Muistojälkiä

Tässä iässä, kun munasoluja on vähemmän kuin kaksikymppisellä ja kasvoihin ilmestyy naururyppyjä, ei enää muista asioita samalla tavalla kuin ennen - siis jos muistaa ollenkaan. Auton avaimet löytyvät jääkaapista, unohtaa miksi oikeastaan oli menossa pyykkituvan puolelle tai eteiseen, laittaa kengät vääriin jalkoihin ...
             Tuoksut jättävät kuitenkin aika vahvan muistijäljen poimuiseen aivomassaan.
             Vahvan ja kestävän.
             Huomasin tänään, kun kävelimme kapeaa metsätietä ja sen molemmin puolin kasvoi komeaa mäntymetsää, että tuoksui ihan samalta kuin silloin, kun ajoimme lapsina pyörillä uimaan; repussa mehua, pullaa ja pipareita sekä hiekalle levitettävä peitto. Oikeasti se oli varmaan vain kuivan mäntykankaan tuoksu, johon sekoittui varvukon ja kuivuneiden oksien hajua, mutta joka kerta kun se tuoksu tulee vastaaan, mielikuva uintiretkestä nousee vahvimpana pintaan. Siitä muistosta tulee aina hyvä mieli, yhtä onnellinen olo kuin silloin pyörän selässä, kesälomalla, vailla aikuisten maailman murheita.

Samanlaisia välähdyksiä tulee pyykeistä, pullien paistosta ja kuivan puun tuoksusta. Ja ne kaikki ovat hyviä muistoja. Niin no, minkähänlainen olisi huono muisto, joka tulee mieleen tuoreen pullan tuoksusta...

Joskus uppotuntemattomat ihmisetkin tuoksuvat tutulta.
        Tämä kuulostaa nyt pahemmalta kuin mitä on! 
        Yritän vain kertoa sitä, että en yhtään ihmettele, että muistisairaat voivat unohtaa kaiken muun, mutta esimerkiksi musiikki tai tutut laulut voivat säilyä mielessä silloinkin, kun muu maailma on unohtunut. Aistit ovat ovelia ja avaavat ovia niihin muistojen maailmoihin, jonne ei muuten pääsisi tai ei enää osaisi mennä.
          Jotkin kappaleetkin tuovat mieleen aina tietyn ihmisen tai tietyn tilanteen. Minullakin on monta sellaista laulunluritusta, joiden soisi tuovan mieleen muutakin kuin sydänsuruja tai muuten musertavan olotilan. Eikä se auta, vaikka yrittäisi niitä kappaleita soitella silloin kun sydän on iloa ja onnea täynnä kuin ilmapallo. Se musertava paino tulee aina niiden laulujen myötä ja sotkee ilosta kirkkaan sydämen mustin vedoin suttuiseksi.
           Rakastan kyllä jokaista muistoani, joita päänupissa ajelehtii. Niin mustimman murheen ja surun sävyttämiä harsomaisia heijastumia kuin niitä kirjavan kikkuraisia ja pehmeän pulleita muistoja niistä hetkistä, jotka ovat tehneet minusta tämmöisen - metsän reunaa haistelevan höperön!