta. 

        Monesti olen miettinyt, että mistä se näkymätön side kahden ihmisen välille syntyy, kun toisten kanssa se tulee kuin itsestään ja toisten kanssa ei pääse samoille aallonpituuksille millään - ei vaikka tahtoisikin. Ja miten erilainen itsekin on semmoisen ihmisen seurassa, joka ei minusta pidä. Olen koko ajan varpaillaan ja pidän tiettyä etäisyyttä niin puheissani kuin ihan fyysisestikin. Sitten taas olo oli kuin kevätkärpäsellä sen toisen ihmisen seurassa. Oli helppo puhua ja olla oma itsensä, kun kaverin silmistä paistoi vilpitön kiinnostus minun kuulumisiini ja lämmin välittäminen minua kohtaan juuri sellaisena hupakkona kuin mitä oikeasti olen! 

           Toisinaan vaan tuntuu, etten minä ole ansainnut semmoisia ihmisiä lähelleni, jollaisia elämä on minulle lahjoina antanut. En minä nyt mikään pahuuden ruumiillistuma aivan ole, mutta en aina omasta mielestäni kykene olemaan sellainen ystävä omille ystävilleni kuin mitä he ovat minulle. Salainen uudenvuodenlupaukseni oli tälle vuodelle, että yritän saada sanotuksi ajatuksiani ja tunteitani ääneen enemmän sellaisille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä. Olen vähän huono siinä, en tiedä miksi. Tähän mennessä en ole kovin hyvin vielä lupauksessani onnistunut, mutta onneksi vuottakin on vielä jokunen kuukausi jäljellä! 

Koira nukahti tuohon jalkojen juureen. Mokoma rohjake näyttää nukkuessaan niin pieneltä, vaikka muuten valtaakin yhdellä oikaisulla niin sohvan kuin sängynkin. Olen miettinyt kerran jos toisenkin, että ottaisiko tuo karvaturriainenkaan minua emännäksi, jos se saisi seuransa itse valita? Tänäänkin, kun olimme iltalenkille lähdössä, minulta katosi takista hiha ja pyöritin ja kieputin pusakkaa ja ihmettelin, että mihin se hiha nyt oli jäänyt nyttyyn, kun käsi ei päässyt ulos millään! Koira seisoi ovella valjaat ja remmi niskassaan ja katsoi minua niin kuin katsotaan sellaista, jonka voisi viedä kuusikon keskelle ja jättää sinne... 

Jäiden jäänteet

Muhkea suunnitelmani oli tänä vuonna nähdä jäiden lähtö järvestä. Ollaan koiran kanssa kaiken talvea kävelty rantalenkkiä ja ihasteltu talvista järvimaisemaa (ja pelätty varsinkin kevätjäillä istuvien pilkkijöiden puolesta!).
             Minulla oli kai valheellinen kuva siitä, miten jääpeite vesistöistä lähtee, kun odotin ryskettä ja rytinää kun aallot ja tuuli toisivat suuret jäälohkareet rantaan ja ne murskaantuisivat rantakivien väliin ennen sulamistaan. Olisi ääntä ja jännitystä!
              Tämän päivän tuuli ja sade irroittivat vihdoin viimein jäät järvestä, mutta jytinän sijaan rannassa kuului kilinää ja helinää kun pieniksi jäätikuiksi muuttuneet lohkareet heilahtelivat aallokossa. Kyykistyin hietikolle enkä oikein tiennyt oliko päällimmäinen tunne pettymys vai ihastus. Jotenkin vain olisin halunnut pelätä järveltä vyöryvää jääseinämää, missä suuret lohkareet pomppisivat ylös alas aaltojen rikkoessa niitä samalla! Olen kai katsonut liikaa Avaraa Luontoa ja kuvauksia Pohjoisnavan jäätiköistä...
                Vähän aikaa kun olin painiskellut pettymys-tunteeni kanssa, niin sen jäisen murskeen helisevä ääni, tuuli ja sade alkoi tuntua ihan hyvältä, ihanalta ja kovin, kovin keväiseltä. Vesi oli kylmää, kun vähän kädellä kokeilin ja tuntui uskomattomalta, että viimeistään kuukauden päästä pitäisi olla talviturkki heitetty tai voin alkaa puhutella itseäni vanhaksi. HRR! 
                  Ostetaan vedenpitävä talviturkki.

Hyvänyönsade

Tänä iltana satoi vettä.

         Koko päivän pilvet roikkuivat ja riippuivat ja näyttivät uhkaavasti siltä, että minä hetkenä hyvänsä voisi niskaan rojahtaa ensimmäinen kevätsade. Alkuillasta se sitten alkoi ja iltalenkillä kastuttiin koiran kanssa. Vieläkin ikkunalauta ropisee. 

         Pitkästä aikaan saa nukahtaa sateen ääneen. 

         Hyvää yötä, sateen tuhrima maailma!

" Ain laulain työtäs tee..."

Kevätaurinko on armoton talven täplittämille ikkunoille. Synkeinä talvipäivinä ei huomannutkaan, että ikkunat olivat saaneet harmaan ja täplikkään lisäsävyn, mutta kirkas aurinko ei anna mitään anteeksi.
          Ikkunanpesu on kaikkein 'piikamaisin' homma kotiaskareiden kirjavassa joukossa. Siinä tuntuu oitis siltä, että vähintään kaksi ilkeää sisarpuolta ja yksi paha äitipuoli ovat yksissä tuumin komentaneet talon hyväluontoisen, helläsydämisen ja kilttisieluisen Tuhkimon pesemään moniruutuiset ikkunat puhtaiksi.
          Minulta puuttuivat ne Tuhkimon hiiri-ystävät, jotka olisivat ojennelleet ikkunalastaa ja pesurättiä vuorotellen, ja ne pienet punaiset linnut, jotka olisivat pitäneet verhoja sen aikaa kauempana ikkunaruuduista, että sain ruudut pestyä. Koira minulta löytyi, mutta se oikaisi heti sohvalle ja oikealle kyljelleen, kun huomasi minun kantavan pesusoikkoa toisessa ja ikkunalastaa toisessa kädessä!
            Ei mene elämä kuten saduissa, ei.

ÖHÖM...

Nappasin kuvan kuistin ikkunan lämpömittarista

Tämän illan lukemia.

Uskoo ken tahtoo.

Hyviä puolia:

- lämpömittari toimii

- kevätaurinko lämmittää ... edes jotain!

Olipa kerran...

Ajattelin joskus, että olisi mukava pitää kirjablogia, mutta olen niin hidas lukemaan, että kirjat olisivat jo keräilyharvinaisuuksia, kun minä niistä saisin blogiarvostelun aikaiseksi!
          Joten nyt kirjoitan blogia, johon kirjoitan kirjoista. Nerokasta!
          Kävelen aika usein kirjakaupassa hyllyjen välissä vain haistelemassa kirjoja (kyllä, olen juuri se hullu joka sanoo "vain katselevansa" kun myyjä kysyy voiko auttaa!). Uusissa kirjoissa on lukemattomien tarinoiden tuoksua, ihan samalla tavalla kun antikvaariaattien käytävillä lemahtaa vastaan vanhan ja unohdetun kirjan tuoksu. Suhteeni divaareihin onkin kaksijakoinen, sillä niin ihanaa, kun onkin puikkelehtia hyllyjen välissä etsimässä kirja-aarteita ja kadoksissa olleita teoksia, niin samaan aikaan sydämen raapii verille se tieto, että kaikki sinne tuodut kirjat on hylättyjä ja ei-haluttuja. Joku on tyhjentänyt kirjahyllynsä ja kantanut kaikki ne tarinat ulos aivan kuin niillä ei olisi mitään arvoa tai merkitystä. Kodittomat kirjapolot!
           Sen verran kivikautinen olen, että minulle kirja on käsinkosketeltava, kovakantinen ja semmoinen, jonka voin laittaa kirjahyllyyn muiden vertaistensa kanssa. E-kirjat ja pokkarit eivät vedä minua ollenkaan puoleensa ja tekisi mieli kaupassakin sujautella pokkarit johonkin pyyhehyllyyn piiloon tai leivontakirjojen taakse kätköön!
           Ei sellaista sääntöä, ettei poikkeusta löytyisi: äänikirjat. Niistä minä nautin autolla ajaessa ja kun olen kipeä tai tarvitsen vain muuten illalla jotain muuta ajateltavaa ennen unta. Joskus on vain mukava kuunnella kun toinen lukee ja nauttia kuulemastaan. Kai tämä on jonkinmoinen jäänne iltasaduista...
           Raahasin tänään jo pihamaalle puutarhakalusteita, pöydän ja kuusi tuolia. Hetken ajan olisi tehnyt mieli hakea kirja ja istahtaa ilta-aurinkoon lukemaan, mutta olisin saanut kääriytyä niin monen peiton, viltin ja huovan sisään - puhumattakaan villavaatteista - että olisin tarvinnut leveämmän tuolin, että olisin mahtunut peittojeni ja lämmikkeideni kanssa istumaan. Täytyy vaan malttaa odottaa niitä OIKEASTI lämpimiä kevätiltoja ja kiepsahtaa sitten kirjan kanssa nauttimaan. Vielä kun johonkin nurkkaan saisi riippumaton ripustettua niin minun kirjan luku -fantasiani olisi täydellinen..
           Vain minä, kirja ja pirullisen lämmin kesä!
        

Västäräkistä vähäsen, töyhtöhyypästä tovi.

Hiljaisen talven jälkeen keväinen lintujen konsertto on mahtavaa kuunneltavaa. Jo aamusta syreenipensaat soivat moniäänisesti ja sitä mukaan äänet lisääntyvät, mitä ylemmäs auringon hehkuva pallo ehtii. Eli en ole ainut, jolla on kevättä rinnassa!
            Tapasin alkuviikosta ihka oikean lintubongarin aamuisella kävelylläni rantareitillä koiran kanssa. Lintumies alentui kysymään koiraihmiseltä, että joko jäät ovat lähteneet. Vastasin iloisesti, että vielähän nuo melko tukevasti olivat rannassa kiinni, vaikka kauempana selällä jo sulanpaikkoja näkyikin. Harmistusrypyt sen kun syvenivät bongarin otsalla ja mies vielä varmisti, että eikö joutseniakaan näy rannassa. Pelkäsin jo saavani kiikarikamerasta otsaani, kun murskasin miehen toiveet joutsenistakin. Bongari murahti vielä, että viime öinen pakkanen taisi viedä loputkin linnut, kun on niin hiljaista. Minun dramaattinen mielikuvitus ehti jo kuvittelemaan suuret kasat lintuvainajia pensaiden ja puiden alle...

Meinasin sanoa poloiselle bongarille, että meidän pihasta löytyy lintuja jos muualta ovat kadonneet. Tälläkin hetkellä pihalla tepastelee monen monta töyhtöhyyppää, jotka yrittävät löytää pesäpaikkaa kylmähehkuisesta maasta. Yksi hyyppä käyskentelee ihan porraspään edessä sen näköisenä, että sille kelpaisi sisätilatkin, kunhan vain ovenraosta löytyisi sopiva kohta, mistä voisi sisälle pujahtaa. Muun ajan lintu katsoo minua syyttävästi aivan kuin kylmä kevät olisi minun syytäni!
            En kertonut bongarille lintuaarteistani. Kel linnut on, se linnut kätkekööt, sanoo vanha kansa.    

Vilukintun villasukat

Rakastan villasukkia!
           Talvisin pidän niitä villapohjaisten sukkien päällä, mutta ei talo niin vetoinen tosiaankaan ole! Vaikka tietojeni mukaan ihmisestä haihtuu lämpöä eniten päästä, niin minun kohdallani se lämpövuoto on ilmiselvästi jaloissa. Yöksikin vedän villasukat jalkaan ja yösukat tulisi mieluusti olla melko pitkävartisetkin, että lämmittäisivät levottomia jalkojani mahdollisimman paljon. Toissakesän pitkän hellejakson aikana kokeilin yhtenä yönä nukkua ilman sukkia, mutta jalkoja jomotteli ja kylmetti niin, ettei uni tullut millään. Psykologista, voisi joku sanoa.
             Olen aina pitänyt käsitöistä, vaikka kouluaikana en kamalan hyvä ollutkaan ompelemaan tai neulomaan. Yleensä jaksoin tehdä hyvin ensimmäisen lapasen tai ensimmäisen sukan, mutta toisen samanlaisen neulominen meinasi käydä ylivoimaiseksi. Kuka senkin on päättänyt, että sukkien pitää olla samanlaiset?
             

Innostuin uudelleen neulomisesta silloin, kun muutin maalle, mutta en minä vieläkään ole kovin nopea neuloja. En pysty aloittamaan mitään suurta neuletyötä (villapaitaa, neuletakkia ym.), sillä en varmaankaan olisi enää samoissa mitoissa sitten, kun saisin työn valmiiksi. Teen mieluummin nopeita ja pieniä neulomuksia sukkien ja lapasten (ja siskon kaulahuivien) muodossa.
              Paras lahjakin, mitä tiedän, on itseneulotut villasukat, ja itsekin neulon yleensä villasukat kertomaan läheiselle ja rakkaalle ihmiselle, että täällä tykätään ihan kamalasti. Eihän tämmöinen jörö muuten saisi kai tunteitaan kerrotuksikaan, jos en neuloisi niitä kirjavin värein sukan varteen tai vahvaan kantapäähän.
               Tällä hetkellä puikoilla on oikeastaan kaksikin keskeneräistä työtä. Toinen on vauvanpeitto, jota en saa varmastikaan koskaan valmiiksi... Peiton saajakin on aina muuttunut sitä mukaan kun ystävilleni lapsia syntyy! Toisilla puikoilla kököttää (yllätys!yllätys!) villasukan tekele, joka odottaa kantapään tekijää. Lähiviikkoina on ollut niin paljon muuta pyöritystä arjessa, että en ole ehtinyt puikkoihin edes puuttua, mutta jos ennen kesää saisi jalkoihin uudet sukkaset.

Tulentuijottaja

Asun torpassa, joka lämpiää suurimmaksi osaksi puilla.
          Tuvassa köllöttää iso, punatiilinen leivinuuni, joka lämmittää talon lisäksi minunkin sydäntäni ja sielua. Paras paikka keskitalven kylminä, pimeinä iltoina on istua halkolaatikon päällä ja nojata uunin lämpöisen polttavaa kylkeä vasten. Silloin tuntuu kuin mikään tässä maailmassa ei voisi satuttaa tai tehdä pahaa, olla julma, kylmä tai kova.
           Talon uudella puolella leiskuu puolestaan takka, joka sekin lämpiää talvisin joka päivä, vaikka vaihtoehtona olisi lattialämmityskin. Pienehköstä koosta huolimatta takka varaa lämpöä sen verran, ettei lattialämmitystä ole vielä tarvinnut talvisin laittaa päälle.
            Olen asunut näiden seinien suojassa pian kahdeksan vuotta ja täytyy myöntää, että ensimmäiset vuodet puulämmitteisen talon emäntänä olivat täynnä kantapään kautta oppimista. Joinakin iltoina istuin kuin Siperian paimentolainen monen monta villapaitaa päällekkäin, kahdet villasukat jalassa ja kaakaokuppi kädessä iltapalalla, kun lämmitys ei ihan ollut mennyt nappiin. Toisinaan taas uunin kylki hehkui pelottavan punaisena, kun tuli laitettua isoja koivunhalkoja muutama liian paljon. Hiki norui selkärankaa pitkin jo kun siirtyi pöydän äärestä sohvan kulmaan.
               Edelleen yritän oppia uutta joka kerta, kun raapaisen tulet uuniin tai takkaan. Lämmitysmuotoni kasvattaa varmasti hiilijalanjälkeäni Lumimiehen jalan mittoihin, joten senkin puoleen yritän polttaa puuni mahdollisimman puhtaasti ja oikein. Toiseksi polttopuut hankitaan itse omin voimin metsästä puuliiteriin asti, joten kunnioitus polttopuihin tulee jo osaltaan niihin kuluvan työn määrästä.  

Olen aina ollut tulta tuijottavaa tyyppiä. Ulkosaunan lämmitysreissukin yleensä venähtää pitkäksi, kun unohdun tulta tuijottamaan ja sen ritinöitä kuuntelemaan sen sijaan, että vain varmistaisin, että puut syttyvät uuninpesässä. Takan kanssa on sama juttu. Mielen terapiaa parhaimmillaan!           

Ja tämmöisen pumpulinpehmeän sielun mielestä elävä tuli on vielä kaikenlisäksi niin romanttistakin! Ah!

Höyhensaarilla

Tänään sain nauttia kiireettömästä lauantaiaamusta ja erityisesti unesta, jota riitti melkein yhdeksään asti.
               Koira on ollut kipeänä ja rankalla antibioottikuurilla, ja ollaan jouduttu molemmat heräämään auringonnousun kanssa samaan aikaan ottamaan aamutablettia - koira on tosin hoitanut tabletin syömisen, minä olen vain yrittänyt tarjoilla sen mahdollisimman huomaamattomasti aamuappeen seassa. Onneksi varhaiset aamuheräämiset ovat olleet yhtä vaikeita koiralle kuin emännällekin. Ei olla kumpikaan oltu siinä jonossa, missä aamuvirkkuisuutta on jaettu.
              Tänä aamuna koira tuli herättämään vähän ennen yhdeksää, joten kai karvaturriaisellekin uni maittoi varhaisten heräämisten jälkeen. Minäkin lojoksin vielä vartin kuin keltaraidallinen kissa ja nautin aamusta, unentuoksuisesta tyynystä, lämpöisestä peitosta ja verhon takaa pilkistelevästä kevätauringosta. Parasta anivarhaisissa heräämisissäkin oli valon määrä. Vaikeampaa olisi ollut saada kroppaa pystysuoraan asentoon marraskuun pimeinä aamuina. Nyt, kun valoa tulvi ikkunoista ja ovista, oli herääminen ja päivän käynnistyminenkin helpompaa.
               Hurraa kevät! Hurraa valo! Hurraa lojoksittavat lauantaiaamut!

Jos vielä yksi oksa ...

Tänään oli vuorossa kevättyö-listan lyhennystä viinimarjapuskien leikkaamisen osalta. Oli pitkästä aikaa tarpeeksi lämmin päivä, ettei tarvinnut sormet turtana puskien alla kyykkiä. Tuuli kuitenkin sen verran navakasti, että pelkäsin (eli oikeastaan toivoin) että jo leikattujen oksien kasa pyörisi naapureiden tontille. Sen verran paljon pensaita harvensin, että oksakasakin oli ihan kohtuullinen.
             Yleensä minä ja oksasakset emme ole oikein hyvä pari. Useimmiten tulee leikattua aina se YKSI oksa liikaa ja sitten pensas onkin yksioksainen. Hyvää satoa vanhat pensaat ovat joka syksy tehneet ja viime syksynä ehkä liiankin hyvin, kun entisiä marjoja on pakkanen puolillaan, joten melko huolettomasti uskalsin tänä keväänä pensaita "kurittaa". Viime syksynä oli ongelmana sekin, että liian tiheät pensaat varjostivat marjoja, joiden kypsymistä sai odotella kuin Vatikaanin valkoista savua. Nyt pelkään, että vaikka marjoilla olisi tilaa ja valoa kasvaa ja kypsyä, niin pensas innostuu leikkauksestani niin, että kasvattaa vain lehtiä.
               Hmph.
               Taidan innostua aina vähän liikaa.
               Joka kevät huomaan saman ilmiön itsessäni. Olen repinyt jokapäiväisen leipäni puutarhurina pian kymmenen vuoden ajan ja vaikka työ on pitkälti ruumiillista käsityötä ja ammatillisesti melko huonopalkkaista, niin rakastan työtäni! Rakastan sitä, että näen työni tuloksen heti ja saan omin käsin aikaiseksi jotakin kaunista ja siistiä. Ulkoilu, ruskettuneet poskipäät kesäisin ja kuntoilu työn ohessa ovat lisäksi pelkkää bonusta!

Pensaita jäi vielä tämän päivän aherruksesta huolimatta vielä toisellekin päivälle ja oksakasan ajattelin pieniä oksamurskaimella - jos jaksan. Suurissa ja kunnianhimoisissa suunnitelmissa olisi vielä puskien tyvien puhdistus ja kanttaus niin, että saisi kesällä työnnellä ruohonleikkurilla ilman, että pitää kamalan paljon tyrkkiä puskien alle koneen kanssa. Nytkin jo huomasin, että joku rämäpäinen ruohonleikkaaja oli katkonut muutaman tukipuun pensaiden ympäriltä...
                Täysin vailla 'taisteluarpia' en hommasta selvinnyt. Poskessa näkyy pitkä punainen naarmu muistutuksesta siitä, etteivät pensaat luovuttaneet oksiaan vapaaehtoisesti.
                 Auts.
               

Kadonneen (kevään) jäljillä

Lämpömittari näytti aamulla vielä -5 astetta ja nurmikossa oli yöpakkasen kimmeltävät terveiset, kun kävelin toppahaalarissani hakemaan aamun postia tienlaidasta. Tiedän, toppahaalari on ehkä hieman liioittelua jo tähän aikaan vuodesta, mutta kun uni riippuu vielä hihoissa ja lahkeensuissa kiinni ja keho yrittää saada lämmityksensä päälle, toppahaalari on oikein mukava vaihtoehto postinhakumatkalle. 

           Ainakin tällaisina pakkasaamuina.

        Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka heti joulun jälkeen alkavat odottaa lumien sulamista, västäräkkejä, hiirenkorvia ja muuttolintuja. Tänä talvena tosin ei ehtinyt kovin suuria luminietoksia syntyä, joten sulaminen kävi nopeasti, mutta muuten kevät taisi vetäistä käsijarrun päälle. Hiirenkorvia sain koivunoksiin, kun toin pienen kimpun sisälle maljakkoon ja työnsin maljakon ikkunan ääreen, mutta västäräkkejä tuskin saan hankituksi pihamaalle väkisin. Jos jonkun pihalla on ylimääräisiä, niin laitahan tänne päin tulemaan!

          Maaliskuun alussa olleiden ensimmäisten kevätlämpöisten aikaan ehdin kaivaa jo haravat ja kottikärryt pihamaalle auringonpaisteeseen haalistumaan. Sain minä muutaman lehti- ja risukasankin aikaiseksi, kun oikein jaksoi kohmeista maata rapsuttaa. Naapurin emännät ja isännät ovat nauraneet minulle jo monta vuotta, että minut näkee haravanvarressa heti, kun hangen alta ensimmäinen ämpärinpohjankokoinen pälvilaikku paistaa! Myönnän syyllisyyteni ja tämänsortin hulluus on halpaa hupiakin, mutta ei niin hullua hommaa, ettei järjenhäivä jossakin kohden pilkahtaisi nopeasti kuivuvan pihamaan muodossa. 

            Ei seiso vesi, ei jäädy lammikot!
          Täytyy kuitenkin tämänkin kevään kanssa todeta se, että vaikka pieni ihminen raapisi haravalla nurmen mullokselle tai iskisi lapiolla jäiseen kukkapenkkiin, niin kevättä se ei nopeammin tee. Luonnolla on omat eräpäivänsä ja siihen on tämmöisenkin kevätsielun pakko tyytyä.
            Kevät tulee kunhan ehtii, mutta kukaan ei estä minua etsimästä!