Kadonneen (kevään) jäljillä

Lämpömittari näytti aamulla vielä -5 astetta ja nurmikossa oli yöpakkasen kimmeltävät terveiset, kun kävelin toppahaalarissani hakemaan aamun postia tienlaidasta. Tiedän, toppahaalari on ehkä hieman liioittelua jo tähän aikaan vuodesta, mutta kun uni riippuu vielä hihoissa ja lahkeensuissa kiinni ja keho yrittää saada lämmityksensä päälle, toppahaalari on oikein mukava vaihtoehto postinhakumatkalle. 

           Ainakin tällaisina pakkasaamuina.

        Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka heti joulun jälkeen alkavat odottaa lumien sulamista, västäräkkejä, hiirenkorvia ja muuttolintuja. Tänä talvena tosin ei ehtinyt kovin suuria luminietoksia syntyä, joten sulaminen kävi nopeasti, mutta muuten kevät taisi vetäistä käsijarrun päälle. Hiirenkorvia sain koivunoksiin, kun toin pienen kimpun sisälle maljakkoon ja työnsin maljakon ikkunan ääreen, mutta västäräkkejä tuskin saan hankituksi pihamaalle väkisin. Jos jonkun pihalla on ylimääräisiä, niin laitahan tänne päin tulemaan!

          Maaliskuun alussa olleiden ensimmäisten kevätlämpöisten aikaan ehdin kaivaa jo haravat ja kottikärryt pihamaalle auringonpaisteeseen haalistumaan. Sain minä muutaman lehti- ja risukasankin aikaiseksi, kun oikein jaksoi kohmeista maata rapsuttaa. Naapurin emännät ja isännät ovat nauraneet minulle jo monta vuotta, että minut näkee haravanvarressa heti, kun hangen alta ensimmäinen ämpärinpohjankokoinen pälvilaikku paistaa! Myönnän syyllisyyteni ja tämänsortin hulluus on halpaa hupiakin, mutta ei niin hullua hommaa, ettei järjenhäivä jossakin kohden pilkahtaisi nopeasti kuivuvan pihamaan muodossa. 

            Ei seiso vesi, ei jäädy lammikot!
          Täytyy kuitenkin tämänkin kevään kanssa todeta se, että vaikka pieni ihminen raapisi haravalla nurmen mullokselle tai iskisi lapiolla jäiseen kukkapenkkiin, niin kevättä se ei nopeammin tee. Luonnolla on omat eräpäivänsä ja siihen on tämmöisenkin kevätsielun pakko tyytyä.
            Kevät tulee kunhan ehtii, mutta kukaan ei estä minua etsimästä!