Aurinkoinen synttäripäivä ja laskiaissunnuntai

Meidän hauva täytti tänään 14 vuotta.
           Uskomattomalta tuntuu, että vasta 14 vuotta on elämää värittänyt nelijalkainen rakas otus, kun itse en oikein muista millaista oli elämä ennen koiraa, mutta toisaalta sitten taas neljätoista vuotta on kohtuullisen pitkä aika koiran elämää. Kahdeksan vuotta hauveli on asunut minun kanssani ja kuusi ensimmäistä vuotta koko porukan kanssa. Sekin on niin uskomattoman tuntuista, että olen ollut suurimman osan karvaturrin elämää se ihminen, jota kai voisi kutsua jonkinmoiseksi turvaksi (vaikka useimmiten se onkin ollut toisinpäin, että minä olen itkenyt itkuni koiran olkapäätä vasten ja se on ollut minun tukenani).
              Eikä se minun vapaa sunnuntaiaamu ihan toiminut eikä onnistunut, mutta aurinko pilkisteli niin komeasti verhojen raosta, että ei vaan voinut löytää moitittavaa näin kauniista ja aurinkoisesta aamusta, vaikka en ihan lötköilyä saanutkaan harrastaa suunnitelmien mukaan.
              Puolen päivän maissa piipahdin naapurin pojan synttäreillä ja tajusin jälleen, miten vanha olen, kun 'pieni poika' tuli ja koppasi minut halaukseen niin että minun jalkani olivat ilmassa eikä päin vastoin. 'Pieni poikani' täytti viikko sitten 17 vuotta ja on päätä pidempi. Mihin se aika oikein menee?
              Viikonloppuvierailla oli vähän kiire poislähdön kanssa, joten kun kolmen maissa olimme ruokailleet, vieraat lähtivät kuin poisajettuina ja jälkeen jäi super-iso tiski ja ihana rauha ja hiljaisuus. Oli kuulemma kiire katsomaan vielä tulevan keittiön kaapistojen ovimalleja, kun sisustussuunnittelija-siskokulta oli kerrankin paikalla. Minä jäin tiskaamaan ja sitten istahdin päivänsankarin kanssa huilimaan: koira valtasi koko sängyn ja minä istahdin sängyn viereen lattialle, nappasin lakun ja kirjan ja nautin siitä, että ulkona näytti ihan kevätillalta (jos ei ottanut huomioon -13 asteen pakkasta ja satametrisiä hankia) ja siitä, että talossa ei kuulunut muuta kuin koiran uni.

Melkein parasta mitä tämän torpan emäntä tietää: kirja, lakritsi ja oma rauha.

Oikeasti olisi pitänyt kai raahata koiruus jo vähän aikaisemmin iltalenkille, kun lenkkeily jäi tänäänkin päiväsaikaan vähän huonolle, kun sisko ei koiraansa hihnan päässä käyttänyt ja minä olin maailmalla, mutta käytiin sitten puolen kuuden maissa otsalampun kanssa pienellä pyrähdyksellä. Pakkanen oli kiristynyt ja vaikka olin pukeutunut jälleen kuin pigviini pohjoisnavan tuuliin, niin silti vähän vilu tunki iholle.
           Kävin lämpöisessä suihkussa ja iltapalaa tehdessä tajusin, ettei taloa oltu tänään lämmitetty. Puut töröttivät halkolaatikossa siinä kohden mihin ne eilen sylistäni rojautin. Lämmityksessä menee pari kolme tuntia enkä kehdannut enää iltasella tuikata tuli uuniin, kun en olisi varmaankaan saanut yöksi peltejä kiinni joten lämpö olisi karannut kuitenkin harakoille ja variksille.. Huomenaamulla vaan mahtaa olla vähän viileämpi tupa kuin normaalisti, sillä ulkona oli -17 astetta, kun äsken käytiin päivänsankarin kanssa iltalenkeillä. Koirakin nosteli jalkoja kylmissään ja piti poloista vähän matkaa kantaa, ettei ihan tassut paleltuisi jääkalikoiksi (kyllä, hemmottelen koiran pilalle, mutta ketä muutakaan minä hemmottelisin..♥)

14-vuotias päivien ilo ja onni. Rakas nuhjake ♥

Ajattelin eilen kun kävin nukkumaan, että noinkohan eilinen juoksu-urakka kostautuu tänään puujalka-oireyhtymällä, mutta yllättävän hyvältä jalat tuntuivat aamulla. Enemmän minua tuo niska taas on tänään vaivannut ja huomenna aion mennä apteekkiin ostamaan jotain voidetta tai geeliä, joka vähän jelppaisi kipeyttä ja kireyttä tuolla vasemmalla puolella niskaa... Auts!
              Tänään taisi olla laskiaissunnuntaikin. En käynyt mäessä, mutta ulkoilin kyllä muuten, joten kai se edes puoleksi pisteeksi lasketaan... Toivottavasti näitä päiviä tulisi lisää, aurinko teki tänään mielialalle oikein hyvää!

Aurinkoisen päivän viimeinen pilkahdus.

Tänä iltana olen ajatellut anteeksiantoa ja anteeksi pyytämistä. Kun eilen kirjoittelin, että meillä meni vähän sukset ristiin ystäväni kanssa eilisiltaisessa viestien vaihdossa niin samainen ystävä laittoi aamutuimaan viestin, missä vähän naureskellen kirjoitteli, että oli nauraa hekotellut eilisille viesteille, heittänyt bensaa liekkeihin, kun oli huomannut että minulla alkoi hihat palamaan ja naureskellut sitten kunnolla, kun en ollut kuulemma tajunnut, ettei hän tosissaan ollut ollut.
             Ketään ei varmaankaan ihmetytä, jos sanon, että kyseinen ystäväni on miespuolinen. Olemme tunteneet toisemme kohta jo kymmenen vuotta ja asetelma on ollut jokseenkin aina sama: minä olen ollut se, joka yleensä loppujen lopuksi huomaa olevansa naurunaihe. Välillä vaan ihmettelen, että miksi ihmeessä välitän hänenkaltaisestaan ihmisestä? Ennen ajattelin, että muut eivät vain huomaa sitä miestä, jonka minä hänessä näen, mutta tällä hetkellä mietin, onko sitä miestä enää olemassakaan, jonka minä olen joskus tuntenut...
             Tunsin itseni aamuisen viestin jälkeen niin typeräksi. Mies oli pitänyt minua pilkkanaan, nauranut tunteilleni, ajatuksille ja arvoilleni, tehnyt minusta täysin typerän ja mitättömän ja saanut koko iltaisen huvin, sillä että oli vedättänyt minua puolustamaan omia näkökantoja, kertomaan vaikeitakin asioita ja jakamaan tunteitani. Nyt illalla mies laittoi viestin, jossa oli jo erilainen sävy, mutta ei tuntunut mies tajuavan, miksi tunsin itseni niin loukatuksi kuin mitä tunsin. Minulla on ollut koko päivän paha mieli, jos ajatus on vähänkin hipaissut aihetta, ja surullinenkin, sillä todella luulin, että tämä tapaus olisi erilainen kuin muut. Minulla ei ole montaakaan miespuolista ystävää tai edes tuttavaa, joiden kanssa tulisin toimeen, kun en vain yksinkertaisesti oman henkilöhistoriani takia ole pystynyt luomaan miehiin luottamussiteitä kovinkaan helposti. Tämän miehen kanssa luulin, että kymmenessä vuodessa olisi jo jonkinmoinen side syntynyt sen suhteen, että voisin häneen luottaa ja ajatella, että mies olisi ystävyytensä kanssa tukenani ja seisoisi minun puolellani... Mikä hölmö minä olenkaan!!
               Ja kun vastasin miehen iltaiseen viestiin, että tunnen oloni todella typeräksi, loukatuksi ja olen ollut surullinen ja pahalla mielellä siitä, että hän sanoo välittävänsä minusta ja samaan aikaan on valmis mitätöimään minut täysin, mies sanoi, että minä ymmärsin asiat väärin...
               Minun syynihän tämä(kin) on jälleen.
               Tietystikin.
                Miksi en sitä nyt ennen tajunnut...
               Mieshän on täydellinen, täysin vailla vikoja - vain väärinymmärretty poloinen.
               Itkin tänä iltana pitkästä aikaan. Viime kerrasta taitaa olla aikaa ainakin pari viikkoa ja on jotenkin tuntunut, että aurinko on auttanut siinäkin asiassa, ettei itku ole niin herkässä (muutoin kuin ystävämme hormoonien vaikutuksesta), mutta tänä iltana itkin sitä pettymystä, että sellainen ihminen, johon on itse luottanut pettää sen luottamuksen monelta osin.
                 Anteeksiantaminen.
                 Hieno sana, mutta joskus pirun vaikeaa. Ei taida anteeksi pyytäminen olla sen helpompaa, sillä ainoassakaan viestissä mies ei sitä tehnyt - en tosin sitä odottanutkaan, sillä sen verran miestä tunnen, että hän ei paljoa anteeksi pyytele.
                  Pitänee nukkua yön yli, jos vaikka huomenna paistaisi taas aurinko. Sen verran itseäni tunnen, että jossakin vaiheessa painan tämän loukkauksen ja pahan mielen nurkkaan ja jossakin vaiheessa annan kai miehelle anteeksikin, mutta toivottavasti opin jotain. Toivottavasti opin edes sen, että todellinen ystävä ei käytä toista hyväkseen, ei tee numeroa itsestään ja todellinen ystävä löytyy vierestä silloin, kun eniten häntä tarvitsee tueksi, kuuntelijaksi tai vain halaukseen.
                   Onneksi minulla on semmoisiakin ystäviä.
                   Tänä iltana erityisesti kaipasin erästä, joka nostaa joka kerta hymyn huuliin, jalat irti maasta ja saa minut tuntemaan itseni ihanaksi, pidetyksi ja kaikin puolin hyväksi. Jos välissämme ei olisi montaa sataa kilometriä, olisin iltalenkillä juossut halaamaan häntä ja sanonut, että kaikki hyvä ja vahva mikä minussa on, on hänen ansiotaan, ja hän on saanut sen aikaan vain yksinkertaisesti tykkäämällä minusta kovin paljon juuri tämmöisenä kuin minä olen.
                    Ja minä rakastan häntä sen takia ♥