Kun olin saanut talon pääsiäispyhäkuntoon, omaan ja koiran mahaan jotakin ruuan näköistä ja tiskivuoren tiskattua, puin villapaidan ja pusakan päälle, nappasin kirjan kainaloon ja istahdin pihamaalle lukemaan. Aurinko lämmitti ja västäräkit meuhkasivat pihamaalla niin että kellertävä, kuiva nurmi vain pöllysi! Koira rojahti ruokaunille jalkojen juureen ja minun naamallani oli typerä, leveä ja onnellinen hymy. Ei pelkästään sen vuoksi, että pääsin vihdoin kirjan kanssa ulos, vaan kaikesta - tästä keväästä ja lämpimistä päivistä.
Näistä onnellisten hetkien pipanoista huomaa sen, miten paljon ihan oikeasti kaipasin jo lämpöä ja valoa ja tätä hyvää oloa, ettei koko ajan tarvitse olla huolissaan tai kannella mustia murheita. Eihän kevätkään mikään ikuisen onnen ja autuuden tila ole - tiedän sen - mutta kieltämättä tuntuu hyvältä, kun onni ja ilo roikkuvat helmoissa ja hihansuissa vähän pidempään.
***
Iltasella piipahdin vanhempieni luona ja molemmat siskotkin olivat jo rantautuneet pyhien viettoon. Pieni sisarenpoika ujosteli minua aina itkuun asti eikä muuttanut mielipidettään, vaikka miten yritin olla kiltin ja vaarattoman näköinen. Olen aina tullut paremmin toimeen lasten kuin aikuisten kanssa, mutta tämä pienimies on päättänyt sijoittaa minut samaan kategoriaan sängyn alla asustavien mörköjen ja peikkojen kanssa.GRR!
P.S. Lukemani kirja oli Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu (Wsoy, 2010). Ei niitä kaikkein keväisempiä kirjoja, mutta jotenkin muumimaiset pienet (ja vähän suuremmatkin) oivallukset ja ajatelmat sopivat hempeänpehmeään mielialaani tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti