Yleensä minä ja oksasakset emme ole oikein hyvä pari. Useimmiten tulee leikattua aina se YKSI oksa liikaa ja sitten pensas onkin yksioksainen. Hyvää satoa vanhat pensaat ovat joka syksy tehneet ja viime syksynä ehkä liiankin hyvin, kun entisiä marjoja on pakkanen puolillaan, joten melko huolettomasti uskalsin tänä keväänä pensaita "kurittaa". Viime syksynä oli ongelmana sekin, että liian tiheät pensaat varjostivat marjoja, joiden kypsymistä sai odotella kuin Vatikaanin valkoista savua. Nyt pelkään, että vaikka marjoilla olisi tilaa ja valoa kasvaa ja kypsyä, niin pensas innostuu leikkauksestani niin, että kasvattaa vain lehtiä.
Hmph.
Taidan innostua aina vähän liikaa.
Joka kevät huomaan saman ilmiön itsessäni. Olen repinyt jokapäiväisen leipäni puutarhurina pian kymmenen vuoden ajan ja vaikka työ on pitkälti ruumiillista käsityötä ja ammatillisesti melko huonopalkkaista, niin rakastan työtäni! Rakastan sitä, että näen työni tuloksen heti ja saan omin käsin aikaiseksi jotakin kaunista ja siistiä. Ulkoilu, ruskettuneet poskipäät kesäisin ja kuntoilu työn ohessa ovat lisäksi pelkkää bonusta!
Pensaita jäi vielä tämän päivän aherruksesta huolimatta vielä toisellekin päivälle ja oksakasan ajattelin pieniä oksamurskaimella - jos jaksan. Suurissa ja kunnianhimoisissa suunnitelmissa olisi vielä puskien tyvien puhdistus ja kanttaus niin, että saisi kesällä työnnellä ruohonleikkurilla ilman, että pitää kamalan paljon tyrkkiä puskien alle koneen kanssa. Nytkin jo huomasin, että joku rämäpäinen ruohonleikkaaja oli katkonut muutaman tukipuun pensaiden ympäriltä...
Täysin vailla 'taisteluarpia' en hommasta selvinnyt. Poskessa näkyy pitkä punainen naarmu muistutuksesta siitä, etteivät pensaat luovuttaneet oksiaan vapaaehtoisesti.
Auts.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti