Tuvassa köllöttää iso, punatiilinen leivinuuni, joka lämmittää talon lisäksi minunkin sydäntäni ja sielua. Paras paikka keskitalven kylminä, pimeinä iltoina on istua halkolaatikon päällä ja nojata uunin lämpöisen polttavaa kylkeä vasten. Silloin tuntuu kuin mikään tässä maailmassa ei voisi satuttaa tai tehdä pahaa, olla julma, kylmä tai kova.
Talon uudella puolella leiskuu puolestaan takka, joka sekin lämpiää talvisin joka päivä, vaikka vaihtoehtona olisi lattialämmityskin. Pienehköstä koosta huolimatta takka varaa lämpöä sen verran, ettei lattialämmitystä ole vielä tarvinnut talvisin laittaa päälle.
Olen asunut näiden seinien suojassa pian kahdeksan vuotta ja täytyy myöntää, että ensimmäiset vuodet puulämmitteisen talon emäntänä olivat täynnä kantapään kautta oppimista. Joinakin iltoina istuin kuin Siperian paimentolainen monen monta villapaitaa päällekkäin, kahdet villasukat jalassa ja kaakaokuppi kädessä iltapalalla, kun lämmitys ei ihan ollut mennyt nappiin. Toisinaan taas uunin kylki hehkui pelottavan punaisena, kun tuli laitettua isoja koivunhalkoja muutama liian paljon. Hiki norui selkärankaa pitkin jo kun siirtyi pöydän äärestä sohvan kulmaan.
Edelleen yritän oppia uutta joka kerta, kun raapaisen tulet uuniin tai takkaan. Lämmitysmuotoni kasvattaa varmasti hiilijalanjälkeäni Lumimiehen jalan mittoihin, joten senkin puoleen yritän polttaa puuni mahdollisimman puhtaasti ja oikein. Toiseksi polttopuut hankitaan itse omin voimin metsästä puuliiteriin asti, joten kunnioitus polttopuihin tulee jo osaltaan niihin kuluvan työn määrästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti