Vähemmän hiuksia ja ruosteessa oleva shoppailu-into

Miksiköhän se on niin, että silloin kun saisi nukkua niin herää pirteänä peipposena jo hyvin aikaisin eikä uni tartu kiinni vaikka naulapyssyllä ampuisi, mutta sitten kun pitää nousta aikaisin, niin sitten uni riippuu ja roikkuu kiinni niin, että ei mitenkään pääse siitä irti?
             Tänä aamuna kello soitti vähän ennen kahdeksaa ja olisi väsyttänyt niiiiin paljon. Vielä enemmän rupesi väsyttämään kun vilkaisin jalkopäässä nukkuvaa koiraa, joka nukkui kuin pieni enkeli kyljellään, minun puolikas peittoni pään alusena ja tuhisi hiljaa. En olisi millään raaskinut herättää pientä myttyä enkä kyllä nousta itsekään, mutta jos aioin ehtiä kampaajan penkkiin kymmeneksi, piti vähän reipastua.
               En ole koskaan ymmärtänyt meidän koiraa sen suhteen, että harjaaminen on sille aina ollut sama kuin suurin mahdollinen kidutusmuoto. Minä puolestani nautin suunnattomasti kampaajalla käynnistä senkin takia, että joku muu harjailee ja kampailee ja repii ja riuhtoo hiuksiani... Kai minulla sitten on vähän heikko verenkierto päänahassa noin muuten, kun kampaajakeikat tuntuvat niin mukavilta. Nyt kyllä meni sivuilta niin lyhyiksi, etten saa edes tukistettua itseäni, mutta pään päältä saa vielä otteen!
                 Ihanat hiukset!
                 Keväiset ja kevyet!

Kun parkkilappuun jäi kampaajan jälkeen vielä aikaa, niin piipahdin vähän vaatekauppojen kevätnuttuja katsomassa. Eipä siellä vielä kamalasti sellaisia ollut, mutta tulipa vähän kierreltyä. Aikoinani kun olin vähän pyöreämpi ja kiloja oli enemmän, en tykännyt vaateostoksista yhtään. Silloin luulin, että se johtui pelkästään siitä, ettei vaate tai muoti kiinnostanut, nyt sitten - muutama kilo vähemmän ja omaan kroppaan tyytyväisenä - tajuan, että ennen vain en ollut tyytyväinen siihen mitä peilistä näkyi ja naamioin sen vain kiinnostuksen puutteeksi.
             Tänäänkin oli mukava hypistellä vaatteita, joihin olisin mahtunut ja jotka mahdollisesti olisivat näyttäneetkin joltakin päällä, mutta tänään vaateostokseni olivat pelkkää katselua. Minulla oli sen verran paljon päällä (jälleen), että sovituskopit ja vaatteiden riisuminen ja pukeminen ei houkutellut. Pitää jättää kevätostokset vähän keväämmäksi, kun on vähemmän vaatetta päällä...
              Treenihousuja ja -liivejä katselin vähän sillä silmällä, mutta vielä ei osunut sellaisia nuttuja silmään, jotka olisivat minun nimeäni huutaneet. Jonkinmoiset juoksuhousut ja paidan/topin kyllä ostan, kunhan löydän sopivan hintaiset ja minun näköiseni vaatteet.
                Ainoat ostokseni olivat tänään tomaatin ja paprikan siemenet, pieni pussi kukkamultaa (sillä pitkäikäinen tulilatva on innostunut ja sitä pitää vähän hillitä...), hihaton aluspaita yöpaidaksi tai keväämmällä juoksutakin alle ja thermo-pitkikset, joita en enää tavallisiin pitkiksiin vaihda. Olen pitänyt nyt lämpöpitkiksiä kohta kuukauden ja aina ne on vain yhtä ihanat vetää jalkaan aamuisin, kun on vähän unisen kylmä ja kaipaisi vain lämpimän peiton alle. Tämmöiselle vilukissalle oikein sopiva ostos! Suosittelen, kaikki te viluiset!

Iltarentoilua..

Kotona odotti sitten kotityöt, joihin tietystikään talossa lomaillut miespuolinen ei jo sukupuolensa takia (!!) ollut koskenut sormenpäälläkään. Eli tiskit tiskipöydällä ja uuni lämmittämättä - ruuasta nyt puhumattakaan. Äiti on hemmotellut isän pilalle.
                 Noh, tämä emäntä vähän oikoi jälleen ruuanlaitossa ja kun olin saanut tulet uuniin ja tiskipöydälle vähän tilaa, väänsin pellille pizzan ja pilkoin vähän tomaatteja lisukkeeksi ja isälle oliiveja ja maustettuja feta-kuutioita. Kai se syöneeksi tuli, kun kummatkin vielä hengissä ollaan ja pizzakin onnistui suhteellisen hyvin, vaikka tein ensimmäistä kertaa sen ruiskuoreen. Kovempi siitä vähän tuli, mutta muuten parempi. Eikä käynyt vatsan päälle samoin kun valkoinen vilja.
                   Iltasella lämmitin saunan ja sitten lojoksin loppuillan. Katselin tv:tä ja otin iltapalaa ja nujuutin koiraa, joka selvästi oli myös tajunnut lauantai-illan idean.. ♥

Nyt vaan aamuinen aikainen ylösnousemus kostautuu kamalana väsymyksenä. Taidan sulkea tämän masiinan, kömpiä peiton alle, lukea muutaman sivun kirjaa (aloitin eilen vihdoin viimein Tommi Kinnusen Neljäntienristeys-kirjan!) ja sitten sammutan valot ja uuvahdan toivottavasti hyvään ja pitkään uneen. Prinssi herättäköön minut lämpöisellä suudelmalla aamulla... tai sitten kun on kevät, ihan kuinka herra haluaa!


P.S. Jihuu! Huomenna eletään jo maaliskuun puolella ja sehän on se ensimmäinen KEVÄTKUUKAUSI !! Nyt kukkahatut esille ja ballerinat jalkaan! Kevättä kohti ja lämpöä päin! Hurraa! Hurraa! Hurraa!

Jääkausi jatkuu...

Nukuttiin hyvin, minä sekä koira, ja kai sen vuoksi aamu tuntuikin vähän kuin olisi lauantai. Nurkissa juoksentelevat pölypallerot taas kertoivat siitä, että oli perjantai ja joku torpan piika ei ollut vielä siivonnut nurkkia ja kulmia.
               Aamulenkillä satuttiin paikalle justiinsa, kun naapurin väki oli saanut kissan pelastettua männyn latvasta. Siellä oli niiden sukulaismies puussa tolppakengät jalassa ja kissa kannettiin peppupyykille, kun oli kakkinut karvat likaisiksi. Säälitti poloinen ihan hirveästi enkä ymmärrä, miksi antoivat kissa-paran kökkiä oksalla kaksi päivää! Ei se puunoksa ole kuitenkaan mitenkään luonnollinen istuin kissalle... ilman ruokaa, vettä ja varmastikin ilman unta.
                 Jäätiin sitten hetkeksi emännän siskon kanssa tien laitaan juttelemaan, kun meidän koira haikaili naapurin tyttökoiran perään eikä suostunut liikkumaan eteen eikä taakse. Tuli vaan siinä keskustellessa sellainen fiilis, että vaikka sitä ei sanottu ääneen eikä suoraan niin varmasti olivat porukassa puhuneet, että meidän koira sen kissan sinne puuhun oli säikäyttänyt... Ärsytti puheen suunta, kun tasan tarkkaan tiesin, ettei oltu kissan kissaa nähty moneen viikkoon - saati muitakaan eläviä otuksia - ja meidän koira ei kamalasti vapaasti kuljeskele vaan olen aika lähellä koko ajan, joten ihan huomaamattani se ei ole voinut kissaa puuhun ajaa!
                Ja sekin, että puuhun kiivennyt miekkonen sanoi varsin kovalla äänellä puusta päästyään, että seuraavaksi JOKU voisi raivata vähän risukkoa niin pääsisi kulkemaan. Ajattelin, että jos se sen minulle sanoo päin naamaa niin takuulla sanon, että pitäköön seuraavan kerran huolta siitä, että kissa kiipeää niiden hyvin hoidetun metsän mäntyyn!
                 Otti aivoon koko kotimatkan!
                 Onneksi oli meidän ruoka-aika, joten sain vähän paremman mielen kun hemmottelin itseäni kalapuikoilla ja ranskanperunoilla. Nams!
                 Tiedän olevani joissakin tilanteissa vähän liiankin "reviirikeskeinen" eli puolustuslinja nousee pystyy heti, kun vähänkin joku pomppaa miun puolelle joissakin tilanteissa. Huomaan sen itsekin, että kerään heti kilvet ja päitset kokoon - varsinkin jos joku hyökkää omieni kimppuun edes sanallisesti, niin minusta saa nopeasti esiin tiikerinaaraan, joka repii ja kynsii heti!
                  Ei nyt ehkä kamalan hyvä piirre, mutta jostakinhan sekin on minulle tullut. Lahja elämältä kenties... Onneksi minulla on kuitenkin se toinenkin lahja, itsehillintä, joka pitää tätä tiikeriä vähän aisoissa. Ainakin hetkittäin.

Tämä päivä ei kamalasti eronnut muista tämän viikon päivistä. Harmaata, koleaa ja liukasta. Piti taas pihaa hiekotella, kun ei meinaa jäällä kestää pystyssä! Iltalenkki heitettiin rannalla ja sielläkin alkoi tiet olla siinä määrin liukkaita, ettei ollut kovinkaan nautinnollista sielläkään enää kävellä... Kohta ei päästä koiran kanssa mihinkään! Oikein nauratti kun mentiin rantametsikössä pienen lumialueen yli ja koiruus astui ensin lumelle reippaasti (luullen varmaan, että kyllä hanki kestää) mutta kun huomasin, että upottihan se, niin seuraava askel oli jo hitaampi ja rauhallisempi... Nauroin, että ei se paino siitä vähene, vaikka askeltaisi hitaammin! Ihana kuitenkin huomata, että meidän hauvan päässä tapahtuu ajatustyötä, eikä se vaan mennä touhota tyhjin silmin paikasta toiseen!
               Siivous jäi tänään vähän myöhäiseksi, mutta ajattelin, että siivota voi pimeälläkin, iltalenkki puolestaan on vaikeampi heittää hämärässä. Isä tuli viikonlopuksi lomailemaan, kun äiti meni mummon luo viikonlopuksi katsomaan, että mummo selviää kotisilla sairaalakeikan jälkeen ja että jääkaapissa on ruokaa ja muutenkin talossa kaikki kunnossa..
               Hassua muuten, että kun olin ajatellut tehdä takkasytykkeille sen säilytysarkun niin nyt se onkin sitten jo isän projekti... En raaskinut äskenkään isälle sanoa, että 'öhöm, kenen homma tämä säilytysarkku olikaan' kun isä oli piirtänyt jo kuvia ja suunnitelmia ja kyseli mihin suuntaan se laudoitus laitetaan.. Kai minulle riittää sitten se oman kapioarkun teko, kunhan säät lämpenee. Annan nyt isän puuhata tämän arkun kanssa ihan rauhassa. Pääsenpä minä ainakin vähemmällä...

Iltainen jääkenttä. Ei vielä vesi vellonut vapaana...

Huomenna pidän "vapaapäivän" ja käyn kampaajalla ja ehkä piipahdan vähän kaupoilla, en tiedä vielä. Kampaajalla käyntiä olen siirtänyt jo monta viikkoa ja hiukset alkavat olla kuin peikkotytöllä, ja nyt kun isä on koiran lapsenlikkana, niin saan mennä levollisella mielellä kaupunkiin ilman, että koko ajan pitäisi olla huono omatunto, jos siellä menee vähän kauemmin kuin on tarkoitus. Ajattelin ensin, että käyn leikkauttamassa hiukset ensi viikolla, kun pitää käyttää sekä koiraa että itseäni lääkärissä, mutta en varmastikaan jaksa niiden lisäksi enää mihinkään kampaajan penkkiin istahtaa, joten tämä oli kahdesta pahasta se parempi vaihtoehto. Rehellisesti sanottuna en olisi jaksanut lähteä huomenna yhtään mihinkään, mutta onneksi sain ajan jo aamusta niin ei mene koko päivä... toivottavasti.
             Hyvää viikonloppua suuri ja avara maailma!
             Tämä emäntä raivaa nyt sänkyyn omankokoisen tilan ja kellahtaa unten maille.

Feikkileikki

Minulla on ollut nyt monta kuukautta jo päällä sellainen 'Fake it until you make it'-selviytymiskeino eli tietynlainen roolipeli siitä, että asiat ovat paremmin kuin ovat ja pian huomaan, että ne todella ovat hyvin...
             Siis näin periaatteessa.
             Täytyy myöntää, että kun äsken iltalenkillä taas tuijotin ties kuinka monennen kerran koiran löysää kakkaa otsalampun valossa, niin ei tuntunut siltä, että olisin voinut leikkiä, että läjä olisi normaalia tai ainakin parempaa kuin mitä se oli! Feikkaaminen ei oikein toiminut ja kun olin saanut koiran sisälle ja pesun kautta iltaunille, minä menin kylppäriin itkemään. Tämä hurlumhei alkoi viikkoa ennen joulua ja kohta vaihtuu kuukausi jo maaliskuuksi...             

Kaipasin tänään taas kevättä ja kesää - niin, ja halausta.
           Tuli paha mieli siitäkin, kun aamulenkillä ihmettelin, että missähän naapurin puhuva kissa oikein rupattelee, kun ääni kuului, mutta kisua ei näkynyt missään. Kun sitten lähdin juoksulenkille niin naapurit olivat tikapuiden ja traktorinkauhoineen ottamassa kissaa pois puusta - eivätkä saaneet. Nytkin kun käveltiin koiran kanssa iltalenkkiä, tuli harmi pientä kissaa, joka istua kökkäsi puunoksalla jo toista yötä... Sanoin meidän hauvalle, että hyvä kun se ei pääse puuhun, ainakin yksi huoli vähemmän. Koira ei ymmärtänyt lauseeseen sisältyvää sarkasmia vaan tuhahti moittivasti.
            Minulla on oikeus sarkasmiin, sen verran monet kakkaset olen sen persuskarvoista pessyt!
            Juoksulenkki sujui vähän paremmin kuin tiistaina. Osaltaan siksi, että suurin osa asvalttitiestä oli sulaneet asvalttipinnalle ja kenkä piti paremmin kuin kylätien sohjoissa. Oikeastaan juoksin tänään ensimmäistä kertaa asvaltilla ja sen huomasi ainakin vasen polvi. Ei se pahasti kipeytynyt, mutta sen verran askel tärähteli eritavalla että kyllä sen huomasi, että jalat vähän tunnustellen askelsivat kovalla pinnalla. Muuten olo oli hyvä ja kroppa toimi moitteettomasti.

Tällaista maisemaa minä kuvittelen juostessa, kun oikein alkaa jalka painamaan. Tähän vain lisäksi heinäsirkkojen siritys, timotein tuoksu ja lämmin kesäilta. Ja taas jalka nousee vähän reippaammin...

Melkein toivon, ettei viikonloppuna olisi töitä. Tämä viikko on taas ollut unien puoleen vähän levoton enkä ole ihan niin skarppina kuin voisi olla, joten vapaa viikonloppu tuntuisi aika hyvältä... Toisaalta työt toisivat vähän maisemanvaihdostakin tähän meikäläisen neljän seinän maailmaan, mutta katsotaan nyt miten universumi tämän asian hoitaa.
             Tänään mietin, kun odottelin saunan lämpenemistä, että mitä varten minä yritän niin paljon Herra X:n suhteen, kun ystävyys on minun mielestäni molemminpuolinen tapahtuma, vai olenko ymmärtänyt jotain perustavanlaatuista väärin? Tänäänkin sain lyhytsanaisen viestin eilisiltana laittaamaani viestiin ja olisi tehnyt mieli viskata puhelin hankeen. Kummallista on se, että mies loukkasi minua ja mies käyttäytyy kuin loukattu. Jotain miesten logiikkaa vai? Minä oikeasti yritän ja välitän ja yritän ymmärtää, mutta kieltämättä kaipaisin sellaista tukea välillä, joka tulisi pyytämättä tai ilman monen monta vihjausta sinne päin...
                 Taas minä puran näitä samoja asioita tänne virtuaaliselle paperille. Näkisittepä päiväkirjani!
                 Yksi harmin aihe vaan nostaa kaikki muutkin pinnalle kuin korkin palat. Ensin koiran vatsa, sitten kaikki muutkin sydänsuruista menneisiin murheisiin. Pitää kai painua unten maille ottamaan vähän aikalisää tähän kaikkeen...

P.S. Taidan saada pian luetuksi Pirjo Tuomisen Linnat -romaanin, joten siitä ajattelin tehdä pienen pätkän tännekin...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
35. juoksupäivä (12. viikko)
- 7.2km kylälenkki (47min)
- jalat toimivat hyvin ja huomasin Tappavassa Ylämäessäkin, että vaikka hengitys puuskuttikin niin jaloissa ei tuntunut maitohapot enää niin paljon kuin ensimmäisillä kerroilla. Pitää vaan opetella käyttämään reisilihasten lisäksi pakaraa ja takareittä... jelppaavat aika lailla.
- hengityskin onnistui kohtuullisesti, mutta sen 5 kilsan maissa pisti tuohon oikealle ylös, pallean kohtaa, mutta tänään oli vähän huonot alkuvenyttelyt että jos lie rintalihasjumia enemmän...
- askellus ekaa kertaa asfaltilla, melko hyvin meni
- juoksuryhti pysyi koko matkan hyvänä, toivottavasti vatsalihastreeni alkaisi näkyä jossain.
- ilma hyvä ja tietkin suhteellisen hyvässä kunnossa, asfaltit sulia ja sorateillä loskaa
- juoksun jälkeen taas pehmeän raukea olo, vaikka lähtö olikin taas vähän vaikeaa

Stick inte vaddpinnen i hörselgången.

Siis älä työnnä vanupuikkoa korvakäytävään.
           Luen tuota lausetta koko ajan vanupuikkopaketin kyljestä, kun pesen hampaita aamuin illoin ja ainakin luulisi opin menevän perille - vielä en ole niitä korviini työntänyt! Olen lukenut, että se vanuosuus voi irrota ja jäädä korvaan, mutta taitaa siinä olla ihan lääketieteellinenkin syy, miksi niin ei saa tehdä. Siihen taisi liittyä tärykalvo, korvavaha ja tiivistyminen. En ole lääkäri, joten en arvaile enempää.
           Kirjoittajaoppaissa sanotaan, että ensimmäinen lause (joissakin tapauksissa ensimmäinen kappale) on tärkein. Se tempaisee lukijan mukaansa tai sysää hänet kauemmas. Olisi hauska tietää, kumman tuo minun tämänkertainen aloituskappale teki...

Tänään onnistuin lämmittämään uunin ilman kaasupäästöjä ja se eilinenkin tuprauttelu alkaa haihtumaan jo hajun muodossa. Oppivainen yksilö sittenkin. Muuten minun askareeni olivat tänään sitten jo vähäisemmät kuin eilen. Se on totta, kun sanotaan, että miksi jättää huomiseen, kun voi tehdä jo tänään. Joten kun tein hommat eilen, niin tälle päivälle ei niitä jäänyt...
          Oli masentavan harmaa ja pimeä päivä, vaikka taivaalta ei mitään satanutkaan. Plussalla oltiin sen verran, että jäätiköt saivat vähän kiillettä pintaan, mutta sen verran vähäinen oli plus-asteiden määrä ettei hanget eikä jäätiköt huvenneet mihinkään. Iltalenkille lähdettäessä tuoksui jo kuitenkin vähän kevät, samoin kuin aamulenkillä kuului jäältä jo lokkien huutoa, joka toi mieleen kesäiset rannat. Pilkkimiehet varmasti syöttivät jämäkaloja linnuille tai sitten huudot olivat korppikotkien riemunkiljahduksia, kun ruokailivat jonkun pilkkijän jäänteillä. Mene ja tiedä...

Viime yönä nousin kerran, kello taisi olla neljän maissa, kun koira halusi ulos. Tänä iltana kokeilin vuorostaan sitä, etten antanut enää iltalenkin jälkeen mitään iltapalasta, joten katsotaan nyt mihin aikaan ensi yönä pomppaan nälkäistä suuta ruokkimaan... Saisi jo loppua tämäkin sählääminen! Toisinaan tuntuu, etten ole tänä talvena muuta tehnyt kuin noussut öisin koiraa pissattamaan tai kakittamaan ja tuijotellut millaista kakkaa koira milloinkin tekee. Ei kamalasti enää kiinnostaisi tämänsorttinen harrastus...
            Huomenna pitäisi taas uskaltautua jääjuoksulle. Voi siis olla, että tämä on viimeinen postaukseni...
            Jääkää hyvästi... huomiseen asti.

Savutorpan ahkera Alma

Aikaisin heräämisessä on puolensa.
             Tai nojoooo, tänä aamuna puolen 8 maissa kun nousin antamaan koiruudelle ruokaa niin ajattelin siinä odotellessa laittaa uuniin tulet. Laitoin puut uuniin, sytytin lehden reunan ja laitoin luukun suuta pienemmäksi. Siinä sitten piipahdin kylppärin puolella ja aloin ihmetellä, että mistä ilmastoinnin kautta tulee noin voimakas savun haju... Ei se ilmastoinnin kautta tullut vaan tuvasta. Paperi oli palanut ja tukahtunut, kun en ollut avannut peltejä, jonka yleensä teen aina silloin kun lähdetään postia hakemaan. Tänä aamuna tein rutiinit eri järjestyksessä ja heti meni homma pipariksi!
               Onneksi savua ei voinut oikein edes savuksi kutsua, mutta sellainen harso leijaili kyllä tuvassa ja haju oli kitkerä. Aukaisin ovet ja ikkunat sepposen selälleen, mutta vaikka usva hävisi niin haju jäi johonkin leijuskelemaan. Ärsytti ja suututti. Pitäisi olla aina pää mukana näissä hommissa (eikä näköjään poiketa totutusta työjärjestyksestä..). Iltapäivästä kiehautin liedellä vähän aikaa etikka-vettä ja se vähän auttoikin hajun hälvenemiseen ja iltasella imuroin ja pesin lattiat, mutta kai minun täytyy vain uskollisesti odottaa, että vieno savun tuoksu vain katoaa nurkista.
                 Nyt tiedän miltä savulohesta tuntuu.

Tänään oli harmaa ja masentavan pimeä päivä verrattuna eilisiin auringonpilkahduksiin. Taivaskin työnsi heti aamusta märkää räntää niskaan, kun oltiin koiran kanssa kävelyllä ja takin olkapäät ja koiran turkki olivat märät kuin joskus syyssateiden aikaan.
               Blaah, sanon minä.
               Naapurin isäntään törmättiin niiden postilaatikon kulmalla ja mies kommentoi keliä omaan juroon tyyliinsä: "Loskakelit ne jatkuu." Totesin vain, että niin näkyy jatkuvan. Täällä päin harrastetaan vilkasta keskustelua naapureiden kesken...
                Koiran lenkin jälkeen yritin jälleen saada itsestäni esille sen tulevan maratoonarin, mutta koira katsoi minua vähän säälivästi kun makasin takan ääressä selälläni ja ajattelin, että räntäsade ei inspiroi yhtään... Kymmenen minuutin päästä siitä juoksin kuitenkin pitkin loskaisia kyläteitä räntäläiskät olkapäillä.
                Kamala keli juosta! Tiet olivat liukkaat tai loskaiset eikä kunnon juoksu-uraa tai edes kunnon pitävää pohjaa askeleille löytynyt enää edes tienlaidasta! Välillä piti hipsutella kuin jalat olisivat olleet kahden ja puolen sentin mittaiset ja askel puolta lyhyempi! Powereita olisi ollut, niin kintuissa kuin muutenkin, mutta keli pilasi täysin koko juoksuinnon. Hetkittäin pääsi revittelemään sulalla asvaltilla tai hiekkatiellä ja siinä pääsi jo vähän siihen fiilikseen mikä tulee olemaan kesäjuoksuissa. Jeij!

"Älä syö lunta !!" (Emännän auktoriteetti puree näemmä...)

Ruuan jälkeen vein koiran purkamaan energiaa rantalenkin poluille. Taas oli haisteltavaa, vaikka puolet olivatkin eilisiä omia jälkiä. Jään reunassakin jo käytiin, mutta en minä ainakaan enää jäälle menisi (en ole mennyt koko talvena, mutta nyt en ainakaan menisi!). Joka paikka oli märkää tai liukasta tai märkää JA liukasta.
                  Tulisi nyt vaan se kunnon kevät niin pääsisi taas haravoimaan niitä pienen pieniä nurmilaikkuja. Iltalenkilläkin oli niin pimeää, ettei oikein erottanut metrin päässä olevaa koiraakaan (varsinkin kun tuo meidän hauva on noin näkyvän värinen...)! Haluan ne keväiset ja kesäiset illat, kun aurinko ei painunut mailleen millään ja valoa riitti riesaksi asti! Tahtoo kevään ja alkukesän!!

Löydätkö kuvasta lippalakin?

Niin, siitä aikaisin heräämisestä oli se hyöty, että omien juoksujen ja koiran lenkityksien lisäksi sain tosiaankin torpan siivottua ja jopa - vihdoinjaviimein - ne lakanat silitettyä ja kaksi koneellista pyykkiäkin pestyä. Iltasella saunoin ja nautiskelin rauhasta ja hiljaisuudesta (ja savustetusta hajusta..).
              Kunhan nyt vähän ilmat piristyisi.
              Pliis.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
34. juoksupäivä (12. viikko alkaa...)
- 7.2 km kylälenkki (50min)
- jalat jaksoivat hyvin
- hengitys oli melko moitteetonta
- askellus ja ryhtikin olivat parempia, vaikka loskaisuus, liukkaus ja epätasainen tie pilasivat kaiken juoksuilon
- tiet olivat uraisia, jäisiä, liukkaita, loskaisia ja paikka paikoin sulia, joten sai olla kuin aropupu loikkien puolelta toiselle juoksutilaa etsien!
- +3, räntäsadetta
- mukava olo kuitenkin jälkeenpäin ja ihana tunne siitä, että oli kuitenkin jaksanut lähteä juoksulenkille!

Kevättä kuvin

Tänään oli ihanan keväinen päivä. Kylmä tosin, mutta muuten juuri sellainen, että jos lunta ei olisi ollut, olisi voinut kuvitella elävänsä maalis-huhtikuussa.
            Käytiin koiran kanssa pitkästä aikaan rantalenkillä. Ei olla käyty siellä melkein viikkoon ja sen kyllä huomasi hauvelista, joka nuuhki ja haisteli joka paikan tarkkaan. Ja löysi kaikki vähäisetkin sulat kohdat ja mättäät metsän reunasta ja puitten ympäriltä! Kai niissä sitten tuoksui kevät enemmän.

Minä puolestani nautiskelin siitä olosta, että hetken aikaa ei ole suurempia murheita elämän kapealla tiellä. Tiedän toki, ettei tämä fiilis ole hakattuna marmoritauluun ja pian taas valitan monen lauseen verran, miten epäreilu ja julma tämä maailma on, mutta hetken aikaa olin (ja olen kai vähän vieläkin) onnellinen ja murheeton.

Olisi tehnyt mieli kantaa jo puutarhatuoli ja -pöytä tälle nurmilaikulle ja juoda kuumaa kaakaota pihamaalla...

Leppoisa sunnuntai

Tänään olisi nukuttanut, mutta koiralle tuli nälkä seitsemältä, joten sen verran piti nousta pystyasentoon, että sai sen kylläiseksi ja sitten silläkin kai oli loppuaamusta vähän levottomien jalkojen syndroomaa, kun se potkiskeli koko aamun minun pohkeitani niin että unesta pystyi vain haaveilemaan. Makasin siis silmät kiinni ja nautiskelin sunnuntaiaamusta muuten.
             Ikkunan takana tuuli ulvoi ja maisema oli jotenkin julman näköinen.
             Satoi jotain jäisen lumen ja rännän sekamelskaa ja kun aamulenkillä käytiin koiran kanssa niin oikein naamaa viilteli viima ja sade. Aikamoista helmikuun loppua! Ihanaa oli kuitenkin se, että yön aikana oli satanut kerros lunta ja nyt pystyi taas kävelemään niin ettei tarvinnut kaiken aikaa pelätä liukastumista ja kaatumista. Jippie!

Mukavaa kun viikonloppulomalaisista on jotain hyötyäkin! Eilen kun itse tienasin työmaalla senttejä kasaan, isä oli karhentanut traktorin ketjuilla vähän pihamaan jäätikköä ja ajanut samalla noita lumivalleja pois räystäiden alta. Auttoi jo vähän kevätlumien ajeluakin. Ihanan tilavaa ja jotenkin jo keväistä! Aikamoiset vallit on vain nyt lunta pellon reunalla, joten ennen kuin ne sulaa, voi olla jo juhannus!

Tänään oli sitten 11. juoksuviikon viimeinen juoksupäivä. Vähän aamulenkin koleus hirvitti, mutta kun laittoi lämpökerraston päälle vielä vähän lämmikettä niin oikeastaan oli oikeinkin sopivasti päällä juoksua varten. Tänään kiepsautin tuon kymmenen kilsan lenkin toisin päin, kun tuuli olisi ollut vastainen melkein puolet matkasta toisin päin. Noh, ei lenkki näinkään päin mikään iisi ollut, mutta yllättävän mukavanoloista juoksua kuitenkin koko kymppi. Ei oikeastaan jalat menneet puuduksiin missään vaiheessa ja olokin oli tosi hyvä. Loppukilsan aikana tuntui jopa siltä, että kroppa juoksi ilman, että minä autoin asiaa millään lailla... olikohan se näitä ruumiistaan irtaantumis-kokemuksia sitten!
             Juoksun jälkeen oli taas niin eufoorinen olo, että istua toljotin koiran vieressä ja tuijotin eteeni pehmeän lämmön ja onnellisuuden ympäröimänä. Ah!

Ensi yönä on sitten se Oscar Gaala. En todellakaan valvo ja katso, vaan nauhoitan ja katson huomenna. Melkein toivon, että huomenna olisi sen verran kurja sää, että se houkuttelisi pysymään lämpöisten asioiden lähellä. Saisi kyhnätä koiran pehmeää kylkeä vasten ja syödä hyvin ja nautiskella helmikuun viimeisen viikon alkamisesta.
             Oikeastaan minun pitäisi suunnitella ensinäkin Helsingin reissua, sillä lupasin jo lokakuussa (!!) isolle siskolle, että tulen niihin siskonpojan myöhästyneisiin yksivuotispäiville.. öhöm! Aika myöhästyneisiin todellakin... Ja sitten minun pitäisi saada aikaiseksi pyytää vähän naisia kylään, että voitaisiin taas vaihtaa kuulumisia ja talven ilot ja surut ennen kuin kevät painaa jokaiselle päälle pihatöineen ja muine kiireineen. Miten sitä onkin ollut nyt niin saamaton? Tai nojooo, tiedänhän minä miksi: koiran sairastelun takia. Silloin kun koira on ollut kipeä, ei ole jaksanut tehdä kuin pakolliset ja sitten kun se on ollut parempi, niin on pitänyt toipua sen sairastelusta.
              Mutta huomenna en nyt ajatellut tehdä kumpaakaan vaan nauttia viimeisestä virallisen talvikuukauden viikosta! Hellurei!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
33. juoksupäivä (11 viikkoa takana)
- 10.6 km metsätie+kylälenkki (1h 13min)
- jaloissa tuntui hyvälle koko matkan ja ylämäetkin alkavat tuntua jo ystävällisemmiltä
- hengityskin toimi, tosin piti itseään muutaman kerran muistuttaa kasvojen rentouttamisesta niin silloin kädetkin roikkuvat rennommin sivuilla (5km kohdalla meinasi jälleen kylkipistos tulla, mutta se johtuikin vain ylimääräisestä ilmasta mahassa...)
- askellus ja juoksuasento olivat kohtalaisen hyvät. Vähän loppumatkasta väsähdin tuon asennon kanssa ja askellus sai haastetta ensin vähän liukkaasta metsätiestä ja sitten loskaisesta maantiestä
- ihanan eufoorinen olo juoksun jälkeen! Pehmeä, raukea ja tavattoman onnellinen ja kevyt!
- hyvä juoksu ja olen kamalan ylpeä jälleen 10 kilsan pyrähdyksestä!

Työpäivä ja elokuvailta

Tätä aamua kuvaa ehkä parhaiten lappu, jonka olin kirjoittanut eilisiltana valmiiksi pöydän kulmalle:

Muista

musta paita

kännykkä

kirje

rahapussi

vaatteet

Lappu tuli tarpeeseen. Siitä vaan oli unohtunut auton avaimet, jotka piti hiipiä hakemaan vielä niin, ettei koira heräisi ja hermostuisi. Kuusikymmentä kiloa ja risat liikkuu tahtoessaan aika hiljaa..

           Aamu oli liukas, harmaa ja sateinen. Oikein varsinaisesti inspiroiva keli aikaiseen työaamuun. Hassua sinänsä: nousin aikaisin ylös, mutta silti meinasin myöhästyä. Mihin se hävisi se aika siitä väliltä ja milloin saan kadotetun ajan takaisin? Mihin kuluttajansuojavirastoon näistä asioista voi valittaa?

Päivä oli kaikessa harmaudessaan varsin mukava. Paljon ihmisten kanssa puhumista ja kohtaamisia ja sellaisia ihania pieniä tilanteita, joista sai irti huumoria ja naurua, vaikka työympäristöstä ei sitä luulisi. Pitkä päivä kuitenkin oli ja erityisesti jaloille, jotka ovat taas talven aikana tottuneet löttösiin kenkiin, missä jalka saa levitä kuin Aku Ankalla. Nyt sitten jalat ovat kuin puolipuristimessa koko ajan. Makasin iltasella saunan lauteillakin selälläni jalat kohti kattoa ja se tuntuikin yllättävän hyvältä!

               Kävin töiden jälkeen hakemassa harmaan päivän pelastukseni Postista ja onnellisena kannoin pakettini kotiin ja maltoin odottaa iltaa sen avaamista. Rakastan elokuvia, se on kai joskus tullut jo ilmi, mutta rakastan myös erilaisia draama-, sairaala- ja (näköjään myös) fantasia-sarjoja, sillä muutaman elokuvan lisäksi tämän kertaisesta paketista paljastui Olipa Kerran-sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta.

Varsinkin noiden tv-sarjojen boxit ovat ihania erityisesti silloin kun lojuu kuumeessa, sydänsuruissa ja sadepäivinä sisällä ja saa toljottaa lempparisarjaansa monta jaksoa kerralla. Harrastin tätä suurin määrin noin vuosi sitten kun olin monta monituista viikkoa sängyn pohjalla, olo oli kurja, ei jaksanut kävellä kuin kylppäriin ja takaisin sänkyyn ja itketti ja masensi se, että olo oli niin voimaton ja huono. Silloin minut pelasti Perhesiteet-sarja, joka puolestaan on perhedraaman aatelia. Sairaalasarjoista ehdottomasti Greyn Anatomia, jota olen seurannut koko ajan, ekasta jaksosta aina näihin jaksoihin ajan. Eli siis pian 11 tuotantokauden verran! Hohhoo!

           Tämä viikonloppu on vielä leffaystävän "Hullut Päivät!" sillä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jaetaan Oscarit ja koko viikonlopun tv:stä tulee Oscar-palkittuja leffoja! Olen yleensä nauhoittanut Oscar Gaalan ja katsonut sen seuraavana aamuna ennen kuin aukaisen ainuttakaan tiedotusvälinettä siitä, kuka on voittanut ja mitä. Tänä vuonna onkin ehdokkaana paljon sellaisia näyttelijöitä, joihin en ole niin usein törmännyt. Tietysti tuttujakin joukosta löytyy. Kestosuosikkina näköjään joka vuosi Meryl Streep. Sinänsä ymmärrettävä valinta, sillä minustakin Streep on näyttelijä, joka kertoo elokuvasta jo paljon! 

              Iltasella lojuin sängyssä viltin alla (sillä olin syönyt pienen pikarin vaniljajäätelöä ja siitä tuli kylmä) ja katsoin nauhalta Pelikaanimuistiota, jonka olin viikolla nauhoittanut. Tai voiko sitä katsomiseksi sanoa jos nuokkuu silmät kiinni... noh, ainakin kuuntelin.

               Nyt kyllä menen nyhjäämään koira-kullan kylkeen, sillä otus näyttää nukkuvan niin hyvää ja syvää unta, että tässähän nukahtaa jo pelkästä katselusta...

P.S. Sain pakettini mukana 5 euron lahjakortin nettikirjakauppaan... Pitää huomenna katsoa minkä kirjan ostaisi! ... .... tästähän tulee selvästi ostokierre ... ... näin ne juuri alkavat ... ne tarinat, joiden ensimmäinen lause kuuluu: "Tämä on tarina siitä, miten menetin kaikki rahani.."

P.P.S. Koiran vointi oli tänään jo hyvä, joten ainakin antibioottikuurin aloitus siirtyy. Melkein jo pystyn huokaisemaan, mutta historian muistaen pieni epävarmuus piilee aina ennen lopullista varmuutta.

P.P.P.S. Äskeisen lauseen jälkeen ei voi kun todeta, että tämä emäntä on enemmän kuin valmisa puolitajuttomaan unitilaan. Hyvää yötä, möröt!

Pikaiset riviset!

Minun pitäisi olla jo peiton alla unta odottelemassa, mutta ihan pikaisesti ikuistan tämän päivän bittiavaruuden keskelle.
         Yö meni hyvin. Viiden maissa annoin koiralle vähän ruokaa ja toipilas veteli sen jälkeen taas unta rauhallisesti poikittain sängyn molemmin puolin. Minä olin juuri saanut unesta kiinni ja kunnon otteen, kun pomo soittaa huomisista töistä. Ensin ajattelin, että kuka ihminen minulle soittaa ja mistä töistä, ennen kuin aivot ehtivät puheluun mukaan. Mahtoi pomoa ihmetyttää...
          Piha oli tänään kuin lasiruutu. Ei yhtä tasainen, mutta yhtä kirkas ja liukas! Tulin huonolle tuulelle jo postinhakumatkalle kun pelotti sekä omat kintut että koira-paran kintut. Aamulenkilläkin olin niin stressaantunut meidän kävelystä että en ole pitkiin aikoihin ollut! Raivostuttavaa kävellä koko ajan niin, että pelkää liukastuvansa tai että pelkää toisen liukastuvan! Iltapäivästä yritin rällätä traktorin ketjuilla vähän jään pintaa rikki ja ihan hyvä se juuri silloin olikin, kun hyppäsin traktorin kopista alas, mutta nyt illalla oli taas uutta vettä sulanut jään päälle ja huomenna tämä herkku alkaa alusta...
            MINÄ EN JAKSA !!

On ikävä näitä otuksia...

Iltalenkillä koira teki jo melko hyvät kikkareet, vaikka eivät nekään nyt ihan priimaa olleet edelleenkään, mutta parempaan päin kuitenkin - ainakin nyt! Kunhan nyt vain selvittäisiin ilman antibiootteja näistä mahavaivoista niin saisi vähän suolistoa kuntoon edellisten antibioottien tuhoista... Päivä kerrallaan.
          Huomenna töihin ja luvassa on pitkä päivä. Tänään olisi pitänyt saada vähän nukuttua, kun nyt olen mennyt vähän huonoilla unilla, mutta toivottavasti saan unta hyvin nyt kun tästä pian pomppaan punkkaan ja toivottavasti tulisi hyvin unta yölläkin, niin edes jotenkin jaksaisi huomisen työpäivän... Saa sitte taas sunnuntaina löysäillä unen puoleen, jos siltä tuntuu. Huomisesta vaan pitää selvitä...
           Nyt.
           Öitä sinne puolelle universumia!

Lue, jos haluat mielesi harmaanmustaksi !

Tänään ulkona näytti samalta kuin miltä minusta tuntui sisältä.
          Herättiin koiran kanssa kymmentuntisten yöunien jälkeen ja ajattelin, että hurraa, alkaa elämä voittaa sittenkin! Sitä riemun tunnetta ja syvää kiitollisuutta kesti aamulenkkiin asti. Koira teki lenkin päätteeksi ensin jo vähän paremman kikkareen, mutta sitten se jo sotkikin häntänsä ja persuskarvansa seuraavien "kikkareiden" kanssa, jotka eivät enää sitten enää niin kikkareita olleet... Säälitti kun koira käveli ihan hassusti pihatien pätkän loppuun, kun karvat olivat tietysti pahan tuntuiset ja yritin parhaani mukaan selittää, että kohta tuntuu paremmalta kunhan nyt vain päästäisiin lämpöisen suihkun äärelle.
            Pian oli koira puhdas ja kuivattu ja kai koiran oma olo vähän parani, mutta minä olin apea, allapäin, surullinen, väsynyt ja neuvoton. Samoja tunteita koin noin kuukausi sitten ja luulin, että vähän kauemmin oltaisiin saatu nauttia siitä olosta, kun lenkille lähdettäessä ei käyty enää suihkun kautta...
            Sadan kilometrin mittainen huokaus ja harteilla kuusitonniset painot.

Tänään satoi silkkaa vettäkin iltapäivästä ja olisi tehnyt mieli vetää ikkunoista verhot eteen, laittaa ovet lukkoon ja kääriytyä kolmeen vilttiin ja herätä vasta sitten kun on kevät... Piha on liukas ja huomiseen mennessä varmaankin jo pelkkä jääkenttä taas.
          Äh.
          Olenko ainut, jota ottaa tämä talvi jo päähän??
          Kävin iltapäivästä juoksemassa ja tällä kertaa se todella oli pään tuuletus lenkki kun yritin saada lenkkipolun varteen jäämään kaikki mahdolliset nurjamieliset ajatukset, mutta näköjään ihan kaikkia ei sinnekään saanut mahtumaan.
           Keli oli muuten hyvä, ei tuullut ainakaan niin kuin tiistaina, mutta tosiaan tämä plussakeli oli tehnyt tiet vähän liukkaiksi jo. Juoksuolosuhteissa ei kuitenkaan vielä tänään ollut sen suurempaa vikaa. Juoksussa puolestaan oli. Jo alkumatkasta tuntui kuin toinen jalka olisi ollut montakymmentäsenttiä pidempi kuin toinen. Juoksin jotenkin puoltavasta ja vaikka nämä meidän kylätiet ovat mitä ovat niin ei niidenkään syyksi voi ihan tämmöistä askellusta laittaa! Vasemman polven sivu jo otti vähän itseensä juoksutyylistäni, vaikka yritin tehdä kaikkeni, että saisin askeleet osumaan normisti tiehen... Hengitys toimi ja kintuissakin oli powereita, mutta askellus vei osansa juoksutehokkuudesta.
           Kiersin metsätiekierroksen pidemmän kaavan mukaan. Matka pysyi samana, päälle 7 kilsan, mutta maisemiin sai vähän vaihtelua. Useampaan kertaa kuitenkin juoksun aikana mietin, miten mukavaa on sitten juosta kun ympärillä on vihreää ja vehreää ja perhoset napsahtavat naamaan... (kevät hoi!)

Tilasin alkuviikosta vähän elokuvia ja tänään sain postista 'pakettikortin', että saisin hakea ostokseni postista. Jos lauantaina on töitä niin käyn sitten samalla reissulla hakemassa, mutta jos ei ole, niin sitten pitää käydä kirkonkylän postissa ihan muuten vain paketti hakemassa. Pientä piristystä keskelle tätä kaaosta.
          Tänään sain pyykit viikattua kuivausrummusta kaappiin. Eiväthän ne siellä lojuneetkaan kuin viikon... Lakanat ovat edelleen silittämättä. Jos huomenna jaksaisi sitten, kun talo on taas kerran siivottu ja puunattu pöpöt kertaalleen pois lattioilta.
          Iltalenkillä yritin hillitä itseni. En halunnut antaa koiralle enää ainuttakaan stressin aihetta, mutta kun pääsin vessan oven taakse piiloon, niin itketti taas ihan kaikki! Ihmettelen oikeasti jos en vielä tämän kevään aikana ole kuumeessa tai jossain muussa taudissa, kun henkinen kantti pettää tämän tästä... Luulisi tämänkaltainen, enemmän tai vähemmän jatkuva stressi vaikuttavan jo johonkin fyysisestikin, vaikka miten yrittäisi hyvinä päivinä tankata positiivisia ajatuksia ja aurinkoista mieltä itseensä.
           Mieluusti minä ottaisinkin koiralta taudin itselleni. Osaisin ainakin lääkitä paremmin, kun tietäisin mihin koskee, kuinka kovaan ja miksi. Tuntuu kamalalta, kun näkee, että koira on selvästi vaisu ja hiljainen ja kipeä eikä sittenkään voi toisen oloa helpottaa mitenkään lisää.
            Hmph.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
32. päivä (11. viikko)
- 7.2 km metsätien pitempi versio (47min)
- jaloissa riitti puhti
- hengityskin toimi melko hyvin, vähän niskajumi vaivasi edelleen
- askeleet eivät niinkään. Juoksin jotenkin vinossa ja vinoon... ryhti lösähti ja tuntui että juoksen "istuvassa" asennossa ja harpoin jälleen liian pitkin askelin
- keli oli plussan puolella, tiet vähän liukkaat, mutta ihan ok
- juoksun jälkeen jälleen hyvä olo ja juoksun aikanakin sain päätä puhdistettua mieltä painavista asioista, ihan hyvä juoksu noin muuten

Epäreilu ja umpiväsynyt

Yöllä heräsin viisi kertaa päästämään koiraa ulos. Kahdeksalta aamulla annoin vähän aamupalaa potilaalle ja jatkettiin unia. Oikeastaan minun uneni jatkui koko päivän, sillä olo oli kuin unissakävelijällä. En tajunnut mistään mitään ja ihmettelen edelleen, miten sain makaroonilaatikon tehdyksi iltapäivästä...
           Onneksi koiran vatsa rauhoittui puolenpäivän jälkeen sen verran, että poitsu otti unia melkein viisi tuntia poikittain minun sängylläni. Minä en uskaltanut siihen viereen kellahtaa, sillä pelkäsin, että se ei sitten enää nukkuisi ja unta potilas/toipilas tarvitsi eniten. Hain tuvan puolelta sohvatyynyt ja tein niistä itselleni retkipedin tähän oman kammarini lattialle ja hyvin otin unta tunnin verran siinäkin. Aivan umpiunessa. Ei vain ollut kovin terveellistä niskajumille, mutta onneksi ei pahemmaksi tainnut mennä kuitenkaan...

Tämä päivä ollut jälleen näitä päiviä, kun aurinkoinen pakkaspäivä meni täysin sivuitse kun oltiin koiran kanssa puolitajuttomassa tilassa koko päivän. Itseasiassa laitoin vähän ennen ruokaa molemmat ovet kiinni ja vetäsin vielä oman kammarin rullaverhonkin alas, joten elettiin puoli päivää oikeasti kuin erakkosielut vailla minkäänmoista kosketusta ulkomaailmaan.
            Tämän päivää olen toivonut, että tämä "vatsapöpö" todella olisi vain stressivatsaa, etten ole ensi viikolla jälleen antibioottien syöttäjä... Meillä meni jo niin hyvin monen monta viikkoa enkä ymmärrä mitään syytä tähän hullunmyllyyn - en muuta kuin viime viikonloppuisen hulabaloon, kun ihmisiä oli ja ihmisiä tuli ja meni! Viime yönä olin niin vihainen siskollekin - kaikesta! Ihan kuin se nyt olisi tilannetta jotenkin helpottanut. Kun kello kolme yöllä istuin villapaita väärin päin päällä ja katsoin, kun koira-muru harhailee vatsa kipeänä pihamaalla, olin niin vihainen siskolle. Olin vihainen siitä, että tulemisellaan olivat keikauttaneet meidän rutiinit ympäri, tehneet meidän normiarjesta kaikkea muuta, tehneet koirasta hermoraunion edestakaisella sinkoilulla ja pitkällä lähtöjärjestelyillä. Koira ehti stressata lähtöä pitkän aikaa ja tässä tulos!!
              Tiedän, epäreilua sanoa noin tai ylipäänsä syyttää jostakin tällaisesta, mutta väsyneenä ei ole semmoista filtteriä tunteissakaan, joka vähän hillitsisi epäreiluja syytöksiä...

Tänään toivoin tältä iltataivaan tähdeltä rauhallisempaa yötä ja parempaa vatsaa koiralle huomiselle. 

Jos se toimi Pinokkiossa niin miksei minullekin!

Känkkäränkkäpäivä

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämmitti jo niin, että ihmettelen mitä nuo hanget täällä vielä tekevät! Muuten tämä päivä tuntui taas sellaiselta, että olisi tehnyt mieli napata viltti, mennä johonkin pimeään nurkkaan ja istua ja itkeä siellä tämän päivän.
           Aamulla ihmettelin jo, että onpas koira vilkkaalla päällä ja ajattelin, että voikohan kevätmieli tarttua koiraankin auringon mukana. Ei se mitään kevätmieltä ollut eikä kevätriemua koiran rinnassa. Sillä oli vatsa kipeä, löysällä jos suoraan sanotaan. Minä istuin aamulla tuvan ikkunan ääressä, puut rätisivät tuvan isossa uunissa ja kello tikitti seinällä. Ajattelin, että tämä ei vain voi olla totta, kun koira kykki pihalla ja teki kaikkea muuta kuin hyvät tuotokset pihamaan hangelle!
            Toivottavasti tämä on vain viikonlopun stressauksen purkua ja menee ohi parissa päivässä, kunhan nyt elämä tasataan taas normaaleihin uomiinsa. Meidän koira kun on vähän samanlainen kuin minäkin, stressaa vatsalla.

 Tänään alkoi 11. juoksuviikko ja ei nyt sekään oikein mennyt niin kuin olin ajatellut. Ihana keli aurinkoineen, mutta järjettömän kylmä tuuli (eli viima) teki jo aamulenkillä olon kylmäksi, vaikka minulla oli lämpökerraston paita, poolopaita, villatakki ja villapaita sekä kauluri ja toppatakki päällä (!!!). Sitten olisi pitänyt vetäistä juoksutrikoot päälle, HRR! Näin kuitenkin tein, mutta joka kerta kun tuuli puhalsi vastaan tai vinosti niin tuntui kuin se olisi puhaltanut luuytimiin, vaikka sinänsä ei juostessa kylmä tullutkaan. Kai minulla oli kylmä vain henkisesti...
           Juoksun jälkeen toki tuntui taas yhtä pehmeältä ja kevyeltä olo kuin muinakin kertoina, mutta juoksun aikana ehdin monta kertaa toivoa lämmintä suihkua ja poreallasta ja saunaa... Ja huomasin, että tuo niskanjumitus vaikutti oikein syvään hengenvetoonkin. Nappasi kiinni enkä oikein saanut kunnolla henkeä vedetyksi kovin syvään.
            Ruoka maistui ja olisi kyllä maistunut unikin, mutta takaraivossa jyskytti ensinäkin iltalenkki koiran kanssa, että näkisi missä kunnossa se maha on... No se oli edelleen löysällä. Sitten olisi pitänyt silittää, en silittänyt. Siivosin sillä aikaa kun sauna lämpesi ja sekin jäi liian myöhäiseksi kun vähänkin kun imuri temppuili tai juuttui mattoon kiinni niin miulta paroi päreet!
            Yhteisvastuukerääjäkin sattui tulemaan juuri lippaansa kanssa ovelle kun heiluttelin imuria. Ihme että löytyi pussista ihan selvää rahaa, kun yleensä maksan kaikki kortilla niin ei jää seteleitä eikä kolikoita pussiin.
             Saunassa istuin ja yritin hautoa harteitani. Nytkin istun lämpötyyny harteilla, mutta alkaa jo olemaan aika haljakka tämän tyynyn lämpö. Onneksi kipugeeli ja lämpöhoidot ovat jelpanneet, niin ei ihan niin kipeä ole enää kuin viikonloppuna. Edes jotain.

Tämän päivän olo on vähän kuin tuolla heinällä tuossa...

Äsken iltalenkillä, kun olin sonnustautunut ensin kaikkeen mahdolliseen joka alkaa sanalla villa- tai toppa- , niin ärhentelin koira-paralle ihan turhasta jälleen. Sitten tulikin jo itku ja seisoin tuolla pihametsän laidassa toppahaalarissani ja itkeä vollotin ääneen. Kuulkoot naapurit! Kuulkoot metsän eläimet! Otti päähän kaikki! Ensinäkin se toissailtainen, kun annoin tehdä itsestäni täyden idiootin, sitten tämän päivän muut "epäonnistumiset" ja lisäksi sitten vielä koiran kipeä vatsa..
          Tarvitsisin sellaisen 24h-terapeutin, jolle voisi soittaa minä vuorokaudenaikana hyvänsä ja kertoa niin monta kertaa samat jutut kuin tarve vaatisi. Ystäväni ovat varmaan jo täysin väsähtäneitä, kun muljuttelen samoja asioita mielessä tai aina ne surut johtuvat samoista ihmisistä. Jos he kehtaisivat niin he varmaan sanoisivat, että ehkä kannattaisi katkoa välit sellaisiin tyyppeihin, jonka takia itkeä vollotan metsätienlaidassa kello kymmenen iltayöstä.
           Positiivinen asia loppuun: sain tänään postista Suomalaisen Kirjakaupan kirjeen ja ostoista kertyneen bonussetelin. Jopa 15 euroa! Hirvitti vaan se summa, millä tuon setelin olin saanut... Se pitää käyttää maaliskuussa, joten pääsen viimeistään ensi kuussa kirjaostoksille.
             Hurraa!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
31. päivä (11. viikko alkoi...)
- 7.2 km kylälenkki (47min)
- jaloissa oli poweria, mutta muuten tuntui että nilkoissa olisi roikkuneet lyijypainot. Tällä kertaa en pystynyt kanavoimaan negatiivisia ajatuksia energiaksi
- hengitystä vaikeutti niskakipu, mutta kyllä minä taisin happea silti saada kun en kuollut tielle
- Askellus ja juoksuasento yrittivät olla parempia kuin viimeeksi, mutta kylmä viima taisi vetää kippuraan jo ihan luonnostaan
- juoksun aikana ei oikein ollut hyvä fiilis, mutta juoksun jälkeen tuli taas se pehmeä ja kevyt olo, jonka kruunaa sitten hyvä ruoka!
- -3 pakkasta, kaunis aurinkoinen keli, mutta hitonmoinen viima joka teki olon kylmäksi

Niskoja nakellen uuteen viikkoon

En osaa enää lämmittää taloa!
           Plussakelit totuttivat minut sellaiseen lämmittämiseen, että kunhan nyt muutaman klapin uuniin viskasi, mutta näillä pakkasilla se ei sitten enää riitäkään! Kääks! Aamusella tulin vähän koleaan tupaan. Mittarissa oli +18 sisällä ja ihan normi lämpötila sinänsä, mutta kun tupa on yhtä avonaista isoa tilaa, niin siellä semmoinen lämpö ei lämmöltä tunnu. Hipsuttelin hakemaan villanutun niskaan ennen kuin uskaltauduin ulkoilmaan ja postia hakemaan. Ulkomittari näytti -20 ja jo kuistilla iski semmoinen olo, että ei tuntunut riittävän minkään lampaan villasta kehrätyt villatuotteet. Kylmä oli jo ennen kuin oli kylmä!
           Niska oli entisestään jumissa ja päätin että nyt loppu tämä leikki ja hakisin aamulenkin päätteeksi apteekista vähän kipugeeliä ja lämpötyynyjä. Aamulenkillä käytiin rannalla ottamassa aurinkoa. Ei oikein tainnut vielä naamaan tarttua, kun oli niin valkea pärstä kun peilistä katsoi, mutta muuten kyllä lämmitti ihanasti!

Apteekista löysin Voltarenia, Thermo Care-lämpölaastareita (vai miksi ne niitä läpysköitä kutsuu) ja sitten vähän tulevia flunssia silmällä pitäen sinkki ja c-vitamiini imeskelytabletteja. Tropit kohillaan ainakin... jos nämä eivät auta, on tauti kuolemaksi, vai miten se meni...?
            Kyllä tuo Voltaren taisi vähän auttaakin jo, kun sitä tuonne niskaan sivelin. Tänään kyllä istuin takkatulen kuumuudessa ja saunan lämmössäkin sen verran, että luulisi niskan ainakin lämpöhoitoa saaneen. Lämpölaastaria en vielä kokeillut, kun farmaseutti antoi näytepakkauksen ensin, kun kuulemma kaikille ei sovi ja on parempi ensin kokeilla, kun ostaa koko kolmen paketti. Fiksua, mutta nyt en tiedä milloin malttaisin sen kuluttaa, kun sitä saisi pitää kahdeksan tuntia yhtä kyytiä niin saisi sitten joku ilta köllötellä niska lämpöisenä...
             Iltasella mietin sitäkin, että onkohan miun juoksuvarustuskin vähän vajaa tuon hartioilla olevan lämmön suhteen? Jos vaikka saavat kylmää siinä kun juoksentelen. Huomenna pitää laitella vähän enemmän nuttua tuonne yläkroppaan, kun lähden juoksemaan. En halua niin edistyksellinen olla, etten voi kohta katsoa kuin eteenpäin (kun pää ei käänny kummallekaan sivulle...eh...)!

Sain tänään postissa vielä ystävänpäiväkortin. Yhtä lailla se lämmitti nytkin. Oli mukava saada 'omaa postia' kun muuten sieltä tuli vain ruokamainoksia. Aamulehden mukana oli laatikkoon jaettu naapurikylän tapahtumakalenteri tälle vuodelle. Siinä oli kaikenlaisia tapahtumia jääpallopelistä kevään kirppiksiin ja liikuntasalivuoroihin. Sitten siinä sanottiin, että ensi syksyksi ovat etsimässä tuohon kylätalolle jumpan vetäjää ja minä ajattelin heti, että olisipa kiva vetää vähän samantyylistä lihaskuntojumppaa/treeniä muillekin, mitä itse kotisilla teen. Enhän minä olisi mikään koulutettu opettaja ja varmasti huono ulosantikin, kun olen vähän tämmöinen ujo ja erakkoluontoinen, mutta muuten kyllä ajattelin, että ei olisi hassumpaa olla se kannustava osapuoli jonkun liikunnallisissa ponnisteluissa. Ja vaikka en itse sitten loppujen lopuksi vetäjänä olisikaan niin varmasti kävisin katsomassa millainen jumppapiiri sinne syksyllä saadaan (jos saadaan, kun tämä on niin syrjässä kaikesta...).
             Niin ja kun eilen taas purin loukatun sydämen tuntoja, niin tänään päätin yrittää ainakin antaa asian painua pohjille ja yrittää antaa jossakin vaiheessa sen anteeksikin. Miekkonen heitti illalla sen suuntaisella viestillä, että kai silläkin oli ollut paha mieli, joten en palannut asiaan enää tänä iltana ollenkaan vaan vastasin viestiin ja kertoa jollottelin hartiakivut ja saunan lämmitykset.
             En haluaisi olla sellainen ihminen, jonka maailma on mustavalkoinen vaan joka näkisi ne harmaan sävytkin. En haluaisi hylätä tai tuomita toista täydellisesti yhden (tai muutamankaan) harha-askeleen perusteella vaan nähdä asioista vähän laajempi kuva. Haluaisin, että pystyisin uskomaan, että ihminen pystyy välittämään ja tykkäämään toisesta, vaikka tekisi tai sanoisi joskus niin pahasti, että se jättäisi arvet sydämeen.
               Tänä iltana yritin olla sellainen ihminen, joka antaa vielä mahdollisuuden ja pyrkii antamaan anteeksi. Täytyy kyllä sanoa, että kirotun vaikeaa se oli, kun mieluummin vain pieksisi toisen siihen kuntoon, missä oma sielu ja sydän tällä hetkellä on. Mitäpä sekin auttaisi?
                Mutta tiedättekö mikä on tässä hyvään pyrkimisessä pahinta?
                Se, että se toinen ei koskaan tekisi samaa minulle.

Aurinkoinen synttäripäivä ja laskiaissunnuntai

Meidän hauva täytti tänään 14 vuotta.
           Uskomattomalta tuntuu, että vasta 14 vuotta on elämää värittänyt nelijalkainen rakas otus, kun itse en oikein muista millaista oli elämä ennen koiraa, mutta toisaalta sitten taas neljätoista vuotta on kohtuullisen pitkä aika koiran elämää. Kahdeksan vuotta hauveli on asunut minun kanssani ja kuusi ensimmäistä vuotta koko porukan kanssa. Sekin on niin uskomattoman tuntuista, että olen ollut suurimman osan karvaturrin elämää se ihminen, jota kai voisi kutsua jonkinmoiseksi turvaksi (vaikka useimmiten se onkin ollut toisinpäin, että minä olen itkenyt itkuni koiran olkapäätä vasten ja se on ollut minun tukenani).
              Eikä se minun vapaa sunnuntaiaamu ihan toiminut eikä onnistunut, mutta aurinko pilkisteli niin komeasti verhojen raosta, että ei vaan voinut löytää moitittavaa näin kauniista ja aurinkoisesta aamusta, vaikka en ihan lötköilyä saanutkaan harrastaa suunnitelmien mukaan.
              Puolen päivän maissa piipahdin naapurin pojan synttäreillä ja tajusin jälleen, miten vanha olen, kun 'pieni poika' tuli ja koppasi minut halaukseen niin että minun jalkani olivat ilmassa eikä päin vastoin. 'Pieni poikani' täytti viikko sitten 17 vuotta ja on päätä pidempi. Mihin se aika oikein menee?
              Viikonloppuvierailla oli vähän kiire poislähdön kanssa, joten kun kolmen maissa olimme ruokailleet, vieraat lähtivät kuin poisajettuina ja jälkeen jäi super-iso tiski ja ihana rauha ja hiljaisuus. Oli kuulemma kiire katsomaan vielä tulevan keittiön kaapistojen ovimalleja, kun sisustussuunnittelija-siskokulta oli kerrankin paikalla. Minä jäin tiskaamaan ja sitten istahdin päivänsankarin kanssa huilimaan: koira valtasi koko sängyn ja minä istahdin sängyn viereen lattialle, nappasin lakun ja kirjan ja nautin siitä, että ulkona näytti ihan kevätillalta (jos ei ottanut huomioon -13 asteen pakkasta ja satametrisiä hankia) ja siitä, että talossa ei kuulunut muuta kuin koiran uni.

Melkein parasta mitä tämän torpan emäntä tietää: kirja, lakritsi ja oma rauha.

Oikeasti olisi pitänyt kai raahata koiruus jo vähän aikaisemmin iltalenkille, kun lenkkeily jäi tänäänkin päiväsaikaan vähän huonolle, kun sisko ei koiraansa hihnan päässä käyttänyt ja minä olin maailmalla, mutta käytiin sitten puolen kuuden maissa otsalampun kanssa pienellä pyrähdyksellä. Pakkanen oli kiristynyt ja vaikka olin pukeutunut jälleen kuin pigviini pohjoisnavan tuuliin, niin silti vähän vilu tunki iholle.
           Kävin lämpöisessä suihkussa ja iltapalaa tehdessä tajusin, ettei taloa oltu tänään lämmitetty. Puut töröttivät halkolaatikossa siinä kohden mihin ne eilen sylistäni rojautin. Lämmityksessä menee pari kolme tuntia enkä kehdannut enää iltasella tuikata tuli uuniin, kun en olisi varmaankaan saanut yöksi peltejä kiinni joten lämpö olisi karannut kuitenkin harakoille ja variksille.. Huomenaamulla vaan mahtaa olla vähän viileämpi tupa kuin normaalisti, sillä ulkona oli -17 astetta, kun äsken käytiin päivänsankarin kanssa iltalenkeillä. Koirakin nosteli jalkoja kylmissään ja piti poloista vähän matkaa kantaa, ettei ihan tassut paleltuisi jääkalikoiksi (kyllä, hemmottelen koiran pilalle, mutta ketä muutakaan minä hemmottelisin..♥)

14-vuotias päivien ilo ja onni. Rakas nuhjake ♥

Ajattelin eilen kun kävin nukkumaan, että noinkohan eilinen juoksu-urakka kostautuu tänään puujalka-oireyhtymällä, mutta yllättävän hyvältä jalat tuntuivat aamulla. Enemmän minua tuo niska taas on tänään vaivannut ja huomenna aion mennä apteekkiin ostamaan jotain voidetta tai geeliä, joka vähän jelppaisi kipeyttä ja kireyttä tuolla vasemmalla puolella niskaa... Auts!
              Tänään taisi olla laskiaissunnuntaikin. En käynyt mäessä, mutta ulkoilin kyllä muuten, joten kai se edes puoleksi pisteeksi lasketaan... Toivottavasti näitä päiviä tulisi lisää, aurinko teki tänään mielialalle oikein hyvää!

Aurinkoisen päivän viimeinen pilkahdus.

Tänä iltana olen ajatellut anteeksiantoa ja anteeksi pyytämistä. Kun eilen kirjoittelin, että meillä meni vähän sukset ristiin ystäväni kanssa eilisiltaisessa viestien vaihdossa niin samainen ystävä laittoi aamutuimaan viestin, missä vähän naureskellen kirjoitteli, että oli nauraa hekotellut eilisille viesteille, heittänyt bensaa liekkeihin, kun oli huomannut että minulla alkoi hihat palamaan ja naureskellut sitten kunnolla, kun en ollut kuulemma tajunnut, ettei hän tosissaan ollut ollut.
             Ketään ei varmaankaan ihmetytä, jos sanon, että kyseinen ystäväni on miespuolinen. Olemme tunteneet toisemme kohta jo kymmenen vuotta ja asetelma on ollut jokseenkin aina sama: minä olen ollut se, joka yleensä loppujen lopuksi huomaa olevansa naurunaihe. Välillä vaan ihmettelen, että miksi ihmeessä välitän hänenkaltaisestaan ihmisestä? Ennen ajattelin, että muut eivät vain huomaa sitä miestä, jonka minä hänessä näen, mutta tällä hetkellä mietin, onko sitä miestä enää olemassakaan, jonka minä olen joskus tuntenut...
             Tunsin itseni aamuisen viestin jälkeen niin typeräksi. Mies oli pitänyt minua pilkkanaan, nauranut tunteilleni, ajatuksille ja arvoilleni, tehnyt minusta täysin typerän ja mitättömän ja saanut koko iltaisen huvin, sillä että oli vedättänyt minua puolustamaan omia näkökantoja, kertomaan vaikeitakin asioita ja jakamaan tunteitani. Nyt illalla mies laittoi viestin, jossa oli jo erilainen sävy, mutta ei tuntunut mies tajuavan, miksi tunsin itseni niin loukatuksi kuin mitä tunsin. Minulla on ollut koko päivän paha mieli, jos ajatus on vähänkin hipaissut aihetta, ja surullinenkin, sillä todella luulin, että tämä tapaus olisi erilainen kuin muut. Minulla ei ole montaakaan miespuolista ystävää tai edes tuttavaa, joiden kanssa tulisin toimeen, kun en vain yksinkertaisesti oman henkilöhistoriani takia ole pystynyt luomaan miehiin luottamussiteitä kovinkaan helposti. Tämän miehen kanssa luulin, että kymmenessä vuodessa olisi jo jonkinmoinen side syntynyt sen suhteen, että voisin häneen luottaa ja ajatella, että mies olisi ystävyytensä kanssa tukenani ja seisoisi minun puolellani... Mikä hölmö minä olenkaan!!
               Ja kun vastasin miehen iltaiseen viestiin, että tunnen oloni todella typeräksi, loukatuksi ja olen ollut surullinen ja pahalla mielellä siitä, että hän sanoo välittävänsä minusta ja samaan aikaan on valmis mitätöimään minut täysin, mies sanoi, että minä ymmärsin asiat väärin...
               Minun syynihän tämä(kin) on jälleen.
               Tietystikin.
                Miksi en sitä nyt ennen tajunnut...
               Mieshän on täydellinen, täysin vailla vikoja - vain väärinymmärretty poloinen.
               Itkin tänä iltana pitkästä aikaan. Viime kerrasta taitaa olla aikaa ainakin pari viikkoa ja on jotenkin tuntunut, että aurinko on auttanut siinäkin asiassa, ettei itku ole niin herkässä (muutoin kuin ystävämme hormoonien vaikutuksesta), mutta tänä iltana itkin sitä pettymystä, että sellainen ihminen, johon on itse luottanut pettää sen luottamuksen monelta osin.
                 Anteeksiantaminen.
                 Hieno sana, mutta joskus pirun vaikeaa. Ei taida anteeksi pyytäminen olla sen helpompaa, sillä ainoassakaan viestissä mies ei sitä tehnyt - en tosin sitä odottanutkaan, sillä sen verran miestä tunnen, että hän ei paljoa anteeksi pyytele.
                  Pitänee nukkua yön yli, jos vaikka huomenna paistaisi taas aurinko. Sen verran itseäni tunnen, että jossakin vaiheessa painan tämän loukkauksen ja pahan mielen nurkkaan ja jossakin vaiheessa annan kai miehelle anteeksikin, mutta toivottavasti opin jotain. Toivottavasti opin edes sen, että todellinen ystävä ei käytä toista hyväkseen, ei tee numeroa itsestään ja todellinen ystävä löytyy vierestä silloin, kun eniten häntä tarvitsee tueksi, kuuntelijaksi tai vain halaukseen.
                   Onneksi minulla on semmoisiakin ystäviä.
                   Tänä iltana erityisesti kaipasin erästä, joka nostaa joka kerta hymyn huuliin, jalat irti maasta ja saa minut tuntemaan itseni ihanaksi, pidetyksi ja kaikin puolin hyväksi. Jos välissämme ei olisi montaa sataa kilometriä, olisin iltalenkillä juossut halaamaan häntä ja sanonut, että kaikki hyvä ja vahva mikä minussa on, on hänen ansiotaan, ja hän on saanut sen aikaan vain yksinkertaisesti tykkäämällä minusta kovin paljon juuri tämmöisenä kuin minä olen.
                    Ja minä rakastan häntä sen takia ♥

10 viikkoa, 10 kilometriä !!!!

Heräsin siihen kun koira huitaisi minua tassullaan käsivarteen, kun näki kai unta, että jahtasi jotakuta... Se nukkui ensimmäistä kertaa omalla puolellaan ja pää tyynyyn päin ja oli niin mainion näköinen, että piti upottaa oma pää tyynyyn, etten olisi kultamurua herättänyt hihittelylläni. Ihana mörrikkä!
           Toinen herätys oli ystävänpäivätekstiviesti, joka piippasi kännyyn liian varhain ottaen huomioon, että oli lauantaiaamu ja minulla vapaa aamu. Noh. Mukava herätys tänään joka tapauksessa - kumpikin.
            Viikonloppulomailijat tulivat puolen päivän jälkeen ja toivat mukanaan pienen lumisateen ja kylmän viiman. Mittari näytti kuitenkin plussan puolta tai ainakin nollaa, mutta silti ilma tuntui kovin, kovin kylmältä. Se suorastaan upposi luihin ja ytimiin kaikkien mahdollisten villapaitojen läpi!

Muut kävivät iltapäiväkahveelle, kun laukut oli purettu, minä vaihdoin kamppeet ja lähdin lenkille, vaikka ilma tosiaan olisi houkutellut siihen viltin alle menoon enemmän. Ensimmäisten viiden kilometrin aikana tuntui juoksu ihan hyvältä, vaikka koko ajan melkein piti juosta silmät kiinni, kun tuisku tuprutti suoraan kasvoihin tuulen kera. Mietiskelin, että pitäisi oikeastaan olla sen verran rohkea, että pidentäisi lenkkiä vähän, kun olen kohta pari viikkoa junnannut tässä 7 km lenkillä... Sitten menin normaalin risteyksen ohi ja askeleet veivät uusille poluille. Huomasin, että edes hetkeksi olin saavuttanut sen olotilan, että olisi voinut juosta vaikka loppuelämän. Lihakset olivat lämmenneet ja askel oli rento ja mutkaton. Kai minä siinä hyvänolon tunteen keskellä päätin juosta sitten sen kymmenen kilometrin lenkin (tai tarkka mitta taisi olla 10,6km)...
            Kahdeksaan kilometriin asti tuntui vielä kohtuullisen hyvältä, mutta sitten jalat kai tajusivat, että hei tässä mennään jo ylimääräisille kilometreille! Ei matka jaloissa pahalta tuntunut, mutta erilaiselta toki. Hengitys pelasi paremmin kun oltiin päästy sen viiden kilsan paremmalle puolelle, joten keuhkojen puoleen olisi kai voinut juosta vaikka toisen mokoman.
             Oli aikamoiset tuuletukset pihassa kun tulin lenkiltä. Muun väen reaktiot olivat "aijaa" ja "noniin" -luokkaa, mutta hällä väliä, kun oma mieli oli taivaissa!! HURRAA! Kymmenen viikkoa, kymmenen kilometriä!! Ei huono!!

Sitten maistui ruoka ja rupesi tulemaan se jälkiolo - pehmeä, onnellinen ja kevyt. Polvissa huomasi juoksun vasta kun illalla laittelin ulkosaunaa päälle ja kannoin vesiä ja puita, että jotain on polvinivelillä tehty kun käytti lihaksia vähän erilaisessa hommassa. Iltasella istuin saunassa ja nautin olostani. Kävin kaksi kertaa hangessa, mutta aika kovaa oli... ei ihan ruhjevammaa tullut, mutta ei oikein muutakaan! Polvet saivat kylmä- ja lämpöhoitoa siis oikein kunnolla ja hyvältä ne sitten tuntuivatkin illan mittaan!
             Se mitä puhuin vastuunjakamisesta koiran suhteen, niin se oli kai jotain mielikuvituksen tuotetta. Pikkusiskoni istui koko päivän sohvalla kännykkänsä kanssa ja minä käytin koiran aamulenkillä, annoin ruuat ja käytin iltalenkillä. En tiedä miksi odotin jotain muuta...

Ja eihän tämä olisi ystävänpäivä (siis joulun jälkeen ihanin päivä vuodessa) ellei joku pilaisi sen päivän iltaa minulta. Toivottelin hyvää ystävänpäivää eräälle ystävälleni tekstiviestillä ja muutaman viestin jälkeen viestit olivat pelkkää tulta ja tappuraa vain ja ainoastaan sen takia, että kyseinen ystävä on itse täydellisyys! Ja minä vain ajattelin toivottaa hyvää ystävänpäivää...
             Välillä se erakkomaja jossain huitsin korvessa alkaa tuntumaan oikeinkin hyvältä ratkaisulta...
             Hyvää yötä ystävät ja nekin, jotka eivät tiedä olevansa minun ystäviä ja nekin, jotka eivät haluaisi olla!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
30. päivä (10 viikkoa takana!)
- 10.6 km (ekaa kertaa kymppi rikki!!!) kylälenkki+metsätie (1h 10min)
- jaloissa riitti puhtia hyvin, parhaiten ehkä 5km jälkeen, vähiten siinä 10 km hujakoilla...
- hengitys pelasi ja vähän yritti kylkipistos tehdä entreetä, mutta kun hengitin niin, että tunsin mahalaukun suussa, niin se meni ohi (siis hengitin sen verran syvään...)
- askeleet olivat kepeät ja hyvät ja kai juoksuryhtikin kesti kohtuullisesti
- keli oli nollassa, tuiskutti jäistä lunta ja tuuli suoraan kasvoihin, vähän hankaloitti näkemistä, tiet olivat kuitenkin suht hyvät, kun liukkaiden raiteiden päälle oli satanut kerros nahkeaa lunta
- USKOMATON OLO JUOKSUN JÄLKEEN UNOHTAMATTA TUULETUKSIA!!!!! JEEEEE!!!

Hyvää Ystävänpäivää !!

 

Kaksi karamellia lasketaan kai yhdeksi, jos ne ovat takertuneet yhteen?

-Pikku Myy-

Ensin työ ja sitten lepo...

Heräsin siihen, kun koiruus vaihtoi paikkaa siihen malliin, ettei sitä enää nukuttanut. Siinä se peiton yli minua tuijotti kun raotin silmiä ja kyselin varovaisesti, että jospa nukuttaisiin vielä, mutta ei. Herra oli sitä mieltä, että ylös ja ulos nyt justiinsa. Tajusin siinä kun kömmin peiton alta ja vetäsin verhot ikkunasta, että enhän minä saakaan lauantaiaamuna nukkua pitkään, kun vastuunjakajat (=pikkusisko + company) tulevat vasta lauantaina aamupäivästä... noh, sunnuntaina sitten.
             Tänä aamuna oli kymmenen astetta pakkasta kun hain postia!
              HRR!
              Mitäs tämä nyt on olevinaan? Talvea vai? Entä se kevät ja lämpö ja västäräkit? Tuntuu vähän huijatulta olo!
               Olin ahkera ja siivosin torpan jo aamupäivästä, heti aamulenkin jälkeen ja täytyy kyllä ottaa takaisin tavaksi se pieni imurin ulkoiluttaminen alkuviikosta, kun kerta viikkoon imuroidessa näkee, miten paljon koiran karvaa tarttuu joka paikkaan. Aikaakin meni tuplasti sen, mitä silloin, jos on alkuviikosta vähän nurkkia pyyhkinyt imurilla. Sain kun sainkin torpan siistiksi ja koneellisen pyykkiäkin pesin siinä samalla. Hurraa!
                 Iltapäivästä piti mennä vähän ajelemaan kinoksia pienemmäksi pihamaalta - tai ainakin semmoinen ajatus minulla oli. Onnistumisprosentti olikin sitten huonompi, kun osasin odottaa. Ollaan yleensä keväämmällä tyhjennelty räystään alusia isoista lumivalleista, mutta silloin alkaa olemaan maa jo niin pehmeä, että traktorilla ajo pitää ajoittaa kevätpakkasten aikaan tai sitten aikaisin aamusta tai myöhään illasta, ettei piha mene ihan pilalle. Nyt ei ollut ongelmaa siitä, että pihamaa ei olisi kestänyt, pikemminkin ongelma oli se, että kinokset olivat niin kovia ja jäässä, ettei hommasta tullut mitään. Keväämmällä aurinko ehtii sulattaa kinosten lumen sellaiseksi ryynimäiseksi hötöksi, jolloin sitä on helpompi siirrellä. Nyt loppui into muutamaan kuormalliseen. Blaah!

Käytiin koiran kanssa vielä iltalenkillä, kun meidän hauveli oli niin riehakkaan oloinen, että piti viedä se vähän purkamaan energiaa. Ihana nähdä se niin hyväntuulisena ja virkeänä ♥ Tämän takia sitä jaksoi nousta yöllä, lääkitä ja hoitaa, kun toinen voi nyt noin hyvin ja on oma vallaton itsensä. Ihanaa!
             Aurinko pysytteli tänään melkolailla pilvien takana, mutta iltasella taivas punertui komeaan auringonlaskuun. Ajattelin, että jäältä olisi saanut hienon kuvan punertavasta iltaruskosta, mutta eipä saanut, kun oltiin väärällä kantilla ja metsä oli tiellä. Piti odottaa, että päästiin kotiin ja sitten se oli jo vähän myöhäistä...

Pelastaja-koira rannalla odottamassa minun jäihin vajoamistani... noinkohan ehtisi apuun tuolta asti?!

 

Iltasella, iltatreenin ja suihkun jälkeen laitoin itselleni iltapalaa ja katkaisin kaikki yhteydet ulkomaailmaan. Nautiskelin rauhassa pitsasta, limsasta, kaakaosta ja muusta iltapalasta, mitä nyt lautaselle eksyi. Ihana rauha! Vain minä, koira-herra, iltaherkut ja omat tv-sarjat. Tämmöisiä iltoja kaipaa kyllä silloin tällöin ja joskus jopa sellaisia, ettei aukaise edes tv:tä vaan esimerkiksi köllöttelee koira kainalossa kirjaa lukien.

Tänään jäi se Kodin Kuvalehtikin vielä lukematta, kun jäi takkakin lämmittämättä. Päivään ei näköjään kaikki mahdu, vaikka miten ymppäisi. Huomenna pitää laittaa tulet jo aamusta, kun alkoi iltasella tuntumaan tämä puoli talosta melko viileältä, pakkaskeli tulee muuten sisälle.
            Minulla on vasen puoli niskasta niiiiiiiin kipeä. Oikeastaan tuo puoli harteista on ollut jumissa jo vähän aikaa, liekö vanhalla tai uudella tyynyllä jotain merkitystä, mutta nyt jumituksen lisäksi on tuosta kaulan jänteen kohtaa joku lihas niin kipeä ja kireä, että välillä ihan vihlasee tietty pään asento. Olen yrittänyt tämän illan pitää ensin kuumaa lämpötyynyä siinä ja sitten hieroa tennispallolla, mutta ei nekään mitään salama-apuja tietenkään ole. Olisi ihana semmoinen kuuma tarralämpötyyny, jonka saisi laittaa suoraan kipeään kohtaan ja se kestäisi kuumana koko ajan. Tuo minun kauratyynyni on niin nopeasti haalea, vaikka sen vuoraisi miten villatakin ja yöpaidan alle... Pitäisi varmaan hankkia tai tehdä sellainen hartialämmitin, kun tuntuu, että vaikka minkälaista kauluria pitäisi niin ne eivät yllä niska-hartiaseudulle asti. Juoksussakin olisi ihan hyvä, ettei viima kävisi niskaan... Pitänee katsoa huomiselle lenkille jotain ratkaisua tähän ongelmaan, sillä kyllä kai kylmässä viimassa juoksullakin jonkinmoinen vaikutus on.
               Haaveilin tänään suihkussa kuumasta porealtaasta... Pitäisiköhän lähteä käymään naapurikaupungin kylpylässä?


P.S. Ystävänpäiväkortteja tuli postista tänään kaksi... eivät ihan täyttäneet laatikkoa kokonsa puoleen, mutta minun sydämeni ne täyttivät ilolla ja hyvällä mielellä ♥