Minulla oli kai valheellinen kuva siitä, miten jääpeite vesistöistä lähtee, kun odotin ryskettä ja rytinää kun aallot ja tuuli toisivat suuret jäälohkareet rantaan ja ne murskaantuisivat rantakivien väliin ennen sulamistaan. Olisi ääntä ja jännitystä!
Tämän päivän tuuli ja sade irroittivat vihdoin viimein jäät järvestä, mutta jytinän sijaan rannassa kuului kilinää ja helinää kun pieniksi jäätikuiksi muuttuneet lohkareet heilahtelivat aallokossa. Kyykistyin hietikolle enkä oikein tiennyt oliko päällimmäinen tunne pettymys vai ihastus. Jotenkin vain olisin halunnut pelätä järveltä vyöryvää jääseinämää, missä suuret lohkareet pomppisivat ylös alas aaltojen rikkoessa niitä samalla! Olen kai katsonut liikaa Avaraa Luontoa ja kuvauksia Pohjoisnavan jäätiköistä...
Vähän aikaa kun olin painiskellut pettymys-tunteeni kanssa, niin sen jäisen murskeen helisevä ääni, tuuli ja sade alkoi tuntua ihan hyvältä, ihanalta ja kovin, kovin keväiseltä. Vesi oli kylmää, kun vähän kädellä kokeilin ja tuntui uskomattomalta, että viimeistään kuukauden päästä pitäisi olla talviturkki heitetty tai voin alkaa puhutella itseäni vanhaksi. HRR!
Ostetaan vedenpitävä talviturkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti