Plussakeliä ja pohdintaa

Tuntui aamulla varsin merkilliseltä tupsahtaa ulkorapulle, kun kasvoille löyhähti vastaan lämmin kevätilma. Niihin aamupakkasiin ehti jo tottua. Toinen ongelma näiden lämpenevien kelien myötä on se, etten osaa enää lämmittää torppaa niin, ettei iltasella tarvitsisi mennä jäähylle ulos, kun tuvassa on niin kuuma. Joka päivä yritän tuikata uuniin yhden puun vähemmän, mutta ennen kuin tämä viikko on ohi niin poltan varmaan yhtä ainoata kalikkaa suuren uunin arinalla! Tänäänkin koira läähätti alkuillasta taas siihen malliin, että lämmitin liikaa muutaman puun verran...
           Metrinen huokaus.
         

 

Tänään törmäsin samalla kertaa kahteen täysin erilaiseen tuttavaani: toinen ei pidä minusta lainkaan ja toisen kanssa tuntuu, että naurut ja jutut jatkuvat siitä, mihin ne viime näkemältä jäi, vaikka näkemisten välissä olisi monen monta kuukautta. 

        Monesti olen miettinyt, että mistä se näkymätön side kahden ihmisen välille syntyy, kun toisten kanssa se tulee kuin itsestään ja toisten kanssa ei pääse samoille aallonpituuksille millään - ei vaikka tahtoisikin. Ja miten erilainen itsekin on semmoisen ihmisen seurassa, joka ei minusta pidä. Olen koko ajan varpaillaan ja pidän tiettyä etäisyyttä niin puheissani kuin ihan fyysisestikin. Sitten taas olo oli kuin kevätkärpäsellä sen toisen ihmisen seurassa. Oli helppo puhua ja olla oma itsensä, kun kaverin silmistä paistoi vilpitön kiinnostus minun kuulumisiini ja lämmin välittäminen minua kohtaan juuri sellaisena hupakkona kuin mitä oikeasti olen! 

           Toisinaan vaan tuntuu, etten minä ole ansainnut semmoisia ihmisiä lähelleni, jollaisia elämä on minulle lahjoina antanut. En minä nyt mikään pahuuden ruumiillistuma aivan ole, mutta en aina omasta mielestäni kykene olemaan sellainen ystävä omille ystävilleni kuin mitä he ovat minulle. Salainen uudenvuodenlupaukseni oli tälle vuodelle, että yritän saada sanotuksi ajatuksiani ja tunteitani ääneen enemmän sellaisille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä. Olen vähän huono siinä, en tiedä miksi. Tähän mennessä en ole kovin hyvin vielä lupauksessani onnistunut, mutta onneksi vuottakin on vielä jokunen kuukausi jäljellä! 

Koira nukahti tuohon jalkojen juureen. Mokoma rohjake näyttää nukkuessaan niin pieneltä, vaikka muuten valtaakin yhdellä oikaisulla niin sohvan kuin sängynkin. Olen miettinyt kerran jos toisenkin, että ottaisiko tuo karvaturriainenkaan minua emännäksi, jos se saisi seuransa itse valita? Tänäänkin, kun olimme iltalenkille lähdössä, minulta katosi takista hiha ja pyöritin ja kieputin pusakkaa ja ihmettelin, että mihin se hiha nyt oli jäänyt nyttyyn, kun käsi ei päässyt ulos millään! Koira seisoi ovella valjaat ja remmi niskassaan ja katsoi minua niin kuin katsotaan sellaista, jonka voisi viedä kuusikon keskelle ja jättää sinne...