Jäätä...

Joka paikka on niin liukas, ettei oikein tiedä missä kävelisi. Nämä kelit ovat minusta todella raivostuttavia keskellä talvea. Keväällä nämä tarkoittavat sitä, että lumi sulaa ja yöllä sulavedet jäätyvät ja aamulla on liukasta, mutta näin keskellä talvea liukas keli tarkoittaa vain liukasta keliä.
       Eilinen työpäivä veti minusta mehut ja nukuin kuin koomapotilas koko yön. Herkuttelin sunnuntaiaamulla vain lojoksimalla sängyssä aamusta ennen kuin nousin. Lämmitin uunia, otin kiireettömän aamiaisen ja lojoksin sohvalla niin, että meinasi mennä uuni harakoille kun talon ehtoinen emäntä taisi torkahtaa lämpimän villapeiton alle... Pitää sanoa pikkusiskolle, että sen joululahja on todella, todella vaarallinen!

Kävin tänään lenkillä.
         Jep! Kävin vaikka oli näin liukasta. Ihan hyvin kylätiellä pystyi juoksemaan. Tassu piti hiekoitetulla osiolla melko hyvin, mutta oikealle puolelle pisti jälleen siihen malliin, että muutaman kerran piti pysähtyä ihan venyttelemään ja painelemaan vatsaa, kun nipisteli. Taisin lähteä liian aikaisin rusinoiden syönnin jälkeen lenkille ja ne pakkautuivat suolen mutkaan... Pilasi juoksun, mikä muuten sujui jo paremmin kuin viimeksi. Nyt vaan huomaan iltasella, että jäinen tie teki varmaan sen, että jännitin juoksemista enemmän ja ihan ihmeen kipeäksi veti jalat. Olen hieronut ja rullaillut ja tehnyt vaikka mitä, että saisin kintut ojennukseen. Takareidet ovat olleet työn alla jo pidemmän aikaa, pitäisi saada niihin vähän liikkuvuutta enemmän. Varsinkin oikea takareisi on ihmeen kireä...
           Ruokana oli onneksi tähteitä, ei tarvinnut kamalasti touhuta sen puoleen. Sen kun söi vain. Ja sitten pitikin lähteä vähän hiekottamaan ennen kuin pimeä yllättäisi. Hiekkaa minulla vain oli, ja kai se sora vain painuisikin jään sisään eikä kuitenkaan pitäisi missään. Kamalan liukas tuo piha onkin! Tein hiekalla vain menoreitit, olisi muuten saanut viskoa hiekkaa ämpärikaupalla! Puiden haku pelotti eniten, kun kummatkin kädet olivat kiinni ja jos siitä olisi vipannut jalat alta... Onneksi selvisin ehjin luin tästä päivästä.

Iltasella oli mukavaa saunan jälkeen. Otin iltapalaa ja ryömin sohvalle katsomaan tv:tä. Sitten join kaakaota ja kai se taas johonkin sensoreihin vaikutti, kun iltalenkillä paukkasi päälle kamala ikävä koiraa. Itkuun se taas johti, ne ajatukset. Jälleen kerran...
        Vaikka olen onnellinen ja iloinen kaikesta siitä, mitä miulla nyt on, niin silti siinä sielun kohdassa missä koiran paikka oli, on kipeä kohta. Edelleenkin. Ikävä on edelleen kova ja itku tulee vieläkin. Helposti. Luulin, että ikävä ja suru olisi jo muuttanut muotoaan sellaiseksi mukavaksi kaipaukseksi. Hyviksi muistoiksi. On toki niitäkin, mutta niitä seuraa aina se sydäntä puristava ikävä...
          Ei sitä kukaan tajua, vaikka yrittäisin selittääkin.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
168. juoksupäivä (60vko täynnä)
- 1065, 8 km
- 5km kylälenkki (39min)
- jalkojen suhteen juoksu kulki jo paremmin, vaikka ei ne nyt missään huippukunnossa olleet vieläkään
- oikealle alakylkeen nipisteli puolessa välissä ja vaikka miten olisi oikonut ja venytellyt niin sen verran kovin pisti, että piti pari kertaa pysähtyä, kävellä ja venytellä ja painella. Raivostutti!
- ryhti ja askeleet kai pysyivät kuosissa joten kuten, mutta liukas maantie aiheutti sen, että varoi askeleita ja iltasella oli jalat kipeänä kummallisista paikoista. TULISI JO KEVÄT JA SULAT TIET!
- +1 aste, liukasta

Auringon voimaa!

Olen sanonut sen aikaisemminkin, että auringolla on ihmeellinen voima. Huomasin sen taas tänään. Pari päivää sitten olin ihan mieli maata myöten, masensi ja itketti ja olo oli kurja ja kurjempi, mutta eilen siivosin kuin hullu, kevätsiivousta muka, ja tänään kun paistoi aurinko vaalean siniseltä taivaalta olo oli kuin västäräkillä joka on juuri oppinut lentämään! Ei olisi maassa pysynyt jalat ollenkaan!
           Ihanaa!

Rannalla en todellakaan ehtinyt tänään käymään, joten kuvat ovat vanhat, mutta jotenkin nämä jäätyneet kivet keskellä järveä kuvaavat olotilaani niin täydellisesti, että etsin vanhoista kansioista nämä koristamaan tämän päivän postausta.
        Laitoin aamusta uuniin tulet ja lisäsin vielä puitakin, vaikka ulkona ei ollut kuin pari astetta pakkasta. Aurinko paistoi enkä olisi millään malttanut odottaa, että pääsisi lenkille. Olin nimittäin vakaasti päättänyt, että tänään lähden lenkille ja JUOKSEN viisi kilsaa koko matkan.
        Noh.
        Sitten soi puhelin ja töistä soitettiin, että verokortti palkanlaskijalle niin kuin olisi jo. Hmmm. Olin tästäKIN asiasta kysynyt jo alkuviikosta ja oli sanonuttu että ensi viikko riittää hyvin ja nyt sitten toinen taho soitti, että tänään tai en saa palkkaa vasta kun maaliskuussa. Ja jotenkin ärsyttävästi lisäsi vielä, että jos ei ole pikkurahasta puutetta, niin ei sitten tarvitse mitään tehdä... Ai että suututti. Sanoin iloisesti vain, että hyvä kun soitti... Olisin hyvä vetäjä sellaiselle kurssille kuin "Miten käännät negatiivisen energian positiiviseksi hymyksi".
        Toimisto ei ollut auki kuin muutaman tunnin joten vetäsin liian hyvät hiilet uunista, tempasin nutut ja verokortin mukaan ja ajelin liukasta tietä kaupunkiin. Vein kortin ja onneksi toimiston naiset suhtautuivat verokortin "myöhästymiseen" paremmin. Luojan kiitos heistä!

Kotiin päästyäni vetäsin lenkkikamppeet niskaan ja lähdin juoksemaan, vaikka vatsa kurnikin jo koko päivän syömättömyys. Vähän rusinoita ja vettä ja auringonpaisteen keskelle. Puolet matkasta meni hyvin, mutta kyllä huomasin, että juoksemisessa on kahden viikon tauko... Tuntui kuin olisi raahannut tonnin painoisia pökkelöitä jalkojen tilalla mukana. Koko matkan juoksin, mutta ei sitä nyt oikein rennoksi juoksuksi voi sanoa. Pitää varmaan sunnuntaina kokeilla uudelleen jos on hyvä keli...
            Sitten makasinkin kuin nyljetty nahka sohvalla ja nautiskelin täydestä mahasta ja juoksu euforiasta. Oli kamala ikävä oikeata kevättä, lämpösiä auringon säteitä, lintujen laulua ja nurmilaikkuja! Ja eletään vasta tammikuun viimeisiä päiviä... huokaus....


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
167. juoksupäivä (60vko)
-1060,8 km
- 5 km kylälenkki (36min)
- juoksin jo tänään koko matkan, vaikka eipä sitä nyt voi oikein aikaisempiin juoksuihin verrata, ajastakin näkee ettei ihan putkeen menny vielä
- jalat painoivat tonnin, vaikka happea sainkin ihan suht hyvin
- päällä oli melkolailla sopivasti nuttuja
- ihana aurinko! -1 pakkasta ja ihan kiva olosuhde tielläkin, ehkä vähän pöpperöinen

Ikävöintiä...

Arvatkaa kenelle tuli tänään ikävä tätä keväistä tunnelmaa ja olotilaa ja koiraa?
         Tänään oli mittarissa +2 astetta ja räystäistä tippui vettä ja katolta lumia. Oli kamalan keväinen päivä, paitsi että elettiin tammikuun loppua eikä esimerkiksi maaliskuun loppua. Tuli ihan kamala ikävä tätä iltaa tässä kuvassa, kun lähdettiin viime keväänä koiran kanssa kevätillan kävelylle ottamaan maalaikuista ja paljastuneesta lumesta kuvia ja nautittiin ensimmäisistä lämpimistä illoista koiran kanssa..
         Voi miten ikävä miulla on meidän koiraa!

****

Kävin tänään iltapäivästä lenkillä. Juoksu-kävely. Tuli hiki ja sitten juttelin naapurin emännän kanssa niin kauan, että tuli vähän vilu. Alan tulla vainoharhaiseksi kun menin heti lämpimään suihkuun ja sitten illalla vielä istuin saunassa. En halua tulla uudestaan kipeäksi ja tiedän, että oli typerää kylmettää itsensä...
         Tänään oli vähän taas tämmöinen päivä.
          Itkettää ja olo on surullinen ja yksinäinen.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
166. juoksupäivä (60vko)
- 1055, 8km
- 3km kylälenkin alku (22min)
- juoksu-kävelyä, nyt yritin jo vähän enemmän juosta, mutta jotenkin en vaan uskaltanut vielä kamalasti keuhkoja rasittaa etten saa pidempää vaivaa
- hyvältä se muuten tuntui, jaloista huomasi ettei ihan voimissaan ole kuitenkaan eikä keuhkotkaan anna vielä ihan parastaan.
- turhauttavaa!
- +2 astetta, räntäistä jääsadetta

Lumipyry ja rakkauden kytkykauppoja

Tänään meni koko aamupäivä kyttäykseen, kun uunin huoltomiehen oli määrä tulla yhden ja kahden välillä ja koko ajan katsoin kelloa tein mitä hyvänsä. Aamusella alkanut lumipyrykin teetti iltapäivästä hieman töitä ja luulin jo, etten ehdi saada pihatietä auki ennen huoltomiehen tuloa, mutta lopujen lopuksi ehdin ihan hyvin. Miekkonen oli joutunut edellisen asiakkaan pihatiellä lapiohommiin, joten meille tulo viivästyi sen verran.

Tuosta meidän uudesta uunista on kuulunut alusta asti semmoista kummallista hurinaa. Ensin ajateltiin, että se kuuluu asiaa, kun ei meillä ennen ole ollut tuollaista integroitua kalusteuunia, mutta sitten se hurina alkoi olla jo niin kovaa, että se häiritsi. Tänään kun huoltomies laittoi uunin päälle niin hetken luulin, että uuni teki ihmeparantumiset pahimpaan aikaan, kun hurinaa ei alkanut kuulua ja mies katsoi minua jo niin kuin hullua katsotaan. Luojan kiitos, uuni hyrähti tuttuun hyrinään ja mieskin tunnusti, ettei moinen ääni kuulu asiaan. Vaihtoi moottorin tai jonkun ropelihäkkyrän kuitenkin ja uuni hiljeni. 

       Sain miehen ulos kämpästä ja ruokaa mahaan. Olen huomannut, että juoksemattomuus ja sairastaminen näkyy minussa jo... kiloja tullut. Tänäänkin ruokailu meni niin myöhäiseksi, että sitten oli jo kamala nälkäkin ja annoskoko oli suurempi kuin olisi ollut tarvis. Kunhan nyt pääsisi normaaliin arkeen ja treenauksen pariin...

 

 Lumipyry vaihtui nopeasti sitten jäiseksi sateeksi ja iltaa kohden pakkanen taisi jo muuttua plussaksi. Katolta ainakin tippui lumet niin, että kattopellit kumisi. Ei kiva, jos se nyt heittää suojan puolelle. Lunta on vielä niin vähän, että se sulattaa ensin ne pois ja sitten tekee kaikesta kamalan liukasta. Tulisi sitten kevät ja lämpö suoraan eikä mitään tällaisia suojasäitä tähän väliin!
       Iltasella piti kokeilla hiljaista uunia ja tein uunipeltileipää. Hmmm, en ole mikään jauhopeukalo eikä tämäkään hassu noussut mihinkään vaan läsähti millin paksuiseksi läpyskäksi vaikka annoin sen kohotakin melkein puoli tuntia. Noh, menihän se leivän puutteessa kun en jaksanut tänään lähteä kauppaan, vaikka teki älyttömästi mieli lakua...

Tänä iltana on taas ollut pehmo-olo. Semmoinen vähän itkuinen ja herkkis. Ajattelen taas kaikkea syvällistä ja surullista. Mietin eritoten tänä iltana sitä, että rakkauden kytkykauppana tulee mukana huoli ja murhe toisen voinnista ja jaksamisesta. Luulin tai pikemminkin toivoin, että semmoinen huoleton rakkaus ja rakastaminen olisi kestänyt vähän kauemmin, mutta melkein heti kun välittäminen ja tykkääminen muuttui rakkaudeksi ja kiintymykseksi tuli kaupanpäällisenä pelko ja huoli toisesta. Mitä jos se jää töissä johonkin puristuksiin? Tai jonkun koneen alle? Ajaa kolarin tai joku ajaa sen auton kylkeen? Tai se saa jonkun sairaskohtauksen ja kuolee ihan normaalina päivänä työmaalle?
          Tuo viimoinen pelko on tullut kuvioihin vasta lähiaikoina, kun työkaveri menehtyi äkkiä ja täysin yllättäen suhteellisen nuorella iällä vielä. Minulla on aina ollut ärsyttävän realistinen kuva kuolemasta, sen epäreiluudesta ja väistämättömyydestä, siitä, että ainut varma asia on, että jokainen kohtaa sen jossain vaiheessa. Toiset aiemmin, toiset vähän myöhemmin. Se kuuluu elämään samalla tavalla kuin syntymät. Ja kun vielä olen ammattini puoleen siunaantunut sellaiselle työmaalle, missä ollaan kuoleman kanssa tekemisissä ei minulla ole mitään harhakuvitelmia kuolemasta.
           Niin.
           Näin ajattelin ennen työkaverin kuolemaa.
           Nyt kuvioihin on astunut se todellisuus, että kuolema TODELLA voi tulla myös silloin kun sitä vähiten odottaa, päälle päin terveelle ja hyvinvoivalle ihmiselle. Täysin odottamatta ja yllättäen. Ja sitten toista ei enää ole. Toista ei enää koskaan näe eikä sen kanssa voi puhua, nauraa tai halata.
           Tämä ajatus on tullut minulle rakkauden kylkeen kiinni kuin takiainen. Pelkään, että nyt kun olen saanut sen miehen, jota uskalsin oppia rakastamaan ja jonka annan rakastaa itseäni, sen miehen, jonka päästin sydämeen ja lähelleni, sen miehen, jonka kanssa minulla on kaikki hyvin, niin yhtenä päivänä minulle vain tulee puhelu, että hän makaa ruumishuoneella.
           Absurdia ja typerää. Tiedän. Pitäisi elää vaan päivä kerrallaan ja rakastaa niin perkuleesti! Ja antaa elämän viedä ja tuoda. Jotenkin vaan se minun lapsellinen luottamus "elämä kantaa"-tyyliseen ajatteluun sai pienen tällin ja nyt yritän kai vakauttaa tilannetta normaaliksi...
          Onneksi minä olen meistä kahdesta tämmöinen pehmo-pölvästi ja mies on semmoinen, joka elää siihen asti kunnes kuolee-tyyppinen tapaus. Naurahtelee vain miun peloille ja sanoo, että ei sille sitten mitään mahda. Eipä niin. Realistisuus on tämän asian kanssa kai kaikista paras ajattelumuoto, vaikka muuten olisi täysin tärähtänyt ja huopainen.
           Rakasta, rakasta ja rakasta, ja anna elämän viedä.

Elämä voittaa - sittenkin!

Mistä tietää, että alkaa tervehtymään?
       Siitä, että kiinnittää huomiota jo muuhunkin kuin tukkoiseen tai vuotavaan nenään ja kamalaan oloon. Parina päivänä on olo helpottunut ja luulenpa, että se on kelien lauhtumisen ja ulos pääsyn ansiota. Olen kävellyt ahkerasti nyt pikkupakkasilla, mutta yskää on sen verran, että kamalaa juoksutreeniä en ole vielä uskaltanut tehdä. Jos vain yskä lähtisi tämän viikon aikana, niin jospa olisin juoksukunnossa ensi viikolla. Tällä viikolla taidan aloittaa kävely-juoksut, etten ihan lörpähdä.
        Mutta siihen muiden asioiden huomioimiseen palaten.. Hemmottelin tänään jalkojani omatekemällä pedikyyrillä. Olen kamalan huono tämmöisissä "naisten jutuissa" enkä ole mikään kynsifriikki, varmaan jo ammatin puoleen, kun ei voi olla kamalan pitkiä kynsiä ja ne ovat aina hanskoissa piilossa. Tänään kuitenkin teki mieli vähän hemmotella jalkoja, että jaksavat sitten viedä minua taas lenkeille kun muu kroppa antaa siihen luvan.
       Hioin kuivat, kovat kohdat pehmeämmiksi kantapäistä, laitoin kynsinauhat ojennukseen, rasvasin ja tein kömpelön lakkauksen kärkiin. Pitäisi muistaa rasvata useammin ja pitää näistä jäsenistä vähän parempaa huolta muutenkin... kun varaosia ei löydy kuitenkaan.

Minun muhkurajalkani ja nuijapäävarpaani ♥
        Muuten tämä päivä on mennyt torppaa siistiessä taas viikonlopun jäljiltä. Jotenkin olen päätynyt siihen, että pidän siivouspäivän alkuviikosta tästä lähin, sillä viikonlopuksi on turha siivota...

 Olen niin ihastunut näihin lumisiin maisemiin ja pikkupakkasiin, etten voi kuvitella, että jossain vaiheessa tulisi vettä ja kaikki olisi pelkkää jäätä... uhkailtu on semmoisella! Sitten pitää taas hiekottaa ja varoa kaikkea liikkumista puunkannosta roskapussin vientiin. Silloin koiran kanssa pelkäsin ja vihasin jäisiä kelejä, varsinkin keväällä kun yöllä oli vielä pakkasen puolella, mutta päivisin aurinko jo sulatti lumia. Silloin sai pelätä joka kerta kun koiran kanssa ulkona oli, että se katkaisee koipensa tai niksauttaa selkänsä...
       Lähdin vielä pimeän tultua lenkille. Kävelin-juoksin-kävelin pienen lenkin ja voi miten hyvältä se tuntui, vaikka kävelyä nyt seassa olikin vielä. Huomaan kyllä, ettei keuhkot tai muu hapenottokalusto ole vielä ihan kunnossa, joten tämän viikkoa teen valmistelevia harjoituksia ennen kuin oikeasti alan juosta. Mutta hyvältä tuntui liikkua ja juosta ne pienet pätkät, joita juoksin! JES!
        Pimeä ja metsätie ja minun vilkas mielikuvitus vaan teki taas lenkistä pikkasen jännittävämmän... heh!

Lenkin jälkeen vielä lihaskuntoa niin johan oli emäntä saunan jälkeen kypsä sohvaperunaksi loppuillaksi. Olen taas jumittunut McLeodin tyttäreiden seuraan. Se on semmoinen kevätsarja, josta tulee mieleen aina aurinko ja lämpö. Ja plussana vielä sekin, että se kertoo NAISFARMAREISTA, jotka hoitavat farmiaan NAISPORUKASSA.
         Minussa taitaa elää isompi feministi kuin mitä myönnänkään.
         Lähden vielä käymään iltalenkillä. Tuuletan päätä yötä varten.



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
24.01.2016
ei juoksupäiviä (59vko täynnä) 

tänään
165. juoksupäivä (60 vko alkaa)
- 1052,8 km
- 2,4km metsätien minilenkki (22min)
- juoksu-kävely-juoksu sairastelun ja rankan flunssan jälkeen aloitettava hitaasti
- jalat tuntuivat vahvoilta, vähän kuin ennen vanhaan, mutta happea ei vielä saanut nuhaisilla rööreillä ihan samalla tavalla kuin ennen
- toivottavasti ryhti ja asento parantuvat, kun saan keskivartalon kuntoon. Se on tämän kevään isoin tavoite (tietty sen 15km juoksumatkan lisäksi), että saan keskivartaloon kunnon lihakset ja jalkoihin myös. Olen harkinnut pyöräilyä kesäksi...
- pimeä metsätie, -5 pakkasta ihana keli muuten

Ehkä jo viimeiset pakkaset... tai sitten ei. Ehkä viimeiset nuhan rippeet... tai sitten ei.

Pakkanen on paukkunut tälläkin viikolla aivan arktisissa lukemissa. Yhtenä aamuna heräsin aamuun, jonka lämpötilalukema näytti -32. Toivon todella, että heinäkuussa on sitten saman verran lämmintä!
        Olen edelleen nuhassa ja yskässä, vaikka limaa irtookin kummastakin. Mistä sitäkin riittää! Olen yrittänyt olla kärsivällinen ja ajatella, että tämä iisisti ottaminen on samanlaista itsestään huolehtimista kuin kuntoilu tai hyvin syöminen, mutta nyt alkaa riittää! Pohja se on tässäkin kärsivällisyyden säkissä! Alan olemaan ihan sekaisin jo pelkästään siitä, etten pysty tekemään ulkona mitään. Nenä jäätyy ja limakalvot huutavat heti hoosiannaa kun yritän vähän pihamaalla tepastella. Suun ja nenän edessä pitää olla kaulaliinaa ja kauluria niin että silmäripsissä huuru muuttuu jääksi.. Haluaisin vaikka tehdä lumitöitä kolalla tai jotain sellaista, että saisi kehoa liikkeelle. Kaksi viikkoa ilman juoksua ei kuulosta vielä mitenkään pahalta, mutta tuntuu kyllä siltä! Pää on ihan turvoksissa kaikista ajatuksista, mitä en ole päässyt lenkkipolulle jättämään!
        ARG!
        Hyvässä (tai siis huonossa) tapauksessa tämä menee johonkin vielä - korviin tai poskionteloihin - ja olen kipeä juhannukseen asti! Hyvästi kevät! Hyvästi ihana olo!

Valitusta, valitusta, valitusta!
        Olen pahoillani, mutta kun tungen näitä ajatuksia jo päiväkirjaan niin ei näköjään niidenkään sivut riitä, kun sitä pahaa mieltä pitää tulla vielä tännekin purkamaan. Pitäisi keskittyä positiivisiin ajatuksiin, kun se kuulemma auttaa siinä missä vitamiinitkin! Kokeilen. Heti huomenna...
        Tänään ystävä soitteli, kun ihmetteli ettei ole kuulunut minusta mitään. Sanoin, että olen ollut kipeänä ja sosiaalisuus ei ole ollut ihan kärkisijoilla siinä listassa, että mitä tekee mieli olla... Niillä oli ollut koira vähän kipeä ja sitten tuli nämä kovat pakkasetkin. Siinä kun kuunteli toisen koira-arjen tarinoita, tuli taas ikävä omaa koiraa. Liekö sairastumisetkin johtuu pelkästään siitä, ettei talossa pyöri karvaista otusta lisäämässä vastustuskykyä?! Ikävä on ainakin... Koiran olemassa olo teki arjesta parempaa monessakin mielessä ja jos minun tulevaisuuteni ei olisi näin epävarma, niin voisin varmasti jossakin vaiheessa edes harkita koiran ottamista. Tässä elämänvaiheessa se olisi kuitenkin väärin sekä koiraa kohtaa että typerää minulta, jos ottaisin koiran enkä oikein tietäisi missä sitä ollaan vuoden tai kahden tai viiden vuoden päästä. Pikkusisko on puhunut myös että hankkisi koiran. Se koira-arki osaa kuitenkin olla aika sitovaakin, ei silloin lähdetä viikoiksi reissuun ja jätetä koiraa sinne tai tänne. Koiraan sitoudutaan ja siitä huolehditaan niin kauan kuin elonpäiviä riittää. Ja yksi mietinnän aihe on juuri se hetki, kun ne elonpäivät loppuvat. Oman koiran lopettaminen on hirveimpiä asioita, joita olen joutunut kokemaan, joten olen sen suhteen vielä aivan vereslihalla.. En ihan heti olisi valmis toiseen samanmoiseen reissuun...
          Ikävä on kova kuitenkin. Niin kova, ettei välillä saa henkeä...

Vaikka ulkona paukkuu pakkanen, niin minun mieleni alkaa olla jo keväässä. Kasvimaan teossa ja kukkapenkeissä. Hassua miten tämä olo tulee joka vuosi, vaikka syksyllä olisi valmis vetämään kaikki mahdolliset kukat ja kasvit maantasalle. Kevät tuo kuitenkin sen onnen uudesta alusta yhä uudelleen, joka vuosi.
          Tänä vuonna haluaisin tehdä meidän kasvimaasta todella helppohoitoisen. Viime kesänä oli märkää ja kylmää ja kasvimaa jäi vähän unholaan meidän remontin takia, mutta nyt kun olisi remonttivapaa kesä tuloillaan, niin olisi aikaa paneutua myös kasvimaahan. Vinkkejä otetaan vastaan erityisesti rikkaruohojen poistoon tai niiden eliminointiin. Katetta olen harkinnut kuin kuitenkin nurmesta sitä "noyhtää" kuitenkin jonkun verran tulee... Ja kasteluvaunua pellon laitaan. Ja hunajakukkaa kurkun viereen houkuttelemaan pölyttäjiä.
           Kuten sanoin. Alan olemaan kevätmielellä ♥

Linnut eivät oikein ole löytäneet minun lyhteitäni tänäKÄÄN vuonna, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Mutta jäniksen jälkiä pihalla on kamalasti. Nekin käyttävät, fiksut otukset, aurattuja väyliä juoksenteluun, joten umpuhangessa ei kamalasti jälkiä näy. Ja nekin vähäiset ovat sellaisia pieniä oikaisuja tai kuten tässä suojaan menoja...

Nyt on nälkä. Täytyy etsiä jostain se kyökkipiika ja käskeä tekemään minulle ravitseva iltapala....

Tammikuun taikatalvi

Suht hyvän yön jälkeen maailma oli sininen ja ihana. Portailla oli muutama sentti kevyttä pakkaslunta kuin poutapilven hattaraa ja pakkasta oli melkein -25 astetta. Kaunista ja kylmää! Tuntui hyvältä käydä hakemassa posti, kun ulkonaliikkuminen on ollut hyvin vähäistä menneellä viikolla. Nenä-parka kuitenkin on saanut osakseen sen verran kovaa kärsimystä, että kylmä ilma ei ihan noin vain hengiteltynä oikein sopinut vaan sonnustauduin kuin suureen jääkauteen pelkälle postinhakumatkalle, kauluri korviin asti!
       Keltasirkkukin poti kai talviflunssaa kun se kökötti lyhteen nokassa koko aamun...

Nuhaa on. Yskää on. Mutta ei enää sillälailla nujertavasti. Jotenkin selvisin jo tänään ja tuntui lähes hyvältä ja omalta itseltään. Huom! LÄHES. Kaipaan kyllä ihan älyttömästi sitä, että pääsis treenaamaan ja touhuamaan omiaan jo täysillä, mutta kai miun pitää vielä viikko ottaa iisisti etten menehdy johonkin flunssan sivutuotteeseen...
        Iltapäivästä kävelin ja napsin kuvia ihanista maisemista. Sinisen sävyjä joka puolella ja niin talvista ja kaunista, että sydän pullisteli ilosta ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
juoksuviikko 58
- ei juoksua niin minkäänmoista!!

Pala palalta!

Sain palapelin valmiiksi tänään!!!
        Sairas, sairas palapeli, mutta sainpas valmiiksi. Tämmöisessä palapelissä on se paha puoli, ettei oikein pääse nauttimaan palapelin teosta, kun pitää tihrustaa kansikuvaa niin tarkkaan ja etsiä palasille oikea paikka siten eikä niin kuin normaalisti jonkun värin tai hahmon mukaan. Tässä kun niitä samanmoisia hahmoja oli muutama...
         Ihana kuitenkin! Äiti sanoi, että minulla on tietynlaista sitkeyttä, että sain tuollaisen palapelin tehtyä, mutta enemmänkin miuta ärsytti kannen IMPOSSIBLE PUZZLE-kirjoitus. Nyt siinä lukee POSSIBLE!

Nuhaa on vielä ja yskä tuntuu irroittavan keuhkot. Alan olemaan todella tylsistynyt tähän oloon kun pää on jonkun muun ja jaksaminen on alle nollan. Luin jostain, että lepoviikko vie kaikki lihaksetkin, joten miun treenaus meni hukkaan yhdessä viikossa... tai miten kauan tää nyt lie kestääkään! KIVA!
      Jos jollain on semmosia pikaparannuksia nuhan suhteen niin otetaan vastaan!

Sairas terve!

Terveisiä sairastuvalta!
       Eipä taas näitäkään asioita kamalasti ihmiseltä itseltään kysytä, että tahdonko minä sairastua. Olen maannut kohta kolme päivää ihan vuosikymmenen nuhassa ja loppukevennykseksi saadussa yskässä. Kuumetta oli toissapäivänä 38,2, mutta onneksi sen jälkeen on ollut joko vain pelkkää lämpöilyä tai täysin kuumeetonta.
        Nuha on jotain ennenkokematonta ja voisi tätä limaa johonkin hyötykäyttöön joku keksiä valmistaa. Olisin miljardööri! Oikeasti! Nenä ja koko pää on ollut niin tukkeessa, että ajatuksille ei ole tilaa paljoa jäänyt ja muutenkin ärsyttävä olo, kun ei ole oma itsensä vaan tämmöinen nahistunut nauris...
         Tänään on jo jaksanut olla jotenkin ihmismäinen jo enemmän, mutta postia kauemmas en ole uskaltanut mennä vielä ulos. Pakkaset ovat palanneet ja näiden päivien aikana tänne on tullut ihanasti lunta ja oikea talvi (tyypillisesti missasin sitten senkin...) Laitan kuvia, kunhan tervehdyn kunnolla ja pääsen jälleen omiin nahkoihini täältä lasareetista.
         Juonut olen paljon, saunassa höyryhengitellyt ja nokkakannulla kannutellut oloa paremmaksi. Vähän pettynyt olen kuitenkin siihen, että tällä kunnolla, mitä olen vuoden aikana saanut, en pärjännyt flunssalle tämän paremmin... Tuli vaan taas entistä enemmän motivaatiota tehdä itselleen hyvää, kunhan tästä selviää taas. Hoidan kuntoani ja itseäni jälleen paljon paremmin.
          Terveenä pysykää siellä!

Nuha...

Sain nuhan.
       Ärsytystila on suunnaton, sillä tämänkin olisin voinut helposti välttää sillä, etten olisi hakenut lauantaina pakettia Epulta. Luulin, että siellä oltiin jo terveitä, kun tuli viesti, että työmatkalla voisin koukata hakemassa vihdoin viimein sen joululahjapaketin, jota Eppu ei ehtinyt jouluna antaa...
       Heti ovelta tajusin, että siellä vielä isäntä sairasti kunnon flunssaa tai jopa influenssaa. Vaikka en mennyt ovensuuta pidemmälle niin olen melkein varma, että tämä minun nuhani on sieltä kotoisin.
       Nenä on vuotanut koko päivän ja olen kyllä kannutellut ja syönyt sinkkiä ja c-vitamiinia ja juonut kuumaa. En aio nyt mihinkään suureen flunssaan sairastua kun just päästiin pakkasista eroon ja pääsisi juoksemaan. Katsotaan nyt kestääkö kunto huomenna juoksua. Keskiviikoksi on luvattu lumikaaosta ja sitten ei ehdi juoksemaan lumenkolaukselta...
         Nyt oikeesti ärsyttää aika kovin!!!
         Ja ihan kuin se ärsytys mitään auttaisi...

Sininen hetki...

... puuttuu vain se Fazerin sininen.
       Olen myöhässä mitä tulee rasvakerroksen hankintaan! Olisi pitänyt hankkia ruskeaa rasvaa alkutalvesta (esim. juuri siitä suklaasta), sillä nyt näillä pakkasilla olisi ihan hyvä sellainen "hyljerasva" nahan alla. Eihän mittari enää näyttänyt tänään kuin -20 astetta, joka tuntui melkein helteiseltä, mutta kyllä se ensi viikoksi on luvannut pakkasen lisäksi tuulta, joten pieni lämpökerrostuma ei olisi pahitteeksi...
         Eilen nauratti kun työmaan mittaria vilkaisin, että se onkin kesämallia: siinä asteikko alkoi nollasta ja meni vain ylöspäin, miinusasteita ei ollut ollenkaan! Tyypillinen kesätyöntekijöiden mittari. Eilinen työpäivä tuntui liikkuvan yhtä hitaasti kuin jäinen auto pakkasessa. Jotenkin ei päivä edennyt millään, mutta kun ehdittiin haudalle asti niin sitten oli toiminta ripeää. Kova pakkanen teki oman osuutensa, ettei saattoväki kuhnaillut enää haudalla!

Tänään kävin pitkästä aikaa lenkillä. Pikkasen turhan kylmää tuo -20 astetta oli, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän hankala keli varmaankin juuri sen takia, että ei tuullut eikä viima käynyt naamaan. Tuntui todella hyvältä päästä juoksemaan, kun on ollut pakkasten takia lomaa juoksusta jo neljä päivää! En minä mitään vauhdikasta lenkkiä vetänyt, vaan ihan rauhallisesti juoksentelin viitisen kilometriä. Vähän nipisteli oikealta puolelta jostain suolenmutkasta, mutta muuten oli hyvä lenkki.
         Muuten tämä päivä meni huilatessa.
         En tehnyt oikein mitään.
         Aamullakin lojoksin pitkään lämpimän peiton alla enkä pitänyt mitään kiirettä ylösnousulla. Lojoksin ja haaveilin ♥ Oli ikävä koiraakin taas aamutuimaan, kun kukaan ei pompannu herättämään...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
164. juoksupäivä (1v 5vko täynnä)
-1050, 4km
- 5km metsätielenkki (30min)
- juoksu kulki hyvin muutaman lomapäivän jälkeen, jalat kylmettyivät, mutta muuten pysyin lämpimänä
- oikealle suoliston kohdille pisti parikin kertaa, joten aamupala taisi ilmaista vastalauseen juoksulle
- hengitys sujui kun hengitin kahden kankaan läpi, tuntui vain, ettei niiden läpi kulkenut happi ollenkaan
- -20 astetta pakkasta, tuuleton ja ihanan aurinkoinen pakkaskeli
- hyvältä tuntui juoksu ja toivottavasti pakkanen vähän laskisi niin pääsisi taas kunnolla juoksemaan!

Pakkasnesteitä suonissa.

Kaikki olisi hyvin, jos tuo lämpötila olisi plussaa, mutta kun tänä aamuna kurkistin mittariin niin elohopea oli valahtanut melko alas. Iltaa kohden asteet vain lössähtivät edelleen ja äsken se taisi olla jo -30 asteessa. Elämme siis jotain kolmatta jääkautta lukemien mukaan! Luonto Äidillä on hyvä huumorintaju. Maan lapsoset pyytävät loskaisen ja talvettoman alkutalven jälkeen vähän pakkasta ja vähän lunta, niin Luonto Emo närkästyksissään sitten viskaa vähän lunta ja vähän pakkasta... Kun mikään ei meille kelpaa!
         Tämä kelpaa. Enemmän kuin hyvin. Tämä kelpaa!
         Torpan lämmittämiseen vierähtää tovi jos toinenkin näillä ilmoilla, kun pitää kahden tulisijan välillä juosta. Hyvin on lämpö kuitenkin tuvassa pysynyt, ei nyt ihan kuumuuteen asti, mutta sen verran kuitenkin, että on miellyttävä olla eikä tarvitse villapaidoissa (välttämättä) kuljeksia - jos ei tahdo!
          Tämän päivän juoksun jätin välistä kovan pakkasen takia. En tahdo jäädyttää jalkojani enkä saada keuhkokuumettakaan hengästymisestä. Katsotaan sitten jos viikonloppuna vähän keli paranisi... Kävelemässä kävin ja posket sain punaiseksi. Kauniita ovat nämä tämmöiset pakkaspäivät kun aurinko paistaa vielä suhteellisen matalalta ja värjää taivaan vaaleaksi. Mutta myöntää täytyy, että ajattelin tänään jo kasvimaata ja kukkapenkkejä ja shortsi-kelejä...

Lukemista kevääksi!
        Tässä pinossa on nyt niin joulu-ale ostokset kuin myös sitten netti-antikvariaatin aarteita. Pehmoista ja huoletonta lukemista lämpeneviin iltoihin, kunhan nyt kevät ehtii sinne asti. Ja helmikuussa on tuloss Jojo Moyesiltakin jälleen uusi kirja, jatko-osa kirjaan Kerro minulle jotain hyvää. Odotan sitä kovasti! Leffakin pitäisi olla tuloillaan myös, olisikohan ollut maaliskuussa... En ole varma.
          Kate Jacobs on ihan uusi tuttavuus, mutta lueskelin muutaman lukijan kommentin ja muutenkin vähän kirjoista, ja ajattelin kokeilla. Cecilia Ahernia luin viimeksi silloin kun häneltä ilmestyi kirja P.S. Rakastan sinua.. Kirja ei ollut hassumpi, mutta olin kai vähän liian nuori silloin tajuamaan kirjan syvempiä tarkoituksia. Siksi onkin hauska luke nyt vähän vanhempana kirjailijan teoksia ja katsoa, löytyykö niistä uusin silmin katsottavia näkökulmia. Genre on kuitenkin varsin osuvaa; rakkautta, sen menettämistä ja löytämistä.

Iltasella piti sitten kokeilla kuntoilijoiden hittireseptiä: banaanilettuja.
         Ainekset ovat varsin yksinkertaiset. Banaania ja kananmunaa ja vähän rasvaa paistamiseen. Tein seoksen vähän tummentuneista banaaneista niin letut saivat jo valmiiksi makeutta, niihin olisi kai voinut lisätä jotain makeutta vähän jos olisi halunnut, mutta minä halusin kokeilla niitä ihan naturel! Sauvasekoittimella tein seoksen banaanista ja kananmunista ja paistoi pannulla. Vähän ikävä taikina paistaa, kun ei jähmettynyt samalla tavalla kuin normaali lettutaikina ja sitten kun sen sai käännettyä alkoi se olla jo melko tumma... hankalata!
          Ja makukin oli varsin erikoinen. Maistui lämpimältä banaanilta ja ehkä minun makuuni liiankin makealta... Terveellisiä ovat, mutta makuun pitää kyllä tottua ennen kuin näitä lettusia pistelee poskeen nautinnolla ja ilolla. Tulipa ainakin kokeiltua!

Nyt taidan kömpiä peittojeni alle. Nämä pakkaspäivät tai siis pakkasyöt ovat hyvä tekosyy kääriytyä moneen peittoon, vaikka ei niin suurta tarvista olisikaan useammalle peitolle. Se on vain minusta hauskaa, että löydän itseni aamulla peittovuoren alta lämpimästä ja pehmeästä ♥ Pakkasen iloja!

P.S. Olen harkinnut luistelua. En edes muista milloin luistelin viimeksi, mutta jospa tänä talvena kokeilisi...

Pam pam pakkasia!

Arvatkaapa mikä tänne on näinä päivinä tullut?!
          TALVI ja PAKKASET!! Ja ihan kunnolla. Pakkasasteet ovat laskeneet nopeasti niistä pikkupakkasista tuonne lähelle -20 astetta ja taitaa sekin raja mennä rikki jo tällä viikolla pahimpina öinä. Tuntuu ihanalta pitkästä aikaa kun poskia nipistelee ja näpit ovat jäässä kaksista rukkasista huolimatta. Niitä loskakelejä oli ihan tarpeeksi, että osaan nauttia nyt näistä täysin rinnoin! Ah!

Lauantaina oli ehkä vaikein työpäivä ikinä. Työkaverin hautajaiset olivat iltapäivästä ja aamupäivästä piti olla asiallinen ja ammattimainen kolmessa muussa hautauksessa. Koko ajan vaan ajatukset olivat ihan jossain muualla kuin olisi pitänyt... tarkistin kaikki hommatkin moneen kertaan, kun en muistanut, että olinko jo tehnyt sen. Ja aamusta vielä kävi ilmi, että kappelin wc:n putket olivat jäässä, joten vessa oli ensin ämpärillä toimiva huussi ja sitten ei enää sitäkään kun pönttö tukkeutui... Mielenkiintoinen päivä tosiaan...
        Päivän päätteeksi olin niiiiiiiiiin väsynyt, että kun ruokaa sain vatsalaukun sisäpuolelle kaaduin viltin alle enkä liikauttanut raajaanikaan koko iltana. Huomasin kuitenkin jälleen sen, mikä merkitys hautajaisilla ja hyvästijätöillä on omaan surutyöhön. Minä ainakin tarvitsin sen hetken, että sain jättää hyvästit, olla läsnä ja itkeä, vaikka ei ihan läheinen ihminen ollutkaan... Teki hyvää myös ajatuksille, jotka ovat junnanneet jo uran aivomassaan, kun ei oikein muita ajatuksia ole mahtunut nupin sisälle. Nyt sinne jo paistaa talvipäivän aurinko päivä kerrallaan!

Sunnuntaina kävin vuoden ekalla juoksulenkillä ja tänään kävin toisella. Tänään jo pikkasen piti käyttää harkintaa kun mittari oli päivälläkin -18 mutta kun laitoin kerroksia päällekkäin niin kylmä ei oikeastaan tullu muille kuin etureisille ja kun suun eteen vedin kaulurin kulman niin hengityskään ei kärsinyt. Pitkällä suoralla kun viime puski vastaan ja silmäripset olivat kuin lumikuningattarella, ajattelin, että onhan se kesä ihan kiva... ♥
        Taloa on saanut lämmittää todella ja jotenkin tuntuu hassulta sekin, että nyt kun on ikkunat uudet, lattiassa melkein metri villaa ja tiivistelty kaikki vetopaikat niin silti mein tupa ei tule sillälailla lämpimäksi kuin luulisi... Tai sitten poltan liian vähän puuta! Onhan täällä melkein +25 astetta, mutta suuressa tilassa se ei siltä tunnu. Onneksi takka tuo oman osuutensa niin ei kaikki ole vain leivinuuni-paran varassa, vaikka aikamoinen lämpösydän se onkin.

Olen kirjoittanut päiväkirjan sivuille nyt monena päivänä, että eletään muka 2015 lukua edelleen... Menee taas vuosi ennen kuin totun että vuosi on vaihtunut.
        Hain eilen ihanan paketin postista. Oikeastaan kaksikin pakettia. Kirjoja antikvariaateista. Otan niistä pienen maistiaisen tännekin, kunhan ehdin. Nyt on kevääksi lukemista taas ♥ Alkaa kirjahylly täyttymään uhkaavasti.. Nyt onkin kirjat ollu oikein pelastava henkireikä iltaisin, kun ajatukset on pyöriny vähemmän hyvissä asioissa niin iltasella on saanu ajatella ihan kaikkea muuta kun on uponnut tarinoiden maailmaan. Tällä hetkellä yöpöydällä lojuu Anna Janssonin Amorin kiehkurat. Hauska ja huoleton kirja.

Eilen istuksin oman murun sylissä ja ajattelin, että miten vähästä ihminen oikeasti tulee onnelliseksi. Että on yksi ihminen, jonka kanssa tuntee olonsa hyväksi ja rakastetuksi, ihminen jota saa rakastaa, ajatella ja ikävöidä ja ihminen, jonka kanssa on kotona. Rakkaus on juuri niin ihanaa ja juuri niin pelottavaa kuin luulinkin sen olevan, mutta yksi asia on kuitenkin yllättänyt minut täysin: se miten kokonaisvaltainen tunne se on. Päälaesta varpaankärkiin, kylmä ja lämmin tunne samaan aikaan. ♥
          Jotenkin on semmonen fiilis, että tästä vuodesta tulee hyvä.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
3.1.2016
162. juoksupäivä (1v 4vkoa täynnä)
- 1040,4km
- 7,2km kylälenkki (41min)
- juoksu tuntui hitaalta, mutta aika oli melkein parhaimpia mitä oon juossut. Jotenkin vaan tuntui ettei nyt juoksu ollut sellaista irtonaista ja helppoa, mutta näköjään jalat valehtelee.
- hengitys tuntui hyvältä, mut ryhti vähän lössähti
- -8 pakkasta ja jalat kylmettyivät
- Hyvä juoksu muuten!

5.1.2016
163. juoksupäivä (1v 5vko)
- 1045, 4 km
- 5km suopohjien lenkki (34min)
- alotin hitaasti ja menin oikeastaan koko lenkin rauhallisella vauhdilla
- kintut olivat eilisen treenin jälkeen ihan hellät ns. istuuntumislihaksiston osalta, mutta onneksi ei haitannu kamalasti juoksemisessa
- hengitystä suojelin kaulurilla ja ainoat kylmät kohdat oli etureidet
- -18 pakkasta ja suht tuuleton keli, ihana talvinen aurinko ja narskuva lumi
- pakkasen jälkeen oli taivaallista päästä saunaan ja kuumaan suihkuun!

Uuden vuoden ensimmäinen päivä.

 Uuden vuoden ensimmäinen päivä.
      Kaunis pakkasaamu. Aurinkoinen ja pikkupakkanen. Iltapäivästä olen ajatellut lähteä pienelle kävelylenkille ihan vain kelin takia.
      Nukuin toissayön taas todella huonosti ja aatto meni vähän väsymystä potien. Onneksi iltapäivän juoksulenkki vähän piristi ja teki oloa paremmaksi, mutta kun iltasella oli sitten aika lähteä naapuriin iltakehville, en olisi millään jaksanut lähteä. Näin jälkikäteen ajateltuna ei olisi pitänyt mennäkään, en minä siellä oikein mitään tehnyt kun keskustelut pyörivät sellaisissa asioissa, mihin en oikein osannut ottaa kantaa. En lähde enää seuraavan kerran tuollaisiin "iltamiin".
       Onneksi rakettien ampumiset olivat vähäisiä paukahduksia tänä vuonna. Ajattelin vähän katkerasti yölenkilläni kävellessäni, että tietysti ne nyt rauhoittuivat kuin minulla ei ole enää koiraa, joka niitä pelkäisi...

Viime vuoden pahimpia asioita oli ehdottomasti meidän koiran kuolema. Se oli semmoinen paukku viime keväänä, että se lamaannutti minut ihan täysin ja jätti kamalan aukon elämään ja sydämeen. En minä siitä ole vieläkään toipunut vaikka kohta siitä tulee jo vuosi, tuskin toivunkaan. Jotenkin se vaan pomppaa esiin tämän tästä ja on ajatuksissa koko ajan. On ikävä ja kaipaan kamalasti niitä kävelyretkiä, joiden aikana sai nauttia koiran seurasta ihan vaan yksikseen. Niitä kahdenkeskisiä retkiä kun sai nauraa ja hihitellä sen touhuja...
       Toinen semmoinen viime vuoden huonompi puoli oli olematon kesä. Kaipasin todella lämpöistä ja mukavaa kesää ja sitten sitä ei tullutkaan. Oli vain sateinen ja kylmä välikausi kevään ja syksyn välissä. Ja samaan hengenvetoon voisin todeta tästä talvesta, että alkutalvikaan ei nyt kamalia kehuja saa aikaiseksi.
        Ja tietysti erilaiset menetykset ovat aina semmoisia, jotka jäävät mieleen kun vuotta katsoo taaksepäin. Tietysti työkaverin kuolema joulukuussa on lähin ja ajatuksissa vielä aika pinnalle. Mutta alkusyksystä lopetin kirjeenvaihdon erään ystäväni kanssa, josta oli tullut vuosien aikana kamalan tärkeä. Ikävöin usein meidän yhteistä huumorintajua ja juttuja, semmoista tavallista ajatustenvaihtoa.
          Mahtui vuoteen muutakin surullista, mutta missä vuodessa ei suruja olisi.

Ehdottomasti paras asia viime vuodessa oli se, että sain rinnalleni semmoisen ihmisen, jonka kanssa on pidetty yhtä melkein kymmenen vuotta. Ei niinkään parisuhteen muodossa vaan muuten, ystävyys syveni rakkaudeksi.  Tuntuu hyvältä olla sellaisen ihmisen kainalossa, jonka tuntee ja tietää, että toinen on siinä vain ja ainoastaan sen takia, että haluaa. Ja kun on ollut pitkään yksin, toisen läsnäolo ja rakkaus tuntuu mahtavalta! En odottanut turhaan sitä oikeaa ♥
        Toinen onnistuminen liittyy työhön. Sain viime vuoden aikana taas rutkasti lisää itseluottamusta töiden suhteen, kun selvisin vaikeasta kesästä melko hyvin hyvän porukan tuella. Itseluottamus kasvoi, mutta myös kunnianhimo töiden suhteen sen mukana. Lisävastuu ja tekemisen haasteita kaipailisin lisää.
          Oma elämä on yksi asia, joka viime vuonna vahvistui varmaan parisuhteen myötä. Nautin siitä, etten ollut enää niin kiinni ja sidottu näihin ihmisiin vaan sain levitellä siipiä ja haaveilla omasta elämästä vapaasti ja vailla sen suurempaa pelkoa tai huolta tulevasta. Tuntuu hyvältä hypätä tulevaan, kun ei tarvitse hypätä yksin.

Viime vuosi oli kaikessa karmeudessaan ja kauneudessaan opettavainen, antelias, raaka ja surullinen, mutta elämää täynnä. Toivottavasti ensi vuosi toisi mukanaan vähemmän menetyksiä ja enemmän onnen ja ilon hetkiä. Avoimella mielellä valmis uuteen vuoteen.

P.S. Uudenvuodenlupausta en sen enempää tehnyt. Kunhan nyt saisi juoksuharrastuksen pidettyä kalenterissa, kehittymään siinä paremmaksi ja vahvemmaksi. Voittamaan itseni kerta toisensa jälkeen ja saamaan sellaisen kunnon, vartalon ja hyvän mielen, kun haluan. Treenaukseen kai minun lupaukseni painottuu tänäkin vuonna ja kevättä kohti mennessä se vaan vahvistuu ja into kasvaa!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
31.12.2015
161. juoksupäivä (1v 4vko)
- 1033,2km
- 7km metsätielenkki (43min)
- juoksu kulki taas moitteettomasti. Lyhyempi askel teki siitä helpompaa ja hauskempaa.
- ryhti pysyi koko ajan hyvänä, joten kai keskivartalossa kuitenkin jotain lihaksia jo on...
- hengitys onnistui kun oli vähän lauhempi keli ja vaatetus oli muutenkin sopiva
- -2 pakkasta, aurinkoinen ja ihana keli!
- mukava juoksu ja vuoden viimeinen!
- Hyvä tulos ekan juoksuvuoden kilometreiksi!